Pahoinvointilääkettä

HS valisti meitä kuolevaisia esseellä: ”Oksetus ja väistely eivät pysäytä laitamedian nousua — Perinteistä mediaa haastavista audiovaikuttajista voi kehittyä vaihtoehtoisen julkisen keskustelun areena.” Koska juttu on vain tilaajille, sen linkittäminen on turhaa. Progressiivinen laita innostui ja vaatimuksia näiden ”pahojen” vaikuttajien hiljentämiseksi lenteli pitkin somea - uhka demokratialle ja silleen. Konservatiivisena itseään esittävä laita otti hieman varovaisemmin vastapalloon lyönnin, koska artikkelissa mainittiin taikasanat ”antisemitismi” ja ”juutalaisvastaisuus”. ”Laitamedian” kuluttajat taas antoivat palaa ja ryöpytys oli … tavanomaista nykykeskustelulle.

Helsingin yliopiston tutkijatohtori oli siis kysellyt kavereiltaan mitä mieltä he ovat näistä konservatiivisia näkemyksiä omaavista podcasteista. Ne harvat, jotka olivat kyenneet niitä kuuntelemaan, kertoivat eri oireista joita he olivat saaneet - pahoinvointia ja ärsytystä. Artikkelin maalituksen aiheuttama Streisand-efekti tosin aiheuttanee halutusta päinvastaisen reaktion, eli ”älkää vaan kuunnelko” muuttuu ”hei katsokaa näitä jos et ole kanssani samaa mieltä”. Ne edistyksellisten ”omat” eivät ”vihakuuntelun” lisäksi ole aiheista kiinnostuneita, mutta vastapuolella saattoi olla vielä jokunen jotka eivät mainituista podeista tienneet - nyt tietävät, hienosti hoidettu!

Itse tulkitsen ”laitamedian” tarkoittavan Overtonin ikkunan laitojen aiheuttamien rajojen lähestymistä median tuotannossa. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että oli se ”normi” mikä tahansa, aina löytyy niitä jotka ajattelevat toisin. Kuinka kaukana ajattelu on normista, se määrittää kuinka laidalla se ajattelu on. Se miten siellä keskellä olevat haluavat hoitaa asian, kertoo paljon yhteiskunnan vapaudesta. Jos ”väärät” mielipiteet tulisi kieltää, rajoittaa tai niitä pitää halveksua, olemme autoritaarisessa yhteiskunnassa. Leimaamalla kaikki poikkeavat näkemykset ”demokratian vastaiseksi”, tulee itse todistettua olevansa liberaalin demokratian vastainen. Siinä kun ajatusten markkinapaikka, sananvapaus, ovat aatteen ytimessä ja suostuttelevin tarina on loppuviimein kansan yleinen näkemys eli tahto.

Oikeastaan nämä ”laitamediat”, joista monet podcastit ovat yksi muoto, johtuvat syistä, joita laitamedialta ollaan vaatimassa ja jotka ovat ”valtamedialta” päässeet unohtumaan. Itketään siis ”journalismin ohjeiden” mukaista mediaa jokaiselta joka omistaa tietokoneen ja mikrofonin, siinä kun valtamedialle hurrataan sen tehdessä 100%:sti yksipuolista tuotantoa. Laitamedioita syntyy kun maassa ei ole vapaata lehdistöä vaan eri ryhmittymien äänitorvia. Mediakenttä kyllä täyttyy sen näkymättömän käden toimesta varsin hyvin, tosin sama taikavoima lupailee ihmeitä vahvoille laita-aatteille sen koskaan toteutumatta. Paras argumentti voittakoon sanoo liberaali demokratia, kovimpaa huutava voittakoon kertoo edistyksellinen näkemys. Autoritaari taas vaan kertoo itse olevansa oikeassa ja muut väärässä, piste.

Tämä ”pahoinvointi” ja aiheiden tietoinen välttely on kyllä paljonkin tutkittu juttu, mutta artikkeli ei jostain ihmeen syystä nosta sitä esiin. Ilmiö on nimeltään ”kognitiivinen dissonanssi”, joka on ihmisen luonnollinen reaktio omasta maailmankuvasta poikkeavaan tietoon. Muitakin vastaavia ilmiöitä on tutkittu ja olemassa, se on selvää, mutta pidän itse tätä suurimmassa osassa. Artikkeli ehdottaa näiden reaktioiden liittyvän johonkin luontaiseen kykyyn tunnistaa propaganda ”oikeasta tiedosta”, mikä on mielenkiintoinen näkemys ”tutkijatohtorilta” joka asiaa on tutkinut. Ihminen ei kykene millään aistilla, ei millään määrällä koulutusta tai kokemusta tunnistamaan faktaa ja fiktiota toisistaan, kun se tieto on irrallaan kaikesta muusta. Ei siis ole olemassa mitään ”totuustutkaa”, joka aistii propagandan. Minkä ihminen taas pystyy välittömästi ja usein kehon reagoinnin saattelemana tunnistamaan ne asiat, jotka ovat omaa maailmankuvaa vastaan tai poikkeavat siitä riittävästi. Asiat ovat ihmiselle totta kun niistä on samaa mieltä ja propagandaa kun eri mieltä. Tämä tutka on lähes 100% tarkka, tosin haastavammissa tilanteissa kognitiivinen dissonanssi lyö kapuloita rattaisiin. Esimerkiksi jos kaksi uhriksi laskettavaa eri ryhmää tai ihmistä ottavat keskenään yhteen, kumman puolelle tulee lyöttäytyä menettämättä omaa asemaansa siinä universumin ainoassa oikeamielisessä heimossa johon kuuluu. Objektiivisesta todellisuudesta irtautuminen lisää moninkertaisesti pahoinvointia kun se poikkeava näkemys tulee vastaan.

Syö paskaa, miljardi kärpästä ei voi olla väärässä on huono perustelu jonkin asian totuudenperäisyydelle. Vaikka joka ikinen valtamedia kertoo jonkin asian olevan X ja yksi laitamedia sanoo että Y, X ei ole automaattisesti totta ja Y ei ole automaattisesti propagandaa. Todennäköisyyslaskennalaan ei voida yksittäisen aiheen totuutta päätellä, eli vaikka laitamedia olisi ollut pielessä 90%:sti, se ei ole AINA väärässä, uskoi siihen sitten tai ei.

Ihmisen kyky erotella ja valtamedian kertoa seuraavat asiat toisistaan ovat yleensä eeppisen surkealla tasolla: faktatieto, uskomus, ajatus, käsitys, oletus, huhu ja mielipide. Kun tämä kyky yhdistetään ihmisen yksilöllisellä tavalla tulkita kaikki vastaanotettu informaatio, saadaan lopputulokseksi usein irrationaalinen ja samalla kuitenkin varsin hyvin ennustettava reaktio. Kaikki tieto kun käy läpi ihmisen omat suodattimet: vääristys, poisto ja yleistys. Näitä suodattimia voidaan ”ohjelmoida” eri tekniikoilla, jotka siellä valtamediassa tiedetään varsin hyvin. Laitamediatkin ovat alkaneet pikkuhiljaa ottaa opikseen miten ihmisiin vaikutetaan ja jostain kumman syystä se aiheuttaa suurta närästystä eri valtakeskittymissä.

Ei siinä, nämä em. kaltaisten artikkelien aiheuttamat myrskyt vesilasissa ovat varsin huvittavaa seurattavaa. Heimot ovat napit vastakkain ja kaikki tietävät olevansa ”oikeassa”. Pahoinvointiääkkeeksi suosittelenkin etäisyyden ottamista ja avoimemman maailmankuvan sisäistämistä. En tiedä miten asiat oikeasti ovat, ne saattavat olla niin tai näin. Jokaisella on kuitenkin oikeus omaan mielipiteeseensä ja sananvapauden tehtävä olisi mahdollistaa niiden näkemysten julkituominen - oli se näkemys kuinka ”hullu” tahansa. Auktoriteettiin vetoaminen, eli ”koska tutkijatohtori niin sanoi se on totta”, on varsin yleinen argumentointivirhe. Toisaalta, ehkäpä osalla meni ohitse seikka, että hesarin essee on mielipidekirjoitus pohjautuen tohtorin omaan maailmankuvaan, ei siis faktatietoa. Aivan kuten tämä teksti on oma käsitykseni asioista. Mielipide on kuin persereikä - jokaisella on yksi. Osan ripulit vaan päätyvät aina hesarin etusivulle asti?

Toimisi, jos se tehdään oikein!

Harva se päivä tulee vastaan loppuunkulunut heitto ”sosialismi toimisi, jos se tehtäisiin oikein”, jolla yleensä pilkataan aatetta väittäen, ettei se sittenkään toimisi vaikka se tehdään kuinka ”oikein” tahansa. Riippuen mitä sanalla ”sosialismi” tarkoitetaan, vastaus sosialismin toimivuudesta riippuu. Riippuu, mistä? Mittakaavasta, enimmäkseen, määritti sanan millä versiolla tahansa. Kokonaisen maan mittakaavassa, edes kaikista puhtain sosialismi, kuin myös kommunismi joka veisi asiaa vielä askelta pidemmälle, malli ei tulisi koskaan toimimaan. Skaalattuna huomattavasti pienempään mittakaavaan vastaus löytyy historiasta: toimii, kunhan se ei törmää muihin ryhmiin jotka ajattelevat toisin. Siitä asetelmasta se ihminen on lähtenyt maailmaa valloittamaan, mutta rajallisessa maailmassa rajattoman tarve tulee jossain vaiheessa törmäämään liikkumattomaan kohteeseen. Mutta tämä on ehkä jonkun toisen päivän aihe, nyt muotoillaan kysymys hieman toisin.

Hiljattain vastaan tuli lista edellisen vastakohdan suurista ajattelijoista. Friedman, Haeyk, Rand, Locke, Mill ja muutama muu individualismin, kapitalismin ja ylipäänsä jonnin sortin liberaalien suurista sankareista. Länsi on hyvin pitkälle tuota kaikkea, mutta mikään ei tunnu toimivan kunnolla kuin pienelle joukolle, joka kykenee varallisuudellaan ohittamaan ongelmat. Koska homma ei toimi läheskään kaikille, johtuuko se siitä, että individualismia ja kapitalismia ei olla tehty oikein? Täytyyhän sen niin olla, koska tuo ”mutta sitä aitoa ei olla koskaan kokeiltu” toimii kritiikkinä ainoastaan sosialismia vastaan!

Jostain syystä yksikään laumaeläin ei ole pötkinyt kovinkaan pitkälle yksistään, mutta ihminen siinä kyllä onnistuisi tehdessään sen oikein? Todisteita sen puolesta on aikasta heikonlaisesti, vaikka hyllymetrejä kirjallisuutta kyllä löytyy miten se tulisi tehdä. Toki niin löytyy kirjallisuutta myös lauman typeryydestä ja vaarallisuudesta, että ei sekään ole automaattinen tie onnelaan. Mutta jos se yksilökeskeisyys on se ainoa oikea tapa juuri oikealla tavalla tehtynä, mikä maksaa kun nirvanaa ei löydy vaan asiasta pitää harva se päivä julistaa ylivertaisuutta?

Olisiko syynä se alkukantainen pelko, joka ajoi ihmisen laumaan alunpitäenkin? Nimittäin se, että yksin on kivaa ja mukavaa, saa tehdä mitä haluaa ja kerätä lähes rajattomasti resursseja että oma napa selviää kaikesta, mutta mitäs jos joku muu tulee ja ottaa sen? Ihmisen pitää nukkua välistä eikä silmiäkään ole kuin etupuolella, minkä lisäksi vahinkoja sattuu ja joka kuopasta ei nyt yksin kaiveta tietä ulos. Yksi määritys yhteiskunnan synnylle on se, kun löydettiin ”hautausmaalta” hauta missä luissa näkyi vakavan vamman parantuminen ennen kuolemaa. Mitä se siis meinasi? Loukkaantunutta ei jätetty yksin vaan yhteisö piti heikommistaan huolta, sen sijaan että liikkumaan kykenemätön jätettiin taakse mikä on se karu kohtalo eläinkunnassa, ihmistä lukuunottamatta.

Aivan kuten on helppoa kritisoida kapitalismia ja vaatia sosialismia kapitalistisessa järjestelmässä, on helppoa julistaa yksilökeskeisyyttä kun asuu ja on kasvanut yhteisössä. Ymmärrän hyvin tyyppejä, jotka vaativat lisää vapaata markkinataloutta ja individualismia… kun ovat syntyneet kultalusikka suussa terveenä maailmaan, eli pakka on kunnossa päivästä 1 lähtien. Mutta kun on samat vaateet ja takana on käyty julkinen koulu, julkinen sairaanhoito ja muutointkin kunnan/valtion tarjoamat palvelut kelpaavat ainakin joiltain osin, niin kuvittelitko ne itse tienanneesi siinä elämäsi vaiheessa kun niitä käytit? Väittäisin, että Henkka 3v ei vielä omalla työllään maksanut päiväkerhoaan, mutta mistäs minä tiedän.

Noh, sallittakoon nyt tässä seuraavassa ajatusharjoituksessa perheen muodostama pienyhteisö, eli pappa betalar aikuisikään saakka, tai nyt ainakin teiniksi että voi itse aloittaa kesätyöt. Tappiin asti vedetty kapitalistinen, individualistinen ja meritokraattinen maailma odottaa, joten eikun kilpailemaan niiden lukemattomien muiden kanssa! Jos geneettinen lottorivi ei osunut yhtään kohdalleen, peli oli siinä, kiitos pelaamisesta ja ensi kerralla parempi tsäkä. Normaalijakauman perusteella voidaan arvioida kuinka suuri osa ihmisistä omaa tarvittavat geneettiset ja henkiset ominaisuudet, että he pääsevät peliin edes mukaan ja kuinka suurella joukolla on todellisuudessa mahdollisuus menestyä. Kannattaisi ehkä lukea myös Rawlssia jos ottaa edes hitusen henkeen?

Koska kaikki ajattelevat vain omaa etuaan ja päämääränä on saavuttaa eniten resursseja, miltäs se tilanne näyttää viikon pelin jälkeen kun vastassa on muita pelureita, jotka ovat jo elämänsä ehtoopuolella istumassa resurssivuorensa päällä tietäen kaikki pelin kirjoittamattomat säännöt? Hei, mutta meillä on reilu kilpailu, eli ällös huoli! Kukaan ei halua jakaa omastaan, eli ainoa tapa kasvaa on syödä niiden tulevien pöydältä jotka eivät ole vielä yhtä pitkällä tai alkaa kytätä haaskalintuna josko sieltä loppupäästä joku kuupahtaisi. Ja kannattaa muistaa, että jos et pärjää, se on täysin omaa syytäsi, samalla kun kaikki saavuttamasi on tietenkin omaa ansiotasi - terkuin, kaikki meritokraatit.

