Poliittinen heiluri heilahti

Liberaalin ajatusmaailman voittokulku sai kovan tällin Saksassa, kun AfD vetäisi tauluun yli 40%n prosentin tuloksen Saksi-Anhaltin osavaltiossa. Uutiset kautta lännen julistavat ”äärioikeiston” nousseen voittajaksi, mutta uhkakuvien maalailu ”natsien paluusta” on vielä varsin kaukana todellisuudesta. Kulttuurisota on kuitenkin todellinen ja monia maita ravisteleva ilmiö, jota ei auta pätkän vertaa eri ideologioiden leimakirveiden heiluttelu asiallisen keskustelun sijasta. Heiluri heilahti, vaiko sittenkaan?

Termejä ”populistinen”, ”oikeistolainen”, ”äärioikeistolainen”, ”nationalistinen”, ”venäjämielinen” ja ”lokalistinen” käytetään kuvaamaan AfD:tä, mutta kukaan ei vaivaudu määrittelemään mitä niillä tarkoitetaan. Sama toki pätee muihin samankaltaisiin puolueisiin liittyvää puhetta, jota Suomessa edustaa PS. Liberaalit ovat hallinneet suvereenisti mediakenttää ja akatemiaa vuosikymmenten ajan, joten määritykset ovat heidän mukaisiaan. Ne nimittäin eivät tarkoita juuri mitään vaan ovat synonyymejä vanhoille tutuille ”paha” ja ”syntinen”, mutta koska kristinusko on myös ”paha” aate, se vääräuskoisuus piti uudelleennimetä.

Aloitetaan siitä, mikä AfD on ”oikeasti”. Vuosia aihetta tavissuomalaista lähempää seuranneena median antama kuva on osin kaukana todellisuudesta, mutta jos karsitaan pois ne pilkkanimet, puolueen linja on varsin selvä ja yksinkertainen. Toki paikallisvaaleissa ei vaikuteta ulkopoltiikkaan, joten AfD:n selkeimmät kannanotot ovat sinänsä aika vähäpätöisiä, mutta seuraukset koko maan suuntaan voivat olla maatamullistavia - se jää nähtäväksi. AfD siis haluaa eroon EU:sta, vallan takaisin saksalaisille oman maan asioista ja eroon tästä ”liberaalista hömpästä”, jota woke, ilmastokultti ja maahanmuutto edustavat. Tällöin termi ”lokalistinen” on varsin tarkka.

Maahanmuutosta millään tavalla muutoin kuin positiivisella asenteella puhuminen on ”äärioikeistoa” ja puheet EU-erosta ja ”kansasta” tekee siitä ”populistisen”, nykytermien mukaan. Timo Soini jo aikoja sitten teki gradussaan varsin selväksi populististen puolueiden ongelman, mutta se koetinkivi tulee käännettyä vasta siinä vaiheessa kun puolue pääsee oikeasti valtaan. Joten AfD:n tapauksessa emme tiedä tilannetta, siinä kun persut ovat osoittaneet Soinin olleen täysin oikeassa heidän kohdallaan. Populistinen protestipuolue lakkaa olemasta kumpaakaan sillä hetkellä, kun se pääsee hallitusvastuuseen ja törmää poliittisen todellisuuden kiviseinään. Heistä tulee identtinen muiden järjestelmäpuolueiden kanssa politiikan teossaan. Osa ideoista voi olla hieman eri, mutta tyyli millä asiat hoidetaan ja mistä käskyt otetaan ei eroa millään tavalla muista puolueista.

”Lokalismi” ja sen vastakohta, ”globalismi”, on sinänsä osuva nimitys kuvaamassa sitä jännitettä näiden ”vaihtoehtojen” ja ”vanhojen puolueiden” välillä. EU nähdään, mielestäni varsin oikeutetusti, uhkana ja sen totalitaristinen ote lännessä pilkkaa koko demokratian, kansanvallan, ajatusta. Liberaalit taas edelleen uskovat näihin satuihin ja ohittavat todellisuuden tapansa mukaan. Tosiasioiden tunnistaminen, puhdas matemaattinen todellisuus ja vuosituhannet historiaa eivät sovi lainkaan liberaalien maailmankuvaan kun aletaan puhua siitä heidän pyhästä lehmästään: maahanmuutosta, joka on se juurisyy tähän kiristyneeseen ilmapiiriin.

Liberaaleille ”kansa” merkitsee vain potentiaalista veronmaksajaa, eli kulttuuri, geenit ja kieli eivät sovi millään tavalla kansan määritykseen. Jos asut alueella ja saatat maksaa veroja, olet kansalainen ja täten yksi ”meistä”. Lokalisteille osa tai kaikki ovat kuitenkin merkityksellisiä ja suojeltavia asioita ja retoriikka on sen mukaista. Suurin näitä aatteita jakava asia on kuitenkin suhtautuminen ”rauhan uskontoon”, Islamiin. Maailman suurin uskonnon ja poliittisen ideologian yhdistelmä on lännessä ”sorrettu vähemmistö” ja ”uhri” liberaalin näkemyksen mukaan. Puolitoistatuhatta vuotta historiaa ja matematiikka antaa varsin vahvat perusteet vastakkaiselle kannalle: uhka. Mentaaliakrobatian kovin suoritus onkin julistaa olevansa ryhmän puolella, joka välittömästi valtaan päästyään ”eheyttää” heitä kannattaneet liberaalit oman lakinsa mukaisesti vetämällä heidät kiikkuun.

Mutta jos katsotaan AfD:n politiikkaa talouden ja arkisten asioiden hoitamisen kannalta, jota voi seurata heidän nykyisestä käyttäytymisestään eri parlamenteissa, AfD on itse asiassa varsin ”tylsä” puolue. Ei oikealla neoliberaalien suuntaan eikä vasemmalla verottaen kaikesta kaikkea, vaan maltillinen keskitie mitä Suomikin edusti vielä ennen EU:ta vuosikymmeniä. Eksistentiaalinen uhka, sanoo liberaali länsi, koska ne poliittisen heilurin rajat vedetään kulttuurisodan säännöillä, ei arjen todellisuudessa minkä pitäisi olla kaiken poliittisen päätöksenteon perusta.

Nyt sitten pohditaan millä tämän ”äärioikeiston” saisi kuriin. Kaikkialla lännessä lokalistiset ja maahanmuuttoon kriittiset tahot ovat nousussa ja se aiheuttaa liberaaleille melkoisen ongelman. Puhutaan jopa pysäyttämättömästä voimasta, mutta itse en siihen usko lainkaan. Kun huomioidaan eräs seikka, josta kerron ihan justiinsa, liberaaleilla olisi naurettavan helppoa napata valta haltuunsa yhdellä pienellä peliliikkeellä, jota itse asiassa on jo alettu toteuttaa joissain maissa. Kun liberaalit/vasemmisto myöntää maahanmuuton ongelmat ja oikeasti korjaa ne, ei siis sanoo korjaavansa mutta ei tee mitään kuten persut asian hoitavat, heiluri palaa pikavauhtia takaisin siihen suuntaan. Fabianistien hiljaa hyvä tulee malli kun jyllää sielä taustalla, mutta se vaatii paljon enemmän aikaa, useita sukupolvia, saadakseen kansan uskomaan havaintojaan vastaan. Se ”seikka” on nimittäin todellisuuden ja tarinan ristiriidan luoma kognitiivisen dissonanssin vaiva.

Viimeiset sata vuotta ja risat ovat olleet massamedian aikakautta, jossa hidas viestintä on pikkuhiljaa korvautunut nopeammalla ja nopeammalla tavalla saada ”oikea tieto” kansalaisten naamalle. Hitaalla viestinnällä on toki edelleen paikkansa ja tämä lännen ”punaisen pelko” on edelleen voimissaan ja merkittävä osa länttä. Niin Fabian Societyn kuin Frankfurtin koulukunnan sanomat ovet kaiken viestinnän pohjana ja seuraukset selittävät miksi tilanne on mikä on. On toki muistettava, että se suora syy-seuraus-suhde on mahdotonta osoittaa, mutta sattumia on liikaa.

Näin rankasti yleistäen konservatiivisemmat tahot pelkäävät sitä ”punaista”, siinä kun liberalismi vastakulttuurina näkee sen haluttavana ja positiivisena asiana. Kapitalismi hyvä, kommunismi paha, tai päinvastoin. Kummankaan ideologian seuraukset voidaan kääntää tarinalla päinvastoin, joten ihmiset eivät yleensä kykene muodostamaan asiasta rationaalista kantaa. Maahanmuutto taas lyö todellisuuden täysillä vastapalloon ja uskooko sen ongelmiin tai ei, ei muuta asian faktoja millään tavalla. Asiasta on vuosia huudettu ”rasismia!”, joka taas on tehnyt siitä sanasta merkityksettömän. Voit siis toistaa tarinaa päivästä toiseen, mutta jos se uskomus ei ole vähintään kolmen-neljän sukupolven vanha, todellisuus saa ihmiset näkemään ettei kuninkaalla ole vaatteita. Ja juuri siitä tämä ”lokalismin” vastaliike juontuu.

Voit toistaa loputtomasti maahanmuuton tuovan mukavia pelihetkiä, mutta kun rahat siirtyvät jäljitettävästi ja rikollisuus ja lieveilmiöt kasvavat, tapahtuu väistämättä vastaliike. Avainasemassa on juuri se omalle takapihalle levinnyt ongelma, joka ei katoa tekemättä sille jotain. Itse tarinan vahvuutta kun se asia on vain ”jossain” taas kertoo niin ilmastouskonto ja russofobia. Molemmissa tarina on selvä ja syylliset selvillä, mutta kun se ei ole omalla takapihalla, on uskottava tarinaan eikä omiin silmiinsä. Kun ei ole mitään mihin verrata ja käsin kosketella, tarina on se mihin uskotaan ja vastakkaista tarinaa levittävät ovat pahoja syntisiä. Tämä sama on todistettavissa kaikkialla ja kaikkina aikoina ihmiskunnan historiassa, myös se liian nopeuden aiheuttama vastareaktio todellisuuden osuessa omaan naamaan - mutta ei yleensä hetkeäkään ennen sitä kopsahdusta.

Media, niin perinteinen kuin sosiaalinen, kykenisivåt jatkamaan tätä tarina vs. todellisuus peliä loputtomiin ja muutokset tapahtuisivat mannerlaattojen nopeudella. Tekoäly muuttaa kuitenkin peliä vauhdilla, koska sen kyky kertoa tarina halutunmukaisesti on lyömätön. Nämä liberaalien kouluttamat kielimallit osaavat virheettömästi kertoa miten asiat tulisi nähdä. Esimerkiksi tämä teksti on ”provokatiivinen”, ”kiistanalainen” ja sen kritiikki on ”tulenarkaa”, jolloin siitä kertomiseksi on tehtävä kristallinkirkkaaksi, että tekoäly ei ota kantaa itse asiaan vaan ainoastaan kertoo kirjoittajan kannan. Mutta jos tekoäly olisi neutraali, pelkkä maininta ”viitaten lähteeseen” riittäisi, ilman kehystämistä ”radikaaliksi mielipiteeksi”. Toki valheen aikakaudella tosiasioiden tunnustaminen on aika radikaalia? Liberaalien näkemysten mukaisesti tämä teksti tullaan tulkitsemaan ”oikeistolaiseksi”, pelkästään sen kannan maahanmuutosta perusteella. Jos sekaan heitetään kritiikki kapitalismia ja etenkin neoliberalismia vastaan, jotka ovat mahdollistaneet moisen tekoälyn luonnin, taidetaan saada bitit umpisolmuun? Älykäs olento osaisi vetää johtopäätöksen, että vasemmisto-oikeisto ei nykykielessä merkitse enää mitään verrattuna niiden alkuperään.

Vähintään vuosisata, toki jo alkujaan 1700-luvulta, toi maailmaan liberaalin aatemaailman ”yksilöstä” ja ”yhteisön” ominaisuuksista. Siihen päälle on myöhemmin liimattu jos jonkinmoista lisäksi ja kuten aina ennenkin, tiettyjen rajojen ylittäminen aiheutti vastareaktion. Tietyt osat tarinasta menee edelleenkin läpi, ne naamaan osuvat kyseenalaistetaan. Vallan nollasummapeli jatkuu kuten aina ennenkin, keinot ovat vaan kehittyneet sopimaan ajan henkeen. Massat ovat edelleenkin Le Bonin teorian mukaan ohjailtavissa ja tyhmä kuin saapas.

Mutta onneksi tämän kaiken voi korjata äänestämällä oikein, katso vaikka Saksaa ja jenkkejä! Vai olisiko niin, että meitä viedään kuin litran mittaa tarinoilla kriisistä toiseen?

Valta ei kuulu pienelle eliitille eikä kansalle. Se kuuluu jokaiselle itselleen. Jos sitä muutama vuosisata taottaisiin ihmisten kupoliin, siitä voisi tulla kantava ajatus koko ihmiskunnalle. Laumalle se ei kuitenkaan tule koskaan menemään läpi ja ihmiset ovat pohjimmiltaan laumaeläimiä, jotka fyysisen todellisuuden ja biologisten ominaisuuksiensa sijasta valitsevat aina tarinan, joka hivelee omaa egoa ja soveltuu omaan maailmankuvaan. Melkoinen paradoksi?

Hillokausti

EU:n uusi aamiaisdirektiivi meni kansalla kunnolla tunteisiin. ”Minä ainakin tulen kutsumaan hilloa hilloksi tulevaisuudessakin!” julisti yksi jos toinen somessa. Uutisten otsikointi aiheesta antoi kuvan että taas ollaan muuttamassa tavan kansan arkea aivan absurdilla tavalla. Klikkiotsikot toimivat loistavasti, mutta kuinka suuresta uhasta nyt oikein puhutaan? Riippuu miltä suunnalta asiaa katsoo.

Aloitetaan siitä, mitä helvettiä oikein edes tapahtui, koska kommenteista päätellen enemmistö luki otsikon ja siihen se jäikin. Hilloissa ja marmelaadeissa piti ennen olla vähintään 35%:ia hedelmää, muutos on että nykyään hilloksi saa kutsua tuotetta, jossa on vähintään 45%:ia hedelmää. Eli siis hilloksi ei saa enää kutsua muutamaa marjaa vedessä hyytelöintiaineen ja muiden lisäaineiden kanssa, vaan sen on oltava hilloa, joka perinteisesti oli noin suunnilleen 50% hedelmää, 50% sokeria. Samalla direktiivillä muutettiin myös mehujen sokeripitoisuuksien ilmoittamisia ja hunajan alkuperämaiden tarkempaa merkintää, eli se mitä ”EU:n sisällä tuotettu” merkitsee on avattava kuluttajalle. Maailma ei tuhoutunutkaan?

