Hyvesignaloinnista

(Juttu on alunperin julkaistu Markanmediassa)


Aina kun jotain ”isoa” sattuu ja tapahtuu jossain päin maailmaa, ihmiset sankoin joukoin julistavat tukevansa sitä sen hetkistä ”isoa juttua” laittamalla esimerkiksi lippuja ja kehyksiä somen profiilikuviinsa osoittamaan kuinka hyveellisiä he ovat - hyvesignalointia.

Eivät vain tavikset, mutta myös julkkikset ja joissain tapauksissa jopa yritykset ja yhteisöt nostavat lipun salkoon ja jakavat kuolematonta uskollisuuttaan sille seuraavalle suurelle jutulle. Ja kun hypetys menee ohi, asia unohtuu ja liput korvautuvat sillä sitä seuraavalla isolla jutulla. Jos vuoden päästä menee kysymään mille sitä oltiin niin kovasti lähettämässä hyviä viboja vuosi takaperin, veikkaisin että valtaosa ei enää sitä edes muista koska niin monta vastaavaa tapahtui sen jälkeen.

Mistä on oikein kysymys ja miksi ihmeessä näin oikein edes tehdään? Asiaa on jonkin verran tutkittu akateemisella tasolla ja sieltä suunnasta osviittaa ottaen pohditaan asiaa seuraavaksi. Linkkinä aiheeseen olkoon kuitenkin KVG: ”virtue signaling”.

Päällisin puolin hyvesignalointi on sitä oman rummun hakkaamasta: ”katsokaa kuinka hyveellinen MINÄ olen kun tuen tätä asiaa!” Osalla saattaa olla mukana ”oikea” usko siihen, että sillä lipulla tai profiilikuvalla ja kauniilla ajatuksilla sen muutaman postauksen ja tykkäyksen verran olisi jotain merkitystä, mutta siellä pohjalla on varsin monella se oma napa ensimmäisenä mielessä. Katsokaa MINUA, koska MINÄ välitän! Juutottakai…

Kaikissa näissä ”isoissa jutuissa” on kuitenkin aina kaksi selvää puolta nähtävissä: hyvät hyveelliset ja muut pahat ihmiset. Polarisaatio on taattu ja media kertoo kuinka jostain asiasta tulee olla mieltä. Olet joko puolesta tai vastaan, näin yleensä. Pieniä poikkeuksia toki on nähtävissä, kuten tämä S-kaupan Israel-boikotti osoittaa - media ei oikein tiedä kumman puolen rumpua tulisi hakata. Yhtä kaikki, se eri mieltä oleva porukka on pahoja, se oma puoli hyveellistä ja oikeamielistä sakkia. Ryhmien vahvistaminen on oleellinen osa hyvesignalointia.

Onko hyvesiganloinnissa sitten kyse puhtaasta esityksestä vaiko oikeasta ”uskollisuuden osoittamisesta” määrääkin paljon kuinka asiaa julkisesti julistava/liputtava nähdään. Eli onko se taho hyvesignaloiva NPC vaiko asialle omistautunut aktivisti. Ongelma on vaan siinä, että somessa näiden kahden erottaminen on lähes mahdoton tehtävä ja oletuksena on tyypillisesti se, että jos se toinen on asian puolesta, hänkin on lähes yhtä hyveellinen kuin itse ja kun toinen on asiasta väärää mieltä, hän on teeskentelevä mulkvisti ihan saletisti. Kun sen lipun kanssa lähtee kadulle saakka, se osoittaa ainakin jonkin asteista omistautumista asialle koska palaute saattaa tulla varsin kouriintuntuvasti päin pläsiä.

Hyvesignaalin uskottavuuteen vaikuttaa myös runsaasti sen pitkäkestoisuus. Jos se profiilikuva vaihtuu aina siihen uuteen juttuun, vähenee se ihmisen uskottavuus hyväntekijänä ylipäänsä - pitkäjänteisyys nähdään hyveenä, seuraavan ison jutun perässä juoksemista taas halveksutaan, paitsi kun sen tekee itse ja silleen tiätsä… ”oikein”. Nykypäivänä sitä liputusta ei otetaan enää kovinkaan vakavasti, mikä ei ole mikään ihme kun se lippu saattaa vaihtua viikottain.

