Hesarissa oli hiljattain varsin paljon keskustelua herättänyt mielipidekirjoitus: ”Stipendi annetaan usein sille, joka saa muutenkin paljon kehuja” (arkistolinkki). Väestöliiton asiantuntija kehtasi mennä pökkimään meritokraatisen järjestelmän ydintä - kuka ansaitsee tulla palkituksi erinomaisuudesta. Vähemmän yllättävästi ”oikeisto” veti herneen nenään asiasta, koska juttu ymmärrettiin (lukematta itse artikkelia) yhdenvertaisuuden ylistysvirreksi. Varmasti sitä olikin hieman mukana, mutta itse näkisin jutun olleen enemmän keskustelunavaus aiheelle ”mistä ja miten yleensä tulisi lapsia palkita”.
Meritokratiassa ideana on palkita ”parhaat” ja siitä usein koulujen jakamissa stipendeissä on kyse. Usein siis se ”kympin oppilas” saa stipendin ja se ”mukavin tyyppi” saa jonkun hymypoikapatsaan tai vastaavan. Tämä voidaan nähdä kannustimena esimerkillisyydelle, niin akateemisen osaamisen kuin käytöksen osalta. Kuinka reilua tämän kaltainen palkitseminen sitten, onkin sitten jo pienehkö ongelma. Kenen mittarilla ja minkä mukaan se oppilas niin esimerkillinen tapaus, että hän ansaitsee siitä ylimääräisen palkinnon? Artikkelissa nostetaan myös hyvin esiin se tunne, jonka ne muut stipendittä jääneet saattavat pistona tuntea: enkä minä olekaan riittävän hyvä? Joku auktoriteetti määrittelee normit ja vain ”paras” palkitaan heidän valitsemallaan tavalla, muut eivät ole oikeen mitään.
Ehkäpä se jokaisen palkitseminen jostain voisi hieman lieventää asiaa? Osallistumisesta palkitseminen tuppaa lähinnä ärsyttämään ihmisiä, joten jokaisesta oppilaasta pitäisi keksiä jokin positiivinen asia josta häntä sitten kehutaan? Se voisi tietysti auttaa lapsia itsetuntonsa kanssa ja motivoida heitä joksikin aikaa, kun he saisivat ansaittua kiitosta jostain mitä ovat tehneet. Se vaan ei edellenkään poistaisi ongelmaa, joka aiheutuu ulkopuolisesta motivaatiosta.
Jos ihminen oppii, että sillä muiden mielipiteillä itsestä ja omasta suorituksesta on suurta merkitystä, on varsin helppoa lyödä ihminen maihin antamalla hänelle negatiivista palautetta. Vielä jos itse oppiminen on suorittamista, numeroiden jahtaamista ja teeskenneltyä positiivisuutta että kaikki tykkäisivät ihmisestä kun hän miellyttää muita, voidaan olla melko varmoja että se koulusta opittu ei pitkällä juoksulla tuota niin positiivisia tuloksia. Ei miksikö? Ulkoinen motivaatio sisäisen sijaan ei yleensä kannattele pitkälle. Oppimisen ilon sijaan koulusta tulee kilpailu jossa voittajat palkitaan ja muut jäävät nuolemaan näppejään. Suurimmat mielistelijät pääsevät helposti pitkälle opittuaan manipuloimaan muita ihmisiä, ei siksi että he olisivat itse niin erinomaisia… muussa kuin perseennuolennassa.
