Toimisi, jos se tehdään oikein!

Harva se päivä tulee vastaan loppuunkulunut heitto ”sosialismi toimisi, jos se tehtäisiin oikein”, jolla yleensä pilkataan aatetta väittäen, ettei se sittenkään toimisi vaikka se tehdään kuinka ”oikein” tahansa. Riippuen mitä sanalla ”sosialismi” tarkoitetaan, vastaus sosialismin toimivuudesta riippuu. Riippuu, mistä? Mittakaavasta, enimmäkseen, määritti sanan millä versiolla tahansa. Kokonaisen maan mittakaavassa, edes kaikista puhtain sosialismi, kuin myös kommunismi joka veisi asiaa vielä askelta pidemmälle, malli ei tulisi koskaan toimimaan. Skaalattuna huomattavasti pienempään mittakaavaan vastaus löytyy historiasta: toimii, kunhan se ei törmää muihin ryhmiin jotka ajattelevat toisin. Siitä asetelmasta se ihminen on lähtenyt maailmaa valloittamaan, mutta rajallisessa maailmassa rajattoman tarve tulee jossain vaiheessa törmäämään liikkumattomaan kohteeseen. Mutta tämä on ehkä jonkun toisen päivän aihe, nyt muotoillaan kysymys hieman toisin.

Hiljattain vastaan tuli lista edellisen vastakohdan suurista ajattelijoista. Friedman, Haeyk, Rand, Locke, Mill ja muutama muu individualismin, kapitalismin ja ylipäänsä jonnin sortin liberaalien suurista sankareista. Länsi on hyvin pitkälle tuota kaikkea, mutta mikään ei tunnu toimivan kunnolla kuin pienelle joukolle, joka kykenee varallisuudellaan ohittamaan ongelmat. Koska homma ei toimi läheskään kaikille, johtuuko se siitä, että individualismia ja kapitalismia ei olla tehty oikein? Täytyyhän sen niin olla, koska tuo ”mutta sitä aitoa ei olla koskaan kokeiltu” toimii kritiikkinä ainoastaan sosialismia vastaan!

Jostain syystä yksikään laumaeläin ei ole pötkinyt kovinkaan pitkälle yksistään, mutta ihminen siinä kyllä onnistuisi tehdessään sen oikein? Todisteita sen puolesta on aikasta heikonlaisesti, vaikka hyllymetrejä kirjallisuutta kyllä löytyy miten se tulisi tehdä. Toki niin löytyy kirjallisuutta myös lauman typeryydestä ja vaarallisuudesta, että ei sekään ole automaattinen tie onnelaan. Mutta jos se yksilökeskeisyys on se ainoa oikea tapa juuri oikealla tavalla tehtynä, mikä maksaa kun nirvanaa ei löydy vaan asiasta pitää harva se päivä julistaa ylivertaisuutta?

Olisiko syynä se alkukantainen pelko, joka ajoi ihmisen laumaan alunpitäenkin? Nimittäin se, että yksin on kivaa ja mukavaa, saa tehdä mitä haluaa ja kerätä lähes rajattomasti resursseja että oma napa selviää kaikesta, mutta mitäs jos joku muu tulee ja ottaa sen? Ihmisen pitää nukkua välistä eikä silmiäkään ole kuin etupuolella, minkä lisäksi vahinkoja sattuu ja joka kuopasta ei nyt yksin kaiveta tietä ulos. Yksi määritys yhteiskunnan synnylle on se, kun löydettiin ”hautausmaalta” hauta missä luissa näkyi vakavan vamman parantuminen ennen kuolemaa. Mitä se siis meinasi? Loukkaantunutta ei jätetty yksin vaan yhteisö piti heikommistaan huolta, sen sijaan että liikkumaan kykenemätön jätettiin taakse mikä on se karu kohtalo eläinkunnassa, ihmistä lukuunottamatta.

Aivan kuten on helppoa kritisoida kapitalismia ja vaatia sosialismia kapitalistisessa järjestelmässä, on helppoa julistaa yksilökeskeisyyttä kun asuu ja on kasvanut yhteisössä. Ymmärrän hyvin tyyppejä, jotka vaativat lisää vapaata markkinataloutta ja individualismia… kun ovat syntyneet kultalusikka suussa terveenä maailmaan, eli pakka on kunnossa päivästä 1 lähtien. Mutta kun on samat vaateet ja takana on käyty julkinen koulu, julkinen sairaanhoito ja muutointkin kunnan/valtion tarjoamat palvelut kelpaavat ainakin joiltain osin, niin kuvittelitko ne itse tienanneesi siinä elämäsi vaiheessa kun niitä käytit? Väittäisin, että Henkka 3v ei vielä omalla työllään maksanut päiväkerhoaan, mutta mistäs minä tiedän.

Noh, sallittakoon nyt tässä seuraavassa ajatusharjoituksessa perheen muodostama pienyhteisö, eli pappa betalar aikuisikään saakka, tai nyt ainakin teiniksi että voi itse aloittaa kesätyöt. Tappiin asti vedetty kapitalistinen, individualistinen ja meritokraattinen maailma odottaa, joten eikun kilpailemaan niiden lukemattomien muiden kanssa! Jos geneettinen lottorivi ei osunut yhtään kohdalleen, peli oli siinä, kiitos pelaamisesta ja ensi kerralla parempi tsäkä. Normaalijakauman perusteella voidaan arvioida kuinka suuri osa ihmisistä omaa tarvittavat geneettiset ja henkiset ominaisuudet, että he pääsevät peliin edes mukaan ja kuinka suurella joukolla on todellisuudessa mahdollisuus menestyä. Kannattaisi ehkä lukea myös Rawlssia jos ottaa edes hitusen henkeen?

Koska kaikki ajattelevat vain omaa etuaan ja päämääränä on saavuttaa eniten resursseja, miltäs se tilanne näyttää viikon pelin jälkeen kun vastassa on muita pelureita, jotka ovat jo elämänsä ehtoopuolella istumassa resurssivuorensa päällä tietäen kaikki pelin kirjoittamattomat säännöt? Hei, mutta meillä on reilu kilpailu, eli ällös huoli! Kukaan ei halua jakaa omastaan, eli ainoa tapa kasvaa on syödä niiden tulevien pöydältä jotka eivät ole vielä yhtä pitkällä tai alkaa kytätä haaskalintuna josko sieltä loppupäästä joku kuupahtaisi. Ja kannattaa muistaa, että jos et pärjää, se on täysin omaa syytäsi, samalla kun kaikki saavuttamasi on tietenkin omaa ansiotasi - terkuin, kaikki meritokraatit.

Koska yhteistyö on paha juttu, aina voi onneksi organisoitua, eikös? Kyllä, uskollisuus voidaan aina hetkellisesti ostaa, mutta organisaatiossa kilpaillaan muiden organisaatioiden lisäksi myös sisäisesti. Oma napa ensin, eikös? Heikkouden näyttäminen on viimeinen virhe, joten kaikki omat ongelmat on pidettävä visusti sisällään, siinä kun muiden havaitut heikkoudet ovat strategisesti pelattavia kortteja joskus tulevaisuudessa. Mahtaa yhden käden sormet piisata laskemaan montako prosenttia ihmisistä kykenee pitämään koppansa kunnossa kaikesta huolimatta.

Mutta ainahan voit tietenkin palkata jonkun laittamaan sen nupin kuntoon, tai paikkaamaan sen murtuneen jalan, eikös? Toki, jos olet onnistunut keräämään riittävästi pelimerkkejä että on siihen varaa. Jos siis uskaltaa luottaa siihen, että se toinen ei käyttäisi heikkouttasi hyväkseen, koska he ovat mukana samassa kisassa. Kilpailussa sinulla ei ole pienintäkään syytä luottaa muihin kilpailijoihin. Siispä ainoa looginen ratkaisu on määrittää peliin säännöt! Heeetkonen, eihän meillä saanut olla mitään auktoriteettiä joka vahtisi sääntöjä, yksilön vapaudet ja kilpailu ratkaisevat näkymättömällä kädellään kaikki ongelmat!?

No höh, piti se olla vissiin joku pitämässä lakia ja järjestystä, vaikkei niitä pitänytkään tarvita. Kukas ne säännöt sitten määrää? Loogista olisi antaa sen päättää jolla on eniten valtaa, koska yksilö on kuningas ja se kaikista hyveellisin josta todisteena on suurin vuori. Olisi järjen köyhyyttä ottaa yleistä mielipidettä lakien pohjaksi, koska silloin myös ne jakauman alapään jantteritkin saavat sanansa sanotuksi ja enemmistö on kuitenkin vain keskivaiheilla, pilaten koko kilpailun hengen missä voittaja vie kaiken. Jos hypätään hetkellisesti todellisuuteen, meidän hybridijärjestelmässähän homma pelaa niin, että voittajat sanelevat säännöt ja kaikki saavat kirjoittaa Joulupukille (vaalit) mitä toivoisivat, hyväksyen kuitenkin sen mitä sanellaan. Mutta hei, individualistit ja kapitalistit kykenevät varmasti sopimaan täysin reilut pelisäännöt ihan kaikille, koska kenelläkään ei ollut se oma lehmä ojassa…

Eli aivan mahtava tulevaisuus, kunhan nämä aatteet tehdään juuri oikein! Mikään ei voisi mennä pieleen, ihmisten ollessa täysin loogisia olentoja ja perustavansa päätöksenteon järkeen, ei tunteisiin tai muuhun hömpänpömppään tahi ennalta opittuun. Aivan kuten ”oikeisto” nauraa ”vasemmiston utopistisille aatteille, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kuinka absurdiksi ajatukseksi ”kaikki ratkeaa kilpailulla” oikeasti paljastuu kun se perataan paljaaksi. Mutta juu, tehdään se oikein niin se pelaa. Cool story, brah.

Siihen on ihan yksinkertainen syy miksi järjestelmämme on ”sosialistinen” sille eliitille ja kapitalistinen ja yksilökeskeinen massoille. Organisoitunut vähemmistö voittaa aina kilpailussa hajanaisen enemmistön. Jos tuo ylläoleva väite kuulostaa hullulta, kuka maksaa kun A) Pankki tai B) Yksilö uhkaa ajautua konkurssiin? Tämä meidän sekasikiö nykyjärjestelmä on luotu tarkoituksella juuri sellaiseksi kuin se on, ottaen useasta aatteesta ne kaikista parhaat/pahimmat osat. Sitten niiden aatteiden yksinkertaistetut ja vääristyneet versiot on annettu kansalle riideltäväksi keskenään. Mitään oikeasti kaikille toimivaa mallia kun ei ihminen ole kyennyt luomaan, koska sille ei ole mitään tarvetta.

Molemmat ääripäät kykenevät luomaan maanpäällisen helvetin ihan täysin omine ominaisuuksineen ja molemmat hyvinkin samoista syistä. Ensimmäinen kompastuskivi jota ei ole mahdollista korjata, koska se ei ole rikki vaan ominaisuus, on ihminen. Jokainen on yksilö, jokainen on erilainen. Kollektivismi pakottaa kaikki samankaltaisiksi, siinä kun yksilökeskeisyys tuo ne ”pahimmat” hierarkian kärkeen. Kun päälle vielä molemmat aatesuunnat vaativat sääntöpohjaisuutta, etatismi/statismi ja sen mukana tuoma byroslavia laittavat ne viimeiset niitit kumpaiseenkin arkkuun. Eli ei, kumpikaan ei toimi valtion tasolla yksistään ja yhdistelemällä saadaan… noh, riippuu mitä osia otetaan.

Pohjoismainen malli toimi ihan kohtuullisesti siinä sotien jälkeen. Puhallettiin yhteen hiileen, yhteistyöllä pidettiin pahimmat porvarit kurissa ja kansa oli suhteellisen homogeeninen, joka on minimivaatimus edes etäisesti toimivalle yhteiskunnalle. Kaukana täydellisestä, tietenkin, mutta mitä sääntöpohjaisiin malleihin tulee, asiat olivat suurelle enemmistölle kunnossa, mikä mahtaa olla pieni harvinaisuus katsoi mihin suuntaan tahansa maailmalla. Itse en välitä mielivaltaisista säännöistä, jotka automaattisesti syntyvät sääntöpohjaisissa malleissa, enkä liioin pidä ketään oikeutettuna valtaan muiden yli, mikä on lähestulkoon pakollinen osa yhtään suurempia ihmisryhmiä pitämään kasassa. Voidaan siis rajusti yksinkertaistaen sanoa, että olen Platon kannalla yhteiskuntamalleista sillä erotuksella, että laittaisin hiotun version anarkosyndikalismista aristokratian edelle. Ja kyllä, nekin kokeilut menivät aikoinaan mönkään, mutta se johtui tietenkin siitä, että sitä ei tehty oikein!

Etatismi

Etatismi, ranskan sanasta ”état” - valtio, sekä statismi, lontoon ”state” - valtio, tarkoittavat samaa asiaa jota suomeksi voidaan kutsua valtiojohtoisuudeksi.

Ensiksi se suurin väärinymmärrys näistä järjestelmistä, eli rautalangasta vääntäen: sosialismi ja kommunismi ovat valtiojohtoisia ideologioita niiden yleisesti (ja samalla väärin) ymmärretyssä muodossa, mutta kaikki valtiojohtoiset järjestelmät eivät ole sosialismia tai kommunismia.

Vaikka ero voikin käytännön tasolla olla varsin pieni, itse ideologiassa on merkittävä ero. Sosialistit ja kommunistit haluavat luoda tietynlaisen maailman ja siihen keinona usein ”joudutaan” käyttämään valtiota työkaluna. Yksikään maa ei tähän mennessä ole pyrkinyt näiden ”sosialististen” aatteiden ehkäpä utopistiseen maailmaan, mutta useita eri valtioita on ajettu etatismin aatteella. Syy miksi tähän on päädytty on se, että totalitarismi, valtiojohtoisen järjestelmän tiukimman muodon nimi, kuulostaa pahalta ja sen oikeutusta vallankäyttöön on karvan verran hankala perustella tavan tallaajalle.

Perustelu kun on riisuttuna alastomaksi yksinkertaisestettuna: koska minä (valtio) sanon niin. Pehmentääkseen iskua moista mielivaltaisuutta voidaan leikkisästi kutsua demokratiaksi ja kertoa kaiken olevan ”kansan tahto” ja varmistaakseen sen ettei kansa mene sekaantumaan, saimme tasavallan. Kansa valitsee ihmiset valtaan ylitseen ja valitut tekevät just mitä lystäävät. Länsimaisen demokratian ydinaate, etatismi/statismi/valtiojohtoisuus.

Edes karvan verran järkeä omaava kykenee päättelemään täysin mielivaltaisten sääntöjen mielivaltaisuuden, mutta kun valtio sanoo taikasanan, kuuluu korvien välistä PIM ja kuin ihmeen kaupalla mielivaltaisuus katoaa. Taikasana on: laki. Ai niin kun se on laillista tai laitonta niin tietysti se on just niin! Orjuus oli laillista, lapsen kanssa naimisiin meno on laillista, vaimonhakkaus on laillista - kunhan se tehdään oikein, eli lain mukaan!

Etatismin suosio perustuu poliitikkojen keskuudessa siitä, että se on rajaton. Valtio voi määrätä mitä ja miten tahansa, täysin omien halujensa mukaan. Ainoa haaste on se, että miten asia saadaan myytyä kansalle niin ettei giljotiineja aleta kantamaan torille. Nykypäivän propagandalla se myyntityö kansalle ei ole oikeastaan edes hidaste, ainoastaan markkinoinnin normipäivä. Etatismi kuuluu vahvana osana myös fabianismiin, joka taas oli jokaisen poliitikon pelikirja viimeisen sadan vuoden ajalta.

Oli se puolueen oma aatesuunta ihan mikä tahansa, ne kaikki ajavat omia lakeja ja sääntöjä kansalle täysin riippumatta kansan tahdosta. Veteen piirtyy niin autoritäärisen ja totalitaarisen rajaviivat, eli koska mentiin ”liian pitkälle” tai ”aivan liian pitkälle”. Oma näkemykseni on se, että Suomi seilaa noiden kahden välillä, EU koittaa löytää vielä pykälää totalitaarisesta eteenpäin, mikä se sitten onkaan.

Kun valtio siis määrää kaikesta - taloudesta, omistuksesta, ruuasta, nikotiinipussin mausta ja paidassa olevasta logosta - emme ole luomassa mitään utopistista työväen paratiisia (kommunismia tai sosialismia) vaan valtiojohtoista sillisalaattia, missä poliitikkojen päähänpistot muuttuvat lakikirjan ”oikeiksi säännöiksi”. Seuraamalla rahaa voi helposti päätellä tämän asian ja löytää niitä tahoja, jotka näitä meidän marionetteja ohjaavat.

Kun sosialismi toimii

Kun ”maailman rikkain ihminen” todistaa sosialismin toimivan, syntyy täysi hiljaisuus. Elon Musk pamautti SpaceX:n osakkeen myyntiarvon ainakin hetkellisesti tähtitieteellisiin lukemiin ja siinä sivussa tuli paperilla triljardööriksi. Samassa rysäyksessä syntyi 4000+ uutta miljonääriä paikassa, mikä ”oikeistolaisessa” ajatusmaailmassa on sula mahdottomuus - työntekijöiden keskuudessa. SpaceX ei ole likikään ainoa tapaus, missä työntekijät ovat osakkaina yrityksessä, mutta vissiinkin ainoa firma, jonka arvo pomppasi kunnolla tehden hitsarista miljonäärin yhdessä yössä ilman lottovoittoa.

Yleinen tyyli palkita johtajia on antaa heille osakkuuksia yrityksestä, jossa he ovat korkeassa asemassa. Tämä antaa vahvan kannusteen saada firma rullaamaan entistä paremmin sen ainoassa tehtävässään - tuottamassa voittoa omistajalleen. Harvinaisempaa, tosin ei harvinaista, on antaa tai myydä sisäisesti niitä osakkuuksia myös alemmille toimihenkilöille. Hitsari tai siivooja harvemmin omistavat osuuksia yrityksessä, jossa ovat ”vain töissä”, mutta SpaceX:n tapauksessa juuri näin tapahtui ja kun se alkuun vessapaperin arvoinen osakekirja ampui arvoltaan taivaisiin, se lähes kännissä ja läpällä saatu tai hankittu mikroskooppisen pieni osuus firmasta olikin kultaakin arvokkaampi.

Ja ihan sieltä sanakirjasta voi mennä tarkistamaan sosialismin määrityksen: työväki omistaa tuotannon välineet. Eli sen tehtaan, maatilan, luonnonvarat ja niin edelleen - siinä paikassa työskentelevän oma selviytyminen on suoraan riippuvainen yhteisön menestyksestä. Yleisempi tulkinta, joka samalla myös tuhoaa koko idean ytimen, on että valtio omistaa tuotannon välineet. Ei ne jotka tekevät työn, vaan kasvottomat byrokraatit päättävät siitä, miten muiden tulee hoitaa hommansa yleensä ymmärtämättä tuon taivaallista miten se koko pulju toimii. Silloin kuitenkin tulisi puhua keskusjohtoisuudesta, ei sosialismista, mutta kun miestä voi kutsua naiseksi niin se annettakoon anteeksi että asioita kutsutaan täysin mielivaltaisilla nimillä. Koska ethän sinäkään vastustaisi sanojen mielivaltaisuutta ja tekisi itse kuitenkin juuri samoin kunhan vaan se aihe on omalle aatteelle sopiva, ethän?

Sinänsä pikanttina yksityiskohtana voidaan pitää myös sitä, että ”vasemmisto” oli myös hiljaa kuin kusi sukassa Muskin tempun seurauksena. Siinä oli todiste aatteen toimivuudesta, mutta koska Orange Man bad ja Musk on mukana, ei käy ei käy. Ai niin, se ongelma olikin vissiin siinä, että se ei hyödyttänyt heitä itseään millään tavalla rahallisesti siinä kun jos se olisi ollut valtion omistuksessa, olisi saanut taas sitä rahaa jakaa omille eturyhmilleen. Keskusjohtoisuuden toimivuuden todisteet taas puhuvat vahvasti puolestaan ja ainoa toimiva malli löytyy Pohjois-Koreasta, missä kaikki osaavat äänestää oikein! Hyvänä kakkosena tosin tulee länsimaista demokratiaa ihaileva koko länsi yksipuoluejärjestelmineen ja EUrostoliittoineen.

Keskusjohtoinen ja kollektivistinen malli on yleensä se, mitä sosialismiksi nykyään kuitenkin kutsutaan. Näin siis kertoo jengi, jonka oma aatesuunta juontuu fabianismista (joka on sosialistinen aate alkujaan) ja ongelma on ainoastaan siinä, kun ”väärä” porukka on johdossa. Kun oikeisto on vallassa, kaikki paha on sosialismia ja vasemmiston ollessa puikoissa, hallinto on fasistinen tai vaan natseja. Se pikkuvika vaan on se, että yksikään puolue tai ryhmä ei aja sosialismia vaan noudattaa täysin neoliberaalia talouspolitiikkaa, fabianistien taktiikalla.

Aiheeseen palatakseni, katsotaan nyt niitä sosialismin tuottamia ongelmallisia asioita. Yhteisön omistaminen on siis se ”ongelma”, eli kaikki kirjastoista lähtien tulisi poistaa, jos ollaan johdonmukaisia. Ei siis enää julkista koulua, joka kansakoulun aikoihin oli vielä muukin kuin valtion luoma aivomankeli. Julkinen terveydenhuoltokin piti siirtää pois yhteisöiltä, keskusjohdon alle ja kas kummaa kun mentiin taas päin prinkkalaa. Yksi toisensa jälkeen yhteisöjen hoitamista palveluista on siirretty kaikessa hiljaisuudessa keskusjohdon alle ja tulokset ovat olleet huonosta katastrofaaliseen. Miksi? Koska se sama kenkä ei edelleenkään sovi kaikille.

Missä se ongelma kuitenkin oikeasti paistaa läpi on kunnioituksen katoaminen yhteiseen. Kun ihminen maksaa veroja, kasvoton verottaja kerää ne ja jakaa poliitikoille, jotka ovat irtautuneet todellisuudesta, siitä ihmisten arjesta. Uudistukset ajetaan läpi täysin riippumatta siitä, haluaako se yksilö ottaa siihen osaa tai ei. Kun tämä oma lehmä ojassa katoaa, siitä välittäminen on varsin heikkoa. Kuten siihen sosialismin ideaan kuuluisi, ne tuotannon välineet ovat niiden hallussa, jotka niitä käyttävät, ei kollektiivisesti kaikkien käytössä kuten se keskusjohtoisesti menee. Olemme siis menettäneet ne yhteisöt, jotka pitävät sen oman ryhmänsä puolta ja vaihtaneet sen kollektiiviin, jossa kaikkien pitäisi välittää kaikista. Ihminen ei vaan pelaa sillä tavalla, vaan se puolustaa omaa ryhmäänsä johon kuuluu kokevansa. ”Kansalainen” olisi se ryhmä johon pitäisi sitten tuntea kuuluvuutta, mutta kun näkee miten itseä ja muita kohdellaan, se kuuluvuuden tunne on kadonnut jo vuosia sitten.

Jos laajennetaan se ”yhteinen” merkitsemään sitten valtion tasoa, edelleenkin halutaan syyttää sitä ei-yksityistä omistajuutta, vaikka päivittäin nauttiikin sen tuomista eduista. Kyllä, ne kaikki voitaisiin myös tuottaa yksityisesti, jolloin käytöstä pitäisi maksaa joka taholle erikseen. Tässä se kunnioitus oman panoksen katoamisen vuoksi ajaakin asiat mönkään - miksi minun rahoillani rakennetaan jonkun toisen kunnan puolelle tie, jota minä en tule koskaan ajamaan? Alkujaan tarinassa oli mukana ”yhteiskuntasopimus”, jonka mukaan kaikki osallistuvat ja kaikki hyötyvät, vaikkakaan joka penni ei mene juuri kuten meinaisikin. Mutta kun sen valtavan koneiston pyörittämiseen (kuulemma) pakosti tarvitaan pieni armeijallinen byrokraatteja, sen yhteisen sijaan saadaan luotua byroslavia, jonka ensimmäinen tehtävä on suojella itseään kansalta.

Siksi usein kuullaankin se ”sosialismi toimisi, mutta sitä ei olla koskaan vaan tehty oikein”. Vaikka sillä onkin tarkoitus pilkata aatetta, se pitää varsin hyvin paikkansa - sitä ei kuitenkaan haluta myöntää. Kyllä, yhteisestä muuttuu varsin nopeasti se harvojen kerho josta pieni osa hyötyy kaikkien sijasta. Väitän kuitenkin, että se ongelma ei ole yhteisessä vaan ihmisten kilpailussa yhteistyön sijasta. Yhteisöjen ja yhteisomistuksen toimivia esimerkkejä on pilvin pimein, mutta ne jäävät varjoon kaikkien niiden ei niin hyvin menneiden kollektiivien kanssa. Neuvostoliitto on tästä ehkä räikein esimerkki ja EU pyrkii tekemään samaa, odottaen sen tällä kertaa toimivan.

Tätä vyyhtiä on kuitenkin lähestulkoon mahdotonta lähteä purkamaan. Kaikki ihmiset ajattelevat sen oman maailmankuvansa olevan se ainoa oikea. Kilpailu vallasta saa ihmiset hylkäämään koko ajatuksen ”yhteisestä hyvästä”. Suurin osa ihmisistä voidaan myös laskea olevan kollektiivisia, eli kaikkien pitäisi ajatella ja toimia samoin. Kun nämä yhdistetään ja annetaan valta muiden asioista pienelle joukolle, mikä voisikaan mennä pieleen? Lähestulkoon kaikki. Korjaukseksi tarjotaan neoliberalismin kaiken korjaavaa ideaa: annetaan kilpailun ratkaista asia. Ja sitten ollaan suuresti yllättyneitä, kun vaikkapa ase-, lääke- ja ruokateollisuus kusevat kansan muroihin. Lääke ei ole juurikaan parempi kuin tauti jota sillä yritetään korjata.

Aiheesta keskustelu on myös mahdotonta, kun asiat on niputettu niin vahvasti yhteen eikä niitä osata pilkkoa ongelman aiheuttaviin osiin. Yhteisöt ja yhteinen omistus on hyvä juttu, mutta niiden hallinta aiheuttaa ongelmat. Yksityinen omistus ei liioin ratkaise asiaa ja yleensä se omistus on siinäkin monen tahon hallussa, esimerkiksi osakeyhtiöissä. Ja ongelmana sama hallinta harvojen toimesta omaa etua ajatellen. Kilpailussa voi aina vain harva voittaa, muut jäävät maksajan paikalle. Ennen kuin lähes koko ihmiskunta kehittyy tasolle, missä se huomaa mitä tuhoa keskinäinen kilpailu aiheuttaa, ei tähän ole tulossa muutosta. Siihen saakka syytämme sosialismia tai kapitalismia valtion aiheuttamista ongelmista, ymmärtämättä mikä osa niissä toimii ja mikä ei. Matkalla toimivaan järjestelmään on myös vielä se tyhjästä luodun rahan vitsaus, eli aikasta kaukana ollaan.

Kaikesta huolimatta yksilö voi kuitenkin navigoida tässä pellemaailmassa suhteellisen helposti. Voi kerätä jengiä yhteisöön, tehdä yhteistyötä, antaa paskasirkuksen rullata vapaasti radallaan ja elää omien arvojensa mukaista elämää. Riittävällä joukkovoimalla koko roska voitaisiin muuttaa, mutta joukkoon liittyy se sama ongelma joka nykyisenkin sotkee: joku haluaa aina valtaan muiden yli. Mikään kun ei takaa, että uusi pomo olisi loppuviimein eri kuin vanha.

Mutta jos kukaan ei olisi vallassa muiden yli…

Yksipuoluejärjestelmän ideologinen pohja

Tavan tallaaja osaa nimetä keskimäärin kaksi eri poliittista näkemystä: vasemmisto ja oikeisto. Kun halutaan esittää sivistynyttä, poliittisesti valveutunutta, nimet korvataan tyyliin ”kapitalismi” ja ”sosialismi” termeillä. Mustavalkoisessa maailmankuvassa se oma puoli on ”hyviksiä” ja muut ”pahoja syntisiä”. Osa näkee mustavalkoisuuden sijaan eri harmaan sävyjä, mutta niiden nimeäminen keskustelun mahdollistamiseksi on lähestulkoon mahdotonta.

Ongelman ytimessä on asioiden yksinkertaistaminen ja niputtaminen yhdeksi helposti ymmärrettäväksi sanaksi, jota jokainen sitten käyttää täysin eri tavalla kuin muut ja tehden keskustelusta suoraan sanottuna täysin mahdotonta. Orwell puhui uuskielestä, jossa eri asioille ei ollut enää omia nimiä vaan kieli oltiin köyhdytetty huono++ tasolle, jolloin myös ajattelu oli sillä tasolla. Vallanpitäjille tämä kansan tyhmistäminen on tietysti hyvä++ asia, koska esimerkiksi viestinnästä vastaamaan riittää aatteeseen uskova koulutettu apina yleisön ollessa samalla tasolla. Ja ei, en halua loukata apinoita niiden ollessa huomattavasti vähemmän haitallinen laji poliitikkoihin nähden.

Politiikan heiluri on heilahdellut puolelta toiselle varmaankin yhtä pitkään, kuin on ollut olemassa enemmän kuin yksi mahdollinen tapa hoitaa yhteisiä asioita. Jokin aate kasvaa, vahvistuu ja saavutettuaan huipun, sille muodostuu vastavoima johonkin toiseen suuntaan joka lopulta päätyy täsmälleen samaan pisteeseen ennen omaa romahdustaan. Kierto voi kestää muutamasta vuodesta vuosikymmeniin, mutta lopulta se aate vaihtuu toiseen eroten siitä vanhasta vaihtelevin määrin. Tällä hetkellä tämä länsimainen demokratiamme on aloittanut lopun alkunsa ja epätoivoiset yritykset pitää pakka kasassa vain kasvattavat vastarintaa. Vastavoiman suunta on tosin vielä epäselvä, koska ainoa varteenotettava vaihtoehto on täsmälleen samaa mutta eri tyypit johdossa.

Tämä länsimainen demokratia perustuu vahvasti kansalle myytyyn ideaan poliittisista puolueista, jotka keskinäisellä kilpailullaan edustavat jollain ihmeen kaupalla ”kansan tahtoa”. Puolueet taas kaupataan kansalle mielikuvina todellisuuden sijasta, koska heidän päätösten vertailu puheisiin rikkoisi illuusion ”äänestäjän tahdosta” välittömästi. Puolueiden sisällä taas sallitaan pientä ideologista vaihtelua, että saavutetaan ”jokaiselle jotakin” listaksi vaaleihin. Toki on sanomattakin selvää, että ”puhdasta aatetta” tai sen toimeenpanoa ei voida koskaan saavuttaa koska ihmiset nyt ovat edelleenkin ihmisiä, mutta edes jonkin asteista aatteen puhtautta luulisi puolueidenkin noudattavan, eikös?

Eli vasemmisto noudattaisi sen suunnan aatteita ja oikeisto omiaan, eikös se tarina niin mene? Miten ihmeessä oikeistokonservatiivi voi siis rummuttaa pridekulkueessa tai sosiaalidemokraatti yksityistää valtion omaisuuden ulkomaille? Itse asiassa, varsin helposti. Nämä pintapuoliset erot puolueiden välillä, eli puolueen nimi, logo ja värisävyt, ovat ne ainoat oikeat erot keskenään. Yksipuoluejärjestelmästä voidaan siis puhua kaikessa rauhassa ja sillä ei ole pienintäkään merkitystä isossa kuvassa onko Suomen suurin puolue Kok, PS, SDP tai mikä tahansa muu nykyisistä pelureista. Toki niitä pieniä päätöksiä johdetaan puoluevetoisesti, koska niillä ratkaistaan kenen kaverit käärivät isoimmat hillot kun kansalta varastettua rahaa jaetaan holtittomasti.

Mikä kumma se yhteinen aate tällä yksipuoluejärjestelmällä sitten on? Jos X:ää seuraa, syyllinen on lähes poikkeuksetta ”sosialismi”. Ihanko että työntekijöiden tuotannon välineiden yhteisomistus on se kantava aate? Yrittäisitte edes… Siihen nähden BlueSkyn huutelijoiden natsifasisti-jankkaus on pykälää lähempänä, eli yksi valta jossa yksityinen ja valtio ovat naimisissa keskenään. Mutta ei sekään, yllättävästi. Pohjoismainen malli menee kuitenkin varsin lähelle, sen tarkoittaessa sosiaalidemokratiaa joka sen tuhannennen kerran on edelleenkin kapitalistinen malli.

Ennen kuin lähdetään arpomaan nimeä tälle mallille, mitä ovat ne yhteiset aatteet kaikilla puolueilla?

- Yhteiskuntaa muutetaan asteittain aina haluttuun suuntaan, keinoja kaihtamatta, mutta yleensä suuria ”vallankumouksellisia” keinoja välttäen.
- ”Demokratian pyhä lehmä”, vain äänestämällä voi vaikuttaa ja lainmukaisen hierarkian mukaan kansa tekee tai itkee ja tekee mitä käsketään.
- Vapaat markkinat jotka kilpailulla ratkaisevat voittajat, tosin ne vanhat voittajat saavat sanella säännöt ja estää uusien kilpailijoiden mahdollisuudet käyttäen valtion sääntöpohjaista järjestelmää oikeutuksena vääristelylle.
- ”Hyvinvointivaltio”, eli keskiluokalta varastetulla rahalla pidetään köyhät ruodussa ilmaisilla palveluilla, joista rikkaat keräävät voitot.
- Usko tieteeseen, eli päätöksentekoon tarvitaan aina tarkkaan valikoitujen tahojen ”tutkimukset” todistamaan että teemme oikein.
- Yhdenvertaisuus, jota jokainen ryhmä ajaa juuri ”oikealla” tavalla, muiden tehdessä väärin!
- Valtio on aina oikeassa. Myös silloin kun se on väärässä todistettavasti, se on oikeassa koska demokratia.

Että moinen ideologia kykenisi tartuttamaan kaikki puolueet, sen täytyisi olla melkoinen kameleontti, kuin… susi lampaiden vaatteissa? Ja olisihan se sula mahdottomuus, että moisen aatteen jäseniä löytyisi varsin monen maan johdossa ja paalupaikoilla… vaikkapa presidenttinä? Hyväksi todettua ei kannata korjata, joten sama ydinaate löytyy lähestulkoon kaikkialla länsimaisella poliittisella kentällä.

Vaikka tämä aate syntyikin n. 140 vuotta sitten, sen kyky muotoutua aina tarvittavaan mielikuvaan on mahdollistanut menestyksen aina heilurin heilahtaessa heidän suuntaansa. Alunperin sosialistinen näkemys on omaksunut täysin rinnoin neoliberaalin talouspolitiikan, mikä kuvaa hyvin sen kykyä sopeutua tilanteisiin. En tiedä moniko tätä aatetta hyväkseen käyttävä oikeasti edes tietää mihin suuntaan on kumartamassa koska sen hienous on juuri siinä toimivuudessa yksittäisistä maailmankuvallisista eroista riippumatta. Voit siis olla niin edistyksellinen tai äärikonservatiivi kuin haluat, sama aate ”oikeasta” tavasta hoitaa asiat löytyvät esimerkiksi sieltä tämän aatesuunnan koulusta, jonka ihan sattumalta myös meidän ikioma Cai-Göran on aikoinaan käynyt - LSE.

Fabianismi perinteisesti majoittuu palttiarallaa sosiaalidemokratian ja demokraattisen sosialismin välimaastoon sen suhteen, kuinka paljon valtion kuuluu sekaantua talousasioihin. Se ei yleensä ole yhtä vallanhimoinen kuin EU:n Marxis-Leninistinen näkemys, mikä tosin saattaa johtua Suomessa vasallivaltion asemasta. Ytimenä on kuitenkin usko ja oikeutus valtaan demokratian keinoin, eli vain äänestämällä voit vaikuttaa! Ja kun sen oikeutuksen saa vaaleissa, voikin tehdä ihan mitä lystää - siksi tasavalta on juuri oikea järjestelmä.

Jos maamme järjestelmä vaikuttaa yhden puolueen mallilta, se johtunee siitä että se sitä onkin. Fabianistien alajaostot pukevat eriväriset kuteet niskaansa houkutellessaan vaalikarjaa kahvittelemaan teltoille. Onhan näillä jaostoilla toki suuriakin erimielisyyksiä ”suurissa” asioissa, kuten että montako sukupuolta on olemassa, mille järjestölle kuuluu antaa eniten ja missä menee ”hyvän maahanmuuttajan” raja. Tiedäthän, suurissa asioissa! Pelastusta pienpuolueista etsiville huomautuksena vielä se, että hyvin pitkälle se sama aate loistaa sielläkin lävitse, vaikka mainostatte itseänne ”vaihtoehtona” vanhoihin puolueisiin. Erona on se keneltä otetaan, kenelle annetaan ja kuinka paljon. Kalifiksi kalifin paikalle on aina vino pino pyrkyreitä, oli se aatemaailma mikä tahansa takana.

Itsetuhoisesta empatiasta

Empatiakyky on ihmisille kriittinen osa elämää, mutta kun se lähtee pahasti laukalle, tulos ei ole juurikaan sen ruusuisempi kuin jääkylmä puhtaasti objektiivinen maailma - emme ole esineitä vaan ihmisiä ja jos Pratchettiä lainataan vapaasti, ihmisten kohtelu esineenä on pahuuden alku.

Vaikka Gad Saad kirjassaan ”Suicidal Empathy” kutsuukin ilmiötä suoraan savonnettuna itsemurhaiseksi empatiaksi, omaan korvaan ”itsetuhoinen” kuulostaa sopivammalta termiltä etenkin kun otetaan kirjan aihe huomioon. Opus itsessään on erittäin mielenkiintoinen ja osuu naulan kantaan hyvin monessa kohden. Muutamassa kirjan esimerkissä tosin Saadin tausta paistaa läpi, mikä on täysin ymmärrettävää hänen ollessa myös vain ihminen. Edistykselliselle vihervasemmistolaiselle kirja uponnee kuin kuuden tuuman rautanaula tervassa kurkusta alas, siinä kun ”vastapuoli” saa vain nyökytellä joka kohdassa. Jos kirjan esimerkkejä kuitenkin laajentaa, ehkäpä se polttelu alkaa tuntumaan myös sielä toisessa suunnassa?

Itsetuhoinen empatia on juuri sitä puolestaloukkaantumista ja uhrin näkemistä missä se ei ole. Brittien poliisin toiminta viimeaikoina on jäätävä kuva miten se toimii ja mihin se johtaa - raiskausjengiä suojellaan ja piilotellaan, ettei joku syyttäisi tekijöitä rasistisesti. Uhriasema ei määräydy tekojen vaan jonkin muun ominaisuuden, kuten etnisyys, mukaan. Päätöksenteossa itsetuhoista empatiaa on vaikkapa rakentaa pyöräilysilta, vaikka se ei ole millään mittarilla kannattavaa - ainoastaan vihreän siirtymän hyvesignalointi on syynä rakentamiseen, muiden kustannuksella tietenkin. Suvaitaan suvaitsemattomuutta taisi olla Popperin mukaan suvaitsevan yhteiskunnan lopun alku.

En oleta kenenkään kuitenkaan lukevan kirjaa taustaksi tälle raapustukselle, joten aloitetaan pureskelu hieman pienemmästä palasta, josta saadaan karvasta soppaa joka makuun. Law Enforcement Dailyn artikkeli: ”Suicidal Empathy: The Silent Weight Carried by America’s Police Officers” kuvaa poliisin elämää rapakon takana itsetuhoisen empatian linssin lävitse. Kyllä, juuri noin se taitaa mennä ja hieman kevennettynä versiona myös Suomessa meno on hyvin samankaltaista. Jos siis näkee maailman Saadin tarjoaman linssin lävitse, koska muutoinhan kaikki menee just kuten pitääkin.

Jospa jokaisen poliisin esikuva olisi ollut Artturi Sakari Reinikainen, olisi maailma huomattavasti leppoisempi paikka. Kokemuksen, niin omien kuin muiden, perusteella ne esikuvat löytyvät enemmän sieltä moderneista sankaritarinoista, eli sieltä idioottilaatikon suunnasta. Ihmismieli ei kykene autopilotilla käydessään erottamaan fiktiota todellisuudesta, joten ne sankarin esikuvat iskostuvat heti nuoresta pitäen päin honkia. Kylmä todellisuus, jota artikkeli kuvaa, tullee vastaan viimeistään poliisikoulussa ja kun käsketään ja opetetaan tekemään vaistonvastaista toimintaa, esimerkiksi juoksemaan vaaraa kohti, antaahan se selvän kuvan ”oikeasta sankarista” ja tavasta kohdata ne vaikeudet.

Siinä kohden kun kadulla riehuu aseistautunut ”hullu”, se sankaripoliisi on lähestulkoon pakollinen auttaja. Hulluksi tilanteen taas tekee se, kun itsetuhoinen empatia tarttuu peliin. Jos riehuja nähdään uhrina, uhalle ei ehkä tehdä mitään. Se sankaripoliisi saattaa vielä toimia, mutta sitten mukaan liittyy media, oikeuslaitos ja poliittinen koneisto. Poliisin toimien on läpäistävä kaikki em. laitosten seulat, tai muuten tulee satikutia sankarille. Media maalaa poliisin toimet liioiteltuna, oikeuslaitos ei tuomitse ja poliittinen koneisto hyvepisteitä kerätessään rankaisee poliisia ja saa kehuja suvaitsevaisuudestaan, varmistaen oman suosionsa tulevissakin tapauksissa.

Vielä kun sankari ei saa näyttää heikkoutta, se paska niellään kaikessa hiljaisuudessa ja saatetaan ottaa opiksi - ei kannata leikkiä sankaria, vaan tehdään miten herrat haluavat. Empatiaa ei heru poliisille, ainoastaan rikolliselle. Artikkeli kuvaa tilanteen selvästi. Apua ei saa koska heikkouden näyttäminen on kilpailuyhteiskunnassa itsetuhoista toimintaa, joten apu jää hakematta - onneksi pullo ja lääkkeet auttavat?

Mutta…

Piisaako se puolustukseksi että ”tein vaan mitä käskettiin”?

Jokainen ihmisen tekemä päätös perustuu vahvasti ihmisen omiin arvoihin. Tilannekohtaisesti ne arvot kuitenkin vaihtavat tärkeysjärjestystään, jolloin saattaa syntyä varsin absurdeja valintoja, tai siltä ainakin se ulkopuoliselle vaikuttaa. Poliisitoiminnassa (ja toki niin monessa muussakin asiassa) rajallisten resurssien vuoksi asioiden priorisointi on merkittävässä osassa päätöksentekoa. ”Vihapuheen” (eli puheen, jota vallanpitäjät vihaavat) torjuntaan ja vastaavaan ajatusrikollisuuteen piisaa kyllä paukkuja, siinä kun katujengit pahoinpitelevät ja raiskaavat häiritsemättä. Viranomaismääräysten noudattamatta jättämiseen saadaan heti yksikkö paikalle, siinä kun yksityinen uhri jää odottelemaan rannalle.

Kuinka paljon empatiaa siis tulisi osoittaa ”tein vaan mitä käskettiin”-tyypille? Kyllä, nokkimisjärjestys on selvä ja rivipoliisi on vain pykälää korkeammalla kuin tavan tallaaja, mutta paskan valuessa aina alaspäin on aika turhaa odottaa sitä empatiaa alhaalta ylös. Jos instituutiot ovat valinneet itsetuhoisen empatian polun, on se suorittava porras ainoa taho joka kierteen voi katkaista. Siinä käy pian kuin valtamedialle, eli ne jotka eivät halua menon jatkuvan hiillostetaan pihalle ja jäljelle ei jää enää kuin ne myötämieliset. Erona mediaan on tosin se, että siihen poliisin ammattiin ei hakeudu ihan niin paljon porukkaa, joka kadulla huutaa megafoniin ”kytät, siat, natsien kätyrit!” vaan enemmän sitä konservatiivista sakkia joka vaatii sitä ”lakia”.

Miten hemmetissä sitten meno on päässyt tähän tilaan? Väittäisin, että pääsyyllinen löytyy sieltä akateemisista instituutioista, tosin ei se ”syöpä” sinne ole itsestään levinnyt, mutta ei siitä nyt enempää - lisää löytyy Gad Saadin toisesta kirjasta: The Parasitic Mind. Edistykselliset arvot leviävät korkeasti koulutettujen keskuudessa kulovalkean tavoin ja koska järjestelmä keskittyy niin vahvasti kilpailuun, voittajaksi päätyy parhaiten leviävä parasiittinen ideologia. Se leviää mediaan, oikeuslaitokseen, poliittiseen koneistoon ja käskyjä antaviin tahoihin myös poliisien keskuudessa. Koko järjestelmä siis rullaa muutaman ideologian pohjalla ja ainoa taho, joka voisi sen kierteen pysäyttää tekee vain mitä käsketään. Oikeasti?

Päinvastainen tilanne olisi tosin vähintään yhtä suuri dystopia. Meritokraattinen ajattelu pelaa kyllä vaikkapa vaativissa ja osaamista vaativissa tehtävissä, missä se kohde on yleensä esine, mutta kun se toinen osapuoli tai ”työn kohde” on ihminen, tarvitaan sitä empatiakykyä huomattavasti. Tähän ei laki ja sääntöpohjainen järjestelmä taivu, ellei sääntöihin jätetä ”harkinnanvaraisuutta”, mikä taas mahdollistaa itsetuhoisen empatian pureutumista porsaanreikiin. Meillä on siis järjestelmä, joka on yhtä aikaa jääkylmä mekaaninen piiska osalle ja ylipaapova turvasatama toisille. Kahden huonon yhdistelmä ei jostain syystä pelaakkaan, kuka olisikaan arvannut?

Todennäköisin korjaus tähän ongelmaan on se ”kultainen keskitie”, joka yhdistäisi empatiakyvyn yksittäisissä tapauksissa, ottaen kuitenkin huomioon kylmän laskennallisen todellisuuden. Edes etäisesti yhtenäisillä arvoilla olevat ihmiset pystyvät muodostamaan yhteiskunnan, jossa kaikilla on edes joskus kivaa. Sillisalaatti kansa yhdistettynä kahden huonon ideologian muodostamaan järjestykseen taas on tae katastrofille. Ihmiset kun hakeutuvat omalle alalleen omasta tahdosta, eikä jonkun typerän kiintiön sanelemana, saadaan yleensä edes etäisesti oikeasti omaa ammattiaan arvostavia tahoja tekemään mitä pitäisikin.

Oikeasti toimivassa mallissa kaikki taas tekisivät juuri sitä omaa juttua, kykenisivät keskustelemaan kaikesta kuten aikuiset ja päättämään kaikesta tapauskohtaisesti käyttäen vanhasta opittua ohjenuorana.

Korjauksen sijasta todennäköisin jatkumo on kuitenkin eri valtaideologioiden keskinäinen loputon kilpailu ja vahvin sanelee säännöt. Sen jälkeen kun jokin ideologia kaatuu omaan mahdottomuuteensa, toinen yhtä pimeä ideologia kaappaa vallan ja kierre jatkuu kunnes ihmiskunta taas nollaa pelin tai luonto hoitaa nollauksen ihmisten puolesta. Nykyiset kisaajat lännessä voidaan jakaa moneen eri ryhmään, joista kolme isompaa leiriä nousee kärkeen: Itsetuhoiset empaatikot, meritokraattiset kapitalistit ja islamistit. Kaikki lupaavat taivaan maan päälle kunhan se heidän aatteensa voittaa. Keskenään kisatessa he luovat päinvastaisen arjen.

Lopuksi palaamme alkuun, empatiaan. Jokainen poliisi, kuin myös eri ideologian kannattaja on kuitenkin ihminen. Laskut on maksettava, tavalla tai toisella, hammasta purren tai ilomielin. Se unelmaduuni ei ehkä ollutkaan mitä sen luuli olevan ja muutos voisi tulla kalliiksi monella tavalla. Emme tiedä muiden lähtökohtia, joten arvosteleminen tietämättä tarkemmin toimii yksilötasolla vain loukkauksena ilman mitään positiivista tulosta. Eräs seikka vielä kuitenkin sotkee pakkaa pahemman kerran: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö. Psykopaatit ja sosiopaatit eivät tunne juurikaan empatiaa ja heille tärkeää on enemmänkin valta. Tietyt ammatit ja asemat vetävät puoleensa näitä ihmisiä. Ja kuten on poliittisesti korrektia sanoa, ei kaikki korkeassa asemassa olevat ole moisia paatteja.

Vapaa ja riippumaton media

Monasti puhutaan vapaasta ja riippumattomasta mediasta ”lääkkeenä” valtamediaa vastaan. Vapauden voi ymmärtää monella tavalla, eli sen määritelmän joutuu jokainen päättelemään ihan itse ja ellei riippumatto itse omista mediaa, ei mikään media semmoinenkaan voi oikeen olla.

Tässä männäpäivänä Samuel Gryning oli naputellut naamakirjaan avauksen (https://www.facebook.com/share/v/18rCzGjkbd/), jonka suosittelen lukaisemaan näin alkuun. Samaan konkurssiin voi myös lukaista kaksi edellistä pohdintoani aiheesta: Propagandalla propagandaa vastaan ja Vaihtoehtomedioista. Samuel itse raapustaa Posi TV:n sivuille materiaalia, eli kanta ei ole riippumaton, mutta asiaahan hän siinä puhuu vaikka oma lehmä olisikin ojassa. Ettei jää kenellekään epäselväksi omat lehmät asiassa niin en ole missään kytköksissä enkä tekemisissä niin Posin kuin minkään muunkaan median kanssa, enkä saa pennin jeniä mistään suunnasta näistä jutuista - kai se on sitä vapaata ja riippumatonta, tai jotain. En liioin tilaa enkä tule tilaamaan Posia kahdesta syystä: 1) en seuraa mitään mediaa kuin hyvin harvoin satunnaisten linkkien kautta mitä vastaan tulee tai joku semmoisen privana lähettää ja 2) (nykyinen) Päätoimittaja blokkasi minut kaikissa someissa jo vuosia sitten, joten pitäköön tunkkinsa.

Sitten itse asiaan, eli vapaiden medioiden tärkeyteen ja riippuvuussuhteisiin. Ensiksi pitää muistaa, että ”objektiivinen media” on sula mahdottomuus niin kauan kuin ihmiset ovat mukana toiminnassa. Tekoälyjen ollessa myös ihmisten kouluttamia (fine tuning/reinforcement learning), ei se objektiivisuus ole silläkään saavutettavissa. Vaikka uutinen olisi 100% faktatietoa ilman pienintäkään ihmisen lisäämää osaa, esim: ”Henkilöauto törmäsi puuhun Perähipiäntiellä kello 4:20.”, joku kuitenkin päätti että asia tulisi nostaa esiin. Voidaan toki väittää, että jotkut uutiset koskettavat kaikkia, jolloin niistä täytyy uutisoida, mutta käytännössä suurin osa niistä isoista asioista ovat sille yksilölle aivan yksi paskan hailee. Elämä jatkuu täsmälleen samalla tavalla ja vaikka asian seuraamukset saattavatkin näkyä arjessa, se syy miksi se asia arjessa muuttuu on lähes poikkeuksetta merkityksetön ja ennen kaikkea sellainen, että sille ei voi tehdä yhtään mitään.

Moni kuitenkin pitää tärkeänä, että on kuullut kaikista tärkeistä asioista jostain jotakin, että osaa sitten kertoa siitä oman mielipiteensä. Valtamedia kertoo virallisen version tarinasta, vapaat mediat yleensä omansa jotka saattavat poiketa varsin merkittävästi tulkinnoissaan. Kumpaa ”leiriä” sitten uskoo, se vaihtelee, mutta sitten tulee se vaikea kysymys: mitä sitten? Nyt tiedät että tapahtui X, koska Y tai Z, mutta edelleenkin, mitä sitten? Et ollut osallinen, et vaikuttanut asiaan, se ei vaikuttanut suoraan sinuun tai kehenkään tuntemaasi ihmiseen ja elämä jatkuu täysin samalla tavalla tiesit siitä tai et. Tapahtuma voi toki vaikuttaa jos on vaikkapa sijoituksia siinä suunnassa, mutta 99.9%:iin ihmisistä se tieto mitä ja miksi tapahtui ei vaikuta pätkääkään. Päälle vielä se, että mitäpä lottoat paljonko sillä on merkitystä, mitä mieltä SINÄ olet asiasta? Jostain syystä ihmiset tuntuvat pitävän maailman tärkeimpänä asiana sitä, mitä mieltä se joku toinen on asiasta X, eli ”kumpaan leiriin kuuluu”. Juu, sehän määrittää ihmisestä kaiken jos hän puutteellisin tiedoin on ymmärtänyt jonkin asian jollain tavalla ja muodostanut siitä jonkun tietyn kannan. Kyllähän siitä kannattaa vetää aamupuurot väärään kurkkuun, eiks jeh?