Tekopyhyys ja sen seuraukset voivatkin tulla osalle yllätyksenä, kun sillä oman lipun heilutuksella ei saakkaan ylistystä kuin ”omilta” siinä kun muut alkavat halveksumaan itseään korottavia. Etenkin yrityksille nämä liputukset saattavat olla varsin haitallisia jos se oma vakioasiakaskunta ei olekaan niin innostunut kaikenmaailman hömpötyksistä verrattuna juuri palkattuun mainososastoon. Omaan jalkaan ampuminen on kuitenkin sallittua ja se avaa tietä uusille kilpailijoille?

Jos johonkin asiaan haluaa oikeasti vaikuttaa, siihen ei piisaa se profiilikuvan vaihto ja muutama tykkäys. Kun aihe vaihtuu useammin kuin sukat, huomiotaloudessa se muutos jää yleensä marginaaliseksi. Ilmiötä kutsutaankin lontooksi ”slacktivism”-termillä, finglishinä slaktivismi. Slack, laiskottelu väännettynä activism, aktivismi, muotoon - tämä kuvaakin hyvin nykypäivän ”someaktivisteja”.


Kolikolla on kuitenkin kaksi puolta…

Hyvesignalointi on helppo ja varsin tehokas tapa muodostaa yhteisöjä jonkin asian ympärille. Se saattaa nostaa yksittäisen ihmisen julkisuutta merkittävästi ja sen kautta avata uusia ovia ja mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Riittävän suurella joukolla mikä tahansa asia voidaan nostaa julkisuuteen jopa kansainvälisellä mittakaavalla.

Vielä jos mukana on aistittava aitous, se saa ihmiset oikeasti kuuntelemaan. Aitous yhdistettynä moneen eri ääneen saa asian kuulostamaan tärkeältäja kun kun mukana on useita eri samaan suuntaan rummuttavia tahoja, jokainen voi löytää sen oman vivahteensa johon samaistuu. Malliesimerkki tästä oli Trumpin viimeisin vaalikampanja, missä sadat vaikuttajat kykenivät yhteistyössä saamaan oranssin miehen taakse merkittävän massaliikkeen, kukin omalla tyylillään ja silti kaikki samaan päämäärään pyrkien.

Hyvesignaloijat voidaan myös nähdä moraalinvartijoina, jotka niin luovat kuin valvovat moraalisia normeja. ”Me oikeamieliset ihmiset teemme näin” ja päälle yhteinen symboli niin johan on liikkeellä voimaa. Bernays sai aikoinaan naiset tupakoimaan ja sen muuttaminen vaati melkoisen tupakoijien stigmatisoinnin ennen kuin siitä saatiin taas halveksuttavaa. Kukkahattutätien voimaa ei parane aliarvioida?

Moraalinvartijoiden läsnäolo tuo mukanaan myös vastuullisuuden teoista ja sanoista (ja tykkäyksistä). Individualistisissa yhteiskunnissa tämmöistä yleensä katsotaan kieroon, mutta yhteisön yhtenäisyyden kannalta on tärkeää, että niitä yhteisiä normeja seurataan lähes uskonnollisesti, täysin riippumatta niiden järkevyydestä. Vaclav Havelin 70-luvun lopulla kirjoittamassa kirjassa ”Power of the Powerless” asia kuvataan hyvin ja se kaupan ikkunan lappu on vaan nykypäivänä vaihtunut siihen profiilikuvan lippuun. Oikeutettua ja hyveellistä? Jokainen päätelköön itse - tehokkuutta ei voi kiistää.

…

Onko hyvesignalointi sitten hyvä vai huono juttu? Se riippuu. Se riippuu aiheesta ja keneltä kysytään. Julkinen häpäisy on vanha rangaistuskeino. Ne taustalla naruja vetelevät tahot eivät liioin koskaan joudu vastuuseen vaan syyllinen on aina se tavan tallaaja joka tekee ”väärin”.