Noh, palkitaan kaikki koska yhdenvertaisuus ja tasa-arvo - näitä sointuja taas kuuluu ”vasemmiston” suunnalta varsin usein. Alun perusteella ja meritokratian kritisoinnin perusteella voisi luulla, että itsekin olisin tällä kannalla, vaikka todellisuus on varsin toinen. Nämä kauniit aatteet ihmisten välisestä tasa-arvosta kun ovat vain niitä - aatteita. Todellisuudessa ei ole olemassa kahta tasa-arvoista ihmistä. Lopputulosten tasavertaisuus on ideana yksi haitallisimmista mitä älyköt ovat koskaan keksineet, samalla kuin kuvitelmat tasa-arvoisesta kilpailusta kun kaikille annetaan samat lähtökohdat on puhdasta utopiaa. Mitään todellista keinoa tasoittaa pelikenttä ei ole olemassa, vaikkakin ”positiivinen erityiskohtelu” on jopa lakiin kirjoitettua laillista syrjintää.
Ihmiskunnan vahvuus onkin aina ollut siinä ihmisten erilaisuudessa. Yksi osaa yhden asian, toinen toisen ja siinä voidaan saavuttaa se 1+1=3 tilanne. Nykypäivänä tämä idea tosin ollaan korvattu 1+1=1 mallilla, missä yksilöiden erot löytyvät ihonväristä, seksuaalisesta suuntautumisesta tai jostain muusta täysin asiaan liittymättömästä ominaisuudesta. Monimuotoisuutta haetaan ulkoisilla ominaisuuksilla taitojen ja aatteiden sijasta, millä saavutetaan ulkoa katsoen värikäs joukko jotka ovat kaikki samaa mieltä asioista ja kukaan ei tuo mitään uutta pöytään. Miesten korvaaminen naisilla (ja toisinpäin) vain että saataisiin monimuotoisuutta menee taas sinne typerimpien ideoiden kategoriaan.
Sen sijaan että palkittaisiin ”parhaat”, mitäs jos lapsille opetettaisiin tunnistamaan heidän omat vahvuutensa sekä heikkoutensa ja tunnistamaan missä he tarvitsevat jonkun toisen omaa ja ainutlaatuista maailmankuvaa että saavutettaisiin se 1+1=3 tilanne? Samalla voitaisiin opettaa, että ihan kaikkien kanssa nyt vaan ei voi tulla toimeen ja on ihan ok kävellä pois ryhmästä jos siltä tuntuu. Tämä pitäisi vaan parittaa sen kanssa, että osattaisiin kuitenkin käyttäytyä sivistyneesti kaikkien kanssa, vaikka ei heidän kanssa haluakaan olla millään tavalla tekemisissä. Mutta kukas tämmöisiä nyt lapsille opettaisi, kun eivät aikuisetkaan siihen kykene?
Kuka siis on oikeassa asian suhteen? Erinomaisuutta palkitsemalla ne parhaat nousevat esiin ja pääsevät pitkälle, siinä kun ne loput jäävät jalkoihin. Yhteiskunnan edistymisen kannalta tämä ei välttämättä ole huono asia, koska asiat kehittyvät kun osaavimmalle annetaan eniten edistämään hänen työtään. Toisaalta taas tasa-arvoisuuteen pyrkiminen lisäisi yhteiskuntarauhaa ja kansan koheesiota, vaikkakin silloin ne ylös pyrkivät naulat lyötäisiin takaisin muiden tasolle. Lasten palkitseminen voi joissain tapauksissa lisätä heidän motivaatiotaan, mutta samalla ulkoisten motivaatioden vahvistuminen sisäisten heikentyessä tuo omat ongelmansa. Kysymys onkin se mitä halutaan saavuttaa, ei se mikä on se ”oikea tapa”. Nykypäivänä meritokraattinen ajattelu on voimissaan eli parhaat palkitaan ja jos et menesty, se on omaa syytäsi… vaikka se ei olisikaan. Jengi juoksee palkintojen perässä kilpaillen muiden kanssa yhteistyön sijasta ja häviäminen on omaa syytäsi… vaikka se ei olisikaan.
Jokainen näkee maailman sillä omalla ainutlaatuisella tavallaan ja eri kantojen määritäminen ”oikeaksi tai vääräksi” ei palvele kuin harvojen etua. Heilureita kun pitää ruokkia jatkuvasti…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti