Itsetuhoisesta empatiasta

Empatiakyky on ihmisille kriittinen osa elämää, mutta kun se lähtee pahasti laukalle, tulos ei ole juurikaan sen ruusuisempi kuin jääkylmä puhtaasti objektiivinen maailma - emme ole esineitä vaan ihmisiä ja jos Pratchettiä lainataan vapaasti, ihmisten kohtelu esineenä on pahuuden alku.

Vaikka Gad Saad kirjassaan ”Suicidal Empathy” kutsuukin ilmiötä suoraan savonnettuna itsemurhaiseksi empatiaksi, omaan korvaan ”itsetuhoinen” kuulostaa sopivammalta termiltä etenkin kun otetaan kirjan aihe huomioon. Opus itsessään on erittäin mielenkiintoinen ja osuu naulan kantaan hyvin monessa kohden. Muutamassa kirjan esimerkissä tosin Saadin tausta paistaa läpi, mikä on täysin ymmärrettävää hänen ollessa myös vain ihminen. Edistykselliselle vihervasemmistolaiselle kirja uponnee kuin kuuden tuuman rautanaula tervassa kurkusta alas, siinä kun ”vastapuoli” saa vain nyökytellä joka kohdassa. Jos kirjan esimerkkejä kuitenkin laajentaa, ehkäpä se polttelu alkaa tuntumaan myös sielä toisessa suunnassa?

Itsetuhoinen empatia on juuri sitä puolestaloukkaantumista ja uhrin näkemistä missä se ei ole. Brittien poliisin toiminta viimeaikoina on jäätävä kuva miten se toimii ja mihin se johtaa - raiskausjengiä suojellaan ja piilotellaan, ettei joku syyttäisi tekijöitä rasistisesti. Uhriasema ei määräydy tekojen vaan jonkin muun ominaisuuden, kuten etnisyys, mukaan. Päätöksenteossa itsetuhoista empatiaa on vaikkapa rakentaa pyöräilysilta, vaikka se ei ole millään mittarilla kannattavaa - ainoastaan vihreän siirtymän hyvesignalointi on syynä rakentamiseen, muiden kustannuksella tietenkin. Suvaitaan suvaitsemattomuutta taisi olla Popperin mukaan suvaitsevan yhteiskunnan lopun alku.

En oleta kenenkään kuitenkaan lukevan kirjaa taustaksi tälle raapustukselle, joten aloitetaan pureskelu hieman pienemmästä palasta, josta saadaan karvasta soppaa joka makuun. Law Enforcement Dailyn artikkeli: ”Suicidal Empathy: The Silent Weight Carried by America’s Police Officers” kuvaa poliisin elämää rapakon takana itsetuhoisen empatian linssin lävitse. Kyllä, juuri noin se taitaa mennä ja hieman kevennettynä versiona myös Suomessa meno on hyvin samankaltaista. Jos siis näkee maailman Saadin tarjoaman linssin lävitse, koska muutoinhan kaikki menee just kuten pitääkin.

Jospa jokaisen poliisin esikuva olisi ollut Artturi Sakari Reinikainen, olisi maailma huomattavasti leppoisempi paikka. Kokemuksen, niin omien kuin muiden, perusteella ne esikuvat löytyvät enemmän sieltä moderneista sankaritarinoista, eli sieltä idioottilaatikon suunnasta. Ihmismieli ei kykene autopilotilla käydessään erottamaan fiktiota todellisuudesta, joten ne sankarin esikuvat iskostuvat heti nuoresta pitäen päin honkia. Kylmä todellisuus, jota artikkeli kuvaa, tullee vastaan viimeistään poliisikoulussa ja kun käsketään ja opetetaan tekemään vaistonvastaista toimintaa, esimerkiksi juoksemaan vaaraa kohti, antaahan se selvän kuvan ”oikeasta sankarista” ja tavasta kohdata ne vaikeudet.

Siinä kohden kun kadulla riehuu aseistautunut ”hullu”, se sankaripoliisi on lähestulkoon pakollinen auttaja. Hulluksi tilanteen taas tekee se, kun itsetuhoinen empatia tarttuu peliin. Jos riehuja nähdään uhrina, uhalle ei ehkä tehdä mitään. Se sankaripoliisi saattaa vielä toimia, mutta sitten mukaan liittyy media, oikeuslaitos ja poliittinen koneisto. Poliisin toimien on läpäistävä kaikki em. laitosten seulat, tai muuten tulee satikutia sankarille. Media maalaa poliisin toimet liioiteltuna, oikeuslaitos ei tuomitse ja poliittinen koneisto hyvepisteitä kerätessään rankaisee poliisia ja saa kehuja suvaitsevaisuudestaan, varmistaen oman suosionsa tulevissakin tapauksissa.

Vielä kun sankari ei saa näyttää heikkoutta, se paska niellään kaikessa hiljaisuudessa ja saatetaan ottaa opiksi - ei kannata leikkiä sankaria, vaan tehdään miten herrat haluavat. Empatiaa ei heru poliisille, ainoastaan rikolliselle. Artikkeli kuvaa tilanteen selvästi. Apua ei saa koska heikkouden näyttäminen on kilpailuyhteiskunnassa itsetuhoista toimintaa, joten apu jää hakematta - onneksi pullo ja lääkkeet auttavat?

Mutta…

Piisaako se puolustukseksi että ”tein vaan mitä käskettiin”?

Jokainen ihmisen tekemä päätös perustuu vahvasti ihmisen omiin arvoihin. Tilannekohtaisesti ne arvot kuitenkin vaihtavat tärkeysjärjestystään, jolloin saattaa syntyä varsin absurdeja valintoja, tai siltä ainakin se ulkopuoliselle vaikuttaa. Poliisitoiminnassa (ja toki niin monessa muussakin asiassa) rajallisten resurssien vuoksi asioiden priorisointi on merkittävässä osassa päätöksentekoa. ”Vihapuheen” (eli puheen, jota vallanpitäjät vihaavat) torjuntaan ja vastaavaan ajatusrikollisuuteen piisaa kyllä paukkuja, siinä kun katujengit pahoinpitelevät ja raiskaavat häiritsemättä. Viranomaismääräysten noudattamatta jättämiseen saadaan heti yksikkö paikalle, siinä kun yksityinen uhri jää odottelemaan rannalle.

Kuinka paljon empatiaa siis tulisi osoittaa ”tein vaan mitä käskettiin”-tyypille? Kyllä, nokkimisjärjestys on selvä ja rivipoliisi on vain pykälää korkeammalla kuin tavan tallaaja, mutta paskan valuessa aina alaspäin on aika turhaa odottaa sitä empatiaa alhaalta ylös. Jos instituutiot ovat valinneet itsetuhoisen empatian polun, on se suorittava porras ainoa taho joka kierteen voi katkaista. Siinä käy pian kuin valtamedialle, eli ne jotka eivät halua menon jatkuvan hiillostetaan pihalle ja jäljelle ei jää enää kuin ne myötämieliset. Erona mediaan on tosin se, että siihen poliisin ammattiin ei hakeudu ihan niin paljon porukkaa, joka kadulla huutaa megafoniin ”kytät, siat, natsien kätyrit!” vaan enemmän sitä konservatiivista sakkia joka vaatii sitä ”lakia”.

Miten hemmetissä sitten meno on päässyt tähän tilaan? Väittäisin, että pääsyyllinen löytyy sieltä akateemisista instituutioista, tosin ei se ”syöpä” sinne ole itsestään levinnyt, mutta ei siitä nyt enempää - lisää löytyy Gad Saadin toisesta kirjasta: The Parasitic Mind. Edistykselliset arvot leviävät korkeasti koulutettujen keskuudessa kulovalkean tavoin ja koska järjestelmä keskittyy niin vahvasti kilpailuun, voittajaksi päätyy parhaiten leviävä parasiittinen ideologia. Se leviää mediaan, oikeuslaitokseen, poliittiseen koneistoon ja käskyjä antaviin tahoihin myös poliisien keskuudessa. Koko järjestelmä siis rullaa muutaman ideologian pohjalla ja ainoa taho, joka voisi sen kierteen pysäyttää tekee vain mitä käsketään. Oikeasti?

Päinvastainen tilanne olisi tosin vähintään yhtä suuri dystopia. Meritokraattinen ajattelu pelaa kyllä vaikkapa vaativissa ja osaamista vaativissa tehtävissä, missä se kohde on yleensä esine, mutta kun se toinen osapuoli tai ”työn kohde” on ihminen, tarvitaan sitä empatiakykyä huomattavasti. Tähän ei laki ja sääntöpohjainen järjestelmä taivu, ellei sääntöihin jätetä ”harkinnanvaraisuutta”, mikä taas mahdollistaa itsetuhoisen empatian pureutumista porsaanreikiin. Meillä on siis järjestelmä, joka on yhtä aikaa jääkylmä mekaaninen piiska osalle ja ylipaapova turvasatama toisille. Kahden huonon yhdistelmä ei jostain syystä pelaakkaan, kuka olisikaan arvannut?

Todennäköisin korjaus tähän ongelmaan on se ”kultainen keskitie”, joka yhdistäisi empatiakyvyn yksittäisissä tapauksissa, ottaen kuitenkin huomioon kylmän laskennallisen todellisuuden. Edes etäisesti yhtenäisillä arvoilla olevat ihmiset pystyvät muodostamaan yhteiskunnan, jossa kaikilla on edes joskus kivaa. Sillisalaatti kansa yhdistettynä kahden huonon ideologian muodostamaan järjestykseen taas on tae katastrofille. Ihmiset kun hakeutuvat omalle alalleen omasta tahdosta, eikä jonkun typerän kiintiön sanelemana, saadaan yleensä edes etäisesti oikeasti omaa ammattiaan arvostavia tahoja tekemään mitä pitäisikin.

Oikeasti toimivassa mallissa kaikki taas tekisivät juuri sitä omaa juttua, kykenisivät keskustelemaan kaikesta kuten aikuiset ja päättämään kaikesta tapauskohtaisesti käyttäen vanhasta opittua ohjenuorana.

Korjauksen sijasta todennäköisin jatkumo on kuitenkin eri valtaideologioiden keskinäinen loputon kilpailu ja vahvin sanelee säännöt. Sen jälkeen kun jokin ideologia kaatuu omaan mahdottomuuteensa, toinen yhtä pimeä ideologia kaappaa vallan ja kierre jatkuu kunnes ihmiskunta taas nollaa pelin tai luonto hoitaa nollauksen ihmisten puolesta. Nykyiset kisaajat lännessä voidaan jakaa moneen eri ryhmään, joista kolme isompaa leiriä nousee kärkeen: Itsetuhoiset empaatikot, meritokraattiset kapitalistit ja islamistit. Kaikki lupaavat taivaan maan päälle kunhan se heidän aatteensa voittaa. Keskenään kisatessa he luovat päinvastaisen arjen.

Lopuksi palaamme alkuun, empatiaan. Jokainen poliisi, kuin myös eri ideologian kannattaja on kuitenkin ihminen. Laskut on maksettava, tavalla tai toisella, hammasta purren tai ilomielin. Se unelmaduuni ei ehkä ollutkaan mitä sen luuli olevan ja muutos voisi tulla kalliiksi monella tavalla. Emme tiedä muiden lähtökohtia, joten arvosteleminen tietämättä tarkemmin toimii yksilötasolla vain loukkauksena ilman mitään positiivista tulosta. Eräs seikka vielä kuitenkin sotkee pakkaa pahemman kerran: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö. Psykopaatit ja sosiopaatit eivät tunne juurikaan empatiaa ja heille tärkeää on enemmänkin valta. Tietyt ammatit ja asemat vetävät puoleensa näitä ihmisiä. Ja kuten on poliittisesti korrektia sanoa, ei kaikki korkeassa asemassa olevat ole moisia paatteja.

Vasemmistoälyköt

Suomen Uutiset, eli persujen äänenkannattaja, julkaisi hiljattain kolumnin otsikolla ”Miksi älyköillä on taipumus viehättyä sosialismista, vaikka se ei toimi?”, jossa nähtiin jälleen kerran kuinka meritokratian ja neoliberalismin ihannointi aiheuttaa vaikeuksia ymmärtää ”vasemmistoa”. Alkuun täytyy sanoa, että persut ovat melkoisen jännä puolue - sen kannatus perustuu vahvasti populistiseen retoriikkaan maahanmuutosta, siinä kun sen politiikka ampuu omaa kannattajakuntaa polveen sen kompatessa kokoomusta joka asiassa, eli suuren rahan puolella, persvakoäijiä vastaan. Kun puolueen kannatus lepää yhteisessä inhossa niin ”matuihin” kuin ”vassareihin”, kolumnin johtopäätökset eivät päässeet yllättämään.

Koko juttu perustuu hyvin pitkälti Joseph Schumpeterin (1883-1950) teokseen ”Capitalism, Socialism and Democracy”, jossa ennakoidaan ”vasemmistoälykköjen” nousua ja sen vaikutusta länsimaiseen rakenteeseen, joka jo kirjan julkaisuaikana, 1942, oli jo vahvasti ”Amerikkalaisen unelman” idolisointia. Pahat kommarit tulevat siis kusemaan koko homman! Päätelmät eivät menneet kuitenkaan ihan päin prinkkalaa ja kun se yhdistetään Turchinin eliitin ylituotantoon, saadaan aika hyvin kuusaa miksi ajamme täysillä kohti kuilua. Toki se kuilu ei ole kapitalisteille mikään ongelma, koska ”sopeudu tai kuole”on pelin henki.

Kyllä, pitää paikkansa että niin media kuin humanistiset tieteet ovat vahvasti ”vasemmiston” hallussa. Asiasta on turhaa sinällään valittaa, koska itsepähän ne ”oikeistolaiset” ovat menneet aloille, joissa se ”raha” tehdään. Jos rahan pyörittäminen tai ”kova duuni” ei nappaa, yhteiskunnassa suuntaudutaan sitten enemmän sinne sosiologian suuntaan tai sitten jäädään kokonaan kelkasta, mutta hei, sehän on täysin omaa syytä osaa meritokraatti kertoa. Sinällään tämä ei olisi mikään ongelma, että ihmiset suuntautuvat opiskelussaan ja ammatinvalinnassaan sille itselle sopivalle alalle, vaan ongelma tulee vastaan kun se ala joka nappaa ei elätäkkään muutoin kuin toisten rahoilla hommaa pyörittäen.