Hyvesignalointi on siis varsin vanha ilmiö joka somen aikakaudella on saanut uudet vaatteet. Sen seuraukset voivat vaihdella yhteiskuntatasolla suuresta positiivisesta muutoksesta täyteen katastrofiin, aivan samoin kuin yksilötasollakin. Kannan ottaminen niin suuriin kuin pieniin asioihin voi johtaa ties mihin, aivan samoin kuin niistä hiljaa oleminen. Vielä kun somessa ymmärrettäsiin, että kyse on nimenomaan hyveillä signaloinnista, ei siitä että kuka osaa pilkata muita väärämielisiä parhaiten. Ehkäpä se onkin helpoin tapa huomata kuinka aidosta omistautumisesta on oikeasti kyse?

Uskonnoista

Jokaisen tulisi kyseenalaistaa aika-ajoin omia uskomuksiaan ja tarkistaa onko niistä edelleen hyötyä itselle. Hyödyllisyyden sijaan usein kuitenkin ajatellaan, että tärkeämpää olisi uskoa asioihin jotka ovat totta, mutta onko asia kuitenkaan ihan niin yksinkertainen?

Hyvänä esimerkkinä tästä hyödyllisyyden ja toden ristiriidasta ovat monet eri uskonnot. Kuten kaikissa tärkeissä tarinoissa, uskonnot yleensä vastaavat kolmeen perustavaa laatua olevaan kysymykseen: mistä me tulemme, miksi me olemme täällä ja mihin olemme matkalla? Jos se oma uskonto vastaa näihin kolmeen kysymykseen, se antaa ihmiselle selvän polun elämään. Ovatko nämä tarinat sitten totta vai, onkin aivan eri asia.

Koska en ole likikään riittävästi tutkinut itämaisia uskontoja ja uskomuksia, jätetään ne nyt ulos tarkastelusta ja tökitään näitä Abrahamilaisia uskontoja, eli kristinusko, islam ja juutalaisuus. Ja kyllä, näiden uskontojen millään tavalla kyseenalaistaminen aiheuttaa omissa piireissään eeppistä paheksuntaa. Olympiaherneitä ollaan tunkemassa kaksin käsin nenään välittömästi kun mitään osaa niistä nostetaan tikun nokkaan, koska ne ovat ihan satavarmasti suoraan ylhäältä tullutta tietoa eli kritiikin yläpuolella.

Ja ettei niitä herneitä olla tunkemassa rööriin vain ”uskovaisten” parissa, mainitaan nyt vielä että varsin moni, ei kaikki, ateisteista noudattaa täsmälleen samaa ”uskisten” tapaa uskoa siihen omaan versioonsa maailmasta. Siis sitä, että niiden omien todisteiden valossa se oma uskomus on totuus asiasta ja samalla ihan jokainen todiste sitä vastaan ohitetaan olankohautuksella. Samalla voidaan kysyä myös se ikävä kysymys tarinasta, eli mitä hyötyä on siitä, että vastaus kaikkiin kolmeen em. tärkeään kysymykseen on ”sattumaa”? Ja kyllä, tiedän ettei läheskään kaikki ateistit usko kaiken olevan vain sattumaa. Eksistentialismi, absurdismi, materialismi, pragmatismi, nihilismi ja naturalismi, näin muutaman mainitakseni, ovat kaikki erilaisia ”uskontoja” omalla tavallaan. Se, että niitä kutsutaan filosofian aatesuunniksi ei tee niistä yhtään vähemmän uskonnon kaltaisia ideologioita siinä kohden, kun se uskomus omaa omaa toimintaa.

Nähdäkseni suurin ongelma Abrahamilaisissa uskonnoissa on se, että ne kaikki uskovat siihen tiettyyn omaan kirjaan joka on kaikin puolin totta ja täten arvostelun yläpuolella. Jos siis sivuutetaan kaikki se tiedetty näiden pyhien kirjojen syntyhistoriasta niin juu, kyllähän ne antavat uskottavan tarinan josta varsin monelle on ollut hyötyä. Varsin moni on myös menettänyt henkensä sen vuoksi, että joku muu on tulkinnut näitä ”pyhiä tekstejä” oikeuttaakseen jos jonkinmoisia hirmutekoja ja sitten massat on saatu liikkeelle ne teot tekemään. Siihen nähden nämä eri filosofian aatesuunnat ovatkin varsin harmittomia, koska ne pilaavat yleensä ainoastaan sen yksilön oman elämän sen sijaan että ovat kusemassa kaikkien muidenkin muroihin.

Monelle onkin täysin absurdi ajatus, että vuosisatoja tai tuhansia sitten ihmiset olisivat voineet keksiä käyttää propagandaa oikeuttamaan jokin asia massoille. Hallitsijat ovat kautta aikojen osanneet kyllä oikeuttaa valtansa alamaisilleen ja mikäs sen parempi, jos se oma tarina sattuu vielä vastaamaan niihin suuriin kysymyksiin! Suosittelenkin lämpimästi tutustumaan näiden pyhien tekstien syntyperään muistakin lähteistä, kuin kirjoista itsestään.

Samat vahvistusharhat, valikointiharhat, dogmatismi, tietämättömyyteen ja auktoriteettin vetoamiset toki koskevat myös näitä nykyajan uskontoja kuten ”tiede” (etenkin ilmastotiede). Ne omat lähteet ja profeetat kertovat totuuden, kaikki muut valehtelevat. Huvittavaa onkin lukea kun osoittaa näitä ongelmia eri Abrahmisista uskonnoista, samalla kun itse sitten saarnaa jostain toisesta asiasta samalla kiihkolla. Tykkäsi siitä sitten tai ei, ihmiset tarvitsevat asioita mihin uskoa ja näistä muodostuu se oma maailmankuva ja usein vahvasti myös ihmisen persoona. Se, että uskoo omasta mielestään ”faktoihin” ja ”tutkittuun tietoon” ei takaa millään tavalla että uskoisi tosiasioihin. Jos nimittäin oikeasti uskoo tieteen tarjoavan vastauksen kaikkeen, pitäisi uskoa myös sen jatkuvaan muutokseen ja erehtyväisyyteen.

Aniharva vaivautuu myöskään kyseenalaistamaan uskoaan valtioon ja pyhään ”demokratiaamme”. Aivan samoin kuin ne ”uskisten” pyhät tekstit, demokratia perustuu tiettyyn tarinaan joka on muovautunut varsin uskottavaksi versioksi miksi joidenkin ihmisten on oikeutettua kertoa muille kuinka olla ja elää. Toiset nyt vaan ovat tasa-arvoisempia kuin muut, vai kuinka se meni? Jälleen sieltä historiasta kaivamalla löytää kuinka tämäkin satu on saanut alkunsa ja miten sillä oikeutetaan vaikka ja mitä. Mutta ei, älykäs moderni ihminen hylkää vanhat ”pyhät tekstit” ja käy suorittamassa kansalaisvelvollisuutensa äänestyskopissa. Tärkeä uskonnollinen rituaali joka luo yhteenkuuluvuutta, oikeutuksen omille toimille ja selityksen miksi asiat tapahtuvat kuin ne tapahtuvat. Ja tämä erosi Raamatusta… kuinka? Ai niin, korkeampi voima puuttuu ja se on korvattu byrokraateilla - huomattava parannus!

Yksilö voi kuitenkin aina muodostaa sen oman maailmankuvansa haluamallaan tavalla ja poimia kaikesta mahdollisesta ne itseä hyödyttävät osat mihin uskoo. Hunassa opetetaan että totuus on se mikä toimii, eli jokainen voi muodostaa itselleen toimivan uskomusjärjestelmän juuri kuten haluaa. Yksilötasolla homma siis pelaa hienosti ja jokainen voi luoda oman maailmansa juuri haluamallaan tavalla. Mutta yhteiskuntatasolla? Yhteinen tarina, yhteinen uskonto, se on se mikä täällä jyllää ja on aina jyllännyt - halusi sitä tai ei.

Yhteisöt, kansat… ihmiskunta, tarvitsee kuitenkin tarinan johon uskoa - yhteisen uskonnon. Onnistuneimmat tarinat ovat vastanneet niihin kolmeen kriittiseen kysymykseen: mistä me tulemme, miksi me olemme täällä ja mihin olemme matkalla? Mitään väliä sillä, onko se tarina totta vai ei, ei ole. Mitä uskottavampi ja viettelevämpi, sen tehokkaampi se tarina on ja jos se antaa uskoa tulevaan, sen pohjalta voidaan rakentaa vaikka kuinka suuri ryhmä. Tämä onkin hankala osa esimerkiksi ilmastokultissa, koska sen tarina on ”me kuollaan kaikki ihan just ja se on omaa syytämme”. Nämä tuomiopäiväkultit eivät tosin lakkaa vaikka tarina paljastuukin virheelliseksi, mutta se on taas toinen tarina.

Unohdinkohan jonkin suuren uskontokunnan joka jäi nyt loukkaantumatta? Kaippa kun vielä mainitsee konstitutionalistit, nationalistit ja liberalistit niin kenttä alkaa olla aika hyvin katettuna, eikö totta? Eikä siinä, samat ongelmat vaivaavat myös anarkisteja ja voluntaristeja jotka uskovat ihmisten olevan kykeneväisiä kantamaan vastuun itsestään. Ennenmuinoin oli täysin loogista, että jokin tai jotkin ihmistä suuremmat voimat vaikuttavat asioihin, mutta kun niitä ei pystytä mittaamaan ja kuvaamaan, ne täytyvät olla mielikuvituksen tuotetta. Aina on oltava joku mitä syyttää kun asiat menevät päin prinkkalaa?

Itse uskon, että yhtäkään vastausta ei voi satavarmasti lukita totuudeksi enkä ole siitäkään satavarma. Mikä tahansa uskonto tai uskomus tulee ongelmalliseksi vasta sitten, kun tietää (ei usko vaan tietää) olevansa parempi kuin muut siihen uskoessaan ja kaikki toisin uskovat nähdään alempiarvoisena. Ja tätä ylemmyyden tunnetta näkee aika helevetin paljon… mikä tuskin on juurikaan muuttunut?

Eliitin ylituotanto

Schopenhaueria lainatakseni - jos haluat saavuttaa suuren yleisön, vetoa idiootteihin. Siksi ”demokratia” toimii niin loistavasti ja enemmistön tahdolla voidaan oikeuttaa mitä tahansa. Homma pelaakin melkoisen sujuvasti, mutta vallan nollasummapelissä on eräs ongelma, jota ”eliitti” ei ole kyennyt ratkaisemaan yrityksistä huolimatta. Riittävän korkealla vallan hierarkiassa ongelma ei tosin ole kovin suuri noin omalle kohdalle, koska järjestelmän kaaduttua raunioista noustaan taas uudelleen takaisin sinne huipulle kuin heittämällä. Kansa on kusessa, samoin kuin ne väliportaan itseään suurempana pitävä luokka (byrokraatit ja meritokratian nostamat tyypit) ja heidän tulisikin kiinnittää huomiota tähän 10-20 vuoden sisään saapuvaan vallan nollaukseen ja uudelleenjakoon. Miksi ennustan 10-20 vuoden sisällä? Turchinin matemaattinen malli näin kertoo…

Peter Turchin julkaisi 2013 teoriansa eliitin ylituotannosta (engl. Elite overproduction) ja esitteli matemaattisen mallin, joka pohjautui ihmiskunnan historiaan ja lähes joka ikisen sivilisaation ”loppuun”. Kun valtapelissä eliitin määrä kasvaa liian suureksi, se aiheuttaa epävakautta joka johtaa lähes poikkeuksetta suuriin mullistuksiin. Koska tarkalleen ja kuinka se tapahtuu, sitä malli ei osaa tietenkään ennustaa, mutta esimerkiksi Prof. Jiang on vissiinkin käyttänyt sitä mallia pohjana omille ennustuksilleen jotka ovat osuneet kohtuullisen hyvin kohdilleen ja sen seurauksena hän on varsin iso stara nykyään. Ennustaminen on toki hankalaa, etenkin tulevaisuuden, minkä vuoksi onkin mielenkiintoista pohtia asiaa hieman samaan tapaan kuin Azimov konsanaan Säätiö-sarjassaan.

Ongelma tunnistettiin jo vuosituhansia sitten, minkä vuoksi patriarkaalisissa järjestelmissä oli varsin yleistä antaa peritty valta vanhimmalle pojalle, sen sijaan että sitä lähdettiin jakamaan. Kun ”eliitin” määrä pidetään rajallisena, se ei lähde kisaamaan keskenään ”omia” vastaan. Toisia sukuja vastaan, toki, mutta ei suvun sisällä - vallan jakaminen on hölmöläisten hommaa ja ennalta määritelty vallan periminen pyrkii varmistamaan jatkuvuuden. Siksi yksiavioiset järjestelmät ovat lähtökohdiltaan vakaampia, kun jälkikasvun määrä on rajallinen ja järjestys itsestäänselvä.

Valtapelissä on hyvä muistaa, että rahaa on rajattomasti, mutta valtaa rajallinen määrä ja täten kyseessä on aina nollasummapeli - yhden kasvaminen on aina joltain muulta pois. Kun tämän ymmärtää, voi kaikessa rauhassa kuitenkin kasvattaa omaa varallisuuttaan ja sillä ostaa itsensä vapaaksi säännöistä. Kun et sekaannu valtapeliin, saat vapaasti tehdä mitä hyvin pitkälti mitä lystäät.

Monarkiat olivat tästä syystä varsin vakaita järjestelmiä, jos nyt ei lasketa keskinäisiä sotia ja suhmurointia eri kuninkaiden kesken. Yksi suku hallitsi tiettyä aluetta ja sen sisällä kansa sai kukoistaa, kunhan ei sekaantunut valtaan. Tapahtuiko sitä kukoistusta on taas toinen juttu, mutta rajattu eliitin määrä vakautti järjestelmän. Tämä kuitenkin muuttui radikaalisti tasavaltojen noustua suureen suosioon. Nyt kuka tahansa pystyi osallistumaan valtapeliin, eikä pelkästään ne tietyt suvut. Kyllä, varakkailla suvuilla oli etulyöntiasema kilpailussa, mutta periaatteessa kuka tahansa saattoi nousta kukoksi tunkiolle ja aloittaa oman sukunsa tai aateuuntansa vallan kasvattamisen.

Määritellään vielä pikaisesti mitä se ”eliitti” tässä asiayhteydessä merkitsee. Ennen se oli aateliset, virkamiehet, papisto ja kaikenmaailman kiltojen ja muiden johtajat, akatemiaa unohtamatta. Nykypäivänä eliitillä tarkoitetaan kaikkia valta-asemia poliitikoista byrokraatteihin, papeista AY-johtajiin ja median sekä koulujärjestelmän alimmasta ylimpään asemaan. Hyvin pitkälti siis kaikki meritokraattisen järjestelmämme tahot, joilla on valtaa muiden ylitse.

Muutama vuosisata eteenpäin ja saavutaan nykypäivään, missä byroslaviat ovat se normi. Eliitin määrä kasvaa jatkuvasti ja jokainen ryhmittymä pyrkii kasvattamaan omaa valtaansa kaikin mahdollisin keinoin. Mitä enemmän saa niitä ”omia kavereita” kaksoisvaltion asemiin, sitä enemmän valtaa on käytettävissä. Se eduskunta kun on rajattu määrältään, mutta eri hallintohimmeleihin voidaan laittaa kaikki kalakaveritkin duuniin. Oli se sitten suoraan liitoksissa hallintojen toimintaan tai jotain marttakerhoja joille kaadetaan resursseja tarpeen mukaan, tämä alati kasvava eliitti tulee jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa törmäämään siihen samaan kiviseinään, mihin ne kaikki edelliset dynastiatkin ovat kaatuneet - liikaa pelureita nollasummapelissä.

Kun tämä kerran tiedetään, eikö se ole sulaa hulluutta nopeuttaa epävakauden huipputasoa? Esimerkiksi EU on tehnyt kaikkensa saavuttaakseen sen epävakauden huipun lisäämällä eliitin määrää ja romuttalla kansojen koheesiota. Euroopan maat olivat vielä vuosikymmeniä sitten vakaita ja hyvinvoivia, mikä olikin tuolta rapakon takaa katsottuna suuri uhka. Jenkit olivat opetelleet jo heti syntymästä lähtien miten epävakaudella kerätään itselle enemmän valtaa muiden kustannuksella, joten on täysin loogista, että heidän täytyi eliminoida potentiaaliset vastustajat hyvissä ajoin. Ratkaisu? ”Yhdistetään” Eurooppa yhden lipun taakse ja annetaan sen romahtaa oman painonsa alle. Suurin osa lännen ”eliitistä” ei tätä ymmärrä ja ne jotka ymmärtävät, pyrkivät varmistamaan omat asemansa tulevissa katastrofeissa liittoutumalla jenkkien kanssa. Kansa ja pikkubyrokraatit ovat kusessa, mutta niistä ole ennenkään välitetty.