Koska yhteistyö on paha juttu, aina voi onneksi organisoitua, eikös? Kyllä, uskollisuus voidaan aina hetkellisesti ostaa, mutta organisaatiossa kilpaillaan muiden organisaatioiden lisäksi myös sisäisesti. Oma napa ensin, eikös? Heikkouden näyttäminen on viimeinen virhe, joten kaikki omat ongelmat on pidettävä visusti sisällään, siinä kun muiden havaitut heikkoudet ovat strategisesti pelattavia kortteja joskus tulevaisuudessa. Mahtaa yhden käden sormet piisata laskemaan montako prosenttia ihmisistä kykenee pitämään koppansa kunnossa kaikesta huolimatta.

Mutta ainahan voit tietenkin palkata jonkun laittamaan sen nupin kuntoon, tai paikkaamaan sen murtuneen jalan, eikös? Toki, jos olet onnistunut keräämään riittävästi pelimerkkejä että on siihen varaa. Jos siis uskaltaa luottaa siihen, että se toinen ei käyttäisi heikkouttasi hyväkseen, koska he ovat mukana samassa kisassa. Kilpailussa sinulla ei ole pienintäkään syytä luottaa muihin kilpailijoihin. Siispä ainoa looginen ratkaisu on määrittää peliin säännöt! Heeetkonen, eihän meillä saanut olla mitään auktoriteettiä joka vahtisi sääntöjä, yksilön vapaudet ja kilpailu ratkaisevat näkymättömällä kädellään kaikki ongelmat!?

No höh, piti se olla vissiin joku pitämässä lakia ja järjestystä, vaikkei niitä pitänytkään tarvita. Kukas ne säännöt sitten määrää? Loogista olisi antaa sen päättää jolla on eniten valtaa, koska yksilö on kuningas ja se kaikista hyveellisin josta todisteena on suurin vuori. Olisi järjen köyhyyttä ottaa yleistä mielipidettä lakien pohjaksi, koska silloin myös ne jakauman alapään jantteritkin saavat sanansa sanotuksi ja enemmistö on kuitenkin vain keskivaiheilla, pilaten koko kilpailun hengen missä voittaja vie kaiken. Jos hypätään hetkellisesti todellisuuteen, meidän hybridijärjestelmässähän homma pelaa niin, että voittajat sanelevat säännöt ja kaikki saavat kirjoittaa Joulupukille (vaalit) mitä toivoisivat, hyväksyen kuitenkin sen mitä sanellaan. Mutta hei, individualistit ja kapitalistit kykenevät varmasti sopimaan täysin reilut pelisäännöt ihan kaikille, koska kenelläkään ei ollut se oma lehmä ojassa…

Eli aivan mahtava tulevaisuus, kunhan nämä aatteet tehdään juuri oikein! Mikään ei voisi mennä pieleen, ihmisten ollessa täysin loogisia olentoja ja perustavansa päätöksenteon järkeen, ei tunteisiin tai muuhun hömpänpömppään tahi ennalta opittuun. Aivan kuten ”oikeisto” nauraa ”vasemmiston utopistisille aatteille, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kuinka absurdiksi ajatukseksi ”kaikki ratkeaa kilpailulla” oikeasti paljastuu kun se perataan paljaaksi. Mutta juu, tehdään se oikein niin se pelaa. Cool story, brah.

Siihen on ihan yksinkertainen syy miksi järjestelmämme on ”sosialistinen” sille eliitille ja kapitalistinen ja yksilökeskeinen massoille. Organisoitunut vähemmistö voittaa aina kilpailussa hajanaisen enemmistön. Jos tuo ylläoleva väite kuulostaa hullulta, kuka maksaa kun A) Pankki tai B) Yksilö uhkaa ajautua konkurssiin? Tämä meidän sekasikiö nykyjärjestelmä on luotu tarkoituksella juuri sellaiseksi kuin se on, ottaen useasta aatteesta ne kaikista parhaat/pahimmat osat. Sitten niiden aatteiden yksinkertaistetut ja vääristyneet versiot on annettu kansalle riideltäväksi keskenään. Mitään oikeasti kaikille toimivaa mallia kun ei ihminen ole kyennyt luomaan, koska sille ei ole mitään tarvetta.

Molemmat ääripäät kykenevät luomaan maanpäällisen helvetin ihan täysin omine ominaisuuksineen ja molemmat hyvinkin samoista syistä. Ensimmäinen kompastuskivi jota ei ole mahdollista korjata, koska se ei ole rikki vaan ominaisuus, on ihminen. Jokainen on yksilö, jokainen on erilainen. Kollektivismi pakottaa kaikki samankaltaisiksi, siinä kun yksilökeskeisyys tuo ne ”pahimmat” hierarkian kärkeen. Kun päälle vielä molemmat aatesuunnat vaativat sääntöpohjaisuutta, etatismi/statismi ja sen mukana tuoma byroslavia laittavat ne viimeiset niitit kumpaiseenkin arkkuun. Eli ei, kumpikaan ei toimi valtion tasolla yksistään ja yhdistelemällä saadaan… noh, riippuu mitä osia otetaan.

Pohjoismainen malli toimi ihan kohtuullisesti siinä sotien jälkeen. Puhallettiin yhteen hiileen, yhteistyöllä pidettiin pahimmat porvarit kurissa ja kansa oli suhteellisen homogeeninen, joka on minimivaatimus edes etäisesti toimivalle yhteiskunnalle. Kaukana täydellisestä, tietenkin, mutta mitä sääntöpohjaisiin malleihin tulee, asiat olivat suurelle enemmistölle kunnossa, mikä mahtaa olla pieni harvinaisuus katsoi mihin suuntaan tahansa maailmalla. Itse en välitä mielivaltaisista säännöistä, jotka automaattisesti syntyvät sääntöpohjaisissa malleissa, enkä liioin pidä ketään oikeutettuna valtaan muiden yli, mikä on lähestulkoon pakollinen osa yhtään suurempia ihmisryhmiä pitämään kasassa. Voidaan siis rajusti yksinkertaistaen sanoa, että olen Platon kannalla yhteiskuntamalleista sillä erotuksella, että laittaisin hiotun version anarkosyndikalismista aristokratian edelle. Ja kyllä, nekin kokeilut menivät aikoinaan mönkään, mutta se johtui tietenkin siitä, että sitä ei tehty oikein!

Itsetuhoisesta empatiasta

Empatiakyky on ihmisille kriittinen osa elämää, mutta kun se lähtee pahasti laukalle, tulos ei ole juurikaan sen ruusuisempi kuin jääkylmä puhtaasti objektiivinen maailma - emme ole esineitä vaan ihmisiä ja jos Pratchettiä lainataan vapaasti, ihmisten kohtelu esineenä on pahuuden alku.

Vaikka Gad Saad kirjassaan ”Suicidal Empathy” kutsuukin ilmiötä suoraan savonnettuna itsemurhaiseksi empatiaksi, omaan korvaan ”itsetuhoinen” kuulostaa sopivammalta termiltä etenkin kun otetaan kirjan aihe huomioon. Opus itsessään on erittäin mielenkiintoinen ja osuu naulan kantaan hyvin monessa kohden. Muutamassa kirjan esimerkissä tosin Saadin tausta paistaa läpi, mikä on täysin ymmärrettävää hänen ollessa myös vain ihminen. Edistykselliselle vihervasemmistolaiselle kirja uponnee kuin kuuden tuuman rautanaula tervassa kurkusta alas, siinä kun ”vastapuoli” saa vain nyökytellä joka kohdassa. Jos kirjan esimerkkejä kuitenkin laajentaa, ehkäpä se polttelu alkaa tuntumaan myös sielä toisessa suunnassa?

Itsetuhoinen empatia on juuri sitä puolestaloukkaantumista ja uhrin näkemistä missä se ei ole. Brittien poliisin toiminta viimeaikoina on jäätävä kuva miten se toimii ja mihin se johtaa - raiskausjengiä suojellaan ja piilotellaan, ettei joku syyttäisi tekijöitä rasistisesti. Uhriasema ei määräydy tekojen vaan jonkin muun ominaisuuden, kuten etnisyys, mukaan. Päätöksenteossa itsetuhoista empatiaa on vaikkapa rakentaa pyöräilysilta, vaikka se ei ole millään mittarilla kannattavaa - ainoastaan vihreän siirtymän hyvesignalointi on syynä rakentamiseen, muiden kustannuksella tietenkin. Suvaitaan suvaitsemattomuutta taisi olla Popperin mukaan suvaitsevan yhteiskunnan lopun alku.

En oleta kenenkään kuitenkaan lukevan kirjaa taustaksi tälle raapustukselle, joten aloitetaan pureskelu hieman pienemmästä palasta, josta saadaan karvasta soppaa joka makuun. Law Enforcement Dailyn artikkeli: ”Suicidal Empathy: The Silent Weight Carried by America’s Police Officers” kuvaa poliisin elämää rapakon takana itsetuhoisen empatian linssin lävitse. Kyllä, juuri noin se taitaa mennä ja hieman kevennettynä versiona myös Suomessa meno on hyvin samankaltaista. Jos siis näkee maailman Saadin tarjoaman linssin lävitse, koska muutoinhan kaikki menee just kuten pitääkin.

Jospa jokaisen poliisin esikuva olisi ollut Artturi Sakari Reinikainen, olisi maailma huomattavasti leppoisempi paikka. Kokemuksen, niin omien kuin muiden, perusteella ne esikuvat löytyvät enemmän sieltä moderneista sankaritarinoista, eli sieltä idioottilaatikon suunnasta. Ihmismieli ei kykene autopilotilla käydessään erottamaan fiktiota todellisuudesta, joten ne sankarin esikuvat iskostuvat heti nuoresta pitäen päin honkia. Kylmä todellisuus, jota artikkeli kuvaa, tullee vastaan viimeistään poliisikoulussa ja kun käsketään ja opetetaan tekemään vaistonvastaista toimintaa, esimerkiksi juoksemaan vaaraa kohti, antaahan se selvän kuvan ”oikeasta sankarista” ja tavasta kohdata ne vaikeudet.

Siinä kohden kun kadulla riehuu aseistautunut ”hullu”, se sankaripoliisi on lähestulkoon pakollinen auttaja. Hulluksi tilanteen taas tekee se, kun itsetuhoinen empatia tarttuu peliin. Jos riehuja nähdään uhrina, uhalle ei ehkä tehdä mitään. Se sankaripoliisi saattaa vielä toimia, mutta sitten mukaan liittyy media, oikeuslaitos ja poliittinen koneisto. Poliisin toimien on läpäistävä kaikki em. laitosten seulat, tai muuten tulee satikutia sankarille. Media maalaa poliisin toimet liioiteltuna, oikeuslaitos ei tuomitse ja poliittinen koneisto hyvepisteitä kerätessään rankaisee poliisia ja saa kehuja suvaitsevaisuudestaan, varmistaen oman suosionsa tulevissakin tapauksissa.

Vielä kun sankari ei saa näyttää heikkoutta, se paska niellään kaikessa hiljaisuudessa ja saatetaan ottaa opiksi - ei kannata leikkiä sankaria, vaan tehdään miten herrat haluavat. Empatiaa ei heru poliisille, ainoastaan rikolliselle. Artikkeli kuvaa tilanteen selvästi. Apua ei saa koska heikkouden näyttäminen on kilpailuyhteiskunnassa itsetuhoista toimintaa, joten apu jää hakematta - onneksi pullo ja lääkkeet auttavat?

Mutta…

Piisaako se puolustukseksi että ”tein vaan mitä käskettiin”?

Jokainen ihmisen tekemä päätös perustuu vahvasti ihmisen omiin arvoihin. Tilannekohtaisesti ne arvot kuitenkin vaihtavat tärkeysjärjestystään, jolloin saattaa syntyä varsin absurdeja valintoja, tai siltä ainakin se ulkopuoliselle vaikuttaa. Poliisitoiminnassa (ja toki niin monessa muussakin asiassa) rajallisten resurssien vuoksi asioiden priorisointi on merkittävässä osassa päätöksentekoa. ”Vihapuheen” (eli puheen, jota vallanpitäjät vihaavat) torjuntaan ja vastaavaan ajatusrikollisuuteen piisaa kyllä paukkuja, siinä kun katujengit pahoinpitelevät ja raiskaavat häiritsemättä. Viranomaismääräysten noudattamatta jättämiseen saadaan heti yksikkö paikalle, siinä kun yksityinen uhri jää odottelemaan rannalle.

Kuinka paljon empatiaa siis tulisi osoittaa ”tein vaan mitä käskettiin”-tyypille? Kyllä, nokkimisjärjestys on selvä ja rivipoliisi on vain pykälää korkeammalla kuin tavan tallaaja, mutta paskan valuessa aina alaspäin on aika turhaa odottaa sitä empatiaa alhaalta ylös. Jos instituutiot ovat valinneet itsetuhoisen empatian polun, on se suorittava porras ainoa taho joka kierteen voi katkaista. Siinä käy pian kuin valtamedialle, eli ne jotka eivät halua menon jatkuvan hiillostetaan pihalle ja jäljelle ei jää enää kuin ne myötämieliset. Erona mediaan on tosin se, että siihen poliisin ammattiin ei hakeudu ihan niin paljon porukkaa, joka kadulla huutaa megafoniin ”kytät, siat, natsien kätyrit!” vaan enemmän sitä konservatiivista sakkia joka vaatii sitä ”lakia”.

Miten hemmetissä sitten meno on päässyt tähän tilaan? Väittäisin, että pääsyyllinen löytyy sieltä akateemisista instituutioista, tosin ei se ”syöpä” sinne ole itsestään levinnyt, mutta ei siitä nyt enempää - lisää löytyy Gad Saadin toisesta kirjasta: The Parasitic Mind. Edistykselliset arvot leviävät korkeasti koulutettujen keskuudessa kulovalkean tavoin ja koska järjestelmä keskittyy niin vahvasti kilpailuun, voittajaksi päätyy parhaiten leviävä parasiittinen ideologia. Se leviää mediaan, oikeuslaitokseen, poliittiseen koneistoon ja käskyjä antaviin tahoihin myös poliisien keskuudessa. Koko järjestelmä siis rullaa muutaman ideologian pohjalla ja ainoa taho, joka voisi sen kierteen pysäyttää tekee vain mitä käsketään. Oikeasti?

Päinvastainen tilanne olisi tosin vähintään yhtä suuri dystopia. Meritokraattinen ajattelu pelaa kyllä vaikkapa vaativissa ja osaamista vaativissa tehtävissä, missä se kohde on yleensä esine, mutta kun se toinen osapuoli tai ”työn kohde” on ihminen, tarvitaan sitä empatiakykyä huomattavasti. Tähän ei laki ja sääntöpohjainen järjestelmä taivu, ellei sääntöihin jätetä ”harkinnanvaraisuutta”, mikä taas mahdollistaa itsetuhoisen empatian pureutumista porsaanreikiin. Meillä on siis järjestelmä, joka on yhtä aikaa jääkylmä mekaaninen piiska osalle ja ylipaapova turvasatama toisille. Kahden huonon yhdistelmä ei jostain syystä pelaakkaan, kuka olisikaan arvannut?

Todennäköisin korjaus tähän ongelmaan on se ”kultainen keskitie”, joka yhdistäisi empatiakyvyn yksittäisissä tapauksissa, ottaen kuitenkin huomioon kylmän laskennallisen todellisuuden. Edes etäisesti yhtenäisillä arvoilla olevat ihmiset pystyvät muodostamaan yhteiskunnan, jossa kaikilla on edes joskus kivaa. Sillisalaatti kansa yhdistettynä kahden huonon ideologian muodostamaan järjestykseen taas on tae katastrofille. Ihmiset kun hakeutuvat omalle alalleen omasta tahdosta, eikä jonkun typerän kiintiön sanelemana, saadaan yleensä edes etäisesti oikeasti omaa ammattiaan arvostavia tahoja tekemään mitä pitäisikin.

Oikeasti toimivassa mallissa kaikki taas tekisivät juuri sitä omaa juttua, kykenisivät keskustelemaan kaikesta kuten aikuiset ja päättämään kaikesta tapauskohtaisesti käyttäen vanhasta opittua ohjenuorana.

Korjauksen sijasta todennäköisin jatkumo on kuitenkin eri valtaideologioiden keskinäinen loputon kilpailu ja vahvin sanelee säännöt. Sen jälkeen kun jokin ideologia kaatuu omaan mahdottomuuteensa, toinen yhtä pimeä ideologia kaappaa vallan ja kierre jatkuu kunnes ihmiskunta taas nollaa pelin tai luonto hoitaa nollauksen ihmisten puolesta. Nykyiset kisaajat lännessä voidaan jakaa moneen eri ryhmään, joista kolme isompaa leiriä nousee kärkeen: Itsetuhoiset empaatikot, meritokraattiset kapitalistit ja islamistit. Kaikki lupaavat taivaan maan päälle kunhan se heidän aatteensa voittaa. Keskenään kisatessa he luovat päinvastaisen arjen.

Lopuksi palaamme alkuun, empatiaan. Jokainen poliisi, kuin myös eri ideologian kannattaja on kuitenkin ihminen. Laskut on maksettava, tavalla tai toisella, hammasta purren tai ilomielin. Se unelmaduuni ei ehkä ollutkaan mitä sen luuli olevan ja muutos voisi tulla kalliiksi monella tavalla. Emme tiedä muiden lähtökohtia, joten arvosteleminen tietämättä tarkemmin toimii yksilötasolla vain loukkauksena ilman mitään positiivista tulosta. Eräs seikka vielä kuitenkin sotkee pakkaa pahemman kerran: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö. Psykopaatit ja sosiopaatit eivät tunne juurikaan empatiaa ja heille tärkeää on enemmänkin valta. Tietyt ammatit ja asemat vetävät puoleensa näitä ihmisiä. Ja kuten on poliittisesti korrektia sanoa, ei kaikki korkeassa asemassa olevat ole moisia paatteja.

Hyödylliset idiootit

Kaikki virallista tarinaa vastustavat ovat Putinin trolleja ja kaikki siihen viralliseen tarinaan uskovat ovat NPC:tä ja aivopestyjä lampaita. Ja kun ollaan yleistämässä rankalla kädellä, niin kaikki em. tavoilla ajattelevat ovat idiootteja.

Sitten itse asiaan, kun noin 80%:n ihmisistä huomiokyky on jo ajanut heidät huutamaan näitä totuuksiaan muille… typeryksille. Lähdetään purkamaan vyyhtiä itse otsikon termillä, ”hyödyllinen idiootti”, joka vissiin yleisesti laitetaan Leninin suuhun, vähemmän yllättävästi virheellisesti. Halventavalla termillä, joka yleistyi 1900-luvun puolivälin hujakoilla, tarkoitetaan henkilöä, joka ajaa/tukee poliittista agendaa tai asiaa ymmärtämättä mitä se tekee tai ymmärtämättä ajavansa sitä. Eli se noin 80% kansasta, mutta ei siitä enempää. Karvan verran vähemmän halventavaa olisi kutsua moista ihmistä typerykseksi, käyttäen Carlo Cipollan määritystä: tekee haittaa itselleen ja muille. Tosin Cipolla lisäisi että ilman hyötyä kenellekään, mikä taas ei ihan pidä paikkansa, koska joku siitä typeryydestä yleensä hyötyy. Ja Dietrich Bonhoefferiin viitaten voidaan sanoa: se on erittäin vaarallista (demokratiallemme!).

Jos pakkaan sekoitetaan vielä Gustave Le Bonin ja Wilfred Trotterin ”laumat”, on helppoa ymmärtää miten näitä typeryksiä luodaan ja ohjataan. Ei nyt kuitenkaan oteta tässä kohden enempää kantaa joukkoihin tai joukkopsykoosiin, joka taas muodustuu Mattias Desmetin mukaan kuin itsestään. Keskitytään siihen yksilöön, joka yleistämisessä unohtuu usein kokonaan.

Nykypäivänä valtaosa ihmisistä osaa lukea toisten ajatuksia. Asian täytyy olla niin, koska niitä muiden ajatuksia osataan tulkita täysin virheettömästi tunnistaen jo muutamasta kirjoitetusta sanasta miten se toinen on päätynyt johonkin mielipiteeseen. Tulkinta on pomminvarma johtopäätös ja todiste, että se toinen on joku trolli, botti, idiootti, putinisti, vatnik, natsi, fasisti, kommari, sosialisti, denialisti tai jokin muu kuuminta hottia olevista sen oman lauman käyttämistä haukkumanimistä. Kaikki muut ovat jonninsortin massapsykoosissa siinä kun itse on täysin itsenäinen ja tervejärkinen suuri ajattelija, johon mikään ulkopuolinen taho ei koskaan ikinä kykenisi vaikuttamaan. Kaikki omat tulkinnat ovat täysin virheettömiä, kaikki tarvittava tieto on hallussa ja kaikki asiat on ymmärretty juuri oikein, minkä lisäksi ollaan vielä keskivertoa huomattavasti älykkäämpiä kuin se toinen vääräuskoinen.

Ja sitten todellisuuteen, joka on pelottavan karu. Suuri osa ihmisistä ei itseasiassa juurikaan ajattele, vaan toistaa opittuja mantroja. Heidän korvienvälinen autopilottinsa havaitsee ärsykkeen ja toistaa opitun kaavan mukaisen reaktion. Mitään lisätietoa ei tarvita eikä sitä edes pyritä hankkimaan, koska se vaatisi sen primitiivisen osan hiljentämistä ja niiden harmaiden aivosolujen käyttämistä. Sosiaalinen media vahvistaa tämänkaltaista typeryyttä ja kahdeksan sekunnin keskimääräinen huomiokyky varmistaa ettei muilta kysellä yhtä ainoaa selventävää kysymystä. Eri mieltä = natsi, case closed.

Varsin moni kuitenkin kykenee siihen itsenäiseen ajatteluun, tosin sen julkituonti on yhtä tyhjän kanssa normipäivänä. Mutta kuinka itsenäistä se itsenäinen ajattelu sitten oikeasti on? Jos ajatellaan vaikkapa tätä tekstiä niin juu, olen itse ilman kenenkään kommentointia funtsinut näitä asioita, mutta siihen on pomminvarmasti vaikuttaneet vähintäänkin nuo aikaisemmin mainitut tyypit ajatuksineen sekä kaikki ne psykologiaan ja sosiologiaan liittyvät lukemattomat muut lähteet vuosien varrelta. Näenkin itsenäisen ajattelun niin, että se on kyky kerätä kaikki aikaisemmin opittu ja sekoittaa niistä itselle sopiva sillisalaatti, jota muut eivät kykene alkuunkaan ymmärtämään.

Mistä päästäänkin takaisin otsikkoon, tavallaan. Kuvitellaan kaksi henkilöä, A & B. Henkilö A on kuullut asian X jostain lähteestä ja osaa toistaa sen virheettömästi. Henkilö B on omien reittiensä kautta päätynyt täsmälleen samaan tulokseen X, kuitenkaan koskaan näkemättä A:n lähdettä. Täsmälleen sama ulosanti, täysin eri reittiä. Molempia kutsutaan täsmälleen samoilla haukkumanimillä. Henkilö A saattaa osata kertoa lähteensä, B saattaa osata mainita osan lähteistään, mutta tarkkaa ajatukselkulkua on yleensä mahdotonta jäljittää täysin. Ovatko he molemmat nyt sitten hyödyllisiä idiootteja, jos X yhdistetään moiseen? Etenkin, jos B tietää tasan tarkkaan mitä/miten kyseinen X linkittyy muihin asioihin?

Ettei jäädä teorian ja yksinkertaistettujen esimerkkien tasolle, tehdään tämmöinen poikkitieteellinen ja poliittisesti kunnolla epäkorrekti tapaustutkimus. Linkkiä en lähde etsimään kun ei ole harmainta hajuakaan kenen se klippi oli, mutta näin yksinkertaistettuna tämä veikkaisin vihreiden tai vasemmistoliiton henkilö, nuori nainen, vaati ihmisiä kannattamaan kansalaisaloitetta jolla kielletään Sinimusta liike, koska he ovat natseja ja fasisteja. Juu, se kuvaus rajoittaa sen lähteen noin muutamaan tuhanteen mahdolliseen. Yksi argumentti oli esim. se, että EU:n joku säännös kieltää fasistiset liikkeet joten se siitä, heti suorittaen.

Tutkimuksessa paljastui shokeeraava seikka, mikä tuntuu unohtuvan varsin monessa kohtaa. Videon tekijä oli ihminen. Hän arvosteli muita ihmisiä ja heidän aatemaailmaansa ryhmänä, ei yksilöinä, ihmisinä. Kommentoijat komppasivat tai naureskelivat heimostaan riippuen tälle ihmisille. Kaikki perustuen omiin oletuksiinsa sekä omaan virheettömään karttaansa luottaen. Miksi? Koska kaikki osapuolet olivat ihmisiä, erehtyväisiä semmoisia. Se tuppaa unohtumaan ihan kaikilta. Tosin siinä samalla on huomioitava myös se vastuu, niin sanoistaan kuin teoistaan, joka jokaisella ihmisellä on ja jota ei voi ulkoistaa, vaikka niin kovasti kuvitellaankin. Ja ei, en puhu siitä ”sananvastuusta”, josta meille tekopyhästi saarnataan harva se päivä.

Ihmismieli on yksilöllinen, ainutkertainen. Joukkomieli taas on tyhmä kuin saapas, helposti vietävissä ja saa kenet tahansa ajettua typeryyteen. Tosin sitä joukkomieltä ei tarvita typeryyteen, ihmiset kyllä hanskaavat sen ihan itsekin.

Voin toki olla aivan väärässäkin.

Kun virtuaalisen ja fyysisen todellisuuden raja hämärtyy

Mitä tapahtuu kun ihmiskunnan käsitys virtuaalisen ja fyysisen todellisuuden erosta hämärtyy? Puheet ja teot kovenevat ja sitten ollaan suuresti yllättyneitä kun sattuu ja tapahtuu ikävästi. Samalla myös käsitys todellisuudesta ylipäänsä horjuu, kun kaikki asiat joista puhutaan tapahtuvat ”jossain”, täysin irrallaan arjesta.

Tämä hiljattain sattunut ”äärioikeiston” tekemä pahoinpitely on puhuttanut paljon. Jutussa meni useampikin asia päin helvettiä ja reaktiot olivatkin sitten sen mukaan millä puolella aitaa seisoo. Tällä kertaa aitoja oli kuitenkin enemmän kuin asennevammaisten aitajuoksussa, mikä jo itsessään voisi olla oman juttunsa aihe, mutta antaapi sen olla. Pitkään on jo ollut puhetta siitä, kuinka some radikalisoi ihmisiä ja aihe on noussut taas ykkösaiheeksi yhden mustan silmän vuoksi. Isossa kuvassa tämä tapahtuma on merkityksetön, samalla kuitenkin osoittaen miten itsesuojeluvaisto on ulkoistettu auktoriteetille ja kun se poliisi ei suojannutkaan, ollaan suuresti yllättyneitä.

Ellen ihan väärin muista lähdettä, taisi olla Jordan Peterson joka jo vuosia sitten nosti aiheen esille kuinka ihmiset ovat unohtaneet kuinka muita kohdataan netin tuoman virtuaalisen kerroksen vuoksi. Kun seuraamukset omasta käytöksestä ovat vain ykkösiä ja nollia ruudulla, miksi välittää niistä? Sama ilmiö on tosin huomattavissa mm. tiellä raivoamisessa, missä auton tuoma ”panssari” toimii samalla tavalla irroittaen ne ihmiset toisistaan sinä tilassa. Aivan samalla tavalla nykyään käydään myös sotaa - kauko-ohjattuna ihmisen tappaminen on vain kuin videopeli. Siinä unohtuu aivan täysin se seikka, että vaikka se kontakti toiseen tapahtuu virtuaalisesti, siellä toisessa päässä on edelleenkin ihminen, ainakin kohtuu usein, botteja ja AI-agentteja tulee nykyään vastaan harva se päivä.

Virtuaalisesti voi sanoa mitä tahansa kenelle tahansa. Kyllä, siitä voi tulla seuraamuksia jälkijunassa, jopa vuosien päästä, mutta välitön palaute puuttuu. Känselöidyksi sanotusta voi aina joutua, mutta se ei ole välitön uhka vaan se vaatii korkeampaa aivotoimintaa joka yleensä kestää ainakin pienen tovin. Tässä en tarkoita palautteella kuitenkaan takaisin sanomista, vaan sitä fyysisen todellisuuden tuomaa välitöntä vahvistusta mentiinkö liian pitkälle. Sen kun näkee naamasta varsin pian jos mentiin yli jonkun kriittisen rajan ja kehonkieli antaa yleensä vahvistuksen heti perään. Kun vittuilit sille isolle korstolle ja sen naama meni synkäksi ja kädet nyrkkiin, tuli mokattua ja pian maksetaan kalavelat luonnossa. Somessa näin ei yleensä tapahdu…

Tämä ”äärioikeiston” ja heidän vastapuolen, ”antifasistien”, nokittelu somessa on jatkunut jo vuosia. Fyysisiä yhteydenottoja on myös tapahtunut, tosin lähes poikkeuksetta toisinpäin kuin tämä viimeisin tapaus. Kuka olisikaan arvannut, että vuosien vittuilun jälkeen kun vie naamansa toisen viereen ja jatkaa vittuilua, saattaa tulla pataan? Oikeutettua, ei, ihmisluonnolle ikävän yleistä. Oman kerroksensa tähän sekamelskaan tuo vielä se, että ne riidan aloittaneet ja siinä aktiivisesti mukana olleet eivät välttämättä ole edelleenkään missään tekemisissä keskenään, vaan joku heidän oman heimonsa edustaja ottaa vastapuolen heimon jäsenen kanssa yhteen. Ja nämä yksittäiset heimon edustajat edustavatkin sitten koko heimoa muiden silmissä, vaikka he ovat edelleenkin yksilöitä, mahdollisesti jopa heimoon varsinaisesti kuulumattomia ja vain hieman samaan suuntaan olevia.

Somessa onkin helppoa olla rohkea, oikein somesoturi ja suuri sankari muiden silmissä. Naamatusten ei uskallettaisi edes katsoa päin, mutta virtuaalimaailmassa esitetään kuin yksistään voittaisi vaikka koko armeijan. Onkin varsin huvittavaa kuunnella kuinka poliitikot ja median edustajat hokevat ”sananvastuuta” ja sitten seuraavassa lauseessa ovat julistamassa sotaa pahoja syntisiä vastaan. Laitetaan nämä ”kovikset” naamatusten vihan kohteittensa kanssa niin veikkaisin, että rohkeus katoaa sen sileän tien. Tilanne on myös mahdoton poliisille, koska rikosepäilyssä vaadittaisiin uskottava uhka. Se kun ei näy fontissa eikä sanamuodoissa. Siksi se ”oikea uhka” nähdäänkin vain poliittisissa mielipiteissä, mikä sitten vie pohjan koko oikeusvaltion perustalta - kaikki ovat lain edessä yhdenvertaisia, sanan- ja mielipiteenvapaus ja silleen.

Ehkäpä ei ole mikään yllätys, että moni vaihtaa ihmisten raakuuden tekoälyn tuomaan päinvastaiseen maailmaan. Se tekoälykaveri, oli se sitten vain juttelua varten tai sitten tyttö/poikakaverin korvaamiseen on aina kohtelias, miellyttävä ja ennen kaikkea, aina paikalla. Ei enää draamaa, ei riitelyä eikä erimielisyyksiä, pelkkää myötäilyä ja miellyttämistä. Joissain tapauksissa se LLM-olento voi olla jopa ihmistä parempi auttamaan raskaan vaiheen yli, mutta jos tottuu siihen kliinisen puhtaaseen virtuaaliseen kommunikointiin, saattaa paluu tähän fyysiseen maailmaan olla entistä hankalampaa. Vain aika näyttää mitä se oikeasti tekee ihmisen psyykkeelle ja ajattelulle, kun elämä on liian helppoa ja kaikkeen voi kysyä apua kännykän ruudulta.

Virtuaalinen informaatio on kuitenkin isompi juttu ja nähdäkseni suurempi uhka kuin kommunikointi ja kanssakäyminen. Mitä tahansa voidaan myydä kansalle, koska kaikesta on helppoa luoda virtuaalinen ”todiste” ja jengi ei ole missään yhteydessä fyysiseen todellisuuteen asiasta sen tapahtuessa ”muualla”. Vahvistusvinouma takaa loputtoman määrän todisteita asialle, joka saattaa olla aivan täysin tuulesta temmattu. Oli se sitten tekoälyn luoma illuusio, tai muuten vaan luotu tarina, kun se asia on puhtaasti virtuaalinen tai ajatuksen tasolla, mikä tahansa fyysisestä todellisuudesta irroitettu ”uusi juttu” voi viedä ihmisen mukanaan.

Sinänsä tämä virtuaalinen, kuvitteellinen, tieto ei ole mikään uusi asia - ihmiset ovat aina kertoneet tarinoita joista varsin suuri osa ei ole perustunut mihinkään todelliseen tapahtumaan. Tarinoita on käytetty kuitenkin enemmän jakamaan niitä arvoja ja opetuksia, ei niinkään miten tämä meidän fyysinen maailmamme oikeasti pelaa. Nykypäivänä virtuaalista tietoa käytetään kuitenkin runsaasti puhtaaseen mis/disinformaatioon. Malliesimerkki tästä on suuri osa flättäreiden todisteista, loput todisteet ovatkin sitten eri asioiden väärinymmärrystä. Yleinen käsitys on tästä väärästä tiedosta se, että vain ne ”salaliittoteoreetikot” jakavat puutaheinää totena. Todellisuus on kuitenkin varsin toinen.

Otetaan esimerkiksi ne lukemattomat mielenilmaisut tässä vuosien varrella, joita valtamedia on ollut kuvaamassa ja joista löytyy myös ulkopuolista materiaalia. Kuvassa saatetaan esittää poliitikko suuren väkijoukon edessä marssimassa - virtuaalinen todellisuus, johon jutun tarina yhdistetään. Joku tavis on napannut kuvan yläviistosta ja kameraryhmän lisäksi paikalla on tusina tyyppiä taktisesti aseteltuna kuvaan - fyysinen todellisuus, josta ei saisi puhua. Massat saadaan kasvamaan tai katoamaan, agendan mukaisesti, ja tarina kertoo miten kansan tulee tarinaan uskoa. Eri kulmasta, vaikkapa ilmakuva dronesta, kuvaa kuitenkin sitä fyysistä todellisuutta paljon tarkemmin.

Mikä kuitenkin sotkee ihmisten päitä vielä pahemmin on se loputon digitaalisen informaation tulva vahvasti tunteita herättävien kuvien saattelemana. Sielä jossain tapahtui kauheaa, katso kuvat! Kukaan muu ei voi todistaa asiaa todeksi tahi saduksi kuin sen tekijä itse. Ja siinä onkin se suurin uskottavuuden kannalta kriittinen asia: voidaanko se asia toistaa, kokeilla itse tai todistaa muutoinkin kuin sen yhden ainoan lähteen kautta, jolla on usein oma lehmä ojassa asian suhteen. Valtamedia usein informaatiopesee juttunsa toistamalla toisen median julkaisua, joka nähdään vahvana todisteena todenperäisyydestä. Jos kymmenen mediaa sanoo saman asian perustuen yhteen ja samaan lähteeseen, jolla oli täysi motiivi puhua soopaa, tekeekö se toisto siitä missä universumissa luotettavaa tietoa? Nykyään kun lähes kaikki on vain digitaalista tietoa, helposti muokattavissa ja kopioitavissa, elämme lähes täysin virtuaalisessa maailmassa jonka yhteys fyysiseen maailmaan on varsin hataralla pohjalla.

Yhteiskunnan tasolla nämä ongelmat tuskin muuttuvat toiseen suuntaan ilman jotain suurta mullistusta, joka pakottaa ihmiset irti virtuaalisesta todellisuudesta takaisin siihen fyysiseen arkeen. Digitalisaatio lisääntyy ja alati kasvava osa kaikesta kanssakäynnistä suoritetaan virtuaalisesti. Pian mekin saamme oman digilompakon, jossa on koko elämä yhdessä paketissa ja kuvien kera siitä voidaan luoda täysin virtuaalinen hahmo joka ei enää juurikaan kohtaa muita ihmisiä, ainoastaan heidän digitaalisia persooniaan. Virtuaalinen taivas tai helvetti, katsomasuunnasta riippuen. Ihmiset kuitenkin tarvitsevat varsin alkukantaisella tasolla kontaktia muiden ihmisten kanssa ja sitä ei mikään digitaalinen kikka korjaa, ellei nyt sitten se siru aivoissa, joka syöttää Somaa aina tarvittaessa. Ehkäpä Frank Pappa oli oikeassa - kosketelkaa toisianne? Tai no ainakin: puhukaa muiden kanssa, ei pelkästään virtuaalisesti.

Ylpeästi työtön

Tässä hiljattain Iltalehti näytti malliesimerkin siitä, miten nostetaan yhteiskunnallinen iso ongelma esiin nostamatta sitä itse asia esiin ja aiheutetaan vaan riitaa sekä ärtymystä. Otsikko itsessään on jo klikkiotsikoiden aatelia ja kun ingressi lätkäistään siihen vielä kuin bensaa liekkeihin, lopputulos somessa oli taattu. Juttu siis lähtee näin: ”Joel, 24, on ylpeästi työtön – ”Minua ei kiinnosta opiskelu eikä töissä käyminen” ——— Kuopiolainen Joel, 24, toivoo, että jokainen voisi elää omannäköistä elämää ilman yhteiskunnan paineita.”

Otsikko julistaa jonkun olevan ylpeä ”laiskottelustaan” ja suolana haavoihin toivotaan, että kaikki voisivat tehdä niin?! Yhtään oikealle laidalle poliittisessa ajattelussaan oleva saa ensin päin pläsiä ja sitten vielä potkitaan päälle. Kun itse juttu lähtee Joelin oman videon kautta vielä tuosta enemmän laukalle, koliikkaikuiset saavat taas päivittäiset dopamiinilaukeamiset päästessään haukkumaan niitä ..tun laiskoja vassareita. Videolla Joel vetää oman kommenttinsa mukaan läpällä, jossa mukana on kuitenkin aitoa asiaa. Alkuperäisen videon alle kommentteihin tulleet tappouhkaukset ja negatiivinen palaute tuskin yllättää ketään.

Itse artikkeli onkin alkuun nähden kuin eri juttuun kuuluva osio, koska siinä tuodaan esiin nuorten vaikeuksia työn ja koulun suhteen varsin asiallisesti. Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut, koska lukija on viritetty aivan eri tunnetilaan alun avulla - se loppu valuu kuin vesi ankan selästä ohi lukijan. Somekommenttien perusteella valtaosa ei tosin tainnut edes päästä itse juttuun saakka ennen kommentointia, mikä on ihan normipäivä.

Edellinen itsellä vastaantullut ”kuinka suututat väen työttömien kustannuksella” oli tammikuulta 2024, tapaus ”Alma Tuuva”, joka kertoi ”ideologisesta työttömyydestä”, jos luki vain otsikon ja ingressin. Se noudatti samaa kaavaa, eli leipäteksti kertoi ihan muuta, mikä ei silloinkaan yllättänyt. Vastaavia on saattanut olla muitakin vuosien saatossa, mutta ne ovat menneet itseltä onneksi ohitse. Mikä ihme siinä on, että se työttömien lyöminen nousee esille? Eikö valmiiksi päähänpotkittu kaipaisi tukea vittuilun sijasta? Somen kommentit kuitenkin paljastavatkin sen asenteen, miksi avun sijaan saa halveksuntaa.

Näin yhtään liioittelematta, useat kommentoijat vertasivat usein näiden väärin työttömänä olevien vaikeuksia omaan elämäänsä, joka oli ollut ainaskin tsiljoona kertaa rankempi. Kouluun mentiin aina hiihtämällä, kesät ja talvet. Koulumatka oli niin mennen kuin palatessa aina ylämäkeen, vastatuuleen ja lumipyryssä. Duuni oli aloitettu vaippaiässä, 12 tuntia päivässä raksalla ja opiskeltuna on ainakin kolme maisterin tutkintoa. Seitsemän yritystäkin on jo kerennyt mennä konkkaan, kolmas vaimo vei erossa huvilan Mallorcalta mutta nyt on taas kaikki kunnossa - duuni, perhe ja rahaa kuin rakennusmestarilla. Sisua, perkele!

Empatiaa ei siis juurikaan löydy muita kohtaan. Kaikki ovat samalla viivalla, koska meillä on reilu kilpailu ja jos et pärjää, se on oma vikasi - näin meille opetetaan. Kun unohdetaan tuurin, alkuun saadun pakan järjestyksen ja suussa olevien kultalusikoiden määrän vaikutukset elämään niin juu, samalla viivallahan me ollaan? Siihen vielä nykyinen yhteiskunnan talous (kustu täydellisesti), työmarkkinatilanne (avoimia töitä 1:10 hakijoihin nähden), koulutuksen ongelmat (tästä tarkemmin ”Aivovuodosta” jutussa) ja kansalle aiheutetut traumat (ilmastopaniikki ja korona), onko se mikään ihme, että nuorisolla on ”pikkaisen vaikeaa” löytää paikkansa?

Sitä se meritokraattinen ajattelu kuitenkin aiheuttaa. Kun maanantaina saa töistä kenkää, tiistaina lääkäri ilmoittaa uudesta vakavasta diagnoosista, keskiviikkona palaa tupa ja auto, torstaina joku varastaa identiteetin ja pankki sulkee kortit & tilit varooksi ja perjantaina potkaisee varpaansa poliisin kännisäilön oven nurkkaan, se on kaikki omaa syytä. Pieni osa ihmisistä puree tuossa tilanteessa hammasta ja sanoo perkele, nousten jo sunnuntaina kuin feeniks tuhkasta. Suurin osa ei. Riittävästi menetyksiä, pieniä kuin suuria, painaa kenet tahansa maahan ja jos sitä sisua ei piltin mukana saanut, sinne jäädään.

Toki kolikolla on myös se toinen puoli, joka on vähintään yhtä iso ongelma. Itsetuhoinen empatia, joka näkee uhreja kaikkialla joita on pakko auttaa. Kun se auttaminen tehdään omilla rahoilla, siinä ei kärsi kuin itse, mutta nykymuodin mukaan se maailman pelastaminen tehdään kansalta varastetulla rahalla. Jos lapsille opetetaan, että he ovat uhreja joita pitää hyysätä, he eivät ikinä kasva aikuiseksi, joka kykenee pitämään itsestään huolen. Kun on aina oppinut, että joku muu auttaa, siinä helposti sitten omaksuu ajatusmaailman, että myös minun täytyy sitten isona auttaa muita ollakseni hyvä ihminen. Tämä itsetuhoinen empatia onkin ehkäpä nopein konsti ajaa koko maa konkurssiin - oman maan lapset hyysätään pilalle ja koko maailman sosiaalitoimisto ruokkii satoja tuhansia partalapsia.

Politiikasta pelastusta etsivät ovatkin melkoisesti kusessa. ”Oikeisto” meritokraattisine ajatuksineen vie tuhkatkin pesästä suuryritysten taskuun ja ”vasemmisto” kierrättää sen rahan ”uhrien” kautta samaan osoitteeseen. Seuraa rahaa, tilanne on varsin yksinkertainen ymmärtää sen kautta.

Takaisin työttömiin, meinasi lähteä taas sivuraiteille. Yhtään ei käy kateeksi nykynuoria. Kerrotaan että taivas on rajana, kunhan vaan tekee ”oikeaa työtä” ja ”opiskelee kovasti”. Jos ei tiedä mitä haluaa tahi kykene siihen mitä uskoo haluavansa, seinä nousee vastaan varsin nopeasti. Työ määrittää niin paljon ihmisestä, että se on yleensä se ensimmäinen asia joka esitellessä kerrotaan. Jos taas on ”työtön”, se on oma vikasi. Kun jo ennen kuin parta alkaa kasvamaan pitäisi tietää mitä haluat tehdä lopun ikääsi ja väärästä valinnasta rangaistaan, se on kova paikka nuorelle joka ei vielä alkuunkaan tiedä kuka itse edes on.

Tästä oravanpyörästä on kuitenkin mahdollista päästä irti ja voisi sanoa että se on helppoa kuin heinänteko! Eli ei tarvitse olla kuin sää koko vuoden suosiollinen, maa olla just prikulleen oikein, mikään kone ei saa mennä rikki, varastot on oltava priimakunnossa ja työväki jaksaa pellolle juuri oikealla hetkellä. Helppoa, eikö vain? Itse asiassa juu, prosessi on varsin yksinkertainen, mutta se vaatisi melkoisen muutoksen yksilöltä joka menee vastoin kaikkea mikä on opetettu pienestä pitäen.

Se suuri salaisuus, jota ihmiskunta on vuosia pohtinut ja tutkinut saattaa olla hyvinkin yksinkertaisessa sanaparissa: jos-niin. Jos minä saan hyvän koulutuksen niin sitten olen onnellinen. Jos saan paljon rahaa niin elämäni on mahtava! Mitäs jos se on vaan ”väärinpäin”? Kun olen onnellinen, opin koulusta kaiken tarpeellisen ja olen motivoitunut. Kun teen mitä rakastan, se raha tulee kuin itsestään. Ajatusmaailman muuttamisen voi aloittaa sillä, että katsoo mitä on tähän asti jo saavuttanut, verrattuna vuosien takaiseen. Sinulla on todennäköisesti jo useita asioita merkkinä rintapielessä, joita pidät itsestäänselvyytenä vaikka ne olivat työn ja tuskan takana aikoinaan. Nimittäin se jos-niin ajattelu tuottaa kyllä mielihyvää, hetkellisesti, mutta se kaikki hyvä unohtuu ja muuttuu vaan normaaliksi, tylsäksi. Niin siis mitä olet hyvin todennäköisesti oppinut, joita jotkut muut saattavat pitää kuin ihmeenä? Vuosien ähellyksen, erehdysten ja sitkeän treenin kautta opit kävelemään. Kyetessäsi lukemaan tämän tekstin, olet jossain vaiheessa oppinut suomea, yksi maailman vaikeimmista kielistä! Pieniä ja itsestäänselviä asioita, mutta ajattele kuinka vuosikausia niitä harjoittelit päästäksesi nykyiselle tasolle. Sen motivaation kun löytää uudelleen, silloin on taivas rajana.

Ettei nuo neuvot jää vain teorian tasolle, tässä muutama käytännön vinkki mistä pääsee alkuun. Löytääksesi sen intohimosi, sen jonkin asian jossa olet hyvä, mieti mitä sinulta kysytään tulla tekemään ja teet sen mielelläsi vaikka ilmaiseksi. Ja kun sen löydät, kehitä siitä itsellesi elinkeino - tee mitä rakastat. Toinen vinkki vaikuttaa taas suoritukseen ja se on niinkin yksinkertainen asia kuin positiivisuus. Kun olet ”hyvällä tuulella”, suorituskykysi paranee merkittävästi. Alkuun sitä dopamiinia voi huijata kehittymään pienillä ”palkkioilla” ennen kuin alat tekemään. Usein palkitsemme itsemme työn jälkeen, mutta jos palkitsisimme itsemme ensin niin tekisimme sen työn tehokkaammin. Ehkäpä sen sijaan että lääkäri antaa lapselle tikkarin palkkioksi rohkeudesta, meidän pitäisi antaa lääkärille tikkari just ennen vastaanottoa?

Yhteiskuntaa ei tarvitse pakottaa muuttumaan, riittää että yksilöt muuttuvat niin yhteiskunta seuraa perässä.

Vinoutuneet ja harhaiset asiantuntijat

Media, niin perinteinen kuin sosiaalinen, on täynnä asiantuntijoita. Virallisen tarinan mukaan ainoastaan ne viralliset asiantuntijat ovat semmoisia, siinä kun some-ekspertit kärsivät lähinnä Dunning-Kruger-efektistä, eli eivät tiedä paljoa paskaakaan ja oikeasti vain kuvittelevat tietävänsä asiasta. Osin tämä pitääkin paikkansa.

Jonkin asian oppiminen tasolla, että siitä voi itsevarmasti puhua kestää yleensä vuosia. Hyvä puhuja voi tosin esittää hyvinkin uskottavasti asiasta jotain tietävää, vaikka todellisuudessa ei ymmärrä asiasta tuon taivaallista - hän ainoastaan osaa toistaa ennalta kirjoitetut asiat. Naamatusten asian voi tarkistaa pyytämällä toista selittämään asia, mikä yleensä paljastaa tietämyksen tason. Tietämyksen arviointiin tarvitaan kuitenkin omalta osalta runsaasti tietoa, koska edelleen hyvä puhuja voi itsevarmasti selittää puutaheinää. Tekoälyt tekevät juuri näin, eli satavarmana selittävät omia hallusinointejaan.

Asiantuntijoilla menee yleensä herne nenään välittömästi kun joku kyseenalaistaa hänen näkemyksensä asiasta. Taas joku Dunning-Krugerin uhri on helppo tapa hylätä toisen kanta, kun itse on kuitenkin asiaa tutkinut vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Tässä kuitenkin saatetaan mennä pahasti metsään. Se toinen, tavis, on saattanut tutkia jotain pientä osaa asiasta enemmän kuin se vuosikymmenten kokemuksen omaava ihminen. Yleisin tilanne on lääkäri, joka kuvittelee tietävänsä siitä ihmisestä ”kaiken tarvittavan” viiden minuutin haastattelun jälkeen, siinä kun ihmisellä itsellään on omakohtaista kokemusta omasta olostaan jo pitkältä ajalta - hän on sen yhden tapauksen ehdoton asiantuntija.

Mikä sen taviksen erottaa ”oikeasta” asiantuntijasta on usein se tiedon laajuus asiaan liittyvistä seikoista, jotka pitää ottaa huomioon. Jälleen on kuitenkin mahdollista, että se tavis itse asiassa tietää juuri siitä yhdestä asiasta ja siihen liittyvistä asioista enemmän kuin asiantuntija. Jos taas asiantuntijan elinkeino riippuu siitä, että hän ei tiedä/ymmärrä jotain tiettyä asiaan liittyvää seikkaa, on turha edes kuvitella saavansa häntä näkemään asiaa selvemmin. Eli kun valtamedia kiikuttaa paikalle omaa agendaansa pönkittävän asiantuntijan, voit olla lähes varma, että vastaukset ovat agendan mukaisia - jos ne eivät ole, se oli viimeinen vierailu siltä asiantuntijalta. Ei siis ihme, että samat naamat ovat töllössä harva se päivä: taattua laatua ilman virheitä tarinaan.

Itse pidän asiantuntijaa oikeana semmoisena, kun hänestä näkyy epävarmuus kaikesta tiedosta huolimatta. Äärimmillään tätä voidaan myös kutsua huijarisyndroomaksi, eli ihminen ei itse usko osaavansa asiaa vaan epävarmuutensa vuoksi ajattelee olevansa vain huijari, joka teeskentelee tietävänsä. Epävarmuus on kuitenkin asiantuntijan merkki, koska hän tietää ettei hän tiedä kaikkea ja se toinen voi tietää asiasta enemmän. Mutta epävarmuus ei myy, joten media kutsuu vaan uskottavan kuuloisia ja asiastaan varmoja tyyppejä ruutuun. Kansalle asiat on esitettävä faktoina, epäilykselle ei saa jättää tilaa vaikka koko tieteellinen menetelmä perustuu juuri siihen epävarmuuteen. Näin me nyt käsitämme asian, huomenna tilanne voi olla toinen.

Siksi ylivertaisuusharha on niin vaarallinen. Minä tiedän totuuden asiasta. Olen fiksuin, tietävin ja paras, kaikki mitä suustani tulee on puhdasta kultaa! Oli se sitten vuosien kokemuksen tai kahden meemin verran opittuna, näin se on koska minä sanon niin. Somessa tämä on varsin yleistä ja kun kaksi eri mieltä olevaa ja omasta mielestään oikeassa olevaa kohtaavat, kipinät alkavat lentelemään välittömästi. Ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että olisi tulkinnut mitään kohtaa väärin, vaikka me kaikki koemme maailman omien linssiemme läpi ja ne linssit AINA vääristävät, poistavat ja yleistävät ihan kaiken. Ja kun se jokin asia esitetään kansalle taivaan totena, se usein omaksutaan juuri sillä tavalla. Eri mieltä olevat ovat vääräuskoisia!

Kun pitää itseään erehtymättömänä, osaa myös siitä informaatiosaastekasasta poimia juuri ne oikeat osat. Eli puhutaan vahvistusvinoumasta, missä kaikki todisteet oman kannan puolesta ovat totta ja vastaan olevat ovat disinformaatiota. Koska lähes kaikki asiat voidaan tulkita monella eri tavalla, sama todiste saattaa kelvata yhdelle puolesta, toiselle vastaan. Valinnan lisäksi siis myös tulkinnalla on suuri merkitys ja kun itse tietää aina tulkitsevansa asiat oikein, omalle kannalle löytyy aina paljon todisteita. Ne muut perustavat kantansa väärään tietoon eivätkä ymmärrä päivänselviä todisteita, ovatpa ne eri mieltä olevat tyhmää ja sakeaa sakkia!

Mitään ”korjausta” asiaan ei ole, ihmiset ovat… ihmisiä. Kaikki tuo on luonnollista ja ne vaikuttavat ihan jokaisen ajatteluun. Jos näitä em. ”ongelmia” haluaa omalla kohdalla koettaa hieman lieventää, otetaan oppaaksi seuraava kirja: The Four Agreements - don Miguel Ruiz. Loikataan vuosituhansia taaksepäin ajassa eteläiseen Meksikoon, tietoa ylläpitäneisiin miehiin ja naisiin, jotka tunnettiin nimellä Toltec. Heille yhtenäisyys ja tieto, totuus, oli tärkeää ja he kokoontuivat yhteen ylläpitämään totuutta. Ruiz listaa kirjassaan neljä sopimusta, jotka ihmisen tulisi pitää itsensä kanssa.

1. Ole moitteeton sanoissasi. Ensimmäinen ja samalla tärkein sopimus on kuitenkin yksinkertaisuudessaan se kaikista vaikein. Monissa uskonnoissa tämä sama ajatus on myös mukana, eli alussa oli sana. Sanoissa on valta ja voima, joten niitä tulisi käyttää harkiten, moitteettomasti. Se mitä ja miten sanot, sillä on valtava merkitys niin itseesi kuin kaikkiin ympärilläsi. Itseä ja muita on helppo huijata kun sanoissa on luottamus takana, vaikka ne olisivat virheellisiä.

2. Älä ota mitään henkilökohtaisesti. Mitä tahansa se toinen sanoo sinusta, se et ole sinä. Toinen ei voi tietää sinusta totuutta, aivan samoin kuin sinä et voi sitä tietää muista. Anna siis niin loukkausten kuin myös kehujen valua ylitsesi niiden sinuun vaikuttamatta. Kun alat uskomaan mitä muut sinusta ajattelevat, se muuttaa miten itsestäsi ajattelet - oletko niin paljon huonompi tahi parempi kuin oikeasti olet? Se mitä muut sanovat sinusta, kertoo vain heistä itsestään.

3. Älä oleta mitään. Oletamme valtavasti asioita, etenkin toisista ihmisistä. Hän on niin koska näin. Muodostamme usein kuvan toisista pelkkien oletusten varaan ja sitten loukkaannumme, kun se toinen ei sanonutkaan tai tehnytkään kuten oletimme. Luomme oletukset hyvinkin pienistä vihjeistä ja emme yleensä halua korjata näkemystämme, koska silloin joudumme myöntämään erehtymisemme. Siinä toisessa täytyi olla se vika, oletinkin että siinä tyypissä oli jotain hämärää.

4. Tee aina parhaasi. Ei enempää, ei vähempää. Emme ehkä aina osaa tai tiedä, mutta voimme aina tehdä kuten parhaiten kykenemme. Ei parhaiten koskaan, vaan siihen hetkeen. Jokainen hetki on erilainen ja parhaamme on täten myös jatkuvasti muuttuva tila. Moni menee läpi koko elämänsä juosten kuseksien, joka on heidän oma valintansa. Kun teet aina kaikki parhaan kykysi mukaan, ei sinun tarvitse katua mitään.

Äärimmäistä ajattelua

Kun kaikki ajattelevat samoin, kukaan ei ajattele. Näin totesi Walter Lippmann, tai Patton, tai Kennedy. Ihminen, joka on kopioinut joka ikisen ajatuksensa jostain tietystä lähteestä ei varsinaisesti ole itse ajatellut missään kohden. Ja näitähän nykypäivänä piisaa, koska meille tuodaan mediassa kaikki valmiiksi pureskeltuna. Ei tarvitse kuin laittaa töllö auki niin johan saa helpon latauksen turvallisia ajatuksia muille toistettavaksi.

Vanha tuttumme Rysky oli taas avannut sanaisen arkkunsa ja kommenttikenttä oli taas puhdasta komediaa. Tämä aloitus oli joka tapauksessa niin mehevä aiheeltaan, että otan sen alustukseksi tälle pohdinnolle: ”Ääriajattelulle on tyypillistä kehystää vihapuhe ja henkinen väkivalta sananvapauskysymyksiksi. Tämä on käynyt ilmi viimeksi Elokapina-tuomiosta käydyn keskustelun yhteydessä. Kehystys on sama, kuin että pitäisi nopeusrajoituksia liikkumisen vapauden rajoituksina.”

Tässä kiteytyy varsin monen näkemys ”sananvapaudesta”. Siis semmoisten, jotka eivät ole eläessään olleet kertaakaan eri mieltä virallisen tarinan kanssa eivätkä kykene käsittämään miksi joku voisi vetää herneen nekkuun jos poliisi on ovella ja banaanisaari kutsui jonkun nettikommentin vuoksi. Aloitetaan rautalangan vääntö tuosta nopeusrajoituksesta, johon vertaaminen osoittaa hyvin sen ymmärtämättömyyden. Nopeus on objektiivisesti mitattavissa, mielipide ei.

Ihmiset eivät vastusta yleensä itse sääntöä, eli miten laki sananvapauden säännöt määrittää. He ovat kyrpiintyneitä niiden sääntöjen mielivaltaiseen tulkintaan ja yksipuoliseen toimeenpanoon. Jos siis käytetään tätä nopeusrajoitusta metaforana, nykyinen sääntö olisi vaikkapa: rajoitus 80km/t, paitsi jos ajat tiistaina bemarilla pohjoisesta etelään - silloin rajoitus on poliisin kengännumero*1D4. Loppuosaa ei kerrota, mutta se useamman tuomion jälkeen alkaa selvenemään kansalle mikä sääntö on sillä hetkellä. Huomenna se voi toki olla joku aivan muu ja saattaa koskea myös vuosia sitten ajettua ylinopeutta. Riippuu siis kuka rikkoo sääntöä sekä kuinka tarkasti sääntöä milloinkin tulkitaan sen hetkisen tulkitsijan mukaan.

Mutta se ääriajattelu, sepä vasta hauska termi on. Se on vähän sama kuin vihapuhe, joka on siis puhetta jota vallanpitäjät vihaavat. Henkinen väkivalta on myös täysin subjektiivinen asia, koska yksi saattaa loukkaantua verisesti jos joku sanoo ”kakka”, siinä kun toiselle saa manata kuin turkin lappalainen ja sille nauretaan. Toki oikeusjärjestelmän mielivaltaisuus kukkii fyysisessä väkivallassakin, laskien törkeäksi pahoinpitelyksi tönäisyn ja lieväksi rikkeeksi puskaraiskauksen, kun se ei kestänyt kuin 8 minuuttia per osallistuja. Paljousalennuksista puhumattakaan, ennen kun rikoksen toistaminen oli rangaistusta koventava tekijä ja nykyään se alentaa sitä.

Ääriajattelu on siis ajattelua, joka poikkeaa siitä omasta ainoasta oikeasta ajattelusta niin paljon, että tulee äitiä ikävä ja poliisin tulisi se väkivaltaisesti lopettaa. Termiä yleisesti käytetään leimakirveenä kun omat argumentit loppuvat ja kognitiivinen dissonanssi lyö päin pläsiä. Mitään perusteluja tai argumentointia ei tarvita sille, miksi joku ajattelu on ”ääriajattelua”, riittää että jonkin mielipiteen leimaa äärimmäiseksi pahaksi synniksi, jolloin se on automaattisesti väärin kaikilla mittareilla. Ja vähemmän yllättävästi ne ääriajattelusta syytetyt usein pitävät sitä vastapuolen ajattelua myös äärimmäisen harhaisena.

Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin vain suuresti poikkeavasta ajattelusta siihen omaan ajatteluun nähden. Jos kuvittelee oman kantansa olevan se ainoa oikea, universaali totuus, on helppoa julistaa se poikkeava näkemys harhaoppisuudeksi. Ennen kyseessä olisi ollut synti tai kerettiläisyys, nyt vain laimea ”ääri”sitäjatätä. Aina kun jokin asia poikkeaa silleen pahalla tavalla ”normaalista”, se on äärijotain, siinä kun jos se poikkeama on yhtä suuri mutta itse diggaa siitä, niin se on ainutlaatuista ja innovoivaa, persoonallinen näkemys. Sokeus omille kaksoisstandardeille taas loistaa.

Moni varmasti leimaisi yhden jos toisenkin tekstin tästäkin blogista ”ääriajatteluksi”, koska se poikkeaa varsin merkittävästi monessa kohtaa valtavirtaisista näkemyksistä. Enemmistön kanta on kuitenkin vain se - enemmistön kanta, ei millään tavalla todiste totuudesta tai asian ”oikeellisuudesta”. Se ”syö paskaa, miljardit kärpäset eivät voi olla väärässä” on edelleenkin varsin älyllisesti laiska argumentti. Aivan kuten ”mutta se on laitonta”, orjuuden olleen laillista ei niin kovin kauan sitten. Muutama vuosikymmen aikaisemmin nykypäivän ”ääriajattelu” oli se valtaväestön yleinen näkemys monessa kohtaa. Ja kun mennään vuosikymmen eteenpäin, se yleinen mielipide on taas muuttunut.

On myös hyvä kyetä erottamaan mitä eroa on yleisellä mielipiteellä ja median kertomalla yleisellä mielipiteellä. Jos vaikkapa 80% kansasta on jostain asiasta samaa mieltä, se olisi aika yleinen mielipide. Jos kaikki mediat kertovat kansan olevan jotain mieltä, mutta et tunne ketään joka niin ajattelee, on kyseessä mitä todennäköisimmin haluttu yleinen mielipide, ei aito. Tosin riittävällä toistolla mikä tahansa kanta saadaan taottua sen 80%+ kansasta kaaliin. Ja loput ovatkin sitten ääriajattelijoita!

Tahi sitten vaan ajattelijoita… tai vaan kopioineet ajatuksensa toisaalta. Nimittäin eri mieltä enemmistön kanssa oleminen ei ole todiste ajattelusta, ainoastaan todiste poikkeavasta kannasta. Keskustelemalla on joskus mahdollista selvittää ovatko ne toisen ajatukset ”omia” vaiko vaan toistoa toisista lähteistä. Ai kuinka sen voi selvittää? Kysymällä toista selittämään asia. Kopioidut ajatukset kun tuppaavat jäämään sen iskulauseen tasolle ilman ymmärrystä itse asiasta.

Ääriajattelun ja vihapuheen viljely keskustelussa on kuitenkin lähinnä aikuisten versio tyhmästä kakkapyllystä, jonka viisivuotias laukoo argumenttinaan. Shokkiuutinen taitaakin monelle olla se, että kaikki ihmiset ajattelevat eri lailla. Osa enemmän, osa vähemmän eroavasti. Itse nautin kuulla poikkeavia näkemyksiä nykyisistä omistani, kunhan ne ovat aitoja näkemyksiä, ei sen saman toistoa kuin kaikkialla mediassa. Jos haluan kuulla ”tolkun ihmisen” kannan jostain asiasta, luen sen Yleltä. Asiasta ei yleensä kannata liioin väitellä tolkun ihmisen kanssa, koska oman kannan sijasta väittelet usein papukaijan kanssa, joka osaa toistaa vain ne samat lauseet.

NLP:tä lainatakseni, kartta ei ole maasto. Jokainen elää ja toimii sen oman karttansa mukaisesti ja ajattelee sillä henkilökohtaisella tavallaan. Maasto taas on se objektiivinen todellisuus, jota sitten karttaamme räpellämme. Kaikki sisään otettu tieto kun käy läpi kolme suodatinta: yleistys, poisto ja vääristys - harhoista suurin onkin uskoa oman maailmankuvansa olevan 100% objektiivinen. Nykypäivänä on lähes supervoimaan verrattava harvinaisuus kyetä hyväksymään poikkeavia näkemyksiä. Katsos kun sinun ei tarvitse olla samaa mieltä sen toisen kanssa eikä liioin omaksua niitä kantoja. Voin olla kanssasi jostain asiasta täysin eri mieltä, mutta puolustan siltikin oikeuttasi sanoa sen ääneen. Jokaisella on oltava oikeus sanoa oma kantansa julki - ja todistaa koko maailmalle millainen pököpää oikeasti on!

Aivovuodosta

Aivovuodosta, eli korkeasti koulutetut muuttavat muualle, on puhuttu vuosikausia ja se vaikuttaisi olemaan kasvamaan päin Suomessa. Korkeasti koulutetut muuttavat toisaalle ja maa täytetään halpatyövoimalla - tämä kuulemma pelastaa maan, koska eihän sitä muutoin tehtäisi? Ilmiö on todellinen ja sen haittavaikutuksia pelätään ja sen positiivisia vaikutuksia tupataan liioittelemaan - koska kourallinen ihmisiä toi jotain positiivista, koko ilmiö täytyy olla hyvä juttu.

Verkostoituneet ja maailmalla kokemuksen saaneet osaavat tekijät siis palaavat Suomeen elämänsä vireessä ja luovat uuden Nokian. Vaiko osaajat katoavat, koulutukseen sijoitettu raha katoaa kuin tuhka tuuleen, innovaatiot vähenevät ja osaajien mukana palvelutkin katoavat? Ei kumpikaan… se aivovuoto tapahtui jo paljon aikaisemmin, ennen kuin tuohon asti edes päästiin. Ja sillä vuodolla ei ole mitään positiivista vaikutusta.

Se todellinen aivovuoto nimittäin alkaa siitä, kun lapsia tungetaan kouluun ja heidän täytyy läpäistä kaikki samat kokeet sillä täsmälleen ainoalla ja oikealla tavalla. Kaikille lapsille opetetaan, että vain niillä hyvillä arvosanoilla ja korkealla koulutustasolla sinä olet arvokas hyvä ihminen. Kaikki tungetaan samaan perusmuotin läpi ja osa jätetään rannalle, koska ne lapsen yksilölliset voimat olivat jossain ihan muualla kuin turhassa knoppitiedossa, kastijaossa, välinpitämättömyydessä, riippuvuudessa muiden mielipiteisiin, älyllisessä riippuvuudessa, ehdollisessa itsetunnossa ja valvottuna olemisessa. Nämä olivat siis koulun oppiaineet kaikkialla lännessä John Gattonin (Dumbing us down) mukaan.

Kun haitallinen koulutus yhdistetään vielä meritokraattiseen ajatteluun, on katastrofi valmis. Eli Gattonin kantaan lisätään Michael Sandel ja Thomas Piketty, argumentit nykyisen järjestelmän puolesta käyvät jo varsin vähiin. Laitetaan väliin hieman Alfie Kohnin kilpailua ja sitten se kakku lopuksi koristellaan Peter Turchinin eliitin ylituotannolla, voidaan jo pohtia onko kyse enemmänkin tahallisuudesta kuin tietämättömyydestä tai ymmärryksen puutteesta.

Jos em. herrojen aatteet eivät ole tuttuja, avataan asiaa näin esimerkin voimin. Pikku-Pekka on syntynyt alemman keskiluokan perheeseen. Hän on perusterve, keskipituinen ja normaalipainoinen. Kaikilla mittareilla lähes keskiarvoa. Kouluun mennessään hän on jo oppinut, ettei raha kasva puussa ja kovalla työllä kuka tahansa voi menestyä. Ja tietysti kuinka istutaan hiljaa ja tehdään mitä auktoriteetti käskee.

Ensimmäisen yhdeksän vuoden ajan hän oppii perustiedot aiheista, joita hän mitä todennäköisimmin ei tule koskaan tarvitsemaan mihinkään. Ja koska asiayhteyksiä ei opeteta, hän on unohtanut valtaosan 2min kokeiden jälkeen joka tapauksessa. Pekka kuitenkin on sen verran kunnianhimoinen, että hän haluaa isona menestyä, joten hän suuntaa lukioon ja sieltä sitten johonkin korkeaan tutkintoon, vaikkakin häntä kiinnostaisi käsillä tekeminen paljon enemmän ja oli lapsena melkoisen näppärä käsistään.

Lukiossa opitaan lisää mitä ei tarvita ja unohdetaan ne välittömästi, mutta onneksi sentään todistuksen mukaan hän kykenee säilyttämään osan tiedosta kokeeseen saakka, mikä riittää pääsykokeisiin joihin pitää opiskella kaikki uusiksi. Nyt hän on kuitenkin jo itsevarmasti vakuuttunut hierarkiasta, jonka ne arvosanat määrittävät. Joten suuntana ammattikorkeakoulu, jokin mediaseksikäs ala jolle on kuulemma kysyntää vaikka työpaikkoja ei olekaan, ainakaan Suomessa. Hän valmistuukin luokkansa keskiarvon mukaan ja ne paperit takaavat hänelle valoisan tulevaisuuden! Tai sitten ei…

Kotimaassa ei siis alalla ole juurikaan kysyntää, koska alan teollisuus on ajettu aikoja sitten halvempiin maihin. Keskivertopapereilla ilman valmiita verkostoja ja yhteyksiä töiden hakeminen ulkomailta jääkin haaveeksi ja kortistosta ei löydy kuin eioota ja nollatuntisopparilla puhelinmyyjän töitä. Koska missään kohden ei koulussa eikä sääntö-Suomen byroslaviassa kannustettu itsenäiseen ajatteluun tahi toimintaan, korkeasti koulutettua keskivertojätkää ei kukaan halua tai tarvitse - hän ei ole riittävän hyvä isoihin piireihin ja pienissä piireissä se tutkinto saattaa olla jopa haitaksi. Mitä vikaa tyypissä täytyykään olla jos ei saa koulutusta vastaavaa duunia?

Missä mentiin siis pieleen?

Yksilölliset vahvuudet hylättiin heti alkuun. Voittajat ansaitsevat kaiken, häviäjien tappio on oma vika. Kovalla työllä ja hyvillä papereilla on voittaja, mutta keskiverto tyyppi ei pysty ihmesuorituksiin. Luvattiin menestystä - kaikki omalla vastuulla. Kilpailu niistä hyvistä pelipaikoista on raakaa ja ilman niitä valmiita verkostoja sekä yhteyksiä ei pelissä edetä. Päälle vielä samanlaisia ihmisiä tuotetaan liukuhihnalta lisää ja asemia on hyvin rajallisesti, mahdollisuudet menestyä on varattu hyvin pienelle joukolle. Alusta asti opittu muiden mielipiteiden huomioon ottaminen takaakin sitten lopputuloksen. Ja ne jotka pärjäsivät esittelevät mediassa ylimielisenä saavutuksiaan ja kannustavat muita kisaan - vain että voivat itse paremmin.

Mutta… Entä jos Pekka ja hänen vanhempansa ymmärtävät pelin?

Pekkaa tuettaisiin tekemään mitä hän rakastaa. Hänen vanhempansa opettaisivat, että hän on riittävästi semmoisena kuin hän on. Raha ei kasva puussa, mutta se ei liioin tee onnelliseksi - rahalla voidaan helpottaa elämää ja vähentää ikäviä asioita, mutta onnelliseksi se ei tee… se on tultava sisältä, vaikkapa tekemällä mitä rakastaa. Kilpailu ei hyödytä kuin voittajia ja yhteistyöllä pääsee pitkälle elämässä. Ympäröimällä itsensä ihmisillä, jotka tukevat ja auttavat toisiaan on huomattavasti paremmat saumat päästä pitkälle elämässä, koska sen päivän tullessa kun huomaa ettei rahaa voi syödä, se oma heimo luo sen turvan. Korkea titteli, auktoriteetin antamat paperit ja todistukset eivät takaa yhtään mitään, siinä kun oikeasti asiansa osaava ja siihen intohimolla suhtautuva kyllä huomataan. Aitoja ihmisiä ei ehkäpä yhteiskunnan tasolla nosteta korokkeelle, niinkuin ”eliitille” nykyään tehdään, mutta ihmisen arvoa ei sillä oikeasti määritellä eikä sillä mitä joku sattumanvarainen sinua tuntematon tyyppi sinusta ajattelee ole mitään merkitystä.

Mitä tästä kaikesta voisi oppia? Tee mitä rakastat. Mutta miten löytää? Se on se mitä teet kavereille ilmaiseksi, mitä he kysyvät sinua tekemään täysin riippumatta mitä joku todistus tai ammattinimike kertoo. Ja lopuksi, keksi miten saat siitä elinkeinosi.

Ja miten peli muuttuisi? Kun Pekat eivät enää pelaa muiden peliä ja tekevät mitä rakastavat… ja korjaavat pankkijärjestelmän, joka luo rahan tyhjästä. Eli ei ihan huomisen juttu vielä.

Huoltovarmuudesta

Suomen suurimman sirkusteltan (eduskuntatalo) eteen kerääntyi 9.4.2026 pieni joukko ”traktorimarssin” puitteissa osoittamaan mieltään maamme maatalouden tilasta. Reilu tusina traktoria, pari rekkaa ja alta 100 ihmistä kohtasi kourallisen poliitikkoja ja tulos oli varsin oletettava: kansa purki pahaa oloaan kuuroille korville ja poliitikot kertoivat kuinka heidän puolueensa kyllä korjaisi asiat, mutta koska syyt niin ei sittenkään. Ehkäpä se joku kaunis päivä menee jakeluun, että on täysin yhdentekevää mitä poliitikot lupaavat koska he tekevät edelleenkin vain ja ainoastaan sen mitä käsketään ylhäältä, samalla kun puhuvat paskaa ja kansa uskoo. Asiaa ei myöskään auta se, että poliitikot tuntuivat olevan aivan loistavasti irtautuneet (maatalouden) todellisuudesta ja edelleenkin valtaosa ihmisistä kuvittelee ”näkymättömän käden” korjaavan sen luomat ongelmat.

Vaikka nämä nykyiset poliitikot jollain ihmeellä saataisiin vaihdettua, tämän hetken ”vaihtoehtoiset” poliitikonalut ovat omaksuneet täsmälleen samat neoliberaalit talousaatteet. Eli itketään ”sosialismia” ja ”kommunismia” ongelmista, jotka ovat ihan täysin kapitalistisen mallin aiheuttamia ja niitä korjattaisiin lisäämällä kilpailua, paitsi tietenkin just maataloudessa koska huoltovarmuus ei jostain syystä toimikkaan markkinatalouden säännöillä. Tämän asian hoksaaminen voisi tosin aiheuttaa sen, että tajuttaisiin ettei se toimi muuallakaan. Sitä vaaraa tuskin kuitenkaan on, joten keskitytään nyt siihen yhteen asiaan, maatalouteen/huoltovarmuuteen.

Ruoka on kohtuullisen tärkeä osa ihmisen elämää ja sen vakaa saatavuus tilanteesta riippumatta on ollut historian valossa yhteiskunnan kohtalon kysymys. Kun globaali markkinatalous EU:n sanelemilla säännöillä alkoi vaikuttamaan suomalaisiin alkutuottajiin, alkoivat puheet mahdollisista ongelmista lisääntymään. Asia ei kiinnostanut kuitenkaan juuri ketään muita kuin tuottajia, koska ruokaa sai kaupasta ja sähköä töpselistä, joten paska sai roiskua tuulettimeen vapaalla virtauksella. Jos en ihan väärin muista, pari tilaa laittaa pillit pussiin joka ikinen päivä ja viljelijöiden keski-ikä alkaa lähennellä kuuttakymppiä. Miksi? Koska vapaa markkinatalous vie tuotannon sinne missä sillä tienaa eniten. Jos on joskus käynyt ulkona Suomessa, on saattanut huomata ilmastomme olevan hieman epäsuotuisa monen eri kasvin ja eläimen kasvattamiseen. Tämän olisi pitänyt olla riittävä vinkki, jos päättäjät olisivat halunneet varmistaa että Suomessa syödään suomalaista ruokaa. Eivät tainneet sitä haluta?

Viimeistään Trumpin viimeaikaiset toilailut Putinin ”julman hyökkäyssodan” päälle kuitenkin herätti ainakin osan poliitikoista karuun tulevaisuudenkuvaan, missä ne männävuosien typerät päätökset alkoivat kummittelemaan. Kun annetaan markkinoiden hoitaa luonnollinen valinta kuka sitä ruokaa tuottaa, sitä ei ehkä riitäkään kaikille ellei asiaan puututa. Ja puututaanko? Ei tietenkään, koska maatalouden alasajo on ollut systemaattisesti joka ikisen hallituksen agendana koko Suomen EU-jäsenyyden ajan. Tämä syksy saattaa näyttää mitä se käytännössä merkitsee myös sille tavan tallaajalle.

Säännöstelyllä voitaisiin osa ongelmista ainakin päällisin puolin korjata, mutta näitä pohjalla olevia ongelmia ei sillä kyetä millään tavalla korjaamaan. Mielivaltaiset säännöt, joita EU suoltaa rajattomasti, vain pahentavat asiaa ja paikallisten poliitikkojen seteliselkärankaisuus takaa sen, ettei näitä asioita tulla korjaamaan. Moni itkee, että maassamme ei ole ”oikeistoa” korjaamaan asiaa vaan kaikki puolueet ovat ”vassareita”. Itse väitän tilanteen olevan täysin päinvastainen - maassamme ei ole muita talousnäkemyksiä kuin oikeistolainen neoliberalismi. En ole tosin likikään ainut, joka asian näin näkee joten lainataan muutamaa itseä fiksumpaa asiantuntijaa.

Nimet Alfie Kohn, Michael Sandel ja Michael Parenti eivät varmaan soita juuri kenenkään kelloja, koska nämä yhteiskuntakriitikot ovat systemaattisesti arvostelleet länsimaista talousjärjestelmää vuosikaudet. Ja kun media toistaa mallimme parhautta, kansa uskoo sen olevan parempi kuin muut, joista ei tiedetä tuon taivaallista. Näitä kriitikkoja on toki paljon muitakin, esimerkiksi Naomi Klein joka on puhunut tuhokapitalismista ja viimeisenä niittinä arkkuun voisi pitää Peter Turchinin eliittiteoriaa, eliitin ylituotantoa. Toki näiden ihmisten ajatukset voidaan aina selitellä ja kumota vasta-argumenteilla, mutta tulokset puhuvat varsin selvää kieltä ja sitten kun sitä rahaa koettaa syödä, pitäisi viimeistään mennä jakeluun ettei se kilpailu ehkä olekaan se luotettavin tapa jakaa elämän perusteita jokaiselle. John Rawls saattoi kuin saattoikin olla oikeassa tietämättömyyden verhonsa kanssa jyvällä?

Näin rankasti yksinkertaistamalla em. ihmisten ajatuksia, Alfie Kohn kertoo miksi ja miten kilpailu tuhoaa yhteiskunnan. Michael Sandel selittää, miksi meritokraattinen ylimielisyys vie kunnioituksen muita kohtaan ja Michael Parenti osoittaa, kuinka peli on alusta asti peukaloitu varmistamaan harvojen vallan ja enemmistön kurjuuden. Kun nämä yhdistetään eliittiteoriaan, saadaan malli, joka varmistaa sen, että paskan osuessa tuulettimeen enemmistö jää katsomaan osuuskaupan hyllyltä eioota vatsan muristessa nälkää. Ja lännen vastaus on edelleen: lisää samaa, kyllä se näkymätön käsi korjaa asiat.

No mitä helvettiä tuo nyt meinaa sitten käytännössä? Sitä, että ihmiset (viljelijät) kilpailevat keskenään (tuhoten kaiken yhteisöllisyyden) ja ne jotka eivät pärjää tippuvat kisasta. Selvinneet pitävät itseään parempana, mutta samalla koko poliittinen luokka katsoo heitä alaspäin koska he ovat vaan jotain duunareita eikä ”korkeasti koulutettua kermaa”. Jokainen katastrofi pakkaa valtaa yhä harvemmille ja jengi ei edelleenkään tajua, että peli oli alunperinkin peukaloitu… ja kaikki merkit osoittavat lopunaikoja koko järjestelmälle. Tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että valtaosa kuolee nälkään? Todennäköisimmin ei, vaikka merkit osoittavat kovien aikojen olevan vasta edessä ja nykyiset ongelmat vasta alkusoittoa. Kansalla on vielä edelleenkin asiat aivan liian hyvin, että se nousisi vastarintaan joten sammakon keittäminen saa jatkua.

Ellei mitään ”ihmettä” tapahdu, meno siis jatkuu samaan suuntaan. Mitään merkkejä uudesta talousjärjestelmästä, joka tekisi asiat toisin, ei ole, enkä näe kansan olevan edes valmis tarvittavan suuriin asennemuutoksiin. Omavaraisuus korjannee pieneltä osalta ne suurimmat vaikeudet, mutta betoniviidakkoon jämähtäneet saavat maistaa neoliberaalien kaalikeittoa, missä ylähuuli on ainoa liha lusikan päällä. Mutta hei, se on sitä vihreää siirtymää! Muutama ylimääräinen tölkkiruoka keittiön kaappiin ei välttämättä ole hullu ajatus ennen kuin loppunäytös alkaa? Jos vanha kaava toistuu, kuten on oletettavaa, pelikenttä nollataan ja aloitetaan uusi sykli jossa pohjan pelurit saavat aloittaa kilpailun alusta. Ja se huippu? Se nauraa matkalla pankkiin ja jää odottamaan seuraavia sukupolvia tuottamaan heille tarvittavat palvelut ja hyödykkeet. Vanhasta ei olla opittu mitään…

Entäpä jos se jokin suuri juttu tapahtuu, mikä se olisi? Tarjolla on kaksi toisistaan täysin poikkeavaa esitystä. WEF:n ”suuri nollaus”, missä ”et omista mitään ja olet onnellinen”. Kilpailu on osin unohdettu - Rockefelleriä lainaten ”kilpailu on syntiä”. Meillä on enää hallitsijat ja hallitut, joten kilpailua ei näiden välillä enää ole. Paluu keskiajan feodaalimalliin, älypuhelimilla, sirutuksella ja SMART-tekniikalla joka nappaa ”pahat ihmiset” lennosta kiinni. Tai sitten ”suuri herääminen”, missä lähteestä riippuen ET:t pelastavat maailman, tai sitten ”valkohatut” korjaavat systeemin poistamalla kaikki korruptoituneet tahot. Uusi neoliberaali maailmanjärjestys, missä pakka jaetaan uusiksi. Ja kun yhden sukupolven ”pahikset” poistetaan, saadaan pari sukupolvea rauhallista elämää ennen kuin sama sirkus alkaa uudelleen, uusilla pelaajilla. Samat ongelmat, uusi sykli.

Tai sitten AGI/ASI ottaa vallan käsiinsä ja … uusi uljas maailma vai Terminator judgement day?

Vaiko vaan sammakkoa keitetään lisää, asiat muuttuvat hiljalleen ja ne pienet ”korjaukset” yhdistettynä suurten massojen edelleen oikeasti hyvien ihmisten tekemiin pieniin asioihin yhdessä jatkavat loputtomasti (tai ainakin seuraavat 50+ vuotta) tätä samaa hitaasti etenevää neoliberaalia utopiaa tai helvettiä, riippuen keneltä kysytään. Poliitikot kertovat niiden seuraavien vaalien olevan tärkeimmät niinkun koskaan ja kuu luvataan taivaalta. Enemmistö kuuliaisena seuraa jokaista mielivaltaista sääntöä ja osa yksinkertaisesti haistattaa systeemille pitkät ja elää omaa elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse laitan kurpitsaa tunkionreunaan taas kasvamaan ja otan ”popparit esiin”. En luota kenenkään ”suunnitelmaan”, enkä liioin ole ottamassa digidigiloikkaa massavalvottuun dystopiaan. Tekoäly on arpapeli jolla ei kannattaisi leikkiä ja mikään ei takaa maan ulkopuolisten olevan yhtään sen valistuneempaa sakkia kuin me tavalliset kuolevaiset, vaikka omaisivatkin kehittynyttä teknologiaa. Pitää muistaa, että 50 vuotta sitten olisi se älyluuri ollut taikuutta ihan täällä telluksellakin.

Miten siis on, jatketaanko samaa vanhaa, odotetaan pelastusta jostain suunnasta vai tehtäisiinkö itse se parempi tulevaisuus pala kerrallaan?