Itse pidän objektiivisen maailman kuvaamista mahdollisimman tarkasti tärkeänä asiana koko ihmiskunnalle. EU on aikaisemminkin näitä määräyksiä jaellut suuressa viisaudessaan ja onhan se mukava, kun emäntä antaa kauppalistan missä lukee ”purkillinen hilloa”, että miehen ei tarvitse ottaa silmälaseja mukaan ja viettää varttia hyllyn vieressä lukemassa tuoteseloisteita kymmenestä purkista tunnistaakseen hillopurkin, eikö totta? Katastrofin sijaan tämä on siis positiivinen asia, kuluttajan oikeuksia suojataan. Samaa voitaisiin toteuttaa myös muissa mitattavissa asioissa, eli esimerkiksi jos geenitesti osoittaa ihmisen olevan geeneiltään mies, häntä kutsutaan mieheksi? Jos yksikin prosentti lihaa ruuassa saa vegaanin pään räjähtämään, eikö se ole tärkeää kutsua asioita niiden omilla nimillä?

Suurempi ongelma asiassa on se, että tämä kaikesta pitää nykyään tehdä laki. Byroslavia kyllä tarkentaa asioita, mutta ihan aikuisten oikeasti tarvitaanko alati kasvavalle määrälle arkipäivän sanastoa jokin pakotettu termi sitä kuvaamaan? Ihmiset ovat kyenneet tunnistamaan ja nimeämään asioita varsin hyvin edelliset vuosituhannet ilman että se oltaisiin hakattu kiveen. Jos se näyttää ankalta, kävelee kuin ankka, kaakattaa kuin ankka, se on peruna? Aikuisten ihmisten tarvitessa tämän tason holhoamista pitää miettiä tarvitaanko edunvalvojaa sitten joka asiaan. EU:n vastaus on toki tässä yksiselitteinen: ehdottomasti tarvitaan, tavan tallaajalle pitää kaikki asiat vääntää rautalangasta.

Annoin Grokille (X:n tekoäly) tehtäväksi arvioida tämän hillokaustin kustannukset kansalaisille. Arvio perustui käytettyjen tuntien ja EU:n vuotuisen byrokratian hintaan. Vastaus oli kymmenistä tuhansista muutamaan miljoonaan. Kampaviinereitä on taas kulunut ripakopallinen kun näinkin tärkeästä asiasta on päätetty. Vielä kun se vaatii joka ikisen jäsenvaltion toimia, arvioisin kokonaiskustannusten nousevan vähintään kymmeniin miljooniin. Vain että kuluttajalle ei voi myydä ihan mitä tahansa millä tahansa nimellä. Onhan se toki suuri vääryys kun makkarana saa kaupassa myydä tuotetta, jonka sisältönä lukee ”saattaa sisältää lihaa” kun ennen makkara oli lihaa+mausteet, ei ”perunajauho, vesi, leikkujätteet, stabilointiaineet, säilöntäaineet, muovi”… mutta miljoona sinnetänne ja tuhansia ihmisiä käsittelemässä asiaa?

Eli kyllä, kuluttajansuojan kannalta tämä ”vain hilloa saa kutsua hilloksi” on positiivinen asia. Hillopurkkia kohden kustannus on hyvin minimaalinen ja saattaa pelastaa useammankin avioliiton tulevina vuosina kun se maustettu lisäainepurkki ei pilaakkaan päivää. Olisi kaikkien edun mukaista, että kaupassa myytäviä tuotteita kutsuttaisiin sillä nimellä, mitä se oikeasti on, mutta tällöin jouduttaisiin kohtaamaan se karu todellisuus, että meille myydään valtava määrä ihan jotain muuta kuin mitä luvataan. Erään somessa kiertävän meemin viesti onkin omalla tavallaan pysäyttävä: Miksi meidän tulee kutsua jotain orgaanisesti tuotettua asiaa ”luomu sejase”, eikä luonnollinen tuote ole se mikä on ja siihen kemikaaleja pumpattu versio olisi ”kemikaaleilla pinnoitettu ja kasvinsuojeluaineita sisältävä sejase”? Ehkäpä syynä on se, että äitimaa on huono lobbari kemianteollisuuteen nähden?

Eli hopi hopi etsimään seuraavaa pöyristymisen aihetta. Mediat tarvitsevat mainostulonsa, byrokraatit lisää papereita käsiteltäväksi ja kansalle lisää lisäaineita sisältäviä levitteitä Nestlen, Monsanton ja muiden tarjoamana. Asiaan voi tosin itse vaikuttaa sillä ainoalla toimivalla tavalla äänestää: lompakko.

Ylimielisyyden multihuipentuma - Salpa

Faktabaarin sivulla hiljattain julkaistu vetoomus ”Salpa – kokonaisturvallisuuteen perustuva malli demokratian informaatiopuolustukselle kognitiiviselta vaikuttamiselta” on ehkäpä yksi ylimielisimmistä ja totalitaristisimmista ehdotuksista lainsäädännön muuttamiseksi tulevalle hallitukselle. Jokin tietty toimintamalli ja toimija kykenee määrittämään koko kansan ”oikean” ajattelun ja mielipiteet josta poikkeamisesta tulee seuraamuksia.

Lainsäädännön yksinkertainen ja varsin luotettava nyrkkisääntö paljastaa heti tämän vetoomuksen todelliset kasvot: kuvittele kaikista pahin mahdollinen hallinto ja anna heille ehdottamasi oikeudet - vieläkö hymyilyttää? Oletus siitä, että se ”oma oikeamielinen ryhmittymä” tulee pitämään vallan ikuisesti näin ihmiskunnan historiaan peilaten on tapahtunut ei kertaakaan… mutta kyllä se tällä kertaa, kun se tehdään oikein, eikös?

Tämä ”riippumattomien toimijoiden” allekirjoittaneiden lista on myös paljonpuhuva. Ehkäpä sana riippumaton on määritelty uusiksi, koska toimijoiden omat kannat toisaalla ovat olleet hyvin kaukana tietyllä laidalla. Riippumattomuuden periaatteella meidän tulisi uskoa sen olevan joko puhdasta sattumaa tai heidän ylivoimaista kognitiivista kykyä tulkita maailma sillä ainoalla oikealla tavalla. Luentopalkkioilla kun ei voi missään tapauksessa olla mitään tekemistä asiaan?

Mikä tämä ”Salpa” sitten on, noin käytännön tasolla, jos se otettaisiin käyttöön ehdotuksen mukaisesti?

Viranomaisilla olisi tehtävänä: seuranta, analysointi, säädäntä, resurssointi ja rahavirtojen hallinta. Eli kaiken kyttäys ja säännöstely, mukaan lukien kuka saisi tienata viestinnällä. Suoraan totalitaristien pelikirjasta, paitsi kun se tehdään oikein!

Yksilöiden ja yhteisöjen tehtäväksi tulisi media- ja informaatiolukutaito, kriittinen ajattelu ja resilienssin kasvattaminen. Eli ainoiden oikeiden mielipiteiden hyväksyminen ajattelematta, sitä on kriittinen ajattelu vuonna 2026.

Periaatteena ovat sanan- ja mielipiteenvapauden turvaaminen, yhteiskunnan voimistaminen sekö itsenäiset journalistit ja tutkijat joilla saavutetaan ”yhdensuuntainen” näkemys demokraattisten tavoitteiden tukemiseksi. Eli ”kun kaikki ajattelevat samoin, kukaan ei ajattele”.

Asiaan tarvitaan tietenkin rahaa, rahaa ja enemmän rahaa, että ”nimetty vastuutoimija” kykenee suorittamaan oraakkelin tehtävää luoden sen yhden ainoan oikean tarinan, joka sitten valtion rajattomilla resursseilla syöttää sen eskarista eteenpäin kansan syviin riveihin. Kaikki on tietenkin läpinäkyvää ja sen luomat yhteiset toimintamallit ja tilannekuva ovat erehtymättömästi oikein!

Jos kaikki koristeet riisutaan esityksestä ja mitääntarkoittamattomat kaunistelut poistetaan, tämä kansalta varastetulla rahalla pyörivä ja kansan ulottumattomissa oleva ”totuuskomissio” on kuin suora kopio niin ihmiskunnan historian pahimmista esimerkeistä kuin joka toisesta tieteisleffasta jossa ”isoveli valvoo”. Pelottavinta asiassa ei kuitenkaan ole se, että poliitikot ovat into pinkeänä antamassa itselleen lisää valtaa…

Vaan se, että enemmistö tulee hurraamaan tälle kaikelle, twiitaten asiasta kehuja astellessaan ulos elokuvateatterista, jossa juuri näytettiin em. kaltainen leffa ja sen aikana hurrattuaan ”kapinallisille”. Vaclav Havelin teos, vallattomien valta (Power of the Powerless), osuukin tässä asian ytimeen. Kyseessä ei ole mitään ajattelua, kriittistä tai muutenkaan, vaan performanssi jossa jäi levy päälle.

Jos katsotaan tätä länsimaista ”liberaalia” maailmankuvaa, jota nämä riippumattomat toimijat hyvin vahvasti edustavat, sen toimintaa voidaan helposti kuvata kulttimaisten rituaalien loputtomana toistona. Tämä heimo on vuosikymmenten aikana saanut tartutettua aatemaailman joka ikiseen instituutioon ja jokainen urastaan edes etäisesti huolissaan oleva tietää ettei sitä oikeaa liberaalia maailmankuvaa tulee kyseenalaistaa, koska se liberaalius loppuu sillä sekunnilla kun väärä mielipide lipsahtaa julki. Lynkkauspartiot lähtevät heti liikkeelle ja takaisin ei ole asiaa. Jos siitä ”kognitiivisesta turvallisuudesta” oltaisiin oikeasti huolissaan, näiden kulttien valtaan puuttuminen olisi kriittinen ensiaskel.

Samalla tässä ollaan luonnostelemassa uutta uskontoa, jossa Jumala on korvattu ”toimijalla” - erehtymätön, kaikkitietävä, koko kansan suunnannäyttäjä. Hänen tahdostaan valtiolla on velvollisuus kaiken kansan verolle panoon, että hänen ylhäisyytensä sanoma tulee julistetuksi ihan kaikille. Vähemmän yllättävästi mukana tässä sirkuksessa on EU lukemattomine omine projekteineen, pyrkien siihen samaan ihmisen luoman ”täydellisyyden” luomiseen. Direktiivien nojallahan esimerkiksi kaikkien suurten tekoälymallien on oltava juuri oikeita vastauksia antavia mielipesukoneita, mutta se on vain yhteiseksi hyväksi ja sinun turvallisuutesi vuoksi!

Hei mutta meillähän periaatteessa on jo tämmöinen systeemi, mediapooli, minkä lisäksi koko valtamediakenttä toistaa samaa paatosta kaikilla kanavilla ja akatemia on lähes yksimielinen? Kyllä, melkein, mutta Salpa toisi muutaman kriittisen muutoksen peliin. Ensinnäkin, ”tarvittavat resurssit” voisi hyvinkin saattaa Ylen puolen miljardin budjetin kuulostamaan nappikaupalta. Mediapooli, sen ollessa huoltovarmuuskeskuksen alaisena ei ota kantaa kuin riittävän suuriin asioihin, kriiseihin, ja edelleenkin kouluissa saattaa olla vielä väärin ajattelevia opettajia ja yliopistoissa professoreita. Salvan ”yhdensuuntaistaminen” ja valtion osallistuminen mielipiteen puhtauden varmistamiseen on ihan omaa luokkaansa näiden ”liberaalien” suunnalta - nykyään tilanne on erittäin hankala, ”puhtauden laillistaminen” vetää Orwellista jo ohi.

Jos Yle-vero kuulostaa pahalta, Woke-vero taitaa mennä siitä heittämällä ohi? Osa toki hurraa tälle Salpa-projektille ja vetoomuksen allekirjoittaneet ovat sillä todistaneet olevansa valmiita uhraamaan ihmisten mielipiteenvapauden pyhän liberalisminsa alttarilla ja vaatimaan koko kansan ajatusten puhtautta. Yhteiseksi hyväksi ja sinun turvallisuutesi vuoksi, juu tottakai. Kuinka ylimielinen täytyy ihmisen olla, että vaatii aikuisia ihmisiä olemaan ajattelunsa suhteen periaatteessa edunvalvottuna kuin lapset tai henkisesti sairaat konsanaan?

Ja kyllä, informaatiovaikuttaminen on totta ja ongelma yhteiskunnalle. Ulkopuoliset tahot pyrkivät vaikuttamaan kaikkialla eri maiden asioihin, mutta ongelmana nähdään ainoastaan ”vihamielisten maiden” vaikuttaminen. Eikö itsenäisen valtion asioihin sekaantuminen miltä tahansa suunnalta ole ”demokratian vastaista”? Meillä kun on tässä kohden vastakkain lännen ”soft power” josta sitä suorittavat tahot ovat kertoneet varsin suoraan vuosikaudet ja idän ”trollit” ja aseistettu informaatiokenttä. Eli 24/7 jatkuva mielipiteisiin vaikuttaminen vs. sattumanvarainen somepostailu, koska veikkaisin että suuri osa ”vääristä mielipiteistä” tulee edelleenkin ihmisten omista ajatuksista, ei mistään Putinin kabinetista. Lännen holistinen vaikuttaminen on uhattuna hybridivaikuttamisella ja kuten jokainen hyvä liberaali tietää, heidän uskontonsa ratkaisee kokonaisvaltaisesti kaikki ihmiskunnan ongelmat, kunhan se tehdään oikein!

Jos siis haluat esim. Ryskyn kaltaisen oraakkelin, joka pilkkaa ja ivaa 24/7 kaikkia väärämielisiä ja eri tavalla ajattelevia ja on täysin kykenemätön keskustelemaan eri näkökulmista, Salpa on just mitä lääkäri määräsi. Ne kauniit ideaalit, joita esityksessä kerrotaan, ovat sitä tyypillistä poliittista mitäänsanomatonta kaunistelua, jolla oikeutetaan milloin mitäkin tyranniaa. Voin toki olla väärässäkin ja tästä saadaan uusi uljas maailma jossa kaikilla on kivaa. Toisaalta, nämä liberaalit eivät tule myöntämään olevansa erehtyväisiä ihmisiä, ennen kuin heidän oma puhtautensa joutuu oman lynkkausjoukon sihteihin. Esimerkkejä tästä todellisuuteen törmäämisestä löytyy varmasti useampikin, mutta tästä esityksen allekirjoittaneiden joukosta sitä heräämistä ei kannata etsiä - he tietävät olevansa oikeassa ja oikeamielisiä. Jos ajattelet toisin, olet tyhmä, paha, vääräuskoinen syntinen jolta pitää kieltää lain voimalla sananvapaus ettet tartuta muita! Uudelleenkoulutusleirin sijaan lääkkeenä onkin avovankila - 100% puhdas informaatiokenttä jossa kaikki ajattelevat samansuuntaisesti. Juuri se on ihmiskunnan kehityksen ja innovaation lähde: yhtenäinen ajattelu, eiks jeh?

Yhteiskuntasopimuksesta

Saamme kiittää kolmikkoa Hobbes, Locke ja Rousseau länsimaisen demokratian kulmakivestä: yhteiskuntasopimuksesta. Etenkin Locken kolme luonnonoikeutta on otettu tiukasti sydämen päälle tässä ajattelussa, eli ”Life, Liberty & Property” - elämä, vapaus ja omaisuus. Mutta menikö se nyt ihan kuten oli tarkoitettu?

Elämä ja vapaus ovat yksinkertaisia tapauksia - oikeus elämään vapaasti kenenkään sitä rajoittamatta. Omaisuudessa vaan taidettiin mennä hieman metsään, koska siinä hän nimenomaan painottaa oman työn hedelmiä. Kun poimit puusta omenan, se on omaisuuttasi ja kun teet siitä hilloa, lisäät sen arvoa jonka nousun tulos myös kuuluu sinulle - yksinkertaista, eikö? Hän myös painottaa rajoja riittävyydestä ja pilaantumisesta, eli otat mitä tarvitset ja jätät muille, etkä kerää enempää kuin pystyt hanskaamaan ettei osa mene pilalle.

Mutta kun yksi omistaa koko omenatarhan ja palkkaa muita ne omput keräämään ja prosessoimaan, samalla hyläten kaikki vähänkin huonon näköiset mutta silti kelvolliset omenat niin se ei nyt taida mennä enää siihen Locken aatteeseen? Yksi hyötyy muiden työstä vain siksi, että omistaa sen maan jossa omenat kasvavat. Laitetaan monta sukupolvea samaan ketjuun ja vain yksi suku omistaa nyt kaikki alueen maat saaduilla voitoillaan, siinä kun muut ovat saaneet ”palkkaa” työstään mutta eivät edelleenkään omista juuri mitään. Ja sitten kerrotaan kuinka kaikkien tulee osallistua yhteiseen hyvään yhteiskunnan vuoksi. Ok, mutta kuka sen maksaa ja miltä osin?

Demokratiassa olemme kuulemma tasa-arvoisia, eli samalla meillä kaikilla on yhtä suuri vastuu asioista, eikös? Yksinkertaistetaan asiaa ja sanotaan sitä yhteistä vastuuta ja osallistumista ”veroksi”, jonka kaikki sopimuksen mukaan maksavat ja saavat siitä sitten tarpeen mukaan etuja yhteiskunnan palveluiden kautta. Tasasumma jokaiselta ei oikein pelaa, koska osalla on enemmän ja osalla vähemmän, joten siitä oman työn tuloksesta otetaan yleensä tietty prosenttiosuus. Koska yhteiskunnalla on aina rahat loppu päättäjien ansiosta, kerätään sitä veroa usein progressiivisesti ottaen hieman suuremman lohko niiltä, joilla on enemmän.

No mutta kun minä olen sen ansainnut, miksi minun tulee antaa enemmän kuin muiden?!? Vielä kun TV näyttää miten se raha levitellään muille eikä itse hyödy juuri mitään, niin onhan se ristus epätasa-arvoista! Oikeastikko, ihanko omalla työllä ansaitsit sen? Kahdella kädellään voi oikein taitava, fiksu ja työteliäs tehdä moninkertaisesti osaamattomaan, tyhmään ja laiskaan verrattuna, ehdottomasti. Tässä kohtaa menee sekä ”oikeisto” että ”vasemmisto” vaan kunnolla hakoteille. Vasemmiston mielestä jälkimmäiselle kuuluu sama kuin ensimmäiselle, koska ”yhdenvertaisuus ja tasa-arvo”, siinä kun oikeiston mielestä ensimmäisen tulisi saada pitää kaikki itsellään, koska hän on sen ansainnut ja mitäs se toinen oli niin tyhmä, laiska ja vieläpä osaamaton - oma vika, piste.

Moni varmasti ajattelee nähdessään jonkun aivan uskomattoman taitavan puusepän veistelevän melkeinpä taiteeksi kutsuttavaa pöytää että hänen kuuluu saada siitä moninkertainen summa trukkilavoista ja vanerilevystä hätäisesti kyhättyyn nähden. Mutta kun toinen heiluttaa kameran edessä persettä tai painaa tietokoneella nappia luoden rahaa tyhjästä ja repii siitä monituhatkertaista tiliä siihen puuseppään nähden, se ei nyt ihan vastaa ”oman työn hedelmää” ainakaan omalla mittapuulla, johon uskon monen yhtyvän.

Elämä ei yleensä ole reilua ja tasa-arvoa mahdotonta saavuttaa, joten millä ihmeellä saataisiin sitten kaikille sopiva yhteiskuntasopimus, jonka ainakin suuri enemmistö kokisi oikeudenmukaiseksi? Eriarvoisuus rehottaa vaikka numeroiden valossa se tuloerojen suuruus on pienempi kuin ennen. Toki siinä verrataan tällöin kuningasta maaorjaan, joista toinen ”omistaa” koko maan ja toinen vaatteet päällään. Myös äärimmäinen köyhyys on pienentynyt runsaasti vuosien saatossa, mutta en nyt lähtisi hurraamaan että sen kahden taalan päivässä sijaan saisi kolme. Lähtökohtana pitäisi olla, että kaikilla on riittävästi ja ylijäävästä osasta vasta verrataan, tosin osalle ei ole mikään riittävästi joten jo sen määritys on haastavaa.

Perusta voisi olla katto pään päällä, ruoka pöydässä, terveydenhoito kunnossa ja yhteiskunnasta riippuen ”perustarvikkeet” hoidossa. Eli lännessä se meinaisi puhelinta, tietokonetta/tablettia, nettiyhteyttä, kulkuväline töihin, kuteita eri sääolosuhteisiin ja niin edelleen, siinä kun riukumajassa asuva riukupaskalla ollessaan harvemmin selaa naamakirjaa siinä vääntämisen sivussa, eli olosuhteiden mukaan. Kun kaikilla alueella asuvilla on perusteet kunnossa, voidaan lähteä rakentamaan yhteiskuntaa, paino sanalla ”yhteis”. Emmehän haluaisi päästä takaisin malliin, missä keräjäläiset väistelevät aatelisten kulkupelejä, emmehän?

Tehdäänpä pieni laskutoimitus selventämään asiaa. ”Demokratiassa” nämä kaksi ovat siis samalla viivalla ja yhteiskuntasopimuksen mukaan heidän olisi suoritettava samat velvollisuudet. Jaana on neljääkymmentä lähestyvä kroonisesti sairas YH-äiti kahdelle teinille. Hän vetää 8 tunnin duunia minimipalkalla, jääden alle kahteen tonniin kuussa verojen jälkeen. Vuokraan menee reilu kolmannes, ruokaan ja menoveteen lähes toinen mokoma ja lääkkeiden ja lasten kouluvermeiden jälkeen kuukaudessa jää sukanvarteen joitain kymppejä. Myös Sanna on samanikäinen kahden teinin YH ja vetää 8 tunnin päiviä kuten Jaanakin. Geenilotossa voittaneena hän kuitenkin tekee töitä pikkubyrokraattina koulutuksensa ansiosta ja vetää kotiin viittä tonnia kuussa verottajan rokotuksen jälkeen. Kämppä on 2x kalliimpi, mutta se ei haukkaa kuin neljäsosan ansioista, ruoka on paljon parempaa ja ravintolassakin voi käydä, pirssille kelpaa bensiini ja lapsien harrastuksiin menee paalua, mutta taas siitä menee vain neljännes. Vaikka joku kuukausi polttaisi vielä neljänneksen ”hemmotteluun”, se loppuneljännes menee sukanvarteen tai sijoittamiseen, eikä tee tiukkaakaan.

Sannaa vituttaa Jaanan kaltaiset ihmiset, koska Sannan maksamat verotulot uppoavat ennemmin Jaanan saamiin tukiin kuin lasten hyvinvointiin, julkisen infran ylläpitoon ja vaikkapa poliisiin, joka pitäisi sen Jaanan nuoremman pojan poissa pahanteosta, kuten hänen omat lapsensa ovat tienneet kertoa. Molemmat ”osallistuvat”, ”ovat vastuussa” ja ”voivat vaikuttaa omiin ja yhteiskunnan asioihin”. Omalta osin kyllä, mutta ei taas mene nallekarkit tasan.

Kuis meni, noin niinkun omasta mielestä? Nämä kaksi tapausta ovat vielä erittäin kaukana todellisista ääripäistä ja heidän tuloeroaan voidaan pitää hyväksyttävänä, vain noin viisinkertaisena, koska he eivät tee lainkaan samaa työtä. Molempien perustarpeet on tyydytetty, eli yhteiskunta ”toimii”, mutta ylijäävä osa määrittää aseman yhteiskunnassa varsin vahvasti ja yhteiskuntasopimuksen perusteella he molemmat osallistuvat yhteiseen hyvään vaikka todellisuus on ihan eri.

Näin ihan himpun verran liioitellen ja yleistäen, ongelma johtuu etatistisesta ajattelumallista, eli valtio on aina oikeassa ja oikeutettu mihin tahansa mitä kokevat ”tarpeelliseksi”. Molempia politiikan laitoja etatismin lisäksi vaivaa fabianistinen ajatus muutoksista (hivuttamalla, ei nopeita muutoksia) yhdistettynä neoliberalismiin (kilpailu ratkaisee kaiken), mutta eroja toki löytyy. Jos ”vasemmisto” on johdossa, pyritään Sanna ajamaan Jaanan asemaan ja koska Sanna on ”etuoikeutettu” häntä tulee rangaista Jaanan nostamisen sijasta. ”Oikeisto” taas antaisi Sannan pitää isomman osan ja Jaanalta otettaisiin ”turhat” edut pois, mikä saattaisi tosin parantaa hänen taloudellista tilannetta kun hän olisi vapaa tuplaamaan työtuntinsa ja täten palkkansa.

Mutta se mihin yksikään poliitikko ei puuttuisi on alun Lockea peilaten se yhteiskuntasopimuksen kannalta haasteellisin tyyppi. Se on nimittäin Pentti, joka omistaa sekä Jaanan että Sannan asunnot sekä lohkon molempien työpaikoista. Pentti ei tee päivääkään työtä viikossa ja tienaa omaisuudellaan tuplasti mitä nuo kaksi yhdessä, eikä maksa kuin murto-osan veroista Jaanaan nähden hyvän verosuunnittelun vuoksi. Kuinka paljon hänen siis kuuluisi osallistua yhteiskunnan kulujen maksuun? Poliitikkojen mielestä ei juurikaan ja koko homma perustuu siihen, että kansa luottaa päättäjien tekevän kaikille yhteistä hyvää.

Kun joskus lähitulevaisuudessa robotti korvaa Jaanan ja algoritmi Sannan, Pentin omistaessa konesalin mistä se kaikki pyörii, on liian myöhäistä puhua enää yhteiskuntasopimuksen toimivuudesta. Vielä siihen voitaisiin puuttua, JOS halutaan säilyttää nykyisenkaltainen yhteiskuntarakenne.


———

Muutoksen asiaan tekevä voima ei kuitenkaan asu siellä hallinnossa, sen toimiessa oman selviytymisensä säännöillä, ei yhteisen hyvän. Byrokratia kun toimii usein niin, että tietämätön neuvoo osaamatonta, joka käskee halutonta tekemään. Neljän vuoden välein Joulupukille kirjoittaminen (äänestys) on vain hassu huomiokilpailu joka ei rakenteisiin puutu.

Se voima olisi yksilöissä, luottamuksessa ajatukseen yhteisestä. Vastuuseen yhteisestä, jokainen omien kykyjensä mukaan. Nyt rikkaiden maiden köyhät rahoittavat köyhien maiden rikkaita, rahavirrat valuvat veroparatiiseihin ja TV kertoo kansakunnan suurimman ongelman olevan mies naisten vessassa. Elämme pellemaailmassa, jossa jokainen allekirjoittaa yksipuolisen yhteiskuntasopimuksen ja luulee siitä myös itse hyötyvänsä. Ja kyllä, sopimus on laillinen ja sinä sen hyväksyt, jos asut maan rajojen sisällä täysin riippumatta siitä, saatko siitä itse mitään arvoa. Ja samalla ei, todennäköisimmin et ole ansainnut itse kaikkea omaisuuttasi ”omalla työlläsi”, vaan yhteiskunta mahdollisti sen.

Toisaalta, tarvitaanko moista ”yhteiskuntaa” tai sopimusta? Ei, tietenkään, se vaan mahdollistaa kylää suurempien asumuskeskittymien olemassaolon ja kyläkin alkaa olla siinä rajoilla vaatiko sekin jo jonkinsortin yhteiset pelisäännöt, johon kaikkien tulee sitoutua… tai suksia kuuseen. Individualismi on hieno aate, mutta ihminen sosiaalisena eläimenä tarvitsee yhteisöjä ja yhteisöt taas tarvitsevat pelisäännöt - vaikkapa yhteiskuntasopimuksen. Ja toimiva yhteisö tarvitsee toimivan sopimuksen…

Opi epäonnistumaan tai epäonnistu oppimaan

Tyypillinen vastaus ”Ja mitä tästä opimme?” jonkinsortin kämmäyksen päälle on ”Ei niin mitään.” Se mahtaa kuitenkin olla opittu tapa, varsin usein jo peruskoulun peruja.

Yhteiskuntamme pitää epäonnistumista halveksuttavana ja meritokraattisen ajatusmallimme mukaan se on aina oma vika. Myös kieli kertoo paljon josta yksi parhaita esimerkkejä on ”yrittäjä”. joka taas on lontooksi ”enterprenour” - enemmän tekijä tai vastaava, ei joku joka yrittää tehdä jotain. Ja auta armias jos joku yrittäjä epäonnistuu niin sehän on tietenkin henkilökohtainen syy, jokin ”vika” ei pelkästään mitä tehtiin vaan itse henkilössä.

Koulussa opitaan jo pienestä pitäen, että väärästä vastauksesta nauretaan päin näköä ja jokaisesta virheestä rangaistaan, sen sijaan että siitä edes yritettäisiin oppia jotain. Tämä asenne ei koske vain Suomea, mutta jotenkin semmoinen kuva on vahvasti jäänyt omista kouluajoista, että jos jokin Suomessa osataan niin se on lyödyn lyöminen. Moni oikeasti elämässään pitkälle päässyt on kuitenkin erehtynyt useammin kuin monet muut ovat koskaan edes uskaltaneet yrittää.

Kyllähän se pistää vihaksi kun asiat eivät suju ja hanskat on helpompi lyödä riskiin ja antaa asian olla, kuin yrittää uudelleen. Toisaalta taas saman yrittäminen uusiksi uudestaan ja uudestaan on Einsteinin mukaan hulluuden määritelmä. Mutta kyllä se ensi kerralla onnistuu, kunhan vaan kaikki äänestävät oikein, eikös?

Oli se sitten työ, urheilusoritus, parisuhde tai mikä tahansa asia, uusiksi yritetään jokunen kerta usein siitä oppimatta ja toistaen ne samat virheet kuin aikaisemminkin. Huipulle jos meinaa, se harvemmin ensimmäisestä onnaa, mutta pään lyöminen samalla tavalla samaan seinään on varsin yleinen tapa kun ei olla opittu epäonnistumaan. Kantapään kautta oppiminen on kuitenkin monessa kohtaa ainoa keino oikeasti edetä asiassa ja ehkä meidän tulisi ottaa Edisonista mallia: en epäonnistunut 10.000 kertaa, vaan löysin niin monta tapaa jotka eivät toimineet.

Yleensä kun sitä epäonnistumisen syytä kun lähdetään etsimään, ei etsitä itse vikaa vaan sitä kenen syy se oli. Tässä kielemme taas loistaa, eli kun haetaan vaikka syy-seuraus-suhdetta, etsimme syytä, syyllistä, ei asian aiheuttajaa. Asiaa ei liioin auta se, että ihmisillä se menee pahasti tunteisiin kun epäonnistuu ja järjenkäyttö jää vähemmälle. Etsitään syyllinen jolle tulee hänelle seuraamuksia, mutta virheestä ei opita muuta kuin että mitäs lähdit yrittämään tai tekemään kun et kerran osaa!

Yritysmaailmassa käytetään post-mortem, ”ruumiinavaus”, analyysiä jos halutaan tietää miksi jokin asia meni pieleen ja sille pitäisi tehdä muutakin kuin antaa Penalle kenkää. Ehkäpä meidän tulisikin ottaa moisesta oppia omaan elämään kaikille elämänalueille? Analysointitapa on varsin yksinkertainen ja sitä voi käyttää missä tahansa, kumhan sen tekeminen aloittetaan siitä kaikista tärkeimmästä asiasta: tunteista.

Ei, ei siitä että tarkkaillaan niitä omia tunteita, sen voi tehdä myöhemmin erikseen, vaan siitä, että analysoinnissa ne tunteet on saatava ensin nollattua, jotta se looginen ajattelu on ylipäänsä mahdollista. Kun tunteet on saatu vaihdettua loogiseen ajatteluun, keskitytään pelkästään faktoihin.

Mitä tapahtui ja missä aikajärjestyksessä on ensiaskel. Mikä oli ylipäänsä tavoitteena jota verrataan mitä tapahtui. Missä kohden se homma lähti oikeasti kusemaan olisi syytä myös selvittää. Tärkein asia selvittämisessä on kuitenkin se, miksi se juna lähti karkuun. Ei vain pintapuoliset syyt vaan mikä on se juurisyy. Tämän juurisyyn selvittäminen voi joskus olla haastavaa, mutta varsin lähelle pääsyyn on olemassa varsin helppo tapa: 5x miksi? Aina kun löytyy syy miksi jokin asia meni pieleen, ei tyydytä siihen ensimmäiseen vastaukseen vaan kysytään ”miksi?” uudelleen ja siihen vastaukseen taas ”miksi?”, kunnes vastaus on ”riittävä”.

Pelkkä juurisyyn löytyminen ei kuitenkaan vielä ratkaise ongelmaa, joten analyysi jatkuu: Mitkä asiat menivät putkeen, eli mitä ei kannata korjata. Mitä asioita pitää muuttaa seuraavalle yritykselle ja kenen vastuulle se kuuluu. Ja lopuksi, koska yritetään uudelleen. Luovuttaminen on aina oma valinta, mutta jos tavoitetta pitää tärkeänä, hetken hengähtämisen ja tarvittavien muutosten teon jälkeen voisi olla hyvä lähteä yrittämään uusiksi - jos ei muuta niin etsimään seuraavaa tapaa joka ei toimi.

Analyysin jälkeen voi toki myös paljastua, että asiaa ei voida korjata tällä kokeillulla tavalla vaikka sitä kuinka hienosäätää. Ulkopuolinen analyytikko voi olla myös tarpeen, koska liian läheltä katsottuna ei niitä ongelmia välttämättä kykene havaitsemaan.

Joka tapauksessa, tärkein asia on kuitenkin oppia siitä epäonnistumisesta, vaikka se onnistuminen sitten sillä ensi kerralla saattaakin olla paljon makeampaa. Asennemuutos epäonnistumiseen olisi monelle tarpeen ja siihen auttaisi paljon myös yhteiskunnan yleinen kanta epäonnistumiseen. Osa kykenee siihen iskujen vastaanottamiseen jo pienestä pitäen, mutta se on taito jonka me kaikki voimme oppia. Ihmisen luonne vaikuttaa siihen myös merkittävästi, mutta loppuviimein kyse on opittavasta taidosta - taidosta, jonka jokaisen olisi hyvä oppia koska kenelläkään ei kaikki mene aina nappiin.

Pahoinvointilääkettä

HS valisti meitä kuolevaisia esseellä: ”Oksetus ja väistely eivät pysäytä laitamedian nousua — Perinteistä mediaa haastavista audiovaikuttajista voi kehittyä vaihtoehtoisen julkisen keskustelun areena.” Koska juttu on vain tilaajille, sen linkittäminen on turhaa. Progressiivinen laita innostui ja vaatimuksia näiden ”pahojen” vaikuttajien hiljentämiseksi lenteli pitkin somea - uhka demokratialle ja silleen. Konservatiivisena itseään esittävä laita otti hieman varovaisemmin vastapalloon lyönnin, koska artikkelissa mainittiin taikasanat ”antisemitismi” ja ”juutalaisvastaisuus”. ”Laitamedian” kuluttajat taas antoivat palaa ja ryöpytys oli … tavanomaista nykykeskustelulle.

Helsingin yliopiston tutkijatohtori oli siis kysellyt kavereiltaan mitä mieltä he ovat näistä konservatiivisia näkemyksiä omaavista podcasteista. Ne harvat, jotka olivat kyenneet niitä kuuntelemaan, kertoivat eri oireista joita he olivat saaneet - pahoinvointia ja ärsytystä. Artikkelin maalituksen aiheuttama Streisand-efekti tosin aiheuttanee halutusta päinvastaisen reaktion, eli ”älkää vaan kuunnelko” muuttuu ”hei katsokaa näitä jos et ole kanssani samaa mieltä”. Ne edistyksellisten ”omat” eivät ”vihakuuntelun” lisäksi ole aiheista kiinnostuneita, mutta vastapuolella saattoi olla vielä jokunen jotka eivät mainituista podeista tienneet - nyt tietävät, hienosti hoidettu!

Itse tulkitsen ”laitamedian” tarkoittavan Overtonin ikkunan laitojen aiheuttamien rajojen lähestymistä median tuotannossa. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että oli se ”normi” mikä tahansa, aina löytyy niitä jotka ajattelevat toisin. Kuinka kaukana ajattelu on normista, se määrittää kuinka laidalla se ajattelu on. Se miten siellä keskellä olevat haluavat hoitaa asian, kertoo paljon yhteiskunnan vapaudesta. Jos ”väärät” mielipiteet tulisi kieltää, rajoittaa tai niitä pitää halveksua, olemme autoritaarisessa yhteiskunnassa. Leimaamalla kaikki poikkeavat näkemykset ”demokratian vastaiseksi”, tulee itse todistettua olevansa liberaalin demokratian vastainen. Siinä kun ajatusten markkinapaikka, sananvapaus, ovat aatteen ytimessä ja suostuttelevin tarina on loppuviimein kansan yleinen näkemys eli tahto.

Oikeastaan nämä ”laitamediat”, joista monet podcastit ovat yksi muoto, johtuvat syistä, joita laitamedialta ollaan vaatimassa ja jotka ovat ”valtamedialta” päässeet unohtumaan. Itketään siis ”journalismin ohjeiden” mukaista mediaa jokaiselta joka omistaa tietokoneen ja mikrofonin, siinä kun valtamedialle hurrataan sen tehdessä 100%:sti yksipuolista tuotantoa. Laitamedioita syntyy kun maassa ei ole vapaata lehdistöä vaan eri ryhmittymien äänitorvia. Mediakenttä kyllä täyttyy sen näkymättömän käden toimesta varsin hyvin, tosin sama taikavoima lupailee ihmeitä vahvoille laita-aatteille sen koskaan toteutumatta. Paras argumentti voittakoon sanoo liberaali demokratia, kovimpaa huutava voittakoon kertoo edistyksellinen näkemys. Autoritaari taas vaan kertoo itse olevansa oikeassa ja muut väärässä, piste.

Tämä ”pahoinvointi” ja aiheiden tietoinen välttely on kyllä paljonkin tutkittu juttu, mutta artikkeli ei jostain ihmeen syystä nosta sitä esiin. Ilmiö on nimeltään ”kognitiivinen dissonanssi”, joka on ihmisen luonnollinen reaktio omasta maailmankuvasta poikkeavaan tietoon. Muitakin vastaavia ilmiöitä on tutkittu ja olemassa, se on selvää, mutta pidän itse tätä suurimmassa osassa. Artikkeli ehdottaa näiden reaktioiden liittyvän johonkin luontaiseen kykyyn tunnistaa propaganda ”oikeasta tiedosta”, mikä on mielenkiintoinen näkemys ”tutkijatohtorilta” joka asiaa on tutkinut. Ihminen ei kykene millään aistilla, ei millään määrällä koulutusta tai kokemusta tunnistamaan faktaa ja fiktiota toisistaan, kun se tieto on irrallaan kaikesta muusta. Ei siis ole olemassa mitään ”totuustutkaa”, joka aistii propagandan. Minkä ihminen taas pystyy välittömästi ja usein kehon reagoinnin saattelemana tunnistamaan ne asiat, jotka ovat omaa maailmankuvaa vastaan tai poikkeavat siitä riittävästi. Asiat ovat ihmiselle totta kun niistä on samaa mieltä ja propagandaa kun eri mieltä. Tämä tutka on lähes 100% tarkka, tosin haastavammissa tilanteissa kognitiivinen dissonanssi lyö kapuloita rattaisiin. Esimerkiksi jos kaksi uhriksi laskettavaa eri ryhmää tai ihmistä ottavat keskenään yhteen, kumman puolelle tulee lyöttäytyä menettämättä omaa asemaansa siinä universumin ainoassa oikeamielisessä heimossa johon kuuluu. Objektiivisesta todellisuudesta irtautuminen lisää moninkertaisesti pahoinvointia kun se poikkeava näkemys tulee vastaan.

Syö paskaa, miljardi kärpästä ei voi olla väärässä on huono perustelu jonkin asian totuudenperäisyydelle. Vaikka joka ikinen valtamedia kertoo jonkin asian olevan X ja yksi laitamedia sanoo että Y, X ei ole automaattisesti totta ja Y ei ole automaattisesti propagandaa. Todennäköisyyslaskennalaan ei voida yksittäisen aiheen totuutta päätellä, eli vaikka laitamedia olisi ollut pielessä 90%:sti, se ei ole AINA väärässä, uskoi siihen sitten tai ei.

Ihmisen kyky erotella ja valtamedian kertoa seuraavat asiat toisistaan ovat yleensä eeppisen surkealla tasolla: faktatieto, uskomus, ajatus, käsitys, oletus, huhu ja mielipide. Kun tämä kyky yhdistetään ihmisen yksilöllisellä tavalla tulkita kaikki vastaanotettu informaatio, saadaan lopputulokseksi usein irrationaalinen ja samalla kuitenkin varsin hyvin ennustettava reaktio. Kaikki tieto kun käy läpi ihmisen omat suodattimet: vääristys, poisto ja yleistys. Näitä suodattimia voidaan ”ohjelmoida” eri tekniikoilla, jotka siellä valtamediassa tiedetään varsin hyvin. Laitamediatkin ovat alkaneet pikkuhiljaa ottaa opikseen miten ihmisiin vaikutetaan ja jostain kumman syystä se aiheuttaa suurta närästystä eri valtakeskittymissä.

Ei siinä, nämä em. kaltaisten artikkelien aiheuttamat myrskyt vesilasissa ovat varsin huvittavaa seurattavaa. Heimot ovat napit vastakkain ja kaikki tietävät olevansa ”oikeassa”. Pahoinvointiääkkeeksi suosittelenkin etäisyyden ottamista ja avoimemman maailmankuvan sisäistämistä. En tiedä miten asiat oikeasti ovat, ne saattavat olla niin tai näin. Jokaisella on kuitenkin oikeus omaan mielipiteeseensä ja sananvapauden tehtävä olisi mahdollistaa niiden näkemysten julkituominen - oli se näkemys kuinka ”hullu” tahansa. Auktoriteettiin vetoaminen, eli ”koska tutkijatohtori niin sanoi se on totta”, on varsin yleinen argumentointivirhe. Toisaalta, ehkäpä osalla meni ohitse seikka, että hesarin essee on mielipidekirjoitus pohjautuen tohtorin omaan maailmankuvaan, ei siis faktatietoa. Aivan kuten tämä teksti on oma käsitykseni asioista. Mielipide on kuin persereikä - jokaisella on yksi. Osan ripulit vaan päätyvät aina hesarin etusivulle asti?

Toimisi, jos se tehdään oikein!

Harva se päivä tulee vastaan loppuunkulunut heitto ”sosialismi toimisi, jos se tehtäisiin oikein”, jolla yleensä pilkataan aatetta väittäen, ettei se sittenkään toimisi vaikka se tehdään kuinka ”oikein” tahansa. Riippuen mitä sanalla ”sosialismi” tarkoitetaan, vastaus sosialismin toimivuudesta riippuu. Riippuu, mistä? Mittakaavasta, enimmäkseen, määritti sanan millä versiolla tahansa. Kokonaisen maan mittakaavassa, edes kaikista puhtain sosialismi, kuin myös kommunismi joka veisi asiaa vielä askelta pidemmälle, malli ei tulisi koskaan toimimaan. Skaalattuna huomattavasti pienempään mittakaavaan vastaus löytyy historiasta: toimii, kunhan se ei törmää muihin ryhmiin jotka ajattelevat toisin. Siitä asetelmasta se ihminen on lähtenyt maailmaa valloittamaan, mutta rajallisessa maailmassa rajattoman tarve tulee jossain vaiheessa törmäämään liikkumattomaan kohteeseen. Mutta tämä on ehkä jonkun toisen päivän aihe, nyt muotoillaan kysymys hieman toisin.

Hiljattain vastaan tuli lista edellisen vastakohdan suurista ajattelijoista. Friedman, Haeyk, Rand, Locke, Mill ja muutama muu individualismin, kapitalismin ja ylipäänsä jonnin sortin liberaalien suurista sankareista. Länsi on hyvin pitkälle tuota kaikkea, mutta mikään ei tunnu toimivan kunnolla kuin pienelle joukolle, joka kykenee varallisuudellaan ohittamaan ongelmat. Koska homma ei toimi läheskään kaikille, johtuuko se siitä, että individualismia ja kapitalismia ei olla tehty oikein? Täytyyhän sen niin olla, koska tuo ”mutta sitä aitoa ei olla koskaan kokeiltu” toimii kritiikkinä ainoastaan sosialismia vastaan!

Jostain syystä yksikään laumaeläin ei ole pötkinyt kovinkaan pitkälle yksistään, mutta ihminen siinä kyllä onnistuisi tehdessään sen oikein? Todisteita sen puolesta on aikasta heikonlaisesti, vaikka hyllymetrejä kirjallisuutta kyllä löytyy miten se tulisi tehdä. Toki niin löytyy kirjallisuutta myös lauman typeryydestä ja vaarallisuudesta, että ei sekään ole automaattinen tie onnelaan. Mutta jos se yksilökeskeisyys on se ainoa oikea tapa juuri oikealla tavalla tehtynä, mikä maksaa kun nirvanaa ei löydy vaan asiasta pitää harva se päivä julistaa ylivertaisuutta?

Olisiko syynä se alkukantainen pelko, joka ajoi ihmisen laumaan alunpitäenkin? Nimittäin se, että yksin on kivaa ja mukavaa, saa tehdä mitä haluaa ja kerätä lähes rajattomasti resursseja että oma napa selviää kaikesta, mutta mitäs jos joku muu tulee ja ottaa sen? Ihmisen pitää nukkua välistä eikä silmiäkään ole kuin etupuolella, minkä lisäksi vahinkoja sattuu ja joka kuopasta ei nyt yksin kaiveta tietä ulos. Yksi määritys yhteiskunnan synnylle on se, kun löydettiin ”hautausmaalta” hauta missä luissa näkyi vakavan vamman parantuminen ennen kuolemaa. Mitä se siis meinasi? Loukkaantunutta ei jätetty yksin vaan yhteisö piti heikommistaan huolta, sen sijaan että liikkumaan kykenemätön jätettiin taakse mikä on se karu kohtalo eläinkunnassa, ihmistä lukuunottamatta.

Aivan kuten on helppoa kritisoida kapitalismia ja vaatia sosialismia kapitalistisessa järjestelmässä, on helppoa julistaa yksilökeskeisyyttä kun asuu ja on kasvanut yhteisössä. Ymmärrän hyvin tyyppejä, jotka vaativat lisää vapaata markkinataloutta ja individualismia… kun ovat syntyneet kultalusikka suussa terveenä maailmaan, eli pakka on kunnossa päivästä 1 lähtien. Mutta kun on samat vaateet ja takana on käyty julkinen koulu, julkinen sairaanhoito ja muutointkin kunnan/valtion tarjoamat palvelut kelpaavat ainakin joiltain osin, niin kuvittelitko ne itse tienanneesi siinä elämäsi vaiheessa kun niitä käytit? Väittäisin, että Henkka 3v ei vielä omalla työllään maksanut päiväkerhoaan, mutta mistäs minä tiedän.

Noh, sallittakoon nyt tässä seuraavassa ajatusharjoituksessa perheen muodostama pienyhteisö, eli pappa betalar aikuisikään saakka, tai nyt ainakin teiniksi että voi itse aloittaa kesätyöt. Tappiin asti vedetty kapitalistinen, individualistinen ja meritokraattinen maailma odottaa, joten eikun kilpailemaan niiden lukemattomien muiden kanssa! Jos geneettinen lottorivi ei osunut yhtään kohdalleen, peli oli siinä, kiitos pelaamisesta ja ensi kerralla parempi tsäkä. Normaalijakauman perusteella voidaan arvioida kuinka suuri osa ihmisistä omaa tarvittavat geneettiset ja henkiset ominaisuudet, että he pääsevät peliin edes mukaan ja kuinka suurella joukolla on todellisuudessa mahdollisuus menestyä. Kannattaisi ehkä lukea myös Rawlssia jos ottaa edes hitusen henkeen?

Koska kaikki ajattelevat vain omaa etuaan ja päämääränä on saavuttaa eniten resursseja, miltäs se tilanne näyttää viikon pelin jälkeen kun vastassa on muita pelureita, jotka ovat jo elämänsä ehtoopuolella istumassa resurssivuorensa päällä tietäen kaikki pelin kirjoittamattomat säännöt? Hei, mutta meillä on reilu kilpailu, eli ällös huoli! Kukaan ei halua jakaa omastaan, eli ainoa tapa kasvaa on syödä niiden tulevien pöydältä jotka eivät ole vielä yhtä pitkällä tai alkaa kytätä haaskalintuna josko sieltä loppupäästä joku kuupahtaisi. Ja kannattaa muistaa, että jos et pärjää, se on täysin omaa syytäsi, samalla kun kaikki saavuttamasi on tietenkin omaa ansiotasi - terkuin, kaikki meritokraatit.

Koska yhteistyö on paha juttu, aina voi onneksi organisoitua, eikös? Kyllä, uskollisuus voidaan aina hetkellisesti ostaa, mutta organisaatiossa kilpaillaan muiden organisaatioiden lisäksi myös sisäisesti. Oma napa ensin, eikös? Heikkouden näyttäminen on viimeinen virhe, joten kaikki omat ongelmat on pidettävä visusti sisällään, siinä kun muiden havaitut heikkoudet ovat strategisesti pelattavia kortteja joskus tulevaisuudessa. Mahtaa yhden käden sormet piisata laskemaan montako prosenttia ihmisistä kykenee pitämään koppansa kunnossa kaikesta huolimatta.

Mutta ainahan voit tietenkin palkata jonkun laittamaan sen nupin kuntoon, tai paikkaamaan sen murtuneen jalan, eikös? Toki, jos olet onnistunut keräämään riittävästi pelimerkkejä että on siihen varaa. Jos siis uskaltaa luottaa siihen, että se toinen ei käyttäisi heikkouttasi hyväkseen, koska he ovat mukana samassa kisassa. Kilpailussa sinulla ei ole pienintäkään syytä luottaa muihin kilpailijoihin. Siispä ainoa looginen ratkaisu on määrittää peliin säännöt! Heeetkonen, eihän meillä saanut olla mitään auktoriteettiä joka vahtisi sääntöjä, yksilön vapaudet ja kilpailu ratkaisevat näkymättömällä kädellään kaikki ongelmat!?

No höh, piti se olla vissiin joku pitämässä lakia ja järjestystä, vaikkei niitä pitänytkään tarvita. Kukas ne säännöt sitten määrää? Loogista olisi antaa sen päättää jolla on eniten valtaa, koska yksilö on kuningas ja se kaikista hyveellisin josta todisteena on suurin vuori. Olisi järjen köyhyyttä ottaa yleistä mielipidettä lakien pohjaksi, koska silloin myös ne jakauman alapään jantteritkin saavat sanansa sanotuksi ja enemmistö on kuitenkin vain keskivaiheilla, pilaten koko kilpailun hengen missä voittaja vie kaiken. Jos hypätään hetkellisesti todellisuuteen, meidän hybridijärjestelmässähän homma pelaa niin, että voittajat sanelevat säännöt ja kaikki saavat kirjoittaa Joulupukille (vaalit) mitä toivoisivat, hyväksyen kuitenkin sen mitä sanellaan. Mutta hei, individualistit ja kapitalistit kykenevät varmasti sopimaan täysin reilut pelisäännöt ihan kaikille, koska kenelläkään ei ollut se oma lehmä ojassa…

Eli aivan mahtava tulevaisuus, kunhan nämä aatteet tehdään juuri oikein! Mikään ei voisi mennä pieleen, ihmisten ollessa täysin loogisia olentoja ja perustavansa päätöksenteon järkeen, ei tunteisiin tai muuhun hömpänpömppään tahi ennalta opittuun. Aivan kuten ”oikeisto” nauraa ”vasemmiston utopistisille aatteille, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kuinka absurdiksi ajatukseksi ”kaikki ratkeaa kilpailulla” oikeasti paljastuu kun se perataan paljaaksi. Mutta juu, tehdään se oikein niin se pelaa. Cool story, brah.

Siihen on ihan yksinkertainen syy miksi järjestelmämme on ”sosialistinen” sille eliitille ja kapitalistinen ja yksilökeskeinen massoille. Organisoitunut vähemmistö voittaa aina kilpailussa hajanaisen enemmistön. Jos tuo ylläoleva väite kuulostaa hullulta, kuka maksaa kun A) Pankki tai B) Yksilö uhkaa ajautua konkurssiin? Tämä meidän sekasikiö nykyjärjestelmä on luotu tarkoituksella juuri sellaiseksi kuin se on, ottaen useasta aatteesta ne kaikista parhaat/pahimmat osat. Sitten niiden aatteiden yksinkertaistetut ja vääristyneet versiot on annettu kansalle riideltäväksi keskenään. Mitään oikeasti kaikille toimivaa mallia kun ei ihminen ole kyennyt luomaan, koska sille ei ole mitään tarvetta.

Molemmat ääripäät kykenevät luomaan maanpäällisen helvetin ihan täysin omine ominaisuuksineen ja molemmat hyvinkin samoista syistä. Ensimmäinen kompastuskivi jota ei ole mahdollista korjata, koska se ei ole rikki vaan ominaisuus, on ihminen. Jokainen on yksilö, jokainen on erilainen. Kollektivismi pakottaa kaikki samankaltaisiksi, siinä kun yksilökeskeisyys tuo ne ”pahimmat” hierarkian kärkeen. Kun päälle vielä molemmat aatesuunnat vaativat sääntöpohjaisuutta, etatismi/statismi ja sen mukana tuoma byroslavia laittavat ne viimeiset niitit kumpaiseenkin arkkuun. Eli ei, kumpikaan ei toimi valtion tasolla yksistään ja yhdistelemällä saadaan… noh, riippuu mitä osia otetaan.

Pohjoismainen malli toimi ihan kohtuullisesti siinä sotien jälkeen. Puhallettiin yhteen hiileen, yhteistyöllä pidettiin pahimmat porvarit kurissa ja kansa oli suhteellisen homogeeninen, joka on minimivaatimus edes etäisesti toimivalle yhteiskunnalle. Kaukana täydellisestä, tietenkin, mutta mitä sääntöpohjaisiin malleihin tulee, asiat olivat suurelle enemmistölle kunnossa, mikä mahtaa olla pieni harvinaisuus katsoi mihin suuntaan tahansa maailmalla. Itse en välitä mielivaltaisista säännöistä, jotka automaattisesti syntyvät sääntöpohjaisissa malleissa, enkä liioin pidä ketään oikeutettuna valtaan muiden yli, mikä on lähestulkoon pakollinen osa yhtään suurempia ihmisryhmiä pitämään kasassa. Voidaan siis rajusti yksinkertaistaen sanoa, että olen Platon kannalla yhteiskuntamalleista sillä erotuksella, että laittaisin hiotun version anarkosyndikalismista aristokratian edelle. Ja kyllä, nekin kokeilut menivät aikoinaan mönkään, mutta se johtui tietenkin siitä, että sitä ei tehty oikein!

Itsetuhoisesta empatiasta

Empatiakyky on ihmisille kriittinen osa elämää, mutta kun se lähtee pahasti laukalle, tulos ei ole juurikaan sen ruusuisempi kuin jääkylmä puhtaasti objektiivinen maailma - emme ole esineitä vaan ihmisiä ja jos Pratchettiä lainataan vapaasti, ihmisten kohtelu esineenä on pahuuden alku.

Vaikka Gad Saad kirjassaan ”Suicidal Empathy” kutsuukin ilmiötä suoraan savonnettuna itsemurhaiseksi empatiaksi, omaan korvaan ”itsetuhoinen” kuulostaa sopivammalta termiltä etenkin kun otetaan kirjan aihe huomioon. Opus itsessään on erittäin mielenkiintoinen ja osuu naulan kantaan hyvin monessa kohden. Muutamassa kirjan esimerkissä tosin Saadin tausta paistaa läpi, mikä on täysin ymmärrettävää hänen ollessa myös vain ihminen. Edistykselliselle vihervasemmistolaiselle kirja uponnee kuin kuuden tuuman rautanaula tervassa kurkusta alas, siinä kun ”vastapuoli” saa vain nyökytellä joka kohdassa. Jos kirjan esimerkkejä kuitenkin laajentaa, ehkäpä se polttelu alkaa tuntumaan myös sielä toisessa suunnassa?

Itsetuhoinen empatia on juuri sitä puolestaloukkaantumista ja uhrin näkemistä missä se ei ole. Brittien poliisin toiminta viimeaikoina on jäätävä kuva miten se toimii ja mihin se johtaa - raiskausjengiä suojellaan ja piilotellaan, ettei joku syyttäisi tekijöitä rasistisesti. Uhriasema ei määräydy tekojen vaan jonkin muun ominaisuuden, kuten etnisyys, mukaan. Päätöksenteossa itsetuhoista empatiaa on vaikkapa rakentaa pyöräilysilta, vaikka se ei ole millään mittarilla kannattavaa - ainoastaan vihreän siirtymän hyvesignalointi on syynä rakentamiseen, muiden kustannuksella tietenkin. Suvaitaan suvaitsemattomuutta taisi olla Popperin mukaan suvaitsevan yhteiskunnan lopun alku.

En oleta kenenkään kuitenkaan lukevan kirjaa taustaksi tälle raapustukselle, joten aloitetaan pureskelu hieman pienemmästä palasta, josta saadaan karvasta soppaa joka makuun. Law Enforcement Dailyn artikkeli: ”Suicidal Empathy: The Silent Weight Carried by America’s Police Officers” kuvaa poliisin elämää rapakon takana itsetuhoisen empatian linssin lävitse. Kyllä, juuri noin se taitaa mennä ja hieman kevennettynä versiona myös Suomessa meno on hyvin samankaltaista. Jos siis näkee maailman Saadin tarjoaman linssin lävitse, koska muutoinhan kaikki menee just kuten pitääkin.

Jospa jokaisen poliisin esikuva olisi ollut Artturi Sakari Reinikainen, olisi maailma huomattavasti leppoisempi paikka. Kokemuksen, niin omien kuin muiden, perusteella ne esikuvat löytyvät enemmän sieltä moderneista sankaritarinoista, eli sieltä idioottilaatikon suunnasta. Ihmismieli ei kykene autopilotilla käydessään erottamaan fiktiota todellisuudesta, joten ne sankarin esikuvat iskostuvat heti nuoresta pitäen päin honkia. Kylmä todellisuus, jota artikkeli kuvaa, tullee vastaan viimeistään poliisikoulussa ja kun käsketään ja opetetaan tekemään vaistonvastaista toimintaa, esimerkiksi juoksemaan vaaraa kohti, antaahan se selvän kuvan ”oikeasta sankarista” ja tavasta kohdata ne vaikeudet.

Siinä kohden kun kadulla riehuu aseistautunut ”hullu”, se sankaripoliisi on lähestulkoon pakollinen auttaja. Hulluksi tilanteen taas tekee se, kun itsetuhoinen empatia tarttuu peliin. Jos riehuja nähdään uhrina, uhalle ei ehkä tehdä mitään. Se sankaripoliisi saattaa vielä toimia, mutta sitten mukaan liittyy media, oikeuslaitos ja poliittinen koneisto. Poliisin toimien on läpäistävä kaikki em. laitosten seulat, tai muuten tulee satikutia sankarille. Media maalaa poliisin toimet liioiteltuna, oikeuslaitos ei tuomitse ja poliittinen koneisto hyvepisteitä kerätessään rankaisee poliisia ja saa kehuja suvaitsevaisuudestaan, varmistaen oman suosionsa tulevissakin tapauksissa.

Vielä kun sankari ei saa näyttää heikkoutta, se paska niellään kaikessa hiljaisuudessa ja saatetaan ottaa opiksi - ei kannata leikkiä sankaria, vaan tehdään miten herrat haluavat. Empatiaa ei heru poliisille, ainoastaan rikolliselle. Artikkeli kuvaa tilanteen selvästi. Apua ei saa koska heikkouden näyttäminen on kilpailuyhteiskunnassa itsetuhoista toimintaa, joten apu jää hakematta - onneksi pullo ja lääkkeet auttavat?

Mutta…

Piisaako se puolustukseksi että ”tein vaan mitä käskettiin”?

Jokainen ihmisen tekemä päätös perustuu vahvasti ihmisen omiin arvoihin. Tilannekohtaisesti ne arvot kuitenkin vaihtavat tärkeysjärjestystään, jolloin saattaa syntyä varsin absurdeja valintoja, tai siltä ainakin se ulkopuoliselle vaikuttaa. Poliisitoiminnassa (ja toki niin monessa muussakin asiassa) rajallisten resurssien vuoksi asioiden priorisointi on merkittävässä osassa päätöksentekoa. ”Vihapuheen” (eli puheen, jota vallanpitäjät vihaavat) torjuntaan ja vastaavaan ajatusrikollisuuteen piisaa kyllä paukkuja, siinä kun katujengit pahoinpitelevät ja raiskaavat häiritsemättä. Viranomaismääräysten noudattamatta jättämiseen saadaan heti yksikkö paikalle, siinä kun yksityinen uhri jää odottelemaan rannalle.

Kuinka paljon empatiaa siis tulisi osoittaa ”tein vaan mitä käskettiin”-tyypille? Kyllä, nokkimisjärjestys on selvä ja rivipoliisi on vain pykälää korkeammalla kuin tavan tallaaja, mutta paskan valuessa aina alaspäin on aika turhaa odottaa sitä empatiaa alhaalta ylös. Jos instituutiot ovat valinneet itsetuhoisen empatian polun, on se suorittava porras ainoa taho joka kierteen voi katkaista. Siinä käy pian kuin valtamedialle, eli ne jotka eivät halua menon jatkuvan hiillostetaan pihalle ja jäljelle ei jää enää kuin ne myötämieliset. Erona mediaan on tosin se, että siihen poliisin ammattiin ei hakeudu ihan niin paljon porukkaa, joka kadulla huutaa megafoniin ”kytät, siat, natsien kätyrit!” vaan enemmän sitä konservatiivista sakkia joka vaatii sitä ”lakia”.

Miten hemmetissä sitten meno on päässyt tähän tilaan? Väittäisin, että pääsyyllinen löytyy sieltä akateemisista instituutioista, tosin ei se ”syöpä” sinne ole itsestään levinnyt, mutta ei siitä nyt enempää - lisää löytyy Gad Saadin toisesta kirjasta: The Parasitic Mind. Edistykselliset arvot leviävät korkeasti koulutettujen keskuudessa kulovalkean tavoin ja koska järjestelmä keskittyy niin vahvasti kilpailuun, voittajaksi päätyy parhaiten leviävä parasiittinen ideologia. Se leviää mediaan, oikeuslaitokseen, poliittiseen koneistoon ja käskyjä antaviin tahoihin myös poliisien keskuudessa. Koko järjestelmä siis rullaa muutaman ideologian pohjalla ja ainoa taho, joka voisi sen kierteen pysäyttää tekee vain mitä käsketään. Oikeasti?

Päinvastainen tilanne olisi tosin vähintään yhtä suuri dystopia. Meritokraattinen ajattelu pelaa kyllä vaikkapa vaativissa ja osaamista vaativissa tehtävissä, missä se kohde on yleensä esine, mutta kun se toinen osapuoli tai ”työn kohde” on ihminen, tarvitaan sitä empatiakykyä huomattavasti. Tähän ei laki ja sääntöpohjainen järjestelmä taivu, ellei sääntöihin jätetä ”harkinnanvaraisuutta”, mikä taas mahdollistaa itsetuhoisen empatian pureutumista porsaanreikiin. Meillä on siis järjestelmä, joka on yhtä aikaa jääkylmä mekaaninen piiska osalle ja ylipaapova turvasatama toisille. Kahden huonon yhdistelmä ei jostain syystä pelaakkaan, kuka olisikaan arvannut?

Todennäköisin korjaus tähän ongelmaan on se ”kultainen keskitie”, joka yhdistäisi empatiakyvyn yksittäisissä tapauksissa, ottaen kuitenkin huomioon kylmän laskennallisen todellisuuden. Edes etäisesti yhtenäisillä arvoilla olevat ihmiset pystyvät muodostamaan yhteiskunnan, jossa kaikilla on edes joskus kivaa. Sillisalaatti kansa yhdistettynä kahden huonon ideologian muodostamaan järjestykseen taas on tae katastrofille. Ihmiset kun hakeutuvat omalle alalleen omasta tahdosta, eikä jonkun typerän kiintiön sanelemana, saadaan yleensä edes etäisesti oikeasti omaa ammattiaan arvostavia tahoja tekemään mitä pitäisikin.

Oikeasti toimivassa mallissa kaikki taas tekisivät juuri sitä omaa juttua, kykenisivät keskustelemaan kaikesta kuten aikuiset ja päättämään kaikesta tapauskohtaisesti käyttäen vanhasta opittua ohjenuorana.

Korjauksen sijasta todennäköisin jatkumo on kuitenkin eri valtaideologioiden keskinäinen loputon kilpailu ja vahvin sanelee säännöt. Sen jälkeen kun jokin ideologia kaatuu omaan mahdottomuuteensa, toinen yhtä pimeä ideologia kaappaa vallan ja kierre jatkuu kunnes ihmiskunta taas nollaa pelin tai luonto hoitaa nollauksen ihmisten puolesta. Nykyiset kisaajat lännessä voidaan jakaa moneen eri ryhmään, joista kolme isompaa leiriä nousee kärkeen: Itsetuhoiset empaatikot, meritokraattiset kapitalistit ja islamistit. Kaikki lupaavat taivaan maan päälle kunhan se heidän aatteensa voittaa. Keskenään kisatessa he luovat päinvastaisen arjen.

Lopuksi palaamme alkuun, empatiaan. Jokainen poliisi, kuin myös eri ideologian kannattaja on kuitenkin ihminen. Laskut on maksettava, tavalla tai toisella, hammasta purren tai ilomielin. Se unelmaduuni ei ehkä ollutkaan mitä sen luuli olevan ja muutos voisi tulla kalliiksi monella tavalla. Emme tiedä muiden lähtökohtia, joten arvosteleminen tietämättä tarkemmin toimii yksilötasolla vain loukkauksena ilman mitään positiivista tulosta. Eräs seikka vielä kuitenkin sotkee pakkaa pahemman kerran: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö. Psykopaatit ja sosiopaatit eivät tunne juurikaan empatiaa ja heille tärkeää on enemmänkin valta. Tietyt ammatit ja asemat vetävät puoleensa näitä ihmisiä. Ja kuten on poliittisesti korrektia sanoa, ei kaikki korkeassa asemassa olevat ole moisia paatteja.

Hyödylliset idiootit

Kaikki virallista tarinaa vastustavat ovat Putinin trolleja ja kaikki siihen viralliseen tarinaan uskovat ovat NPC:tä ja aivopestyjä lampaita. Ja kun ollaan yleistämässä rankalla kädellä, niin kaikki em. tavoilla ajattelevat ovat idiootteja.

Sitten itse asiaan, kun noin 80%:n ihmisistä huomiokyky on jo ajanut heidät huutamaan näitä totuuksiaan muille… typeryksille. Lähdetään purkamaan vyyhtiä itse otsikon termillä, ”hyödyllinen idiootti”, joka vissiin yleisesti laitetaan Leninin suuhun, vähemmän yllättävästi virheellisesti. Halventavalla termillä, joka yleistyi 1900-luvun puolivälin hujakoilla, tarkoitetaan henkilöä, joka ajaa/tukee poliittista agendaa tai asiaa ymmärtämättä mitä se tekee tai ymmärtämättä ajavansa sitä. Eli se noin 80% kansasta, mutta ei siitä enempää. Karvan verran vähemmän halventavaa olisi kutsua moista ihmistä typerykseksi, käyttäen Carlo Cipollan määritystä: tekee haittaa itselleen ja muille. Tosin Cipolla lisäisi että ilman hyötyä kenellekään, mikä taas ei ihan pidä paikkansa, koska joku siitä typeryydestä yleensä hyötyy. Ja Dietrich Bonhoefferiin viitaten voidaan sanoa: se on erittäin vaarallista (demokratiallemme!).

Jos pakkaan sekoitetaan vielä Gustave Le Bonin ja Wilfred Trotterin ”laumat”, on helppoa ymmärtää miten näitä typeryksiä luodaan ja ohjataan. Ei nyt kuitenkaan oteta tässä kohden enempää kantaa joukkoihin tai joukkopsykoosiin, joka taas muodustuu Mattias Desmetin mukaan kuin itsestään. Keskitytään siihen yksilöön, joka yleistämisessä unohtuu usein kokonaan.

Nykypäivänä valtaosa ihmisistä osaa lukea toisten ajatuksia. Asian täytyy olla niin, koska niitä muiden ajatuksia osataan tulkita täysin virheettömästi tunnistaen jo muutamasta kirjoitetusta sanasta miten se toinen on päätynyt johonkin mielipiteeseen. Tulkinta on pomminvarma johtopäätös ja todiste, että se toinen on joku trolli, botti, idiootti, putinisti, vatnik, natsi, fasisti, kommari, sosialisti, denialisti tai jokin muu kuuminta hottia olevista sen oman lauman käyttämistä haukkumanimistä. Kaikki muut ovat jonninsortin massapsykoosissa siinä kun itse on täysin itsenäinen ja tervejärkinen suuri ajattelija, johon mikään ulkopuolinen taho ei koskaan ikinä kykenisi vaikuttamaan. Kaikki omat tulkinnat ovat täysin virheettömiä, kaikki tarvittava tieto on hallussa ja kaikki asiat on ymmärretty juuri oikein, minkä lisäksi ollaan vielä keskivertoa huomattavasti älykkäämpiä kuin se toinen vääräuskoinen.

Ja sitten todellisuuteen, joka on pelottavan karu. Suuri osa ihmisistä ei itseasiassa juurikaan ajattele, vaan toistaa opittuja mantroja. Heidän korvienvälinen autopilottinsa havaitsee ärsykkeen ja toistaa opitun kaavan mukaisen reaktion. Mitään lisätietoa ei tarvita eikä sitä edes pyritä hankkimaan, koska se vaatisi sen primitiivisen osan hiljentämistä ja niiden harmaiden aivosolujen käyttämistä. Sosiaalinen media vahvistaa tämänkaltaista typeryyttä ja kahdeksan sekunnin keskimääräinen huomiokyky varmistaa ettei muilta kysellä yhtä ainoaa selventävää kysymystä. Eri mieltä = natsi, case closed.

Varsin moni kuitenkin kykenee siihen itsenäiseen ajatteluun, tosin sen julkituonti on yhtä tyhjän kanssa normipäivänä. Mutta kuinka itsenäistä se itsenäinen ajattelu sitten oikeasti on? Jos ajatellaan vaikkapa tätä tekstiä niin juu, olen itse ilman kenenkään kommentointia funtsinut näitä asioita, mutta siihen on pomminvarmasti vaikuttaneet vähintäänkin nuo aikaisemmin mainitut tyypit ajatuksineen sekä kaikki ne psykologiaan ja sosiologiaan liittyvät lukemattomat muut lähteet vuosien varrelta. Näenkin itsenäisen ajattelun niin, että se on kyky kerätä kaikki aikaisemmin opittu ja sekoittaa niistä itselle sopiva sillisalaatti, jota muut eivät kykene alkuunkaan ymmärtämään.

Mistä päästäänkin takaisin otsikkoon, tavallaan. Kuvitellaan kaksi henkilöä, A & B. Henkilö A on kuullut asian X jostain lähteestä ja osaa toistaa sen virheettömästi. Henkilö B on omien reittiensä kautta päätynyt täsmälleen samaan tulokseen X, kuitenkaan koskaan näkemättä A:n lähdettä. Täsmälleen sama ulosanti, täysin eri reittiä. Molempia kutsutaan täsmälleen samoilla haukkumanimillä. Henkilö A saattaa osata kertoa lähteensä, B saattaa osata mainita osan lähteistään, mutta tarkkaa ajatukselkulkua on yleensä mahdotonta jäljittää täysin. Ovatko he molemmat nyt sitten hyödyllisiä idiootteja, jos X yhdistetään moiseen? Etenkin, jos B tietää tasan tarkkaan mitä/miten kyseinen X linkittyy muihin asioihin?

Ettei jäädä teorian ja yksinkertaistettujen esimerkkien tasolle, tehdään tämmöinen poikkitieteellinen ja poliittisesti kunnolla epäkorrekti tapaustutkimus. Linkkiä en lähde etsimään kun ei ole harmainta hajuakaan kenen se klippi oli, mutta näin yksinkertaistettuna tämä veikkaisin vihreiden tai vasemmistoliiton henkilö, nuori nainen, vaati ihmisiä kannattamaan kansalaisaloitetta jolla kielletään Sinimusta liike, koska he ovat natseja ja fasisteja. Juu, se kuvaus rajoittaa sen lähteen noin muutamaan tuhanteen mahdolliseen. Yksi argumentti oli esim. se, että EU:n joku säännös kieltää fasistiset liikkeet joten se siitä, heti suorittaen.

Tutkimuksessa paljastui shokeeraava seikka, mikä tuntuu unohtuvan varsin monessa kohtaa. Videon tekijä oli ihminen. Hän arvosteli muita ihmisiä ja heidän aatemaailmaansa ryhmänä, ei yksilöinä, ihmisinä. Kommentoijat komppasivat tai naureskelivat heimostaan riippuen tälle ihmisille. Kaikki perustuen omiin oletuksiinsa sekä omaan virheettömään karttaansa luottaen. Miksi? Koska kaikki osapuolet olivat ihmisiä, erehtyväisiä semmoisia. Se tuppaa unohtumaan ihan kaikilta. Tosin siinä samalla on huomioitava myös se vastuu, niin sanoistaan kuin teoistaan, joka jokaisella ihmisellä on ja jota ei voi ulkoistaa, vaikka niin kovasti kuvitellaankin. Ja ei, en puhu siitä ”sananvastuusta”, josta meille tekopyhästi saarnataan harva se päivä.

Ihmismieli on yksilöllinen, ainutkertainen. Joukkomieli taas on tyhmä kuin saapas, helposti vietävissä ja saa kenet tahansa ajettua typeryyteen. Tosin sitä joukkomieltä ei tarvita typeryyteen, ihmiset kyllä hanskaavat sen ihan itsekin.

Voin toki olla aivan väärässäkin.

Kun virtuaalisen ja fyysisen todellisuuden raja hämärtyy

Mitä tapahtuu kun ihmiskunnan käsitys virtuaalisen ja fyysisen todellisuuden erosta hämärtyy? Puheet ja teot kovenevat ja sitten ollaan suuresti yllättyneitä kun sattuu ja tapahtuu ikävästi. Samalla myös käsitys todellisuudesta ylipäänsä horjuu, kun kaikki asiat joista puhutaan tapahtuvat ”jossain”, täysin irrallaan arjesta.

Tämä hiljattain sattunut ”äärioikeiston” tekemä pahoinpitely on puhuttanut paljon. Jutussa meni useampikin asia päin helvettiä ja reaktiot olivatkin sitten sen mukaan millä puolella aitaa seisoo. Tällä kertaa aitoja oli kuitenkin enemmän kuin asennevammaisten aitajuoksussa, mikä jo itsessään voisi olla oman juttunsa aihe, mutta antaapi sen olla. Pitkään on jo ollut puhetta siitä, kuinka some radikalisoi ihmisiä ja aihe on noussut taas ykkösaiheeksi yhden mustan silmän vuoksi. Isossa kuvassa tämä tapahtuma on merkityksetön, samalla kuitenkin osoittaen miten itsesuojeluvaisto on ulkoistettu auktoriteetille ja kun se poliisi ei suojannutkaan, ollaan suuresti yllättyneitä.

Ellen ihan väärin muista lähdettä, taisi olla Jordan Peterson joka jo vuosia sitten nosti aiheen esille kuinka ihmiset ovat unohtaneet kuinka muita kohdataan netin tuoman virtuaalisen kerroksen vuoksi. Kun seuraamukset omasta käytöksestä ovat vain ykkösiä ja nollia ruudulla, miksi välittää niistä? Sama ilmiö on tosin huomattavissa mm. tiellä raivoamisessa, missä auton tuoma ”panssari” toimii samalla tavalla irroittaen ne ihmiset toisistaan sinä tilassa. Aivan samalla tavalla nykyään käydään myös sotaa - kauko-ohjattuna ihmisen tappaminen on vain kuin videopeli. Siinä unohtuu aivan täysin se seikka, että vaikka se kontakti toiseen tapahtuu virtuaalisesti, siellä toisessa päässä on edelleenkin ihminen, ainakin kohtuu usein, botteja ja AI-agentteja tulee nykyään vastaan harva se päivä.

Virtuaalisesti voi sanoa mitä tahansa kenelle tahansa. Kyllä, siitä voi tulla seuraamuksia jälkijunassa, jopa vuosien päästä, mutta välitön palaute puuttuu. Känselöidyksi sanotusta voi aina joutua, mutta se ei ole välitön uhka vaan se vaatii korkeampaa aivotoimintaa joka yleensä kestää ainakin pienen tovin. Tässä en tarkoita palautteella kuitenkaan takaisin sanomista, vaan sitä fyysisen todellisuuden tuomaa välitöntä vahvistusta mentiinkö liian pitkälle. Sen kun näkee naamasta varsin pian jos mentiin yli jonkun kriittisen rajan ja kehonkieli antaa yleensä vahvistuksen heti perään. Kun vittuilit sille isolle korstolle ja sen naama meni synkäksi ja kädet nyrkkiin, tuli mokattua ja pian maksetaan kalavelat luonnossa. Somessa näin ei yleensä tapahdu…

Tämä ”äärioikeiston” ja heidän vastapuolen, ”antifasistien”, nokittelu somessa on jatkunut jo vuosia. Fyysisiä yhteydenottoja on myös tapahtunut, tosin lähes poikkeuksetta toisinpäin kuin tämä viimeisin tapaus. Kuka olisikaan arvannut, että vuosien vittuilun jälkeen kun vie naamansa toisen viereen ja jatkaa vittuilua, saattaa tulla pataan? Oikeutettua, ei, ihmisluonnolle ikävän yleistä. Oman kerroksensa tähän sekamelskaan tuo vielä se, että ne riidan aloittaneet ja siinä aktiivisesti mukana olleet eivät välttämättä ole edelleenkään missään tekemisissä keskenään, vaan joku heidän oman heimonsa edustaja ottaa vastapuolen heimon jäsenen kanssa yhteen. Ja nämä yksittäiset heimon edustajat edustavatkin sitten koko heimoa muiden silmissä, vaikka he ovat edelleenkin yksilöitä, mahdollisesti jopa heimoon varsinaisesti kuulumattomia ja vain hieman samaan suuntaan olevia.

Somessa onkin helppoa olla rohkea, oikein somesoturi ja suuri sankari muiden silmissä. Naamatusten ei uskallettaisi edes katsoa päin, mutta virtuaalimaailmassa esitetään kuin yksistään voittaisi vaikka koko armeijan. Onkin varsin huvittavaa kuunnella kuinka poliitikot ja median edustajat hokevat ”sananvastuuta” ja sitten seuraavassa lauseessa ovat julistamassa sotaa pahoja syntisiä vastaan. Laitetaan nämä ”kovikset” naamatusten vihan kohteittensa kanssa niin veikkaisin, että rohkeus katoaa sen sileän tien. Tilanne on myös mahdoton poliisille, koska rikosepäilyssä vaadittaisiin uskottava uhka. Se kun ei näy fontissa eikä sanamuodoissa. Siksi se ”oikea uhka” nähdäänkin vain poliittisissa mielipiteissä, mikä sitten vie pohjan koko oikeusvaltion perustalta - kaikki ovat lain edessä yhdenvertaisia, sanan- ja mielipiteenvapaus ja silleen.

Ehkäpä ei ole mikään yllätys, että moni vaihtaa ihmisten raakuuden tekoälyn tuomaan päinvastaiseen maailmaan. Se tekoälykaveri, oli se sitten vain juttelua varten tai sitten tyttö/poikakaverin korvaamiseen on aina kohtelias, miellyttävä ja ennen kaikkea, aina paikalla. Ei enää draamaa, ei riitelyä eikä erimielisyyksiä, pelkkää myötäilyä ja miellyttämistä. Joissain tapauksissa se LLM-olento voi olla jopa ihmistä parempi auttamaan raskaan vaiheen yli, mutta jos tottuu siihen kliinisen puhtaaseen virtuaaliseen kommunikointiin, saattaa paluu tähän fyysiseen maailmaan olla entistä hankalampaa. Vain aika näyttää mitä se oikeasti tekee ihmisen psyykkeelle ja ajattelulle, kun elämä on liian helppoa ja kaikkeen voi kysyä apua kännykän ruudulta.

Virtuaalinen informaatio on kuitenkin isompi juttu ja nähdäkseni suurempi uhka kuin kommunikointi ja kanssakäyminen. Mitä tahansa voidaan myydä kansalle, koska kaikesta on helppoa luoda virtuaalinen ”todiste” ja jengi ei ole missään yhteydessä fyysiseen todellisuuteen asiasta sen tapahtuessa ”muualla”. Vahvistusvinouma takaa loputtoman määrän todisteita asialle, joka saattaa olla aivan täysin tuulesta temmattu. Oli se sitten tekoälyn luoma illuusio, tai muuten vaan luotu tarina, kun se asia on puhtaasti virtuaalinen tai ajatuksen tasolla, mikä tahansa fyysisestä todellisuudesta irroitettu ”uusi juttu” voi viedä ihmisen mukanaan.

Sinänsä tämä virtuaalinen, kuvitteellinen, tieto ei ole mikään uusi asia - ihmiset ovat aina kertoneet tarinoita joista varsin suuri osa ei ole perustunut mihinkään todelliseen tapahtumaan. Tarinoita on käytetty kuitenkin enemmän jakamaan niitä arvoja ja opetuksia, ei niinkään miten tämä meidän fyysinen maailmamme oikeasti pelaa. Nykypäivänä virtuaalista tietoa käytetään kuitenkin runsaasti puhtaaseen mis/disinformaatioon. Malliesimerkki tästä on suuri osa flättäreiden todisteista, loput todisteet ovatkin sitten eri asioiden väärinymmärrystä. Yleinen käsitys on tästä väärästä tiedosta se, että vain ne ”salaliittoteoreetikot” jakavat puutaheinää totena. Todellisuus on kuitenkin varsin toinen.

Otetaan esimerkiksi ne lukemattomat mielenilmaisut tässä vuosien varrella, joita valtamedia on ollut kuvaamassa ja joista löytyy myös ulkopuolista materiaalia. Kuvassa saatetaan esittää poliitikko suuren väkijoukon edessä marssimassa - virtuaalinen todellisuus, johon jutun tarina yhdistetään. Joku tavis on napannut kuvan yläviistosta ja kameraryhmän lisäksi paikalla on tusina tyyppiä taktisesti aseteltuna kuvaan - fyysinen todellisuus, josta ei saisi puhua. Massat saadaan kasvamaan tai katoamaan, agendan mukaisesti, ja tarina kertoo miten kansan tulee tarinaan uskoa. Eri kulmasta, vaikkapa ilmakuva dronesta, kuvaa kuitenkin sitä fyysistä todellisuutta paljon tarkemmin.

Mikä kuitenkin sotkee ihmisten päitä vielä pahemmin on se loputon digitaalisen informaation tulva vahvasti tunteita herättävien kuvien saattelemana. Sielä jossain tapahtui kauheaa, katso kuvat! Kukaan muu ei voi todistaa asiaa todeksi tahi saduksi kuin sen tekijä itse. Ja siinä onkin se suurin uskottavuuden kannalta kriittinen asia: voidaanko se asia toistaa, kokeilla itse tai todistaa muutoinkin kuin sen yhden ainoan lähteen kautta, jolla on usein oma lehmä ojassa asian suhteen. Valtamedia usein informaatiopesee juttunsa toistamalla toisen median julkaisua, joka nähdään vahvana todisteena todenperäisyydestä. Jos kymmenen mediaa sanoo saman asian perustuen yhteen ja samaan lähteeseen, jolla oli täysi motiivi puhua soopaa, tekeekö se toisto siitä missä universumissa luotettavaa tietoa? Nykyään kun lähes kaikki on vain digitaalista tietoa, helposti muokattavissa ja kopioitavissa, elämme lähes täysin virtuaalisessa maailmassa jonka yhteys fyysiseen maailmaan on varsin hataralla pohjalla.

Yhteiskunnan tasolla nämä ongelmat tuskin muuttuvat toiseen suuntaan ilman jotain suurta mullistusta, joka pakottaa ihmiset irti virtuaalisesta todellisuudesta takaisin siihen fyysiseen arkeen. Digitalisaatio lisääntyy ja alati kasvava osa kaikesta kanssakäynnistä suoritetaan virtuaalisesti. Pian mekin saamme oman digilompakon, jossa on koko elämä yhdessä paketissa ja kuvien kera siitä voidaan luoda täysin virtuaalinen hahmo joka ei enää juurikaan kohtaa muita ihmisiä, ainoastaan heidän digitaalisia persooniaan. Virtuaalinen taivas tai helvetti, katsomasuunnasta riippuen. Ihmiset kuitenkin tarvitsevat varsin alkukantaisella tasolla kontaktia muiden ihmisten kanssa ja sitä ei mikään digitaalinen kikka korjaa, ellei nyt sitten se siru aivoissa, joka syöttää Somaa aina tarvittaessa. Ehkäpä Frank Pappa oli oikeassa - kosketelkaa toisianne? Tai no ainakin: puhukaa muiden kanssa, ei pelkästään virtuaalisesti.

Ylpeästi työtön

Tässä hiljattain Iltalehti näytti malliesimerkin siitä, miten nostetaan yhteiskunnallinen iso ongelma esiin nostamatta sitä itse asia esiin ja aiheutetaan vaan riitaa sekä ärtymystä. Otsikko itsessään on jo klikkiotsikoiden aatelia ja kun ingressi lätkäistään siihen vielä kuin bensaa liekkeihin, lopputulos somessa oli taattu. Juttu siis lähtee näin: ”Joel, 24, on ylpeästi työtön – ”Minua ei kiinnosta opiskelu eikä töissä käyminen” ——— Kuopiolainen Joel, 24, toivoo, että jokainen voisi elää omannäköistä elämää ilman yhteiskunnan paineita.”

Otsikko julistaa jonkun olevan ylpeä ”laiskottelustaan” ja suolana haavoihin toivotaan, että kaikki voisivat tehdä niin?! Yhtään oikealle laidalle poliittisessa ajattelussaan oleva saa ensin päin pläsiä ja sitten vielä potkitaan päälle. Kun itse juttu lähtee Joelin oman videon kautta vielä tuosta enemmän laukalle, koliikkaikuiset saavat taas päivittäiset dopamiinilaukeamiset päästessään haukkumaan niitä ..tun laiskoja vassareita. Videolla Joel vetää oman kommenttinsa mukaan läpällä, jossa mukana on kuitenkin aitoa asiaa. Alkuperäisen videon alle kommentteihin tulleet tappouhkaukset ja negatiivinen palaute tuskin yllättää ketään.

Itse artikkeli onkin alkuun nähden kuin eri juttuun kuuluva osio, koska siinä tuodaan esiin nuorten vaikeuksia työn ja koulun suhteen varsin asiallisesti. Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut, koska lukija on viritetty aivan eri tunnetilaan alun avulla - se loppu valuu kuin vesi ankan selästä ohi lukijan. Somekommenttien perusteella valtaosa ei tosin tainnut edes päästä itse juttuun saakka ennen kommentointia, mikä on ihan normipäivä.

Edellinen itsellä vastaantullut ”kuinka suututat väen työttömien kustannuksella” oli tammikuulta 2024, tapaus ”Alma Tuuva”, joka kertoi ”ideologisesta työttömyydestä”, jos luki vain otsikon ja ingressin. Se noudatti samaa kaavaa, eli leipäteksti kertoi ihan muuta, mikä ei silloinkaan yllättänyt. Vastaavia on saattanut olla muitakin vuosien saatossa, mutta ne ovat menneet itseltä onneksi ohitse. Mikä ihme siinä on, että se työttömien lyöminen nousee esille? Eikö valmiiksi päähänpotkittu kaipaisi tukea vittuilun sijasta? Somen kommentit kuitenkin paljastavatkin sen asenteen, miksi avun sijaan saa halveksuntaa.

Näin yhtään liioittelematta, useat kommentoijat vertasivat usein näiden väärin työttömänä olevien vaikeuksia omaan elämäänsä, joka oli ollut ainaskin tsiljoona kertaa rankempi. Kouluun mentiin aina hiihtämällä, kesät ja talvet. Koulumatka oli niin mennen kuin palatessa aina ylämäkeen, vastatuuleen ja lumipyryssä. Duuni oli aloitettu vaippaiässä, 12 tuntia päivässä raksalla ja opiskeltuna on ainakin kolme maisterin tutkintoa. Seitsemän yritystäkin on jo kerennyt mennä konkkaan, kolmas vaimo vei erossa huvilan Mallorcalta mutta nyt on taas kaikki kunnossa - duuni, perhe ja rahaa kuin rakennusmestarilla. Sisua, perkele!

Empatiaa ei siis juurikaan löydy muita kohtaan. Kaikki ovat samalla viivalla, koska meillä on reilu kilpailu ja jos et pärjää, se on oma vikasi - näin meille opetetaan. Kun unohdetaan tuurin, alkuun saadun pakan järjestyksen ja suussa olevien kultalusikoiden määrän vaikutukset elämään niin juu, samalla viivallahan me ollaan? Siihen vielä nykyinen yhteiskunnan talous (kustu täydellisesti), työmarkkinatilanne (avoimia töitä 1:10 hakijoihin nähden), koulutuksen ongelmat (tästä tarkemmin ”Aivovuodosta” jutussa) ja kansalle aiheutetut traumat (ilmastopaniikki ja korona), onko se mikään ihme, että nuorisolla on ”pikkaisen vaikeaa” löytää paikkansa?