Mitään uutta tai ihmeellistä ei siis ole tapahtumassa, vaan ihmiskunta toistaa samaa vanhaa kaavaa joka johtaa tuhoon ja kärsimykseen. Raunioista nousee uusi uljas maailma ja sama kiertokulku lähtee uudelle kierrokselle. Kysymys kuuluukin, oletko sinä valmis tulevaan?

Turchinin malli kuitenkin myös osoittaa sen, että se tuleva romahdus on mahdollista välttää. Jos eliitin määrä saadaan painettua kipurajan alapuolelle ja kansa puhaltamaan yhteen hiileen, ei peli ole lainkaan menetetty. Tarvittava yhtenäisyys ei kuitenkaan ole saavutettavissa pakottamalla ja manipuloimalla, mitä nyt yritetään epätoivoisesti tehdä koko EU:n alueella, vaan se on luotava yhteenkuuluvuudella - yhteisellä tarinalla. Kyllä, se tarkoittaa jonkin asteista ”etnistä puhdistusta”, missä valtaväestöstä poikkeavien määrä tippuu riittävän pieneksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita välttämättä suoraan ihonväriin tai syntyperään perustuvaa jakoa, vaan riittää että se aatemaailma on yhdenmukainen. On siis oltava jokin valtakulttuuri, jota sitten johdetaan pienellä joukolla määrätietoisesti tiettyyn suuntaan. Mitä enemmän pelureita ja ryhmittymiä, sitä epätodennäköistä on yhtenäisyys.

Suomalaisten on siis tehtävä päätös - kaatuuko yhteiskuntamme EU:n mukana vai löytyykö jostain se pieni ryhmä, joka kykenee luotsaamaan maan takaisin kukoistukseen? Jatkoaikaa voidaan aina tosin ostaa luomalla jokin riittävän suuri katastrofi, eli siksi näimme tämän koronasirkuksen tässä hiljattain. Kansa yhdistyi ja puhalsi herrojensa käskystä samaan nuotioon… tai no, vain osittain, koska riittävä osa havaitsi kuinka nuotioon oltiin kustu oikeen kunnolla. Siksi tarvittiin isompi eksistentiaalinen kriisi ja kappas vaan, semmoinen sattuikin löytymään kuin ihmeen kaupalla (ja likemmäksi 10 vuoden valmistelulla) - Ukrainan osittainen pommittaminen kivikaudelle. Saatiin hieno ulkoinen vihollinen jota voidaan syyttää kaikesta, kun ilmastonmuutos ei nyt oikeen onnistunutkaan ja kansalta voidaan viedä tuhkatkin pesästä ennen kuin koko sirkus kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Idiootit saatiin jälleen valjastettua sankoin joukoin matkaan ja omaan polveen ampuminen julistettiin hyveelliseksi ja oikeamieliseksi teoksi. Jenkeille ja sille eräälle valitulle kansalle sopii varsin hyvin, että Venäjä ja EU polttavat kaikki pelimerkkinsä, koska moni kuvittelee jenkkien kykenevän varastamaan enemmistön pelimerkeistä ennen kuin Kiina ehtii apajille. En löisi kuitenkaan vetoa sen puolesta, koska Kiinan vakaus on omassa luokassaan ainakin vielä tällä hetkellä. Idän suunnassa kun on uskottavampi tarina kuin jenkeillä ja sen tarinan uskomiseen ei tarvitse olla nukkumassa kuten amerikkalaisessa unelmassa.

Toki tämä kaikki on puhdasta spekulaatiota ja matemaattisia malleja, jotka eivät voi ottaa huomioon villejä kortteja. Vetääkö joku siis ässän hihasta ja jotain ihmeellistä sittenkin tapahtuu - mene ja tiedä. Moni uskoo että Jeesus tulee ihan just ja korjaa kaiken, mutta toisaalta, moni niin uskovista on nähnyt ne samat merkit jo ties kuinka monta kertaa ennenkin vuosisatojen kuluessa. Mutta kyllä se tällä kertaa, eiks jeh? Ja kuten kaikki valtioon uskovat tietävät, kaikki korjaantuu kunhan vaan äänestää oikein!