Käsittämätön uskomus vai uskomaton käsitys

Uskomuksista ja niiden vaikutuksesta ihmisen elämään on kirjoitettu vino pino kirjoja ja tällä kertaa pohditaan yhden opuksen valossa uskomusten ja käsitysten maailmaa. Kirjassa ”Usko tai Älä” Veli-Matti Toivonen ja Riitta Asikainen pohtivat aihetta NLP:n näkökulmasta ja antavat useita eri harjoituksia omien käsitysten ja uskomusten tutkimiseen. Samasta aiheesta löytyy myös täältä blogin puolelta aikaisempi teksti, ”Uskomusten kyseenalaistamisesta”, jos aihe kiinnostaa tarkemmin.

Ehkäpä suurin ero aikaisemmin aiheesta lukemiini asioihin oli uskomusten jakaminen käsityksiin ja uskomuksiin. Tai no, ehkäpä ero on liian vahva sana, koska uskomusten erilaisia tasoja on toki pohdittu useastikin. Käsite käsityksestä on kuitenkin asia, joka kaipasi enemmän hajattelua.

Mitä etäämpänä ihmisen uskomus on perususkomuksesta, eli 100% totta ja kaiken perusta, sitä epävarmempi ihminen asiasta on ja sitä vähemmän se vaikuttaa… kaikkeen. Uskomukset kun määräävät hyvin pitkälti kaiken mitä aistit, miten asiat koet ja miten muistat asiat tai näet tulevan. Uskomukset ovat ne lasit, joidenka läpi maailmaa katsotaan ja sama tilanne saattaa näyttää hyvinkin erilaiselta eri linssien läpi katsottuna.

Käsitys on taas enemmänkin näkemys, joka suattapi olla tai sitten ei. Kun siihen asian todenperäisyyteen tulee sitten riittävästi todisteita, käsitys alkaa betonoitua uskomukseksi. Varmin konsti muuttaa käsitys uskomukseksi on toisto. Eli varmin konsti muuttaa käsitys uskomukseksi on toisto. Ja edelleenkin varmin konsti muuttaa käsitys uskomukseksi on toisto. Jokin yksittäinenkin tapahtuma voi myös muuttaa käsityksen varmasti todeksi, mutta yleensä se vaatii toistoa. Vähemmän yllättävästi media siis toistaa, toistaa ja toistaa asioita, kunnes se menee sinne tolkun ihmisen jakeluun. Siksi on äärimmäisen vaarallista demokratiallemme, että ihmiset eivät enää seuraa valtamediaa.

NLP:ssä ymmärretään hyvin uskomusten vaikutus elämään ja kuinka osa uskomuksista saattaa olla haitallisia ihmiselle itselleen. Ihmiset ovat yleensä todella hyviä huomaamaan muiden haitalliset uskomukset, samalla kun ovat täysin sokeita omilleen. Erehtymätön ihminen, mitä me kaikki ollaan ainakin joskus, ei tietenkään näe ongelmaa omassa maailmankuvassaan, etenkään niissä syvälle uponneissa uskomuksissa jotka olivat jossain vaiheessa vain harmittomia käsityksiä.

Sanonta ”uskovaisten kanssa ei kannata kiistellä” ikävä kyllä pätee lähes kaikkiin ihmisiin, koska jokaisen oma uskomusjärjestelmä on eräänlainen uskonto, joka, kuten muutkin uskonnot, on varsin allerginen harhaoppisille näkemyksille. Kuinka näitä vääräuskoisia sitten kohdellaan on myöskin uskomus ja opittu tapa, minkä suhteen olisi porukalla melkoisesti petrattavaa. Aina kun se keho ja mieli reagoivat vahvasti johonkin havaittuun, joku syvällä oleva uskomus soittaa hoosiannaa ja se olisi hetki napata se automaattinen reaktio uudelleentarkasteluun. Helpommin sanottu kuin tehty, ehdottomasti, ja samalla se jokaisen omalla vastuulla oleva kasvun paikka.

Ongelman, jos sen sitten jokin kaunis päivä semmoiseksi tunnistaa ja myöntää, ratkaisuun ei ole mitään helppoa kikkakolmosta. Riippuen uskomuksen vahvuudesta ja sidoksista muihin uskomuksiin, ongelmallisista uskomuksista eroon pääsyyn saattaa vierähtää tovi jos toinenkin. Jos siis uskoo siihen, että se niin menee, koska oman nupin uudelleenohjelmointikin on yhtä lailla uskomusten varassa. Mitä enemmän näkee maailman sillä ”suattapi olla” tavalla, sitä helpompaa on päästää irti niistä omista pakkomielteistä.

Uskomusten ”ongelman” tunnistaminen on se ensiaskel ja kun nyt ollaan vähintään sille tasolle päästy, mitäs sitten seuraavaksi? Yksi konsti on, kuten saatoitkin jo arvata, toisto. Vaikka et juuri tällä hetkellä uskoisikaan johonkin asiaan, toistamalla sitä uudestaan ja uudestaan se alkaa pikkuhiljaa juurtumaan sinne korvien väliin (ja sydämeen sekä ruuansulatukseen). Mitä tahansa uskomuksia voi tällä tavalla juurruttaa itseensä ja ehkäpä kaikista hyödyllisimpiä toistettavia uskomuksia ovat uskomukset itsestä. ”En osaa”, ”en pärjää”, ”kukaan ei tykkää musta” ja vastaavat ajatukset ovat vain uskomuksia, joita olet toistellut itsellesi siitä lähtien kun otit sen itseesi. Kannattaisiko ne korvata jollain positiivisella versiolla? Ehkä, ehkä…

Jos leikitellään hieman NLP:llä, voidaan toiston sijaan tai tietenkin lisäksi lähteä taklaamaan niitä uskomuksia suoraan. Nämä (kirjasta vapaasti lainatut) harjoitukset toimivat yhtä hyvin niin uskomuksiin ja käsityksiin itsestä kuin mistä tahansa muusta asiasta.

Ensiksi tarkkaillaan kehoa ja tuntemuksia uskomusten suhteen. Kuvittele jokin asia jonka tiedät olevan 100% totta. Miltä ja missä se tuntuu? Teetkö jotain liikkeitä kehollasi jos selität asiaa vaikkapa jollekin toiselle? Ehkäpä nyökyttelet varmana asiasta? Kyllä jämpti on näin!

Sitten käsitys jostain asiasta. Shellillä puhuivat, kuulit jostain, suattapi olla, miten se vaikuttaa kun kerrot asiaa, josta et ole lainkaan varma? Olankohautus vai jokin kasvonliike, epävarmuus asiasta tuntuu varsin erilaiselta kuin itsevarmana asian selitys, eikö vain?

Ja sitten leikitään opitulla. Valitse jokin asia johon haluaisit uskoa, tai vaihtoehtoisesti jokin uskomus joka ei palvele enää tarkoitustaan. Esitä se asia itsellesi käyttäen sitä kehonkieltä, johon haluaisit sen asian yhdistää. Epävarmuutta ongelmallisiin uskomuksiin ja varmuutta sekä itseluottamusta mitä haluaisit olla ja mihin uskoa.

Saa suorittaa.

Uskomus voi myös näyttäytyä kuvana mielessä tai sisäisenä äänenä, aivan samoin kuin kehossa. Jälleen siis yksi uskomus ja yksi käsitys tarkkailuun.

Kuvasta: missä kuva on näkökentässä, kuinka kaukana, värikäs vai mustavalkoinen, kehystetty vai avoin, liikkuuko se, kirkkaus ja kontrasti.

Äänestä: suunta, voimakkuus, etäisyys, kenen ääni, nopeus ja sävelkorkeus.

Kun tiedät miltä uskomus ja käsitys tuntuu, näyttää tai kuulostaa, voit kokeilla vaihtaa niiden asemaa. Vaihtoehtoisesti voit myös vahvistaa jo olemassaolevia uskomuksia tai heikentää käsityksiä, ihan oman mielikuvituksen mukaan.

Tai sitten voit julistaa uskomuksesi taivaan totena kaikelle kansalle ja haukkua kaikki toisin näkevät hulluksi, kuten valtaosa ihmisistä tuntuu somessa nyt tekevän. Valinta on sinun, usko tai älä.

Heimoutumisesta

Ihmisen selviytyminen oli ammoisina aikoina riippuvainen hyvin vahvasti siitä ryhmästä, heimosta, johon hän kuului. Pienistä ryhmistä kyliin, kaupunkeihin, lääneihin ja aina kokonaisiin maihin asti se ryhmä oli se joka piti ne sudet ja vihamieliset ”muut” porttien ulkopuolella. Kaikki olivat osallisia ja omalta osaltaan vastuussa kaikkien selviytymisestä. Ja kun nämä varsin alkukantaiset vaistot lätkäistään mukaan nykypäivän sosiaaliseen mediaan, mikä voisikaan mennä pieleen?

Jos aihe tarkemmin kiinnostaa, alueelta löytyy runsaasti tutkimustietoa: Tajfel & Turner - sosiaalinen identiteetti, Jonathan Haidt - moraaliset perustat ja Cosmides & Tooby - koalitiopsykologia. Yksityiskohtaisemmin taas voi vilkaista vaikkapa Jay Van Bavelin töitä sosiaalisen median suhteen. Toki psykologia on lähinnä arvailua miksi ihmiset toimivat kuten toimivat ja se ”miksi” onkin toissijainen asia. Näin ja näin tapahtuu… niin mitä sitten?

Kasvotusten tilanne on hyvin samankaltainen heimojen suhteen kuin sosiaalisessa mediassa, tosin sillä pienellä erolla että somen tuoma etäisyys muihin moninkertaistaa heimoutumisen aiheuttamat … ongelmakäyttäytymiset. Kun välittömän palautteen (i.e. turpa kiinni tai se turpoaa kiinni) uhka puuttuu, ihmiset ovat paljon rohkeampia tuomaan oman kantansa julki. Paitsi että ihmiset eivät yleensä tuo omaa kantaansa julki, vaan heimonsa kannan ja näin kertovat kuuluvansa siihen ryhmään X, joka vastustaa Y:tä ja suorastaan vihaa Z:aa. Ja sitten nämä heimot aloittavat kukkotappelunsa, jossa kovimpaa huutava on oikeimmassa.

Aina kun jossain tapahtuu jotain merkittävää tai merkityksetöntä, suurin osa ihmisistä haluaa muodostaa siitä mielipiteen. Se oli hyvä tai paha asia. Ihmisen arvot antavat automaattisen alkureaktion, jonka jälkeen onkin syytä julistaa se muulle maailmalle ja katsoa mihin heimoon sillä hetkellä tulee kuulua löytääkseen samanhenkistä sakkia. Faktoilla ei ole mitään merkitystä ja asian todenperäisyys määritetään sen mukaan, onko asiasta samaa mieltä (totta) vaiko eri mieltä (valhetta ja propagandaa). Ja sitten tunnin päästä aloituksesta tulee lisää asioita vastaan joista pahoittaa mielensä, etenkin jos joku omaan heimoon kuuluva on jostain kohtaa eri mieltä.

Yksilöstä kuitenkin riippuu paljon se, millä tavalla heimon sisäisiin ristiriitoihin suhtaudutaan. Jos ajatellaan nykypäivän mediakenttää, ”tolkun ihminen” saattaa hyvinkin olla jostain (valtamedian) uutisesta eri mieltä ja silti säilyttää uskonsa ja luottamuksensa kyseiseen lähteeseen. Mutta auta armias jos vaihtoehtoiseen mediaan luottamuksensa laittanut näkee jossain ei-valtamedian lähteessä poikkeavan kannan omaan ainoaan oikeaan näkemykseen nähden, se on oksat pois ja pala larvasta. Näin rajusti yleistäen. Jos joku edelleen siis ihmettelee miksi pienmediat eivät menesty, sanoisin että tässä ollaan asian ytimessä.

Koska kyseessä on jokin ihmisen alkukantainen reaktio, ei asialle saa tehtyä mitään. Havaitsemme asioita, tuomitsemme ne omiin ja ryhmämme uskomuksiin ja arvoihin perustuen jonka jälkeen toimimme aikaisemmin opituilla tavoilla. Laumaeläimiä jotka eivät voi luonnolleen mitään, eikös? Olen tosin jostain muistaakseni lukenut, että ihminen jossain kehityksensä vaiheessa kuitenkin saattaa olla kykeneväinen korkeampaan kognitiiviseen tiedon prosessointiin. Miksikäs sitä kutsuttiin… ai niin: aikuinen.

Lapsilta ja nuorisolta ei voi olettaa, että he kykenevät ajattelemaan asioita yhtään pidemmälle kuin mm. se ”heimokäyttäytyminen”. Osa kykenee siihen jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämäänsä, valtaosa ihmisistä ei kuitenkaan koskaan kasva aikuiseksi ja kun se yhdistetään somemaailmaan, saadaan koliikkiaikuisia jotka eivät missään kohden edes harkitse painavansa pikkaasen jarrua ja pohtia asiaa hieman syvällisemmin.

Kyllä, se ensireaktio on välitön ja se perustuu siihen asti opittuun - sille ei voi mitään ja se on syy miksi ihmiset pysyvät ylipäänsä elossa vaaratilanteissa. Siitä muutaman sekunnin reaktion jälkeisestä ajasta ihminen, aikuinen ihminen, taas onkin itse vastuussa. Kaikki ne itkupotkuraivarit ja someriidat ovat seurausta opituista tavoista hoitaa konfliktitilanteet. Suurin osa ei koe ongelmalliseksi näitä runkkurinkejä tappelemassa keskenään, paitsi kun se oma kanta häviää huutokilpailun. Sitten siitä ulistaan aina aamu-TV:tä myöden kuinka ne pahat syntiset sanoivat ilkeästi! Koska ilmiö koskettaa lähes koko kansaa, voitaisiin vetään perustellusti olettamus, että kyseessä on jokin kaikkia koskettava asia, kuten vaikkapa varhaiskasvatus? Korjaukseksi asiaan esitetään yleensä väärien näkemysten kieltoa, vaikka edelleenkään niitä ei voida millään kokonaan estää. Vai olisiko syytä siirtyä myös lätkässä yhden joukkueen malliin, ettei kukaan vahingossakaan kannata väärää joukkuetta?

… vai tulisiko ihmiset kasvaa ihan itse aikuiseksi ja oppia kykenemään edes auttavalla tasolla omien tunteiden hallinta noin alkuun? Mene ja tiedä.