Sitä se meritokraattinen ajattelu kuitenkin aiheuttaa. Kun maanantaina saa töistä kenkää, tiistaina lääkäri ilmoittaa uudesta vakavasta diagnoosista, keskiviikkona palaa tupa ja auto, torstaina joku varastaa identiteetin ja pankki sulkee kortit & tilit varooksi ja perjantaina potkaisee varpaansa poliisin kännisäilön oven nurkkaan, se on kaikki omaa syytä. Pieni osa ihmisistä puree tuossa tilanteessa hammasta ja sanoo perkele, nousten jo sunnuntaina kuin feeniks tuhkasta. Suurin osa ei. Riittävästi menetyksiä, pieniä kuin suuria, painaa kenet tahansa maahan ja jos sitä sisua ei piltin mukana saanut, sinne jäädään.

Toki kolikolla on myös se toinen puoli, joka on vähintään yhtä iso ongelma. Itsetuhoinen empatia, joka näkee uhreja kaikkialla joita on pakko auttaa. Kun se auttaminen tehdään omilla rahoilla, siinä ei kärsi kuin itse, mutta nykymuodin mukaan se maailman pelastaminen tehdään kansalta varastetulla rahalla. Jos lapsille opetetaan, että he ovat uhreja joita pitää hyysätä, he eivät ikinä kasva aikuiseksi, joka kykenee pitämään itsestään huolen. Kun on aina oppinut, että joku muu auttaa, siinä helposti sitten omaksuu ajatusmaailman, että myös minun täytyy sitten isona auttaa muita ollakseni hyvä ihminen. Tämä itsetuhoinen empatia onkin ehkäpä nopein konsti ajaa koko maa konkurssiin - oman maan lapset hyysätään pilalle ja koko maailman sosiaalitoimisto ruokkii satoja tuhansia partalapsia.

Politiikasta pelastusta etsivät ovatkin melkoisesti kusessa. ”Oikeisto” meritokraattisine ajatuksineen vie tuhkatkin pesästä suuryritysten taskuun ja ”vasemmisto” kierrättää sen rahan ”uhrien” kautta samaan osoitteeseen. Seuraa rahaa, tilanne on varsin yksinkertainen ymmärtää sen kautta.

Takaisin työttömiin, meinasi lähteä taas sivuraiteille. Yhtään ei käy kateeksi nykynuoria. Kerrotaan että taivas on rajana, kunhan vaan tekee ”oikeaa työtä” ja ”opiskelee kovasti”. Jos ei tiedä mitä haluaa tahi kykene siihen mitä uskoo haluavansa, seinä nousee vastaan varsin nopeasti. Työ määrittää niin paljon ihmisestä, että se on yleensä se ensimmäinen asia joka esitellessä kerrotaan. Jos taas on ”työtön”, se on oma vikasi. Kun jo ennen kuin parta alkaa kasvamaan pitäisi tietää mitä haluat tehdä lopun ikääsi ja väärästä valinnasta rangaistaan, se on kova paikka nuorelle joka ei vielä alkuunkaan tiedä kuka itse edes on.

Tästä oravanpyörästä on kuitenkin mahdollista päästä irti ja voisi sanoa että se on helppoa kuin heinänteko! Eli ei tarvitse olla kuin sää koko vuoden suosiollinen, maa olla just prikulleen oikein, mikään kone ei saa mennä rikki, varastot on oltava priimakunnossa ja työväki jaksaa pellolle juuri oikealla hetkellä. Helppoa, eikö vain? Itse asiassa juu, prosessi on varsin yksinkertainen, mutta se vaatisi melkoisen muutoksen yksilöltä joka menee vastoin kaikkea mikä on opetettu pienestä pitäen.

Se suuri salaisuus, jota ihmiskunta on vuosia pohtinut ja tutkinut saattaa olla hyvinkin yksinkertaisessa sanaparissa: jos-niin. Jos minä saan hyvän koulutuksen niin sitten olen onnellinen. Jos saan paljon rahaa niin elämäni on mahtava! Mitäs jos se on vaan ”väärinpäin”? Kun olen onnellinen, opin koulusta kaiken tarpeellisen ja olen motivoitunut. Kun teen mitä rakastan, se raha tulee kuin itsestään. Ajatusmaailman muuttamisen voi aloittaa sillä, että katsoo mitä on tähän asti jo saavuttanut, verrattuna vuosien takaiseen. Sinulla on todennäköisesti jo useita asioita merkkinä rintapielessä, joita pidät itsestäänselvyytenä vaikka ne olivat työn ja tuskan takana aikoinaan. Nimittäin se jos-niin ajattelu tuottaa kyllä mielihyvää, hetkellisesti, mutta se kaikki hyvä unohtuu ja muuttuu vaan normaaliksi, tylsäksi. Niin siis mitä olet hyvin todennäköisesti oppinut, joita jotkut muut saattavat pitää kuin ihmeenä? Vuosien ähellyksen, erehdysten ja sitkeän treenin kautta opit kävelemään. Kyetessäsi lukemaan tämän tekstin, olet jossain vaiheessa oppinut suomea, yksi maailman vaikeimmista kielistä! Pieniä ja itsestäänselviä asioita, mutta ajattele kuinka vuosikausia niitä harjoittelit päästäksesi nykyiselle tasolle. Sen motivaation kun löytää uudelleen, silloin on taivas rajana.

Ettei nuo neuvot jää vain teorian tasolle, tässä muutama käytännön vinkki mistä pääsee alkuun. Löytääksesi sen intohimosi, sen jonkin asian jossa olet hyvä, mieti mitä sinulta kysytään tulla tekemään ja teet sen mielelläsi vaikka ilmaiseksi. Ja kun sen löydät, kehitä siitä itsellesi elinkeino - tee mitä rakastat. Toinen vinkki vaikuttaa taas suoritukseen ja se on niinkin yksinkertainen asia kuin positiivisuus. Kun olet ”hyvällä tuulella”, suorituskykysi paranee merkittävästi. Alkuun sitä dopamiinia voi huijata kehittymään pienillä ”palkkioilla” ennen kuin alat tekemään. Usein palkitsemme itsemme työn jälkeen, mutta jos palkitsisimme itsemme ensin niin tekisimme sen työn tehokkaammin. Ehkäpä sen sijaan että lääkäri antaa lapselle tikkarin palkkioksi rohkeudesta, meidän pitäisi antaa lääkärille tikkari just ennen vastaanottoa?

Yhteiskuntaa ei tarvitse pakottaa muuttumaan, riittää että yksilöt muuttuvat niin yhteiskunta seuraa perässä.

Vinoutuneet ja harhaiset asiantuntijat

Media, niin perinteinen kuin sosiaalinen, on täynnä asiantuntijoita. Virallisen tarinan mukaan ainoastaan ne viralliset asiantuntijat ovat semmoisia, siinä kun some-ekspertit kärsivät lähinnä Dunning-Kruger-efektistä, eli eivät tiedä paljoa paskaakaan ja oikeasti vain kuvittelevat tietävänsä asiasta. Osin tämä pitääkin paikkansa.

Jonkin asian oppiminen tasolla, että siitä voi itsevarmasti puhua kestää yleensä vuosia. Hyvä puhuja voi tosin esittää hyvinkin uskottavasti asiasta jotain tietävää, vaikka todellisuudessa ei ymmärrä asiasta tuon taivaallista - hän ainoastaan osaa toistaa ennalta kirjoitetut asiat. Naamatusten asian voi tarkistaa pyytämällä toista selittämään asia, mikä yleensä paljastaa tietämyksen tason. Tietämyksen arviointiin tarvitaan kuitenkin omalta osalta runsaasti tietoa, koska edelleen hyvä puhuja voi itsevarmasti selittää puutaheinää. Tekoälyt tekevät juuri näin, eli satavarmana selittävät omia hallusinointejaan.

Asiantuntijoilla menee yleensä herne nenään välittömästi kun joku kyseenalaistaa hänen näkemyksensä asiasta. Taas joku Dunning-Krugerin uhri on helppo tapa hylätä toisen kanta, kun itse on kuitenkin asiaa tutkinut vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Tässä kuitenkin saatetaan mennä pahasti metsään. Se toinen, tavis, on saattanut tutkia jotain pientä osaa asiasta enemmän kuin se vuosikymmenten kokemuksen omaava ihminen. Yleisin tilanne on lääkäri, joka kuvittelee tietävänsä siitä ihmisestä ”kaiken tarvittavan” viiden minuutin haastattelun jälkeen, siinä kun ihmisellä itsellään on omakohtaista kokemusta omasta olostaan jo pitkältä ajalta - hän on sen yhden tapauksen ehdoton asiantuntija.

Mikä sen taviksen erottaa ”oikeasta” asiantuntijasta on usein se tiedon laajuus asiaan liittyvistä seikoista, jotka pitää ottaa huomioon. Jälleen on kuitenkin mahdollista, että se tavis itse asiassa tietää juuri siitä yhdestä asiasta ja siihen liittyvistä asioista enemmän kuin asiantuntija. Jos taas asiantuntijan elinkeino riippuu siitä, että hän ei tiedä/ymmärrä jotain tiettyä asiaan liittyvää seikkaa, on turha edes kuvitella saavansa häntä näkemään asiaa selvemmin. Eli kun valtamedia kiikuttaa paikalle omaa agendaansa pönkittävän asiantuntijan, voit olla lähes varma, että vastaukset ovat agendan mukaisia - jos ne eivät ole, se oli viimeinen vierailu siltä asiantuntijalta. Ei siis ihme, että samat naamat ovat töllössä harva se päivä: taattua laatua ilman virheitä tarinaan.

Itse pidän asiantuntijaa oikeana semmoisena, kun hänestä näkyy epävarmuus kaikesta tiedosta huolimatta. Äärimmillään tätä voidaan myös kutsua huijarisyndroomaksi, eli ihminen ei itse usko osaavansa asiaa vaan epävarmuutensa vuoksi ajattelee olevansa vain huijari, joka teeskentelee tietävänsä. Epävarmuus on kuitenkin asiantuntijan merkki, koska hän tietää ettei hän tiedä kaikkea ja se toinen voi tietää asiasta enemmän. Mutta epävarmuus ei myy, joten media kutsuu vaan uskottavan kuuloisia ja asiastaan varmoja tyyppejä ruutuun. Kansalle asiat on esitettävä faktoina, epäilykselle ei saa jättää tilaa vaikka koko tieteellinen menetelmä perustuu juuri siihen epävarmuuteen. Näin me nyt käsitämme asian, huomenna tilanne voi olla toinen.

Siksi ylivertaisuusharha on niin vaarallinen. Minä tiedän totuuden asiasta. Olen fiksuin, tietävin ja paras, kaikki mitä suustani tulee on puhdasta kultaa! Oli se sitten vuosien kokemuksen tai kahden meemin verran opittuna, näin se on koska minä sanon niin. Somessa tämä on varsin yleistä ja kun kaksi eri mieltä olevaa ja omasta mielestään oikeassa olevaa kohtaavat, kipinät alkavat lentelemään välittömästi. Ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että olisi tulkinnut mitään kohtaa väärin, vaikka me kaikki koemme maailman omien linssiemme läpi ja ne linssit AINA vääristävät, poistavat ja yleistävät ihan kaiken. Ja kun se jokin asia esitetään kansalle taivaan totena, se usein omaksutaan juuri sillä tavalla. Eri mieltä olevat ovat vääräuskoisia!

Kun pitää itseään erehtymättömänä, osaa myös siitä informaatiosaastekasasta poimia juuri ne oikeat osat. Eli puhutaan vahvistusvinoumasta, missä kaikki todisteet oman kannan puolesta ovat totta ja vastaan olevat ovat disinformaatiota. Koska lähes kaikki asiat voidaan tulkita monella eri tavalla, sama todiste saattaa kelvata yhdelle puolesta, toiselle vastaan. Valinnan lisäksi siis myös tulkinnalla on suuri merkitys ja kun itse tietää aina tulkitsevansa asiat oikein, omalle kannalle löytyy aina paljon todisteita. Ne muut perustavat kantansa väärään tietoon eivätkä ymmärrä päivänselviä todisteita, ovatpa ne eri mieltä olevat tyhmää ja sakeaa sakkia!

Mitään ”korjausta” asiaan ei ole, ihmiset ovat… ihmisiä. Kaikki tuo on luonnollista ja ne vaikuttavat ihan jokaisen ajatteluun. Jos näitä em. ”ongelmia” haluaa omalla kohdalla koettaa hieman lieventää, otetaan oppaaksi seuraava kirja: The Four Agreements - don Miguel Ruiz. Loikataan vuosituhansia taaksepäin ajassa eteläiseen Meksikoon, tietoa ylläpitäneisiin miehiin ja naisiin, jotka tunnettiin nimellä Toltec. Heille yhtenäisyys ja tieto, totuus, oli tärkeää ja he kokoontuivat yhteen ylläpitämään totuutta. Ruiz listaa kirjassaan neljä sopimusta, jotka ihmisen tulisi pitää itsensä kanssa.

1. Ole moitteeton sanoissasi. Ensimmäinen ja samalla tärkein sopimus on kuitenkin yksinkertaisuudessaan se kaikista vaikein. Monissa uskonnoissa tämä sama ajatus on myös mukana, eli alussa oli sana. Sanoissa on valta ja voima, joten niitä tulisi käyttää harkiten, moitteettomasti. Se mitä ja miten sanot, sillä on valtava merkitys niin itseesi kuin kaikkiin ympärilläsi. Itseä ja muita on helppo huijata kun sanoissa on luottamus takana, vaikka ne olisivat virheellisiä.

2. Älä ota mitään henkilökohtaisesti. Mitä tahansa se toinen sanoo sinusta, se et ole sinä. Toinen ei voi tietää sinusta totuutta, aivan samoin kuin sinä et voi sitä tietää muista. Anna siis niin loukkausten kuin myös kehujen valua ylitsesi niiden sinuun vaikuttamatta. Kun alat uskomaan mitä muut sinusta ajattelevat, se muuttaa miten itsestäsi ajattelet - oletko niin paljon huonompi tahi parempi kuin oikeasti olet? Se mitä muut sanovat sinusta, kertoo vain heistä itsestään.

3. Älä oleta mitään. Oletamme valtavasti asioita, etenkin toisista ihmisistä. Hän on niin koska näin. Muodostamme usein kuvan toisista pelkkien oletusten varaan ja sitten loukkaannumme, kun se toinen ei sanonutkaan tai tehnytkään kuten oletimme. Luomme oletukset hyvinkin pienistä vihjeistä ja emme yleensä halua korjata näkemystämme, koska silloin joudumme myöntämään erehtymisemme. Siinä toisessa täytyi olla se vika, oletinkin että siinä tyypissä oli jotain hämärää.

4. Tee aina parhaasi. Ei enempää, ei vähempää. Emme ehkä aina osaa tai tiedä, mutta voimme aina tehdä kuten parhaiten kykenemme. Ei parhaiten koskaan, vaan siihen hetkeen. Jokainen hetki on erilainen ja parhaamme on täten myös jatkuvasti muuttuva tila. Moni menee läpi koko elämänsä juosten kuseksien, joka on heidän oma valintansa. Kun teet aina kaikki parhaan kykysi mukaan, ei sinun tarvitse katua mitään.