Kapitalistinen järjestelmä arvostaa tiettyjä ”kovia” aloja huomattavasti enemmän kuin ns. humanistisia suuntauksia. Tekniikka ja kovat tieteet ovat huudossa, koska niiden tuotanto on helpompaa muuttaa rahaksi. Sen hilavitkuttimen voi helposti tuottaa ja myydä keksimisen jälkeen, siinä kun paraskin idea toimivasta ihmisten kanssakäyntiin vaikuttavasta kommunikointitavasta myy lähinnä jokusen aiheesta kirjoitetun kirjan tai itsehoito-seminaarin. Ratkaisuksi tähän epäkohtaan ollaankin päädytty siihen, että hilavitkuttimien myyntiä verotetaan ja osa siitä rahasta kierrätetään humanistisille aloille. Tämä nähdäänkin suurena vääryytenä ja sitä kutsutaan samalla ”sosialismiksi”, mitä se nyt ei kyllä ole. Miksi ihmeessä näin sitten tehdään?

Kapitalistit haluavat hallita maailmaa, mutta eivät itse halua tehdä sitä mikromanagerointia jota niiden alhaisten työläisten hallintaan tarvitaan. Joten he tarvitsevat byrokraatteja, ihmisiä jotka eivät itse tuota mitään vaan käskystä käskyttävät muita. Mitä suurempaa sakkia pitää paimentaa, sitä suurempi titteli täytyy siihen keksiä. Annetaan niiden alamaisten valita itse omat johtajansa valmiiksi annetuista ”oikeista” vaihtoehdoista niin he kuvittelevat olevansa itsensä herroja. Ja kappas, saadaan tasavalta jota kutsutaan sitten demokratiaksi! Enää ei tarvitse kuin hoitaa muutamalle kymmenelle tai sadalle hilloa taskuun niin hommaa toimii juuri halutulla tavalla miljoonien suunnalta! He kyllä hoitavat lisää byrokraatteja tarvittaessa koneistoon.

Mutta niitä byrokraatteja kun tuottaa liikaa, osa joutuu keksimään itselleen ja kavereilleenkin jotain tekemistä. Tästä Schumpeterkin puhui, eli ne ”turhat” korkeasti koulutetut pitää jollain elättää, koska he eivät koskaan tule menemään ”oikeisiin töihin”, joten maksatetaan niiden eläminen työväeltä osan varastamalla! Kaikkialla lännessä koulutetaan valtava määrä korkeasti koulutettua sakkia, jolle ei näin tylysti sanoen ole sitten niin minkäänlaista tarvetta. Parhaat pääsevät töihin, loput sysätään koneistoon takaisin etsimään omaa juttuaan - meritokratiaa parhaimmillaan. Mutta kun niitä byrokraatteja tuotetaan liukuhihnalta, he varsin pian keksivät tuottaa lisää työpaikkoja toisille byrokraateille. Tervetuloa byroslaviaan!

Ne ”vasemmistoälyköt” jotka persuja ärsyttävät ovat siis koneiston sivutuote ja he kritisoivat koneistoa jäädessään ilman sitä suurta palkkashekkiä, jonka meritokraattinen järjestelmä heille lupasi. Opiskele paljon niin johan ura urkenee ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Neoliberaalismi, eli kapitalismi ylikierroksilla, ei vaan arvosta järjestelmää kritisoivia tahoja ja halua muuttaa sitä järjestelmää ei ole, koska kaikki on ajettu saman aivomankelin läpi. Laitetaan otsaan ”sosialisti”-leima niin yksikään ”oikeistolainen” ei ota puheita vakavasti, siinä kun nuoriso, joka samaistuu siihen yhteiskuntakritiikkiin, identifioi itsensä myös sosialistiksi.

Tämä uusi sosialismi onkin lähinnä maailman parantamista muiden rahoilla eikä sillä ole enää juurikaan mitään mitään tekemistä sanan aikaisempien merkitysten kanssa. Sitä, ja keskusjohtoisuutta. Jostain syystä se ”oikeisto” kritisoi keskusjohtoisuutta vain silloin, kun se ei ole itse päättämässä, joten siksi persuja ei se johtorakenne tällä hetkellä häiritse pätkääkään. Niin ”oikeisto” kuin ”vasemmisto” molemmat vaativat keskusjohtoisuutta ja ainoa ero näiden välillä onkin se, keneltä otetaan ja kenelle annetaan. Oikeisto antaisi isolle rahalle joka heitä rahoittaa, vasemmisto taas pelastaisi koko muun maailman, tosin lopulta kierrättäen sen rahan huipulle eri reittiä - kaikki rahoitetaan edelleenkin kansalta varastamalla.

Kun koko yhteiskunta puristetaan yhden muotin läpi, saavutetaan varmasti toimimaton järjestelmä. Nykyinen muotti on meritokratia + neoliberalismi, joka karsii varsin suuren osan ihmisistä ”voittajista” kategoriasta. Älyköt näkevät kyllä ongelmat ja niistä puhuvat, mutta muotti on edelleenkin karsinut pois ne, jotka eivät siihen sovi. Vähemmän yllättävästi suurin osa etenkin median esiin nostamista ”vasemmistoälyköistä” ovat itse koneistolle täysin turvallisia tahoja, jotka kritisoivat sitä toista puolta, mutta ei itse järjestelmää. Osa ”vasemmistoälyköistä” taas on jäänyt koulujärjestelmään kiinni, tuottaen mielestään tärkeää tiedettä kuten ”Timbuktun trans-kääpiöiden tupakanpolton vaikutukset feministisestä musiikkiteoriasta katsottuna”. Byrokraattien ylituotanto ajan hengen mukaisesti. Toki muutama aito kriitikko on vielä jäljellä, mutta heitä ei kannata valtamediasta etsiä.

Kolumni itsessään jäi kuitenkin vain kritiikin tasolle, mitä tämäkin teksti tähän saakka on ollut. Joten vaihdetaan vaihdetta, tosin tapani mukaan hyvin kaukana niistä perinteisistä raiteista. Järjestelmän sisältä ei sitä järjestelmää itseään juurikaan kritisoida, koska jokaisen pelurin oma elinkeino edelleen riippuu siitä järjestelmästä itsestään, eli heidän joukosta ratkaisun löytäminen on tyhjänpäiväistä. Vastapuolen haukkuminen toki kerää helppoja pisteitä omalta heimolta.


Parempaa maailmaa isolla pensselillä?

Ihmiset ovat erilaisia eikä millään mittarilla yhdenvertaisia. Kaikki yritykset tasata pelikenttää ovat tuhoon tuomittuja yrityksiä. Samalla kilpailu ja meritokraattinen ajatusmaailma myrkyttää yhteiskunnan juuriaan myöden tuhoten sen aidon ihmiskunnan voimavaran: yhteistyön. Joku on hyvä yhdessä, toinen toisessa asiassa. Jos kaikki tekevät mitä rakastavat ja kaikkien työpanos lyödään yhteen, lopputulos voi hyvin olla enemmän kuin osiensa summa. Yhteen hiileen puhaltaminen toimii paremmin, mitä pienempi ryhmä on kyseessä koska yhteinen etu on kaikkien etu, siinä kun suurissa massoissa se yhteinen etu ei välttämättä olekaan ihan jokaiselle hyödyksi. Sopivan kokoiset yhteisöt voisivat kuitenkin varsin autonomisesti toimia aina se oma etu ensisijaisena, samalla kuitenkin ne yhteisöt yhdistämällä tietyiltä osin voitaisiin suuria massoja, vaikkapa kokonainen maa, saada toimimaan yhteisen edun nimissä. Utopiaa? Toki, koska keskusjohto puuttuu mikä ei käy lainkaan päinsä nykypäivänä.

Mutta mihin ihmiskunta pystyisikään jos yksilöiden vahvuudet oikeasti valjastettaisiin yhteiseen hyvään? Sanoisin, että korjausliike lähtisi kuitenkin arvostuksesta kaikkeen tekemiseen, myös siihen tyhjänpäiväiseen yhteiskuntakritiikkiin, sekä tietysti lopettaa se rahan luominen tyhjästä.

Vinoutuneet ja harhaiset asiantuntijat

Media, niin perinteinen kuin sosiaalinen, on täynnä asiantuntijoita. Virallisen tarinan mukaan ainoastaan ne viralliset asiantuntijat ovat semmoisia, siinä kun some-ekspertit kärsivät lähinnä Dunning-Kruger-efektistä, eli eivät tiedä paljoa paskaakaan ja oikeasti vain kuvittelevat tietävänsä asiasta. Osin tämä pitääkin paikkansa.

Jonkin asian oppiminen tasolla, että siitä voi itsevarmasti puhua kestää yleensä vuosia. Hyvä puhuja voi tosin esittää hyvinkin uskottavasti asiasta jotain tietävää, vaikka todellisuudessa ei ymmärrä asiasta tuon taivaallista - hän ainoastaan osaa toistaa ennalta kirjoitetut asiat. Naamatusten asian voi tarkistaa pyytämällä toista selittämään asia, mikä yleensä paljastaa tietämyksen tason. Tietämyksen arviointiin tarvitaan kuitenkin omalta osalta runsaasti tietoa, koska edelleen hyvä puhuja voi itsevarmasti selittää puutaheinää. Tekoälyt tekevät juuri näin, eli satavarmana selittävät omia hallusinointejaan.

Asiantuntijoilla menee yleensä herne nenään välittömästi kun joku kyseenalaistaa hänen näkemyksensä asiasta. Taas joku Dunning-Krugerin uhri on helppo tapa hylätä toisen kanta, kun itse on kuitenkin asiaa tutkinut vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Tässä kuitenkin saatetaan mennä pahasti metsään. Se toinen, tavis, on saattanut tutkia jotain pientä osaa asiasta enemmän kuin se vuosikymmenten kokemuksen omaava ihminen. Yleisin tilanne on lääkäri, joka kuvittelee tietävänsä siitä ihmisestä ”kaiken tarvittavan” viiden minuutin haastattelun jälkeen, siinä kun ihmisellä itsellään on omakohtaista kokemusta omasta olostaan jo pitkältä ajalta - hän on sen yhden tapauksen ehdoton asiantuntija.

Mikä sen taviksen erottaa ”oikeasta” asiantuntijasta on usein se tiedon laajuus asiaan liittyvistä seikoista, jotka pitää ottaa huomioon. Jälleen on kuitenkin mahdollista, että se tavis itse asiassa tietää juuri siitä yhdestä asiasta ja siihen liittyvistä asioista enemmän kuin asiantuntija. Jos taas asiantuntijan elinkeino riippuu siitä, että hän ei tiedä/ymmärrä jotain tiettyä asiaan liittyvää seikkaa, on turha edes kuvitella saavansa häntä näkemään asiaa selvemmin. Eli kun valtamedia kiikuttaa paikalle omaa agendaansa pönkittävän asiantuntijan, voit olla lähes varma, että vastaukset ovat agendan mukaisia - jos ne eivät ole, se oli viimeinen vierailu siltä asiantuntijalta. Ei siis ihme, että samat naamat ovat töllössä harva se päivä: taattua laatua ilman virheitä tarinaan.

Itse pidän asiantuntijaa oikeana semmoisena, kun hänestä näkyy epävarmuus kaikesta tiedosta huolimatta. Äärimmillään tätä voidaan myös kutsua huijarisyndroomaksi, eli ihminen ei itse usko osaavansa asiaa vaan epävarmuutensa vuoksi ajattelee olevansa vain huijari, joka teeskentelee tietävänsä. Epävarmuus on kuitenkin asiantuntijan merkki, koska hän tietää ettei hän tiedä kaikkea ja se toinen voi tietää asiasta enemmän. Mutta epävarmuus ei myy, joten media kutsuu vaan uskottavan kuuloisia ja asiastaan varmoja tyyppejä ruutuun. Kansalle asiat on esitettävä faktoina, epäilykselle ei saa jättää tilaa vaikka koko tieteellinen menetelmä perustuu juuri siihen epävarmuuteen. Näin me nyt käsitämme asian, huomenna tilanne voi olla toinen.

Siksi ylivertaisuusharha on niin vaarallinen. Minä tiedän totuuden asiasta. Olen fiksuin, tietävin ja paras, kaikki mitä suustani tulee on puhdasta kultaa! Oli se sitten vuosien kokemuksen tai kahden meemin verran opittuna, näin se on koska minä sanon niin. Somessa tämä on varsin yleistä ja kun kaksi eri mieltä olevaa ja omasta mielestään oikeassa olevaa kohtaavat, kipinät alkavat lentelemään välittömästi. Ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että olisi tulkinnut mitään kohtaa väärin, vaikka me kaikki koemme maailman omien linssiemme läpi ja ne linssit AINA vääristävät, poistavat ja yleistävät ihan kaiken. Ja kun se jokin asia esitetään kansalle taivaan totena, se usein omaksutaan juuri sillä tavalla. Eri mieltä olevat ovat vääräuskoisia!

Kun pitää itseään erehtymättömänä, osaa myös siitä informaatiosaastekasasta poimia juuri ne oikeat osat. Eli puhutaan vahvistusvinoumasta, missä kaikki todisteet oman kannan puolesta ovat totta ja vastaan olevat ovat disinformaatiota. Koska lähes kaikki asiat voidaan tulkita monella eri tavalla, sama todiste saattaa kelvata yhdelle puolesta, toiselle vastaan. Valinnan lisäksi siis myös tulkinnalla on suuri merkitys ja kun itse tietää aina tulkitsevansa asiat oikein, omalle kannalle löytyy aina paljon todisteita. Ne muut perustavat kantansa väärään tietoon eivätkä ymmärrä päivänselviä todisteita, ovatpa ne eri mieltä olevat tyhmää ja sakeaa sakkia!

Mitään ”korjausta” asiaan ei ole, ihmiset ovat… ihmisiä. Kaikki tuo on luonnollista ja ne vaikuttavat ihan jokaisen ajatteluun. Jos näitä em. ”ongelmia” haluaa omalla kohdalla koettaa hieman lieventää, otetaan oppaaksi seuraava kirja: The Four Agreements - don Miguel Ruiz. Loikataan vuosituhansia taaksepäin ajassa eteläiseen Meksikoon, tietoa ylläpitäneisiin miehiin ja naisiin, jotka tunnettiin nimellä Toltec. Heille yhtenäisyys ja tieto, totuus, oli tärkeää ja he kokoontuivat yhteen ylläpitämään totuutta. Ruiz listaa kirjassaan neljä sopimusta, jotka ihmisen tulisi pitää itsensä kanssa.

1. Ole moitteeton sanoissasi. Ensimmäinen ja samalla tärkein sopimus on kuitenkin yksinkertaisuudessaan se kaikista vaikein. Monissa uskonnoissa tämä sama ajatus on myös mukana, eli alussa oli sana. Sanoissa on valta ja voima, joten niitä tulisi käyttää harkiten, moitteettomasti. Se mitä ja miten sanot, sillä on valtava merkitys niin itseesi kuin kaikkiin ympärilläsi. Itseä ja muita on helppo huijata kun sanoissa on luottamus takana, vaikka ne olisivat virheellisiä.

2. Älä ota mitään henkilökohtaisesti. Mitä tahansa se toinen sanoo sinusta, se et ole sinä. Toinen ei voi tietää sinusta totuutta, aivan samoin kuin sinä et voi sitä tietää muista. Anna siis niin loukkausten kuin myös kehujen valua ylitsesi niiden sinuun vaikuttamatta. Kun alat uskomaan mitä muut sinusta ajattelevat, se muuttaa miten itsestäsi ajattelet - oletko niin paljon huonompi tahi parempi kuin oikeasti olet? Se mitä muut sanovat sinusta, kertoo vain heistä itsestään.

3. Älä oleta mitään. Oletamme valtavasti asioita, etenkin toisista ihmisistä. Hän on niin koska näin. Muodostamme usein kuvan toisista pelkkien oletusten varaan ja sitten loukkaannumme, kun se toinen ei sanonutkaan tai tehnytkään kuten oletimme. Luomme oletukset hyvinkin pienistä vihjeistä ja emme yleensä halua korjata näkemystämme, koska silloin joudumme myöntämään erehtymisemme. Siinä toisessa täytyi olla se vika, oletinkin että siinä tyypissä oli jotain hämärää.

4. Tee aina parhaasi. Ei enempää, ei vähempää. Emme ehkä aina osaa tai tiedä, mutta voimme aina tehdä kuten parhaiten kykenemme. Ei parhaiten koskaan, vaan siihen hetkeen. Jokainen hetki on erilainen ja parhaamme on täten myös jatkuvasti muuttuva tila. Moni menee läpi koko elämänsä juosten kuseksien, joka on heidän oma valintansa. Kun teet aina kaikki parhaan kykysi mukaan, ei sinun tarvitse katua mitään.

Pirstaloitunut todellisuus

Euroopan Unionin tiede- ja tietopalvelu JRC (Joint Research Centre) julkaisi hiljattain varsin mielenkiintoisen 82 sivuisen kirjasen ”Fractured reality - How democracy can win the global struggle over the information space”, savonnettuna Pirstoutunut todellisuus - kuinka demokratia voi voittaa globaalin kamppailun informaatiotilasta. Kyseessä ei siis ole komission virallinen kanta, vielä, joten ehdotukseksi muutettuna joskus lähitulevaisuudessa siihen lisätään tulkinnanvaraisuutta ja mielivaltaisia sääntöjä, että saadaan taattua EU laatua.

Ei siinä, kirjasessa on paljon hyviä huomioita ja statistiikkaa tiedon vaikutuksesta yhteiskuntaan. Somealustat kusevat kansan muroihin ja kenelläkään ei ole kivaa, siinä kun supervaikuttajat kuten Joe Rogan saavat vapaasti puhua JA tienata sillä. Kansa heimoutuu ja elää omissa todellisuuksissaan, jolloin he eivät enää kykene keskustelemaan keskenään. Ja mikä pahinta, kansan usko perinteiseen mediaan ja demokraattisiin instituutioihin on murenemassa. Jopa useampi prosentti ihmisistä myös altistuu väärälle tiedolle ja sen seurauksena ei usko ilmastonmuutokseen ja rokotteisiin, ja sehän ei muuten sitten käy alkuunsa päinsä!

Raportissa on näin alhaalta katsoen useampikin ”ongelma”, jos siis niitä semmoisina pitää. Poliitikkojen ja median suunnalta katsottuna raportti on kuitenkin puhdasta kultaa ja sen ehdotuksia ollaan Suomessakin jo takomassa lakiin tukkimalla kansalaisten suut ja kyttäämällä keikkea mitä he tekevät. Orwellin kirjassa se hallinto ei ollut ne ”hyvät tyypit”, mutta jostain syystä nykyiset poliitikot koko länsimaisessa arvoyhteisössä pitävät heidän totalitaristisia keinojaan hyvänä asiana. Se oli varoitus, ei ohjekirja…

Pirstaloitunut todellisuus esitetään uudehkona asiana, mutta se on varsin kaukana siitä. Kuinka pitkään ihmiset ovatkaan sotineet keskenään kun se ”toinen” osapuoli uskoo väärään asiaan, koska se ”meidän” puoli tietää totuuden? Kuinka pitkään ihmiset ovat heimoutuneet ja sitten puolustaneet sitä ainoaa oikeaa elämäntapaa ja näkemystä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin? Ehkäpä he haikailevatkin aikaa, kun televisio, radio ja sanomalehdet olivat ne lähes ainoat tiedonlähteet ja vain kylähullut tiesivät muusta maailmasta joka sijaitsi näiden totuuden torvien ulkopuolella? Tosin ei silloinkaan kansa ollut niin yhtenäinen kuin usein tunnutaan kuvittelevan, vaan ihmisillä oli eriäviä näkemyksiä lukuisista eri asioista jo silloin, kun pohjatiedot, ne ”faktat”, olivat hyvinkin yhtenevät. Nyt kuka tahansa pääsee käsiksi tietoon, joka on sen virallisen Overtonin ikkunan ulkopuolella ja sehän ei ole ollenkaan hyvä asia. Tapelkaa lätkästä, ei siitä miten teitä johdetaan, tyhmät alamaiset!

Päälle vielä ”etkö luota tieteeseen” esitetään oudossa, tosin nykypäivänä ainoassa oikeassa, valossa, missä tiede ei ole menetelmä vaan se kertoo ”totuuden”. Joku julkaisee poliittisen herraskansan mielestä oikean tuloksen niin se on totta ja kun joku toinen julkaisee sen olevan puutaheinää niin se onkin mis/disinformaatiota. On olemassa ”oikeaa” tiedettä joka on kuin Jumalan sana, vaikkakin se saattaa kymmenen vuoden päästä olla muuttunut kymmeniä kertoja. Kaasuvalotettu kansa kuitenkin uskoo siihen ja luottaa siihen viimeisimpään kerrottuun, koska meistä välitetään eikä koskaan valehdella, joten muista nyt syödä 0.2 - 10 kananmunaa päivässä, suosituksen mukaan.

Huomiotalous on kuitenkin se päivän tärkein termi, eli kun käyttö ei maksa mitään, sinä olet se kauppatavara. Kunhan somealustat vaan toimisivat oikein, tilanne olisi paljon paremmin. Siis kun ne toimivat vapaan markkinatalouden ehdoilla, mikä on kuulemma ainoa oikea tapa, se on hyvä juttu paitsi kun EU ei saa suoraan päättää miten sitä vapautta käytetään. X ja sen omistajan pahat omat agendat ovat ongelma, mutta EU:n pakottamat omat agendat kaikilla muilla alustoilla on hyvä juttu. Negatiivisuus ja vihanlietsonta myy, mutta niin ei saisi tehdä ellei lietsota sotaa oikeista syistä. Ihmisten pitäisi kiinnittää huomio ”oikeisiin” asioihin, ei niihin vääriin tyyppeihin ja aiheisiin. Ratkaisu on onneksi yksinkertainen - otetaan rahat pois vääriltä tahoilta ja lisätään säädäntää. Sen säädännänhän EU kyllä osaa. Esimerkiksi USB-C puhelimiin, mikä taitaa tosin olla ainoa EU:n sääntö, jolla oikeasti oli positiivisia vaikutuksia.

Tekoäly oli tietenkin myös mainittu ja sen kyky tuottaa nopeasti haitallista materiaalia on ongelma, jonka laajuuden ja vakavuuden tasoa on vaikea sanoa. Jopa 80% kokeilluista kerroista tekoäly loi konsensuksen vastaisia videoita kun käyttäjä semmoista pyysi?! Selvästi tarvitaan siis lisää koulutusta tekoälyihin, ettei kukaan voi luoda ääntä, kuvaa tai tekstiä, joka saattaisi vaarantaa unionin auktoriteettia! Juu, tekoälyllä luodaan valtava määrä puhdasta roskaa, se on selvää, mutta kuka on se niin hyveellinen taho, jonka erehtymätön moraalinen kompassi estää AI-roskan? No EU, tietenkin!

Ongelma on siis pelkistettynä se, että ihmisillä on edelleenkin helposti pääsy tietoon, joka ei ole EU:n kuratoimaa. Kun kaikki tieto, ne ”faktat”, ja mielipiteet ovat yhden tahon hallussa, maailma pelastuu. Kunhan vaan koko maailma alistuu erehtymättömien byrokraattien sääntöihin, elämme demokraattisessa utopiassa, missä Pohjois-Korean 99.9% oikein äänestäminen on heikko tulos. Kaik yhdes koos! Oi Suuri ja mahtava Eurostoliitto, sun synnytti valtava byrokraattiarmeija, Sun luonut on kansojen yhteinen tahto, sun mahtis on säilyvä aikojen taa! Suomessa tästä eroon haluavien eduskuntapuolueiden määrä on 0kpl, joten muista, että vain äänestämällä voit tämän kehityksen suuntaan vaikuttaa.

No entäpä me ”vääräuskoiset”, mitä tässä voi enää tehdä? Paljonkin, tosin sen tekemisen tehokkuus on sitä sun tätä. Jokainen tyyppi, joka irrottaa sen napanuoransa virallisista lähteistä on uhka järjestelmälle (Matrix, much?) ja jokainen auktoriteettiuskoinen muuttuu agentti Smithiksi semmoisen pahan syntisen kohdatessaan. Siinä ei auta järki, logiikka tai argumentit, mikään todiste ei kelpaa eikä vastaan sanomisella saa muuta kuin heimon niskaansa. Huumori kuitenkin ohittaa sen järjen (puutteen) ja iskee suoraan tunteisiin. Toki vihalla ja pelolla voi myös tarinaa viedä eteenpäin, mutta siinä ollaan taas ”koska niitä käyttäneet olivat viimeksi ne hyvät tyypit”-kysymyksessä. Ennen se kylä oli oma heimonsa, nyt yhteydet ovat virtuaalisia, mutta mekanismi on täsmälleen sama. Joukossa on voimaa. Kuten sanonta menee, jos paino on voimaa, ylipaino on ylivoimaa!

Aivovuodosta

Aivovuodosta, eli korkeasti koulutetut muuttavat muualle, on puhuttu vuosikausia ja se vaikuttaisi olemaan kasvamaan päin Suomessa. Korkeasti koulutetut muuttavat toisaalle ja maa täytetään halpatyövoimalla - tämä kuulemma pelastaa maan, koska eihän sitä muutoin tehtäisi? Ilmiö on todellinen ja sen haittavaikutuksia pelätään ja sen positiivisia vaikutuksia tupataan liioittelemaan - koska kourallinen ihmisiä toi jotain positiivista, koko ilmiö täytyy olla hyvä juttu.

Verkostoituneet ja maailmalla kokemuksen saaneet osaavat tekijät siis palaavat Suomeen elämänsä vireessä ja luovat uuden Nokian. Vaiko osaajat katoavat, koulutukseen sijoitettu raha katoaa kuin tuhka tuuleen, innovaatiot vähenevät ja osaajien mukana palvelutkin katoavat? Ei kumpikaan… se aivovuoto tapahtui jo paljon aikaisemmin, ennen kuin tuohon asti edes päästiin. Ja sillä vuodolla ei ole mitään positiivista vaikutusta.

Se todellinen aivovuoto nimittäin alkaa siitä, kun lapsia tungetaan kouluun ja heidän täytyy läpäistä kaikki samat kokeet sillä täsmälleen ainoalla ja oikealla tavalla. Kaikille lapsille opetetaan, että vain niillä hyvillä arvosanoilla ja korkealla koulutustasolla sinä olet arvokas hyvä ihminen. Kaikki tungetaan samaan perusmuotin läpi ja osa jätetään rannalle, koska ne lapsen yksilölliset voimat olivat jossain ihan muualla kuin turhassa knoppitiedossa, kastijaossa, välinpitämättömyydessä, riippuvuudessa muiden mielipiteisiin, älyllisessä riippuvuudessa, ehdollisessa itsetunnossa ja valvottuna olemisessa. Nämä olivat siis koulun oppiaineet kaikkialla lännessä John Gattonin (Dumbing us down) mukaan.

Kun haitallinen koulutus yhdistetään vielä meritokraattiseen ajatteluun, on katastrofi valmis. Eli Gattonin kantaan lisätään Michael Sandel ja Thomas Piketty, argumentit nykyisen järjestelmän puolesta käyvät jo varsin vähiin. Laitetaan väliin hieman Alfie Kohnin kilpailua ja sitten se kakku lopuksi koristellaan Peter Turchinin eliitin ylituotannolla, voidaan jo pohtia onko kyse enemmänkin tahallisuudesta kuin tietämättömyydestä tai ymmärryksen puutteesta.

Jos em. herrojen aatteet eivät ole tuttuja, avataan asiaa näin esimerkin voimin. Pikku-Pekka on syntynyt alemman keskiluokan perheeseen. Hän on perusterve, keskipituinen ja normaalipainoinen. Kaikilla mittareilla lähes keskiarvoa. Kouluun mennessään hän on jo oppinut, ettei raha kasva puussa ja kovalla työllä kuka tahansa voi menestyä. Ja tietysti kuinka istutaan hiljaa ja tehdään mitä auktoriteetti käskee.

Ensimmäisen yhdeksän vuoden ajan hän oppii perustiedot aiheista, joita hän mitä todennäköisimmin ei tule koskaan tarvitsemaan mihinkään. Ja koska asiayhteyksiä ei opeteta, hän on unohtanut valtaosan 2min kokeiden jälkeen joka tapauksessa. Pekka kuitenkin on sen verran kunnianhimoinen, että hän haluaa isona menestyä, joten hän suuntaa lukioon ja sieltä sitten johonkin korkeaan tutkintoon, vaikkakin häntä kiinnostaisi käsillä tekeminen paljon enemmän ja oli lapsena melkoisen näppärä käsistään.

Lukiossa opitaan lisää mitä ei tarvita ja unohdetaan ne välittömästi, mutta onneksi sentään todistuksen mukaan hän kykenee säilyttämään osan tiedosta kokeeseen saakka, mikä riittää pääsykokeisiin joihin pitää opiskella kaikki uusiksi. Nyt hän on kuitenkin jo itsevarmasti vakuuttunut hierarkiasta, jonka ne arvosanat määrittävät. Joten suuntana ammattikorkeakoulu, jokin mediaseksikäs ala jolle on kuulemma kysyntää vaikka työpaikkoja ei olekaan, ainakaan Suomessa. Hän valmistuukin luokkansa keskiarvon mukaan ja ne paperit takaavat hänelle valoisan tulevaisuuden! Tai sitten ei…

Kotimaassa ei siis alalla ole juurikaan kysyntää, koska alan teollisuus on ajettu aikoja sitten halvempiin maihin. Keskivertopapereilla ilman valmiita verkostoja ja yhteyksiä töiden hakeminen ulkomailta jääkin haaveeksi ja kortistosta ei löydy kuin eioota ja nollatuntisopparilla puhelinmyyjän töitä. Koska missään kohden ei koulussa eikä sääntö-Suomen byroslaviassa kannustettu itsenäiseen ajatteluun tahi toimintaan, korkeasti koulutettua keskivertojätkää ei kukaan halua tai tarvitse - hän ei ole riittävän hyvä isoihin piireihin ja pienissä piireissä se tutkinto saattaa olla jopa haitaksi. Mitä vikaa tyypissä täytyykään olla jos ei saa koulutusta vastaavaa duunia?

Missä mentiin siis pieleen?

Yksilölliset vahvuudet hylättiin heti alkuun. Voittajat ansaitsevat kaiken, häviäjien tappio on oma vika. Kovalla työllä ja hyvillä papereilla on voittaja, mutta keskiverto tyyppi ei pysty ihmesuorituksiin. Luvattiin menestystä - kaikki omalla vastuulla. Kilpailu niistä hyvistä pelipaikoista on raakaa ja ilman niitä valmiita verkostoja sekä yhteyksiä ei pelissä edetä. Päälle vielä samanlaisia ihmisiä tuotetaan liukuhihnalta lisää ja asemia on hyvin rajallisesti, mahdollisuudet menestyä on varattu hyvin pienelle joukolle. Alusta asti opittu muiden mielipiteiden huomioon ottaminen takaakin sitten lopputuloksen. Ja ne jotka pärjäsivät esittelevät mediassa ylimielisenä saavutuksiaan ja kannustavat muita kisaan - vain että voivat itse paremmin.

Mutta… Entä jos Pekka ja hänen vanhempansa ymmärtävät pelin?

Pekkaa tuettaisiin tekemään mitä hän rakastaa. Hänen vanhempansa opettaisivat, että hän on riittävästi semmoisena kuin hän on. Raha ei kasva puussa, mutta se ei liioin tee onnelliseksi - rahalla voidaan helpottaa elämää ja vähentää ikäviä asioita, mutta onnelliseksi se ei tee… se on tultava sisältä, vaikkapa tekemällä mitä rakastaa. Kilpailu ei hyödytä kuin voittajia ja yhteistyöllä pääsee pitkälle elämässä. Ympäröimällä itsensä ihmisillä, jotka tukevat ja auttavat toisiaan on huomattavasti paremmat saumat päästä pitkälle elämässä, koska sen päivän tullessa kun huomaa ettei rahaa voi syödä, se oma heimo luo sen turvan. Korkea titteli, auktoriteetin antamat paperit ja todistukset eivät takaa yhtään mitään, siinä kun oikeasti asiansa osaava ja siihen intohimolla suhtautuva kyllä huomataan. Aitoja ihmisiä ei ehkäpä yhteiskunnan tasolla nosteta korokkeelle, niinkuin ”eliitille” nykyään tehdään, mutta ihmisen arvoa ei sillä oikeasti määritellä eikä sillä mitä joku sattumanvarainen sinua tuntematon tyyppi sinusta ajattelee ole mitään merkitystä.

Mitä tästä kaikesta voisi oppia? Tee mitä rakastat. Mutta miten löytää? Se on se mitä teet kavereille ilmaiseksi, mitä he kysyvät sinua tekemään täysin riippumatta mitä joku todistus tai ammattinimike kertoo. Ja lopuksi, keksi miten saat siitä elinkeinosi.

Ja miten peli muuttuisi? Kun Pekat eivät enää pelaa muiden peliä ja tekevät mitä rakastavat… ja korjaavat pankkijärjestelmän, joka luo rahan tyhjästä. Eli ei ihan huomisen juttu vielä.

Käsittämätön uskomus vai uskomaton käsitys

Uskomuksista ja niiden vaikutuksesta ihmisen elämään on kirjoitettu vino pino kirjoja ja tällä kertaa pohditaan yhden opuksen valossa uskomusten ja käsitysten maailmaa. Kirjassa ”Usko tai Älä” Veli-Matti Toivonen ja Riitta Asikainen pohtivat aihetta NLP:n näkökulmasta ja antavat useita eri harjoituksia omien käsitysten ja uskomusten tutkimiseen. Samasta aiheesta löytyy myös täältä blogin puolelta aikaisempi teksti, ”Uskomusten kyseenalaistamisesta”, jos aihe kiinnostaa tarkemmin.

Ehkäpä suurin ero aikaisemmin aiheesta lukemiini asioihin oli uskomusten jakaminen käsityksiin ja uskomuksiin. Tai no, ehkäpä ero on liian vahva sana, koska uskomusten erilaisia tasoja on toki pohdittu useastikin. Käsite käsityksestä on kuitenkin asia, joka kaipasi enemmän hajattelua.

Mitä etäämpänä ihmisen uskomus on perususkomuksesta, eli 100% totta ja kaiken perusta, sitä epävarmempi ihminen asiasta on ja sitä vähemmän se vaikuttaa… kaikkeen. Uskomukset kun määräävät hyvin pitkälti kaiken mitä aistit, miten asiat koet ja miten muistat asiat tai näet tulevan. Uskomukset ovat ne lasit, joidenka läpi maailmaa katsotaan ja sama tilanne saattaa näyttää hyvinkin erilaiselta eri linssien läpi katsottuna.

Käsitys on taas enemmänkin näkemys, joka suattapi olla tai sitten ei. Kun siihen asian todenperäisyyteen tulee sitten riittävästi todisteita, käsitys alkaa betonoitua uskomukseksi. Varmin konsti muuttaa käsitys uskomukseksi on toisto. Eli varmin konsti muuttaa käsitys uskomukseksi on toisto. Ja edelleenkin varmin konsti muuttaa käsitys uskomukseksi on toisto. Jokin yksittäinenkin tapahtuma voi myös muuttaa käsityksen varmasti todeksi, mutta yleensä se vaatii toistoa. Vähemmän yllättävästi media siis toistaa, toistaa ja toistaa asioita, kunnes se menee sinne tolkun ihmisen jakeluun. Siksi on äärimmäisen vaarallista demokratiallemme, että ihmiset eivät enää seuraa valtamediaa.

NLP:ssä ymmärretään hyvin uskomusten vaikutus elämään ja kuinka osa uskomuksista saattaa olla haitallisia ihmiselle itselleen. Ihmiset ovat yleensä todella hyviä huomaamaan muiden haitalliset uskomukset, samalla kun ovat täysin sokeita omilleen. Erehtymätön ihminen, mitä me kaikki ollaan ainakin joskus, ei tietenkään näe ongelmaa omassa maailmankuvassaan, etenkään niissä syvälle uponneissa uskomuksissa jotka olivat jossain vaiheessa vain harmittomia käsityksiä.

Sanonta ”uskovaisten kanssa ei kannata kiistellä” ikävä kyllä pätee lähes kaikkiin ihmisiin, koska jokaisen oma uskomusjärjestelmä on eräänlainen uskonto, joka, kuten muutkin uskonnot, on varsin allerginen harhaoppisille näkemyksille. Kuinka näitä vääräuskoisia sitten kohdellaan on myöskin uskomus ja opittu tapa, minkä suhteen olisi porukalla melkoisesti petrattavaa. Aina kun se keho ja mieli reagoivat vahvasti johonkin havaittuun, joku syvällä oleva uskomus soittaa hoosiannaa ja se olisi hetki napata se automaattinen reaktio uudelleentarkasteluun. Helpommin sanottu kuin tehty, ehdottomasti, ja samalla se jokaisen omalla vastuulla oleva kasvun paikka.

Ongelman, jos sen sitten jokin kaunis päivä semmoiseksi tunnistaa ja myöntää, ratkaisuun ei ole mitään helppoa kikkakolmosta. Riippuen uskomuksen vahvuudesta ja sidoksista muihin uskomuksiin, ongelmallisista uskomuksista eroon pääsyyn saattaa vierähtää tovi jos toinenkin. Jos siis uskoo siihen, että se niin menee, koska oman nupin uudelleenohjelmointikin on yhtä lailla uskomusten varassa. Mitä enemmän näkee maailman sillä ”suattapi olla” tavalla, sitä helpompaa on päästää irti niistä omista pakkomielteistä.

Uskomusten ”ongelman” tunnistaminen on se ensiaskel ja kun nyt ollaan vähintään sille tasolle päästy, mitäs sitten seuraavaksi? Yksi konsti on, kuten saatoitkin jo arvata, toisto. Vaikka et juuri tällä hetkellä uskoisikaan johonkin asiaan, toistamalla sitä uudestaan ja uudestaan se alkaa pikkuhiljaa juurtumaan sinne korvien väliin (ja sydämeen sekä ruuansulatukseen). Mitä tahansa uskomuksia voi tällä tavalla juurruttaa itseensä ja ehkäpä kaikista hyödyllisimpiä toistettavia uskomuksia ovat uskomukset itsestä. ”En osaa”, ”en pärjää”, ”kukaan ei tykkää musta” ja vastaavat ajatukset ovat vain uskomuksia, joita olet toistellut itsellesi siitä lähtien kun otit sen itseesi. Kannattaisiko ne korvata jollain positiivisella versiolla? Ehkä, ehkä…

Jos leikitellään hieman NLP:llä, voidaan toiston sijaan tai tietenkin lisäksi lähteä taklaamaan niitä uskomuksia suoraan. Nämä (kirjasta vapaasti lainatut) harjoitukset toimivat yhtä hyvin niin uskomuksiin ja käsityksiin itsestä kuin mistä tahansa muusta asiasta.

Ensiksi tarkkaillaan kehoa ja tuntemuksia uskomusten suhteen. Kuvittele jokin asia jonka tiedät olevan 100% totta. Miltä ja missä se tuntuu? Teetkö jotain liikkeitä kehollasi jos selität asiaa vaikkapa jollekin toiselle? Ehkäpä nyökyttelet varmana asiasta? Kyllä jämpti on näin!

Sitten käsitys jostain asiasta. Shellillä puhuivat, kuulit jostain, suattapi olla, miten se vaikuttaa kun kerrot asiaa, josta et ole lainkaan varma? Olankohautus vai jokin kasvonliike, epävarmuus asiasta tuntuu varsin erilaiselta kuin itsevarmana asian selitys, eikö vain?

Ja sitten leikitään opitulla. Valitse jokin asia johon haluaisit uskoa, tai vaihtoehtoisesti jokin uskomus joka ei palvele enää tarkoitustaan. Esitä se asia itsellesi käyttäen sitä kehonkieltä, johon haluaisit sen asian yhdistää. Epävarmuutta ongelmallisiin uskomuksiin ja varmuutta sekä itseluottamusta mitä haluaisit olla ja mihin uskoa.

Saa suorittaa.

Uskomus voi myös näyttäytyä kuvana mielessä tai sisäisenä äänenä, aivan samoin kuin kehossa. Jälleen siis yksi uskomus ja yksi käsitys tarkkailuun.

Kuvasta: missä kuva on näkökentässä, kuinka kaukana, värikäs vai mustavalkoinen, kehystetty vai avoin, liikkuuko se, kirkkaus ja kontrasti.

Äänestä: suunta, voimakkuus, etäisyys, kenen ääni, nopeus ja sävelkorkeus.

Kun tiedät miltä uskomus ja käsitys tuntuu, näyttää tai kuulostaa, voit kokeilla vaihtaa niiden asemaa. Vaihtoehtoisesti voit myös vahvistaa jo olemassaolevia uskomuksia tai heikentää käsityksiä, ihan oman mielikuvituksen mukaan.

Tai sitten voit julistaa uskomuksesi taivaan totena kaikelle kansalle ja haukkua kaikki toisin näkevät hulluksi, kuten valtaosa ihmisistä tuntuu somessa nyt tekevän. Valinta on sinun, usko tai älä.

Hyvesignaloinnista

(Juttu on alunperin julkaistu Markanmediassa)


Aina kun jotain ”isoa” sattuu ja tapahtuu jossain päin maailmaa, ihmiset sankoin joukoin julistavat tukevansa sitä sen hetkistä ”isoa juttua” laittamalla esimerkiksi lippuja ja kehyksiä somen profiilikuviinsa osoittamaan kuinka hyveellisiä he ovat - hyvesignalointia.

Eivät vain tavikset, mutta myös julkkikset ja joissain tapauksissa jopa yritykset ja yhteisöt nostavat lipun salkoon ja jakavat kuolematonta uskollisuuttaan sille seuraavalle suurelle jutulle. Ja kun hypetys menee ohi, asia unohtuu ja liput korvautuvat sillä sitä seuraavalla isolla jutulla. Jos vuoden päästä menee kysymään mille sitä oltiin niin kovasti lähettämässä hyviä viboja vuosi takaperin, veikkaisin että valtaosa ei enää sitä edes muista koska niin monta vastaavaa tapahtui sen jälkeen.

Mistä on oikein kysymys ja miksi ihmeessä näin oikein edes tehdään? Asiaa on jonkin verran tutkittu akateemisella tasolla ja sieltä suunnasta osviittaa ottaen pohditaan asiaa seuraavaksi. Linkkinä aiheeseen olkoon kuitenkin KVG: ”virtue signaling”.

Päällisin puolin hyvesignalointi on sitä oman rummun hakkaamasta: ”katsokaa kuinka hyveellinen MINÄ olen kun tuen tätä asiaa!” Osalla saattaa olla mukana ”oikea” usko siihen, että sillä lipulla tai profiilikuvalla ja kauniilla ajatuksilla sen muutaman postauksen ja tykkäyksen verran olisi jotain merkitystä, mutta siellä pohjalla on varsin monella se oma napa ensimmäisenä mielessä. Katsokaa MINUA, koska MINÄ välitän! Juutottakai…

Kaikissa näissä ”isoissa jutuissa” on kuitenkin aina kaksi selvää puolta nähtävissä: hyvät hyveelliset ja muut pahat ihmiset. Polarisaatio on taattu ja media kertoo kuinka jostain asiasta tulee olla mieltä. Olet joko puolesta tai vastaan, näin yleensä. Pieniä poikkeuksia toki on nähtävissä, kuten tämä S-kaupan Israel-boikotti osoittaa - media ei oikein tiedä kumman puolen rumpua tulisi hakata. Yhtä kaikki, se eri mieltä oleva porukka on pahoja, se oma puoli hyveellistä ja oikeamielistä sakkia. Ryhmien vahvistaminen on oleellinen osa hyvesignalointia.

Onko hyvesiganloinnissa sitten kyse puhtaasta esityksestä vaiko oikeasta ”uskollisuuden osoittamisesta” määrääkin paljon kuinka asiaa julkisesti julistava/liputtava nähdään. Eli onko se taho hyvesignaloiva NPC vaiko asialle omistautunut aktivisti. Ongelma on vaan siinä, että somessa näiden kahden erottaminen on lähes mahdoton tehtävä ja oletuksena on tyypillisesti se, että jos se toinen on asian puolesta, hänkin on lähes yhtä hyveellinen kuin itse ja kun toinen on asiasta väärää mieltä, hän on teeskentelevä mulkvisti ihan saletisti. Kun sen lipun kanssa lähtee kadulle saakka, se osoittaa ainakin jonkin asteista omistautumista asialle koska palaute saattaa tulla varsin kouriintuntuvasti päin pläsiä.

Hyvesignaalin uskottavuuteen vaikuttaa myös runsaasti sen pitkäkestoisuus. Jos se profiilikuva vaihtuu aina siihen uuteen juttuun, vähenee se ihmisen uskottavuus hyväntekijänä ylipäänsä - pitkäjänteisyys nähdään hyveenä, seuraavan ison jutun perässä juoksemista taas halveksutaan, paitsi kun sen tekee itse ja silleen tiätsä… ”oikein”. Nykypäivänä sitä liputusta ei otetaan enää kovinkaan vakavasti, mikä ei ole mikään ihme kun se lippu saattaa vaihtua viikottain.

Tekopyhyys ja sen seuraukset voivatkin tulla osalle yllätyksenä, kun sillä oman lipun heilutuksella ei saakkaan ylistystä kuin ”omilta” siinä kun muut alkavat halveksumaan itseään korottavia. Etenkin yrityksille nämä liputukset saattavat olla varsin haitallisia jos se oma vakioasiakaskunta ei olekaan niin innostunut kaikenmaailman hömpötyksistä verrattuna juuri palkattuun mainososastoon. Omaan jalkaan ampuminen on kuitenkin sallittua ja se avaa tietä uusille kilpailijoille?

Jos johonkin asiaan haluaa oikeasti vaikuttaa, siihen ei piisaa se profiilikuvan vaihto ja muutama tykkäys. Kun aihe vaihtuu useammin kuin sukat, huomiotaloudessa se muutos jää yleensä marginaaliseksi. Ilmiötä kutsutaankin lontooksi ”slacktivism”-termillä, finglishinä slaktivismi. Slack, laiskottelu väännettynä activism, aktivismi, muotoon - tämä kuvaakin hyvin nykypäivän ”someaktivisteja”.


Kolikolla on kuitenkin kaksi puolta…

Hyvesignalointi on helppo ja varsin tehokas tapa muodostaa yhteisöjä jonkin asian ympärille. Se saattaa nostaa yksittäisen ihmisen julkisuutta merkittävästi ja sen kautta avata uusia ovia ja mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Riittävän suurella joukolla mikä tahansa asia voidaan nostaa julkisuuteen jopa kansainvälisellä mittakaavalla.

Vielä jos mukana on aistittava aitous, se saa ihmiset oikeasti kuuntelemaan. Aitous yhdistettynä moneen eri ääneen saa asian kuulostamaan tärkeältäja kun kun mukana on useita eri samaan suuntaan rummuttavia tahoja, jokainen voi löytää sen oman vivahteensa johon samaistuu. Malliesimerkki tästä oli Trumpin viimeisin vaalikampanja, missä sadat vaikuttajat kykenivät yhteistyössä saamaan oranssin miehen taakse merkittävän massaliikkeen, kukin omalla tyylillään ja silti kaikki samaan päämäärään pyrkien.

Hyvesignaloijat voidaan myös nähdä moraalinvartijoina, jotka niin luovat kuin valvovat moraalisia normeja. ”Me oikeamieliset ihmiset teemme näin” ja päälle yhteinen symboli niin johan on liikkeellä voimaa. Bernays sai aikoinaan naiset tupakoimaan ja sen muuttaminen vaati melkoisen tupakoijien stigmatisoinnin ennen kuin siitä saatiin taas halveksuttavaa. Kukkahattutätien voimaa ei parane aliarvioida?

Moraalinvartijoiden läsnäolo tuo mukanaan myös vastuullisuuden teoista ja sanoista (ja tykkäyksistä). Individualistisissa yhteiskunnissa tämmöistä yleensä katsotaan kieroon, mutta yhteisön yhtenäisyyden kannalta on tärkeää, että niitä yhteisiä normeja seurataan lähes uskonnollisesti, täysin riippumatta niiden järkevyydestä. Vaclav Havelin 70-luvun lopulla kirjoittamassa kirjassa ”Power of the Powerless” asia kuvataan hyvin ja se kaupan ikkunan lappu on vaan nykypäivänä vaihtunut siihen profiilikuvan lippuun. Oikeutettua ja hyveellistä? Jokainen päätelköön itse - tehokkuutta ei voi kiistää.

…

Onko hyvesignalointi sitten hyvä vai huono juttu? Se riippuu. Se riippuu aiheesta ja keneltä kysytään. Julkinen häpäisy on vanha rangaistuskeino. Ne taustalla naruja vetelevät tahot eivät liioin koskaan joudu vastuuseen vaan syyllinen on aina se tavan tallaaja joka tekee ”väärin”.

Hyvesignalointi on siis varsin vanha ilmiö joka somen aikakaudella on saanut uudet vaatteet. Sen seuraukset voivat vaihdella yhteiskuntatasolla suuresta positiivisesta muutoksesta täyteen katastrofiin, aivan samoin kuin yksilötasollakin. Kannan ottaminen niin suuriin kuin pieniin asioihin voi johtaa ties mihin, aivan samoin kuin niistä hiljaa oleminen. Vielä kun somessa ymmärrettäsiin, että kyse on nimenomaan hyveillä signaloinnista, ei siitä että kuka osaa pilkata muita väärämielisiä parhaiten. Ehkäpä se onkin helpoin tapa huomata kuinka aidosta omistautumisesta on oikeasti kyse?

Eliitin ylituotanto

Schopenhaueria lainatakseni - jos haluat saavuttaa suuren yleisön, vetoa idiootteihin. Siksi ”demokratia” toimii niin loistavasti ja enemmistön tahdolla voidaan oikeuttaa mitä tahansa. Homma pelaakin melkoisen sujuvasti, mutta vallan nollasummapelissä on eräs ongelma, jota ”eliitti” ei ole kyennyt ratkaisemaan yrityksistä huolimatta. Riittävän korkealla vallan hierarkiassa ongelma ei tosin ole kovin suuri noin omalle kohdalle, koska järjestelmän kaaduttua raunioista noustaan taas uudelleen takaisin sinne huipulle kuin heittämällä. Kansa on kusessa, samoin kuin ne väliportaan itseään suurempana pitävä luokka (byrokraatit ja meritokratian nostamat tyypit) ja heidän tulisikin kiinnittää huomiota tähän 10-20 vuoden sisään saapuvaan vallan nollaukseen ja uudelleenjakoon. Miksi ennustan 10-20 vuoden sisällä? Turchinin matemaattinen malli näin kertoo…

Peter Turchin julkaisi 2013 teoriansa eliitin ylituotannosta (engl. Elite overproduction) ja esitteli matemaattisen mallin, joka pohjautui ihmiskunnan historiaan ja lähes joka ikisen sivilisaation ”loppuun”. Kun valtapelissä eliitin määrä kasvaa liian suureksi, se aiheuttaa epävakautta joka johtaa lähes poikkeuksetta suuriin mullistuksiin. Koska tarkalleen ja kuinka se tapahtuu, sitä malli ei osaa tietenkään ennustaa, mutta esimerkiksi Prof. Jiang on vissiinkin käyttänyt sitä mallia pohjana omille ennustuksilleen jotka ovat osuneet kohtuullisen hyvin kohdilleen ja sen seurauksena hän on varsin iso stara nykyään. Ennustaminen on toki hankalaa, etenkin tulevaisuuden, minkä vuoksi onkin mielenkiintoista pohtia asiaa hieman samaan tapaan kuin Azimov konsanaan Säätiö-sarjassaan.

Ongelma tunnistettiin jo vuosituhansia sitten, minkä vuoksi patriarkaalisissa järjestelmissä oli varsin yleistä antaa peritty valta vanhimmalle pojalle, sen sijaan että sitä lähdettiin jakamaan. Kun ”eliitin” määrä pidetään rajallisena, se ei lähde kisaamaan keskenään ”omia” vastaan. Toisia sukuja vastaan, toki, mutta ei suvun sisällä - vallan jakaminen on hölmöläisten hommaa ja ennalta määritelty vallan periminen pyrkii varmistamaan jatkuvuuden. Siksi yksiavioiset järjestelmät ovat lähtökohdiltaan vakaampia, kun jälkikasvun määrä on rajallinen ja järjestys itsestäänselvä.

Valtapelissä on hyvä muistaa, että rahaa on rajattomasti, mutta valtaa rajallinen määrä ja täten kyseessä on aina nollasummapeli - yhden kasvaminen on aina joltain muulta pois. Kun tämän ymmärtää, voi kaikessa rauhassa kuitenkin kasvattaa omaa varallisuuttaan ja sillä ostaa itsensä vapaaksi säännöistä. Kun et sekaannu valtapeliin, saat vapaasti tehdä mitä hyvin pitkälti mitä lystäät.

Monarkiat olivat tästä syystä varsin vakaita järjestelmiä, jos nyt ei lasketa keskinäisiä sotia ja suhmurointia eri kuninkaiden kesken. Yksi suku hallitsi tiettyä aluetta ja sen sisällä kansa sai kukoistaa, kunhan ei sekaantunut valtaan. Tapahtuiko sitä kukoistusta on taas toinen juttu, mutta rajattu eliitin määrä vakautti järjestelmän. Tämä kuitenkin muuttui radikaalisti tasavaltojen noustua suureen suosioon. Nyt kuka tahansa pystyi osallistumaan valtapeliin, eikä pelkästään ne tietyt suvut. Kyllä, varakkailla suvuilla oli etulyöntiasema kilpailussa, mutta periaatteessa kuka tahansa saattoi nousta kukoksi tunkiolle ja aloittaa oman sukunsa tai aateuuntansa vallan kasvattamisen.

Määritellään vielä pikaisesti mitä se ”eliitti” tässä asiayhteydessä merkitsee. Ennen se oli aateliset, virkamiehet, papisto ja kaikenmaailman kiltojen ja muiden johtajat, akatemiaa unohtamatta. Nykypäivänä eliitillä tarkoitetaan kaikkia valta-asemia poliitikoista byrokraatteihin, papeista AY-johtajiin ja median sekä koulujärjestelmän alimmasta ylimpään asemaan. Hyvin pitkälti siis kaikki meritokraattisen järjestelmämme tahot, joilla on valtaa muiden ylitse.

Muutama vuosisata eteenpäin ja saavutaan nykypäivään, missä byroslaviat ovat se normi. Eliitin määrä kasvaa jatkuvasti ja jokainen ryhmittymä pyrkii kasvattamaan omaa valtaansa kaikin mahdollisin keinoin. Mitä enemmän saa niitä ”omia kavereita” kaksoisvaltion asemiin, sitä enemmän valtaa on käytettävissä. Se eduskunta kun on rajattu määrältään, mutta eri hallintohimmeleihin voidaan laittaa kaikki kalakaveritkin duuniin. Oli se sitten suoraan liitoksissa hallintojen toimintaan tai jotain marttakerhoja joille kaadetaan resursseja tarpeen mukaan, tämä alati kasvava eliitti tulee jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa törmäämään siihen samaan kiviseinään, mihin ne kaikki edelliset dynastiatkin ovat kaatuneet - liikaa pelureita nollasummapelissä.

Kun tämä kerran tiedetään, eikö se ole sulaa hulluutta nopeuttaa epävakauden huipputasoa? Esimerkiksi EU on tehnyt kaikkensa saavuttaakseen sen epävakauden huipun lisäämällä eliitin määrää ja romuttalla kansojen koheesiota. Euroopan maat olivat vielä vuosikymmeniä sitten vakaita ja hyvinvoivia, mikä olikin tuolta rapakon takaa katsottuna suuri uhka. Jenkit olivat opetelleet jo heti syntymästä lähtien miten epävakaudella kerätään itselle enemmän valtaa muiden kustannuksella, joten on täysin loogista, että heidän täytyi eliminoida potentiaaliset vastustajat hyvissä ajoin. Ratkaisu? ”Yhdistetään” Eurooppa yhden lipun taakse ja annetaan sen romahtaa oman painonsa alle. Suurin osa lännen ”eliitistä” ei tätä ymmärrä ja ne jotka ymmärtävät, pyrkivät varmistamaan omat asemansa tulevissa katastrofeissa liittoutumalla jenkkien kanssa. Kansa ja pikkubyrokraatit ovat kusessa, mutta niistä ole ennenkään välitetty.

Mitään uutta tai ihmeellistä ei siis ole tapahtumassa, vaan ihmiskunta toistaa samaa vanhaa kaavaa joka johtaa tuhoon ja kärsimykseen. Raunioista nousee uusi uljas maailma ja sama kiertokulku lähtee uudelle kierrokselle. Kysymys kuuluukin, oletko sinä valmis tulevaan?

Turchinin malli kuitenkin myös osoittaa sen, että se tuleva romahdus on mahdollista välttää. Jos eliitin määrä saadaan painettua kipurajan alapuolelle ja kansa puhaltamaan yhteen hiileen, ei peli ole lainkaan menetetty. Tarvittava yhtenäisyys ei kuitenkaan ole saavutettavissa pakottamalla ja manipuloimalla, mitä nyt yritetään epätoivoisesti tehdä koko EU:n alueella, vaan se on luotava yhteenkuuluvuudella - yhteisellä tarinalla. Kyllä, se tarkoittaa jonkin asteista ”etnistä puhdistusta”, missä valtaväestöstä poikkeavien määrä tippuu riittävän pieneksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita välttämättä suoraan ihonväriin tai syntyperään perustuvaa jakoa, vaan riittää että se aatemaailma on yhdenmukainen. On siis oltava jokin valtakulttuuri, jota sitten johdetaan pienellä joukolla määrätietoisesti tiettyyn suuntaan. Mitä enemmän pelureita ja ryhmittymiä, sitä epätodennäköistä on yhtenäisyys.

Suomalaisten on siis tehtävä päätös - kaatuuko yhteiskuntamme EU:n mukana vai löytyykö jostain se pieni ryhmä, joka kykenee luotsaamaan maan takaisin kukoistukseen? Jatkoaikaa voidaan aina tosin ostaa luomalla jokin riittävän suuri katastrofi, eli siksi näimme tämän koronasirkuksen tässä hiljattain. Kansa yhdistyi ja puhalsi herrojensa käskystä samaan nuotioon… tai no, vain osittain, koska riittävä osa havaitsi kuinka nuotioon oltiin kustu oikeen kunnolla. Siksi tarvittiin isompi eksistentiaalinen kriisi ja kappas vaan, semmoinen sattuikin löytymään kuin ihmeen kaupalla (ja likemmäksi 10 vuoden valmistelulla) - Ukrainan osittainen pommittaminen kivikaudelle. Saatiin hieno ulkoinen vihollinen jota voidaan syyttää kaikesta, kun ilmastonmuutos ei nyt oikeen onnistunutkaan ja kansalta voidaan viedä tuhkatkin pesästä ennen kuin koko sirkus kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Idiootit saatiin jälleen valjastettua sankoin joukoin matkaan ja omaan polveen ampuminen julistettiin hyveelliseksi ja oikeamieliseksi teoksi. Jenkeille ja sille eräälle valitulle kansalle sopii varsin hyvin, että Venäjä ja EU polttavat kaikki pelimerkkinsä, koska moni kuvittelee jenkkien kykenevän varastamaan enemmistön pelimerkeistä ennen kuin Kiina ehtii apajille. En löisi kuitenkaan vetoa sen puolesta, koska Kiinan vakaus on omassa luokassaan ainakin vielä tällä hetkellä. Idän suunnassa kun on uskottavampi tarina kuin jenkeillä ja sen tarinan uskomiseen ei tarvitse olla nukkumassa kuten amerikkalaisessa unelmassa.

Toki tämä kaikki on puhdasta spekulaatiota ja matemaattisia malleja, jotka eivät voi ottaa huomioon villejä kortteja. Vetääkö joku siis ässän hihasta ja jotain ihmeellistä sittenkin tapahtuu - mene ja tiedä. Moni uskoo että Jeesus tulee ihan just ja korjaa kaiken, mutta toisaalta, moni niin uskovista on nähnyt ne samat merkit jo ties kuinka monta kertaa ennenkin vuosisatojen kuluessa. Mutta kyllä se tällä kertaa, eiks jeh? Ja kuten kaikki valtioon uskovat tietävät, kaikki korjaantuu kunhan vaan äänestää oikein!

#Hajatustila

Useamman vuoden tauon X:n huoneista jälkeen ajatus hieman toisenlaisista huoneista alkoi muhia NLP-koulutuksessa tässä kesän aikana. Muistot ”Tule kuulluksi” huoneista olivat lämpimiä ja konsepti vaati vain hieman kehitystä ja tullee varmaan kehittymään tässä tulevina kuukausina. Mitään kiveen hakattuja sääntöjä ja tiukkoja rajoja ei ole eikä tule, mutta joitain seikkoja ajattelin hieman selventää ennen kuin seuraavaa pukkaa.

En nyt lähde tarkemmin X:n huoneiden logiikkaa selvittämään vaan pari vuotta sitten tehty ohjevideo pitäisi olla riittävän ajantasainen: ”Twitterhuoneiden lyhyt oppimäärä”. Homma lähtee siis alkuun tämän hetkiseltä X:n ”ykkös”tililtäni, eli @funtsittavaa ja sinne niitä huoneita sitten ilmaantuu yleensä varoittamatta ja ilman sen kummempia ilmoituksia etukäteen. Huoneita ei myöskään tulla tallentamaan, eli ne katoavat huoneen loputtua bittitaivaaseen (eli X:n holveihin viranomaisille tarkistettavaksi).

Huoneiden nimi ”Hajatustila - Asiaa siitäjasiitä” kertoo mistä sen hetkisessä huoneessa on juttua ja aiheesta poikkeaminen olisi asia, jota pyytäisin kaikkia välttämään. Myöskään mitään ajankohtaisia ”ison maailman asioita” ei ole tarkoitus huoneessa puida, niille löytyy varmasti kymmeniä muita huoneita. Toki alkulätinöiden aikana voidaan pohtia edellisten huoneiden juttuja, mutta jätetään ne perinteisemmät ”kaikki on perseellään”-jutut väliin.

Pohjana valtaosaan aiheista on NLP:n eri tekniikat ja opit, mukaan lisäten muista samankaltaisista oppisuunnista ammennettuja asioita. Jos tämä tuottaa hengenahdistusta, kannattaa huone suosiolla skipata. Olen jo aikaisemmin raapustanut kantani Lauerman näkemyksiin NLP:stä otsikolla ”Hypnoosi ja NLP - mikä on totta, mikä tarua?” joten siitä voi aloittaa pohtimaan ovatko nämä Hajatustilat juuri sinulle oikea paikka. Minkkisen uutta kirjaa asiasta en ole lukenut, mutta ensimmäisen kappaleen audiokirjaversion perusteella voisin sanoa, että jos se NLP on kerran saatanasta, miksi ihmeessä sen kielimallit kukkivat tekstissä joka paikassa? Itse en ole koskaan ihastunut karismaattisiin saarnaajiin, oli se aihe sitten ihan mikä tahansa, joten tämäkään uusi pelastusta lupaava uskonnollinen paatos ei vakuuta pätkääkään. Mutta jälleen, jos haluaa uskoa manipuloiviin saarnaajiin omien havaintojensa sijasta, Hajatustilat eivät ehkä ole oikea paikka. Ja mihin ei tulla sekaantumaan huoneissa on juuri nämä ulkoa kuullut uskomukset - jokainen on ihan itse vastuussa omista uskomuksistaan sekä ennakkoluuloistaan ja niiden ulkoistaminen kenelle tahansa muulle ovat asioita, joita suosittelen ihan jokaista välttämään. Kukin tosin tavallaan, tietenkin.

Toistaiseksi huoneissa on pohdittu arvoja, uskomuksia ja ankkureita, seuraavana mielikuvia ja sen perään ties mitä. Näihin vanhoihin aiheisiin palataan uudelleen aika ajoin, niiden ollessa.9. kohtuullisen tärkeitä asioita ihmisten elämässä, joten jos meni edellinen ohi, ei tarvitse murehtia - asiaan palataan myöhemmin, jos virta piisaa huoneiden pyörittämiseen ylipäänsä. Mitään takeita tähän kun ei ole, joten tämä on siis toistaiseksi voimassa olevaa tietoa ja jos muutoksia tulee, editoin tähän blogipostaukseen nykyhetken tilanteen.

Eli huoneiden tila:
18.9.2025 aktiivinen, seuraava huone mielikuvista mahdollisesti tulevina päivinä.
21.9.2025 Mielikuvat editoitu, seuraavassa tilassa pohditaan näkökulmia
18.10.2025 Ihana pikkuhuone näkökulmista, kiitokset osallistuneille

——

Eräässä toisessa asiayhteydessä tuli juttua ”terapia” ja ”terapeutti” termien käytöstä ja NLP:ssä yleensä puhutaan ”practitioner” eli harjoittajasta, mutta tässä pohdin että olisiko sopiva ammattinimike näiden huoneiden tiimoilta asennevammaterapeutti?

Harmittavat stipendit

Hesarissa oli hiljattain varsin paljon keskustelua herättänyt mielipidekirjoitus: ”Stipendi annetaan usein sille, joka saa muutenkin paljon kehuja” (arkistolinkki). Väestöliiton asiantuntija kehtasi mennä pökkimään meritokraatisen järjestelmän ydintä - kuka ansaitsee tulla palkituksi erinomaisuudesta. Vähemmän yllättävästi ”oikeisto” veti herneen nenään asiasta, koska juttu ymmärrettiin (lukematta itse artikkelia) yhdenvertaisuuden ylistysvirreksi. Varmasti sitä olikin hieman mukana, mutta itse näkisin jutun olleen enemmän keskustelunavaus aiheelle ”mistä ja miten yleensä tulisi lapsia palkita”.

Meritokratiassa ideana on palkita ”parhaat” ja siitä usein koulujen jakamissa stipendeissä on kyse. Usein siis se ”kympin oppilas” saa stipendin ja se ”mukavin tyyppi” saa jonkun hymypoikapatsaan tai vastaavan. Tämä voidaan nähdä kannustimena esimerkillisyydelle, niin akateemisen osaamisen kuin käytöksen osalta. Kuinka reilua tämän kaltainen palkitseminen sitten, onkin sitten jo pienehkö ongelma. Kenen mittarilla ja minkä mukaan se oppilas niin esimerkillinen tapaus, että hän ansaitsee siitä ylimääräisen palkinnon? Artikkelissa nostetaan myös hyvin esiin se tunne, jonka ne muut stipendittä jääneet saattavat pistona tuntea: enkä minä olekaan riittävän hyvä? Joku auktoriteetti määrittelee normit ja vain ”paras” palkitaan heidän valitsemallaan tavalla, muut eivät ole oikeen mitään.

Ehkäpä se jokaisen palkitseminen jostain voisi hieman lieventää asiaa? Osallistumisesta palkitseminen tuppaa lähinnä ärsyttämään ihmisiä, joten jokaisesta oppilaasta pitäisi keksiä jokin positiivinen asia josta häntä sitten kehutaan? Se voisi tietysti auttaa lapsia itsetuntonsa kanssa ja motivoida heitä joksikin aikaa, kun he saisivat ansaittua kiitosta jostain mitä ovat tehneet. Se vaan ei edellenkään poistaisi ongelmaa, joka aiheutuu ulkopuolisesta motivaatiosta.

Jos ihminen oppii, että sillä muiden mielipiteillä itsestä ja omasta suorituksesta on suurta merkitystä, on varsin helppoa lyödä ihminen maihin antamalla hänelle negatiivista palautetta. Vielä jos itse oppiminen on suorittamista, numeroiden jahtaamista ja teeskenneltyä positiivisuutta että kaikki tykkäisivät ihmisestä kun hän miellyttää muita, voidaan olla melko varmoja että se koulusta opittu ei pitkällä juoksulla tuota niin positiivisia tuloksia. Ei miksikö? Ulkoinen motivaatio sisäisen sijaan ei yleensä kannattele pitkälle. Oppimisen ilon sijaan koulusta tulee kilpailu jossa voittajat palkitaan ja muut jäävät nuolemaan näppejään. Suurimmat mielistelijät pääsevät helposti pitkälle opittuaan manipuloimaan muita ihmisiä, ei siksi että he olisivat itse niin erinomaisia… muussa kuin perseennuolennassa.

Noh, palkitaan kaikki koska yhdenvertaisuus ja tasa-arvo - näitä sointuja taas kuuluu ”vasemmiston” suunnalta varsin usein. Alun perusteella ja meritokratian kritisoinnin perusteella voisi luulla, että itsekin olisin tällä kannalla, vaikka todellisuus on varsin toinen. Nämä kauniit aatteet ihmisten välisestä tasa-arvosta kun ovat vain niitä - aatteita. Todellisuudessa ei ole olemassa kahta tasa-arvoista ihmistä. Lopputulosten tasavertaisuus on ideana yksi haitallisimmista mitä älyköt ovat koskaan keksineet, samalla kuin kuvitelmat tasa-arvoisesta kilpailusta kun kaikille annetaan samat lähtökohdat on puhdasta utopiaa. Mitään todellista keinoa tasoittaa pelikenttä ei ole olemassa, vaikkakin ”positiivinen erityiskohtelu” on jopa lakiin kirjoitettua laillista syrjintää.

Ihmiskunnan vahvuus onkin aina ollut siinä ihmisten erilaisuudessa. Yksi osaa yhden asian, toinen toisen ja siinä voidaan saavuttaa se 1+1=3 tilanne. Nykypäivänä tämä idea tosin ollaan korvattu 1+1=1 mallilla, missä yksilöiden erot löytyvät ihonväristä, seksuaalisesta suuntautumisesta tai jostain muusta täysin asiaan liittymättömästä ominaisuudesta. Monimuotoisuutta haetaan ulkoisilla ominaisuuksilla taitojen ja aatteiden sijasta, millä saavutetaan ulkoa katsoen värikäs joukko jotka ovat kaikki samaa mieltä asioista ja kukaan ei tuo mitään uutta pöytään. Miesten korvaaminen naisilla (ja toisinpäin) vain että saataisiin monimuotoisuutta menee taas sinne typerimpien ideoiden kategoriaan.

Sen sijaan että palkittaisiin ”parhaat”, mitäs jos lapsille opetettaisiin tunnistamaan heidän omat vahvuutensa sekä heikkoutensa ja tunnistamaan missä he tarvitsevat jonkun toisen omaa ja ainutlaatuista maailmankuvaa että saavutettaisiin se 1+1=3 tilanne? Samalla voitaisiin opettaa, että ihan kaikkien kanssa nyt vaan ei voi tulla toimeen ja on ihan ok kävellä pois ryhmästä jos siltä tuntuu. Tämä pitäisi vaan parittaa sen kanssa, että osattaisiin kuitenkin käyttäytyä sivistyneesti kaikkien kanssa, vaikka ei heidän kanssa haluakaan olla millään tavalla tekemisissä. Mutta kukas tämmöisiä nyt lapsille opettaisi, kun eivät aikuisetkaan siihen kykene?

Kuka siis on oikeassa asian suhteen? Erinomaisuutta palkitsemalla ne parhaat nousevat esiin ja pääsevät pitkälle, siinä kun ne loput jäävät jalkoihin. Yhteiskunnan edistymisen kannalta tämä ei välttämättä ole huono asia, koska asiat kehittyvät kun osaavimmalle annetaan eniten edistämään hänen työtään. Toisaalta taas tasa-arvoisuuteen pyrkiminen lisäisi yhteiskuntarauhaa ja kansan koheesiota, vaikkakin silloin ne ylös pyrkivät naulat lyötäisiin takaisin muiden tasolle. Lasten palkitseminen voi joissain tapauksissa lisätä heidän motivaatiotaan, mutta samalla ulkoisten motivaatioden vahvistuminen sisäisten heikentyessä tuo omat ongelmansa. Kysymys onkin se mitä halutaan saavuttaa, ei se mikä on se ”oikea tapa”. Nykypäivänä meritokraattinen ajattelu on voimissaan eli parhaat palkitaan ja jos et menesty, se on omaa syytäsi… vaikka se ei olisikaan. Jengi juoksee palkintojen perässä kilpaillen muiden kanssa yhteistyön sijasta ja häviäminen on omaa syytäsi… vaikka se ei olisikaan.

Jokainen näkee maailman sillä omalla ainutlaatuisella tavallaan ja eri kantojen määritäminen ”oikeaksi tai vääräksi” ei palvele kuin harvojen etua. Heilureita kun pitää ruokkia jatkuvasti…

Vaalisirkuksesta

Seuraava vaalisirkus lähestyy ja kansasta kuoriutuu jälleen kerran politiikan kokemusasiantuntijoita, jotka kaikki tietävät olevansa oikeassa ja tietävänsä totuuden. Todellisuus ei voisi paljoakaan kauempana olla, koska se sama joukko tulkitsee kaiken näkemänsä ja kuulemansa sillä yksinkertaisimmalla propagandasuodattimella: samaa mieltä asiasta = totta, eri mieltä = propagandaa. Siksi se ”oma” puolue pelastaa ja muut ovat syyllisiä kaikkeen ”pahaan”.

Jos silleen aikuisten oikeesti haluaisi selvittää onko se oma ehdokas (siis puolue, koska Suomessa ei ole henkilövaaleja D'Hondtin menetelmästä johtuen) kuinka monta kertaa tehnyt mitä lupasi ja monastikko nappia on painettu puheita vastaan. Jos ehdokas ajaa asiaa joka itselle on tärkeää, kannattaa kuitenkin muistaa että jostain itselle tärkeästä asiasta hän saattaa kuitenkin olla eri mieltä, jolloin lopputulos on joiltain osin positiivinen ja joiltain negatiivinen. Tämä ”pienimmän pahan” tekniikka takaa kuitenkin yhden asian - saat aina ja poikkeuksetta huonon ehdokkaan, joka tekee päätöksiä joitakin arvojasi vastaan.

Mutta kukin tavallaan…

Tavan tallaaja tekee usein päätöksensä äänestyksessä vastoin omia arvojaan ja sen sijaan käyttää paljon yksinkertaisempaa tapaa valita sen oman ehdokkaan. Ehdokkaan tunnistettavuus, näkyvyys, maine, ulkonäkö (myöskin sukupuoli ja ihonväri) ja loppuviimein puolue ovat ne merkittävät asiat ja ne tähän astiset tulokset painavat varsin vähän vaakakupissa. Merkityksellistä on siis lähinnä se, minkälaisen kuvan yksilö on saanut ehdokkaasta. Ja kun niitä mielikuvia on varsin yksinkertaista manipuloida, vähemmän yllättävästi saamme kerta toisensa jälkeen jotain ihan muuta kuin tilasimme. Lopputulos onkin aina sama: ”talvi yllätti autoilijat”.

Tämä länsimainen demokratia ei kuitenkaan ole mikään ikuinen malli tai ihmiskunnan kehityksen huippu, vaan samaa jatkumoa vanhaan valtapeliin josta mm. Aristoteles, Nietzsche ja Machiavelli ovat aikoinaan kirjoittaneet. Historiasta oppiminen on toki tylsää, mutta edestään se tullaan taas löytämään siinä vaiheessa kun se erite osuu tuulettimeen. Jos oletetaan, että nämä em. hahmot ovat olleet kuusalla maailman menosta, voitaisiin niistä opeista vetää kolme mahdollista polkua johonkin ”parempaan”. Vertaamalla vaikka Trumpin voittoa Machiavellin oppeihin, voidaan näitä yhtymäkohtia osoittaa useampiakin, mikä ei tosin todista millään tavalla heidän ottaneen inspiraationsa tältä varsin pragmaattiselta filosofilta.

Kaksi ensimmäistä tapaa vaatisivat rautaisen ymmärryksen miten tämä poliittinen peli oikeasti toimii ja päälle vielä osata sekä haluta pelata sitä peliä. Kaikki kolme taas vaativat itsensä hallintaa tilanteessa kuin tilanteessa, mistä lisää myöhemmin. Toki kuka tahansa saa leikkiin ryhtyä ja kuvitella muuttavansa maailmaa, mutta jos se oman pään hakkaaminen seinään ei kiinnosta, kannattaisi ehkä viisastua ennen kuin lähtee isojen poikien pelikentälle? Koska en itse ole yhdessäkään puolueessa ollut millään tavalla mukana, eikä minulla ole juurikaan ”sisäpiirin” tietoa asioista, perustuu seuraava havainto vain ulospäin näkyvään: kaikki vanhat puolueet ja osa niiden ehdokkaista osaa pelin, uusissa puolueissa ja niiden ehdokkaissa ei ole juuri mitään osaamista ja se koetetaan korvata innokkuudella, idealismilla ja iskunkestävyydellä. Voittajia ei tarvitse siis ihmetellä…


Ensimmäinen tapa - sisältä vaikuttaminen

Tämä nykyinen malli, jos siis uskoo näitä filosofeja ja heidän ajatuksiaan, olisi mahdollista ”korjata” sisältäpäin, mutta se vaatii huomattavasti enemmän paukkuja kuin ne kaksi seuraavaa tapaa. Ensiksi on kuitenkin ymmärrettävä, että järjestelmä ei ole rikki vaan se toimii juuri kuten se on suunniteltukin - suosiokilpailulla valitaan puhuvat päät, rahalla niitä päitä ohjataan. On siis valittava haluaako puhuvaksi pääksi painamaan nappia, vaiko mestariksi nukkearmeijan yläpuolelle. Jokainen päätelköön itse kuinka näihin asemiin päästään ja mitä niihin vaaditaan yksilöltä. Hakeutumalla ”vanhojen” puolueiden listoilta puhuvaksi pääksi voikin siis olla helpoin tapa päästä vallanreunaan kiinni, mutta jos pelin henki ja säännöt ovat hakusassa, lopputulos saattaa muutoksen sijaan olla vain vanhan vallan pönkittyminen.

Muutokseen sisältä tarvitaan siis ainoastaan kunnon siivu vallasta siinä parlamentissa jossa pelataan, oma verkosto koneiston sisällä olevia byrokraatteja sekä resurssit pitää vähintään kiinni (mieluiten kasvaa) siitä vallasta. Joka ikinen muu toimija on pelissä kilpailija, osa saattaa mennä myös sinne vihollisen leiman alle. Muutama vuosikymmen kovaa työtä ja riittävät resurssit saattaa siis piisata täydelliseen muutokseen! Helppoa kuin heinänteko, eiks jeh?


Toinen tapa - kansan mielipiteen muuttaminen

Koska ne nykyiset pelurit joutuvat edelleen kilpailemaan kansan suosiosta, helpoin tapa saada poliitikot muuttamaan kantaansa mistä tahansa asiasta on saada kansa vaatimaan muutosta. Sen sijaan että mennään sinne itse painamaan nappia, nämä suosiokilpailua pelaavat joutuvat ottamaan kansan huomioon ja muuttamaan omaa toimintaansa sen mukaan. Historiasta oppinut saattaisi nostaa esiin jonkun kansan jo tunteman tahon keulakuvaksi muutokselle ja riittävillä resursseilla varustettuna kansan yleiseen mielipiteeseen on mahdollista vaikuttaa asiakohtaisesti.

Siis teoriassa mahdollista, koska vastassa on useamman miljardin budjetilla pyörivä ”valtamedia”, joka ottaa aina sen vallanpitåjän puolen kun vastassa on kansa. Tähän valtamedian ohittamiseen on toki omat keinonsa, kuten on jo osoitettu muutamassa länsimaassa, mutta pääpiirteittäin kansan suunnan muuttaminen on vain marginaalisesti ”helpompi” tapa muuttaa asioita kun sitä verrataan sisältä muuttamiseen. Pelisilmää, halua, tahtoa ja resursseja jos piisaa, lähes mikä tahansa muutos on mahdollinen kansan kautta kierrättäen suoran toiminnan sijaan. Vai mitä luulit miksi esim. Elokapina on niin hyvin varustettu?


Kolmas tapa - oma tie

Jokainen kun on itse vastuussa ja itse päättää omasta reaktiostaan asioihin, voi aina valita että tehkööt herrat mitä lystää ja käskekööt mitä tahtoo, teen miten itse meinaan. Koska vallanpitäjien aseet ovat jo pitkään olleet pelko ja viha (sekä joskus toivo), jokainen voi omalla päätöksellään olla suuttumatta tai pelkäämättä vaikuttaen suoraan siihen, minkä verran ne ulkoiset asiat yksilöön vaikuttavat. Joskus se vähimmän vastustuksen reitti saattaa olla tehdä vastentahtoisesti mitä käsketään, mutta kun jo tämän asian tiedostaa, voi niitä päätöksiä omista asioista tehdä aivan eri tavalla ja asenteella kuin valtaväestö.

No mutta kuinka se nyt sitten muka muuttaa järjestelmän jos vain keskittyy itseensä? Hitaasti, tartuttamalla muita samankaltaiseen ajatteluun. Sopivasti väliin sanan säilää sivaltaen on myös mahdollista saada tätä vääjäämätöntä järjestelmän kaatumista nopeutettua, esimerkiksi laittamalla nykyiset kilpailijat napit vastakkain keskenään. Suurin osa ihmisistä kun ei kykene hallitsemaan tunteitaan, itkupotkuraivarin esiin kutittelu ja oikeaan suuntaan ohjaaminen ei ole homma eikä mikään.

Kehotanko siis ihmisiä riidankylvöön? Enhän nyt toki, pois se minusta, kunhan osoitan vaan pelin nykyisiin sääntöihin ja niissä piileviin valuvikoihin. Jos haluaa oikeasti vaikuttaa asioihin, olisi varmaan ihan hyvä ymmärtää miten peliä pelataan. Tämä siis jos haluaa vaikuttaa muiden asioihin, pelin hengen ymmärtäminen kun ei ole pakollista oman tiensä kulkijoille - siitä on tosin suuri apu päätöksiä tehtäessä.

Tämä kolmas tie on siis helpoin, sen vaatiessa ainoastaan itsensä hallintaa. Helppo? Ei likikään, mutta muihin verrattuna huomattavasti helpompi. Itsensä hallinnan ja ymmärryksen lisäksi kun kahdessa ensimmäisessä on osattava se peli, sekä omistettava tarvittavat resurssit siihen muutokseen. Tämän hetkistä oppositiota, eli näitä pienpuolueita kun katsoo niin ei puutu kuin 3/3 osaa - yhtä herkkiä loukkaantumaan kuin vihervasemmisto & persut, ei minkäänlaista pelisilmää ja päälle vielä ollaan käsi pitkällä pyytämässä muilta rahaa kaikkeen mahdolliseen. Ei näin, poijjaat, ei näin.

Muistakaa siis äänestää oikein, koska syy kaikkiin ongelmiin löytyy aina muista, ei peilistä!

Sosiaalinen hyljeksintä

Vaikka sanonta meneekin että ”ei haukku haavaa tee”, tuo ihmisen aivojen johdotus osoittaa hieman toisin. Tunteet voivat nimittäin luoda hyvin samankaltaisia kipuja kuin fyysiset osumat, josta esimerkiksi Howard Schubiner, MD, on raapustanut useammankin opuksen (mm. ”Unlearn Your Pain” sekä ”Unlearn Your Anxiety and Depression”). Kivut ovat nimittäin aivojen tuotosta ja niille on ihan se ja sama mistä se negatiivinen reaktio saapuu. Tämä tosin ymmärretään usein väärin ja kommentoidaan, että on päässä vikaa tai että kuvittelee ne kivut. Kyllä, kaikki kivut ovat ”kuviteltuja” ja samalla ne ovat myös aitoja tuntemuksia, jotka jokainen yksilö kokee hieman eri tavalla, riippuen siitä miten hän on itse sen oppinut. Reaktio kipuun, aivan kuin kipureaktio itsessään kun ovat opittuja tapoja - hyvin harvoin vaan tietoisesti opittuja.

No mitä hittoa tällä nyt on merkitystä, opittu tapa, mitä sitten? Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä ja lauman hylkäämäksi joutuminen oli hyvin pitkälti ennenmuinoin kuolemantuomio. Asiaa onkin spekuloitu, että ehkäpä Homo Sapiensin ”voittokulku” johtuu juuri tästä asiasta - sosiaalinen hylkääminen aiheuttaa kipua. Ja mitä ihmiset yleensä tuppaavat tekemään niin tietoisesti kuin tiedostamattaan? He pyrkivät välttelemään kipua…

Kun yksilö oppii, että hylätyksi tuleminen johtaa kipuun, hän alkaa sitä niin pelkäämään kuin välttelemään. Ei siis kannata tehdä tahi sanoa mitään, mikä johtaisi lauman ärsyttämiseen - tervetuloa kollektivismi ja konformismi. Voidaan siis sanoa, että tämä laumakäyttäytyminen on ihmiselle luonnollinen ominaisuus. Opittu, juu, mikä kertoo myös sen, että siitä voi myös oppia pois… jos sen kokee itse aiheelliseksi. Ihmisen nimittäin täytyy itse haluta pääsemään vapaaksi omista opeista ja uskomuksistaan - toista voi yrittää auttaa, mutta muutoksen on lähdettävä sisältä. On kuitenkin olemassa eräs tapa ”pakottaa” ihminen oppimaan ja uskomaan johonkin asiaan.

Toisto.

Jos jotain asiaa toistetaan päivästä toiseen, ne yhteydet korvien välissä vahvistuvat ja juurtuvat sinne omaan maailmankuvaan. Hieno homma, niinhän sitä ihminen oppii kaikkea hyödyllistä! Kyllä, ja varsin paljon kaikkea haitallistakin…

Tee kuten käsketään, istu hiljaa, auktoriteetti tietää totuuden, on olemassa vain yksi oikea totuus (jonka me kerromme), toisten väärille vastauksille voi nauraa, näin olet hyvä kansalainen… ja muita hienoja oppeja, joita aletaan syöttämään esikoulusta lähtien lapsille. Sulavasti rullaava yhteiskunta tarvitsee tottelevaista kansaa ja siksi koulujärjestelmämme ensisijainen tehtävä onkin tuottaa näitä Matti ja Maija Meikäläisiä jotka kaikki ajattelevat samalla tavalla. Kun vähintään vuosikymmenen istuu koulun penkillä, varsin monelle ne ajatukset iskostuvat syvälle ajatusmaailmaan.

Ennenvanhaan oppilaiden fyysinen kurittaminen oli ihan jees ja siinä opettaja aiheutti kipua oppilaalle kun hän ei tehnyt mitä käskettiin. Nykyään fyysisen kivun aiheuttaminen on kiellettyä, mutta jostain syystä henkisen kivun aiheuttaminen on jees. Ja kun tiedetään, että aivot tulkitsevat nämä molemmat samalla tavalla, voitaisiin jopa väittää että tämä ”sallittu” henkinen pahoinpitely ei juurikaan eroa niistä vanhoista ja halveksuttavista keinoista. Opettajan ei edes itsensä tarvitse tehdä mitään, vaan sosiaalisen hylkäämisen uhka aiheuttaa jo sen kivun ja se on asia, jonka suuri osa lapsista oppii ja kantaa ne opit läpi koko elämänsä. Kuis meni, noin niinkun omasta mielestä?

Kaikki nämä julkiset medialynkkaukset, pelko&viha-kampanjat ”väärää mieltä” olevia kohtaan ja vastaavat ovat siis varsin sama asia, kuin jos ne kohteet piestäisiin. Valtion ohjaamana tätä voitaisiin pitää halveksittavana asiana, mutta se on nykypäivän normi. Tai no, ei mikään nykypäivän, vaan ihmiskunnan normi jo vuosituhansien ajoilta. Heidän valtaansa uhkaavat hakattiin, tapettiin tai eristettiin. Nykyään se kivun aiheuttaminen on vaan vähemmän fyysistä ja moninkerroin enemmän henkistä. Sivistynyttä, vissiin?

Onneksi hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, vaan asialle voi jokainen itse tehdä jotain. Fyysisiltä vammoilta välttyminen vaatisi varmaan vuosikymmenten treenin itsepuolustuslajeja, tosin silläkään ei voi kaikkea välttää. Henkisen kivun suunnalta homma toimii kuitenkin samalla tavalla, eli jokainen voi itse treenata mieltään ja näin välttyä suurelta osin siitä kivusta, joka aiheutuu mm. sosiaalisen hylkäämisen tapahduttua. Ikävä kommentti somessa voi siis helposti aiheuttaa kipureaktion ihmisessä, jos hän ei ole itse päättänyt puuttua asiaan. En nyt lähde tässä opettamaan sitä henkistä kestävyyttä, vaan se on jokaisen omalla vastuulla. Jos niissä kouluissa opetettaisiin moisia asioita sen sijaan että iskostettaisiin laumakäyttäytymistä, olisi yhteiskuntamme varsin eri näköinen. Ja vähemmän yllättävästi juuri siksi koulu, media ja poliittinen byroslaviamme toimivat juuri kuten ne toimivat - tottelevaisuus, eli teet kuten sanomme tai itket ja teet.

Machiavellit luettuna jenkeissä?

Jos haluaa kylmän pragmaattista näkemystä politiikasta ja vallasta, Niccolò Machiavellin ”The Prince” ja ”Discourses on Livy” (ja mikäettei hänen ”Art of War” päälle) ovat loistavia teoksia. Monelle Machiavelli edustaa kaikkea mikä on väärin tai pahaa, vähintäänkin julmaa, kun osalle hänen näkemyksensä ovat puhdasta timanttia jota kannattaa kuunnella. Ruhtinas (The Prince) on joidenkin mukaan ohjekirja, toisten taas satiirinen piilovittuilu hallitsijoille. Jokainen päättäköön itse oman kantansa.

Ovatko hänen näkemyksensä kuinka sopivia nykyaikaan, kun otetaan huomioon se reilun 500:n vuoden harppaus etenkin teknologiassa? Hyvinkin, väittäisin. Ja kun näin sivusta seuraa mitä jenkeissä on tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana, oma arvioni on että Trumpin puolella Machiavellit on tavattu tarkkaan ja tulkittu nykymenoon sopivaksi. Epäilisin että kyllä sitä muuallakin on näitä opuksia tutkittu tarkkaan, mutta käytännön toteutus on joko jäänyt tahallaan väliin, tahi ymmärretty päin honkia. Toki tämä näkemys perustuu omaan tulkintaani Machiavellin näkemyksistä, joten asiasta saa olla vapaasti eri mieltä - aivan kuten Machiavellikin taisi toivoa.

Jo kampanjansa aikana Trumpin puoli osoitti strategisen osaamisensa ja joukkovoiman valjastamisen. Se oma kansa ”aseistettiin” ja lähetettiin niin sosiaaliseen mediaan kuin kaduille vääntämään kättä kaikkien kanssa. Selvä viesti, yksinkertainen aate (MAGA) ja kampanjan kruunasi messiaan tavoin ”fight fight fight”. Vaikka media maalasi ja maalaa edelleenkin ainakin Suomessa Trumpista hullun megalomaanisen narsistin, mitä hän voi hyvin ollakin, en tiedä kun en tunne miestä, hänen tiiminsä osasi muuttaa peliä riittävästi että pystyivät sen voittamaan itse tekemillä säännöillään - ei niillä vanhoilla, joissa voittajaksi Biden kruunattiin neljä vuotta aikaisemmin. Rakkaus tai viha, on ihan sama kummalla kannalta Trumpista on, kaikki puhuivat hänestä ja toiston vaikutus taisi päästä unohtumaan pahemman kerran demokraateilla, kuin myös Suomen medialla…

Itse en ole puolesta enkä vastaan Trumpin valintaa presidentiksi, koska en edelleenkään kannata kenellekään valtaa muiden ylitse. Sanoo sitä sitten hullun tuuriksi tai mestarilliseksi strategiaksi, ei voi kuin nostaa hattua hienosta pelistä. Musk pelasi oman osansa myös kunnioitettavasti ja hänen kantansa sananvapaudesta, vaikkakin joiltain tietyiltä osin varsin arveluttavia, sopii hyvin vahvasti vanhasta opittuun - Machiavellin aatteeseen totuudesta ja sen soveltamisesta tilanteeseen. Ja ei, en ”kannata” Muskin teknokraattista ajattelua monessa kohtaa, mutta kuten sanotaan, kansa äänesti, pulinat pois.

Machiavelli oli harvinaisen vivahteikas ajattelija ja hänen näkemyksensä ovatkin osoittautuneet jälleen kerran voitokkaiksi. Asiat eivät koskaan olleet absoluuttisia, vaan lähes jokaiseen ohjeeseen ja hyveeseen liittyy ”mutta”. Juuri tämä sopeutuvuus tilanteeseen on piirre, joka tehokkaissa johtajissa paistaa läpi. Ei niinkään ”hyvissä” tai ”oikeamielisissä”, vaan nimenomaan tehokkaissa johtajissa, joita ei lännen suunnalta kyllä kannata edes yrittää etsiä. Kansa on pitkään valinnut lännessä ne kiiltokuvapojat, joita media on hehkuttanut ja tulos on… noh, sen mukainen. Kansa saa toki aina näköisensä johtajan, mikä johtunee siitä että peilin paikalla on lähes poikkeuksetta idioottilaatikko ja se ”näköinen” on se mitä halutaan.

Sitten itse asiaan, eli miksi ihmeessä ajattelen Trumpin tiimin olevan Machiavellin oppien sisäistäneitä janttereita? Aloitetaan liittoumista, joita iso-M suositteli kunnioittamaan… siihen asti kun niistä on itselle hyötyä. Ystävällisiä valtioita autetaan konflikteissa, mutta samalla pidetään mm. silmä kovana mahdollisuuksista heikentää niitä tai saada ne liittolaiset riippuvaiseksi sinusta. Oikeamielinen hallitsija seuraa maan lakeja, jakaen kuitenkin siinä samalla sille omalle porukalle korkeita asemia näin pönkittäen omaa hallintoaan. Ja päälle, ole rehellinen kansalle, koska massojen viisaudesta on hyötyä, mutta huijaa heitä, jos se tekee heistä parempia, hyveellisiä kansalaisia.

Suurin erimielisyys tällä hetkellä onkin se, että mitä ne ”hyveet” oikeen kuuluisivat olla. Demokraattien hallitsema länsi, mitä Euroopassa edelleenkin kumarretaan, perustuu enemmänkin näin rankasti yleistäen woke-arvoihin jossa kaikki eri mieltä olevat ovat natseja. Asioista saa olla vain yhtä mieltä ja muut näkemykset on estettävä. Kansaa kohdellaan kuin herkkusieniä (pidetään pimeässä ja syötetään paskaa) ja peilin sijaan kansa katsoo töllöstä mitä mieltä tänään kuuluu olla. Konformismi on siis ainoa hyve. Mitä ne Trumpin puoleen hyveet sitten ovat? MAGA! Eli… kas kummaa, NLP Milton mallin mukaisesti ”jokainen tulkitsee sen omalla tavallaan” eli ovat tyytyväisiä omaan kantaansa… tai vaihtoehtoisesti vihaa kaikkea mitä se edustaa. Puhdas propagandistinen temppu, mutta hei, yhteiseksi hyväksi ja silleen!

Yksi asia on kuitenkin ylitse muiden ”todisteena” tälle Trump-Machiavelli yhteydelle: ajatus siitä että oma kansa ensin, vaikka se tarkoittaa lyhyellä aikavälillä julmuutta, mutta pitkällä aikavälillä kansan parasta. Näin itse tulkitsen Machiavellin aatteiden ytimen. Mitä se ”kansan paras” sitten oikeasti on, se taas on jokaisen pääteltävissä itse. Aivan samoin kuin mitä toimia pitää julmuutena. Ihmiset ovat poteroituneet niin vahvasti omiin arvoihinsa ja aatemaailmoihinsa, että keskustelu eri ryhmien kesken on lähes mahdotonta. Kaikki julistavat olevansa itse oikeassa, hyveellisiä ja oikeamielisiä, siinä kun vastapuoli on pahoja syntisiä (natseja tai kommareita, puolesta riippuen). Vahva kansa tarvitsisi yhteisen arvopohjan, mutta sitä taitaa nykypäivänä olla turha etsiä?

Elämmekin mielenkiintoisia aikoja. Suuret johtajat kertovat olevansa hyveellisyyden perikuvia ja heidän kannattajat lähestulkoon palvovat näitä idoleita. Se kuka määrää yleisen mielipiteen on se taho joka on oikeasti vallassa, mistä seuraakin kysymys: vaikka tirehtööri vaihtuukin sirkuksessa, muuttuuko muu kuin näytöksen ohjelmanumerot? En nimittäin näe Trump&Musk kaksikon kaatavan rahan valtaa ja kun emme tiedä mitä suljettujen ovien takana oikeasti sovitaan, ei ole mikään hullu salaliittoteoria väittää, että seuraamme vain seuraavaa kautta tässä esityksessä.

Hattua pitää kuitenkin nostaa Trumpin tiimille hienosti pelatusta pelistä. Machiavellin opit on sisäistetty ja jos hän sattuu olemaan oikeasti hyveellinen johtaja, saatamme siirtyä uuteen kukoistuksen aikakauteen vaikka ulospäin osa toimista vaikuttaakin varsin sydämettömältä pragmaattisuudelta. En kuitenkaan pidättele hengitystäni sen suhteen, vaan epäilisin tämän neoliberaalin tuhokapitalistisen mallin jatkavan voittokulkuaan. Mitä se meinaa kansalle? Samaa kuin ennenkin, eli lähtee tuhkatkin pesästä ja on ihan omaa syytäsi jos et kilpailussa pärjää. Sama muutos saattaa olla edessä ympäri Eurooppaa, jos Trump vaikuttaa onnistuvan talouden korjaamisessa. Suomessa tullaan sitten perässä jahka EU:n herrat sen sallivat - on nimittäin hyvinkin mahdollista, että vanha byroslaavinen malli vetelee viimeisiään teknokraattien jyrätessä yli. Kuten jo sanoinkin… elämme mielenkiintoisia aikoja.