Sotamiehen ei kannata kenraalin murheita kantaa, eli valtaosa ihmisistä pärjäisi uutisilla, jotka kertovat että koska heiltä huollon vuoksi katkeaa vesi tai sähköt, mitä tapahtumia on lähialueella ja saako lähikaupasta kahvia alennuksella tänään vai huomenna. Eli kuinka ”tärkeää” se nyt sitten aikuisten oikeasti on tietää maailman tapahtumista minkä tahansa osapuolen propagandamaalilla väritettynä? Itse väittäisin että ei juurikaan, mutta kukin tavallaan.

Entäs ne riippumatot, onko sillä väliä? Yksinkertainen nyrkkisääntö on tässä ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”. Kaupalliset mediat toimivat omistajiensa säännöillä, valtiolliset mediat taas sen hetkisen hallinnon pillin mukaan. Yksikään kaupallinen media ei tule koskaan puremaan omistajiensa intressejä käteen, aivan samoin kuin yksikään valtakunnallinen media ei tule koskaan arvostelemaan hallitsevia tahoja. ”No mutta Ylehän just haukkui hallitusta! Tuo ei pidä paikkaansa!”, mikä on varsin sööttiä - kuvitteletko, että Suomen hallitus on muka se joka oikeasti määrää maamme asioista? Nokkimisjärjestys on varsin selvä ja minkä tahansa vallan alla media toimiikaan, se kumartaa aina omia herrojaan tai itkee ja kumartaa. Eli se ”rippumaton media” pelastaa! Eikös?

Pintapuolisesti katsottuna juu, nämä ”vapaat ja riippumattomat mediat” ovat ”ratkaisu” kaupallisiin ja valtiollisiin medioihin. Ei herroja tai narreja kumarrettavaksi, lukijat maksavat viulut ja toimitus tekee parhaansa ilman yhtäkään ulkopuolista narua vetelemässä suuntaan tai toiseen. Valtamedia usein väittääkin, että nämä em. kaltaiset mediat ovat ”vieraan vallan” tai jonkin muun pahan syntisen tahon ohjailussa, vaikka joka ikinen kerta ne rahajäljet ovat johtaneet ei sitten mihinkään. Jokunen on lahjoittanut, muutama maksaa kuukausimaksuja, uutiset kertovat kuinka ”pahamielinen” se väärä media on kun se ei kumarra heidän oikeaa herraansa.

Se oikea median ongelma kun on jossain paljon paljon lähempänä, ihan siinä peilin edessä eli se ”tyyppi näppiksen ja tuolin välissä”. Jokainen, niin lukija kuin median tuottaja, kun on yksilöitä ihan omassa maailmassaan. Kaikki vastaan tuleva tieto suodatetaan poistamalla, vääristämällä ja yleistämällä, minkä ansiosta jokainen tulkitsee ihan kaiken juuri sillä omalla tavallaan. Ja auta armias jos se mediaan sisältöä tuottanut on tulkinnut sen tietyn asian eri tavalla kuin sen kuluttaja! Valtamediaan uskova saattaa tuhahtaa nähdessään omasta oikeasta mediastaan väärää tietoa, mutta kun siihen valtamediaan uskonsa menettänyt näkee ”vapaasta mediasta” omaa uskomusjärjestelmää haastavaa tietoa niin helvetti repeää. Ikuna en enää koskaan tuota mediaa kuuntele tai lue, koska se siinä yhdessä asiassa oli kanssani eri mieltä! Median tulee palvella juuri minua että voisin koskaan sitä tukea!

Tuossahan se tulikin se syy miksi yksikään vapaa ja riippumaton media ei tule koskaan menestymään. Median tulisi tuottaa täydellistä sisältöä että sitä voisi tukea. Kaupalliset mediat tuottavat omien herrojensa sanomaa täysin riippumatta siitä, mitä mieltä juuri sinä olet sen tuotannosta. Aivan samoin toimii valtiolliset mediat, heitä ei pätkääkään kiinnosta mitä sinä haluat. Vapaat mediat voivat tuottaa riittävän hyvää materiaalia muutamalle, mutta ei koskaan kaikille ja niiden toiminta riippuu siitä, kuinka suureen osaan yleisöstä he kykenevät syöttämään omaa totuuttaan. Suomen kokoisessa maassa ”yleisö maksaa”-malli on siis tuhoon tuomittu - et voi millään tehdä riittävän laajasti vetoavaa materiaalia jos poikkeama virallisesta tarinasta on liian suuri. Jos se on riittävän pieni, olet samaa kuin ne kaikki muutkin valtamediat.

Jos maailman asioista haluaa tasapuolisen kuvan, ne vapaat mediat ovat kuitenkin ensiarvoisen tärkeitä, aivan kuten Samuel tekstissään kertoo. Niitä vapaita medioita tukemalla, oli sitten aina samaa mieltä tai ei, voidaan taata niiden säröääntenkin kuuluvuus - se on ainoa tapa säilyttää moniäänisyys mediakentällä. Kuinka tärkeää sitten on se, että tietää ylipäänsä maailman menosta saatikka että saa siitä moniäänisen kuvan, siitä voidaan olla montaa mieltä.

Kukaan ei tule tätä median ongelmaa korjaamaan ylhäältä, vaan se korjaus on lähdettävä yksilöistä. Se ”ylhäältä” tässä kohden tarkoittaa niin suuria kuin pieniä medioita. Yksilön on otettava vastuu mitä ja miten seuraa sekä mitä tukee. Yksilöitä ovat myös kaikki ne medioiden toimijat, heillä on vastuu tukemisen lisäksi omista tuotoksistaan. Johtuvatko ne median toimijoiden ajatelmat leivän maksajasta vaiko korvien välissä olevan rasvamöhkäleen johdotuksesta, se taas vaihtelee suuresti.

Kaikki ovat vain ihmisiä, se tuppaa unohtumaan varsin usein.

Kitkatonta tekoälyä

Mitä tapahtuu, jos kaikki asiat ovat liian hyvin ja tekeminen helppoa? Jos tutkijoita Daron Acemoglu, Dingwen Kong & Asuman Ozdaglar uskoo, ihmiskunnan kehitys pysähtyy ja päädymme mahdollisesti tilaan, missä kaikki kyllä pelaa, mutta kukaan ei tiedä miksi ja miten.

Näin siis jos tekoälystä tulee riittävän hyvä. Ei liian hyvä (AGI tai ASI), vaan riittävän hyvä, että itse ei oikeastaan kannata tehdä mitään minkä tekoäly hanskaa. Pikkuhiljaa se ihmiskunnan tietotaito katoaa, kun kaikkeen saa riittävän hyvän vastauksen tekoälyltä. Lopulta kukaan ei tiedä miten edes se tekoäly tehtiin, saatikka miten kehittää mitään uutta koska ajattelu on ulkoistettu koneelle. Oman matopurkkinsa soppaan lisäisi se, kun tekoäly opettaa itse itsensä, kuten AlphaGo jo osoitti, mutta keskitytään nyt itse ihmiskunnan kognitiiviseen ”tuhoon” eikä siihen miten siihen päästään.

Jo nyt on havaittavassa verkossa varsin paljon tekoälyn luomaa soopaa, joka kuulostaa hyvältä, on helppoa lukea/katsoa ja se vaikuttaa varsin älykkäältä ja syvälliseltä ajattelulta, vaikka onkin vain jotain LLM:ien luomaa tuubaa. Kun kaikki voidaan jo nyt automatisoida netissä aina niitä ”henkilökohtaisia vastauksia” myöten, ei mene kauaakaan kun enää agentti-tekoälyt juttelevat keskenään syvällisiä keskusteluja. Se tosin saattaa olla jonnin sortin parannus nykyiseen keskusteluun, missä jengi pääasiassa vain toistelee heimoonsa kuulumista, mutta joka tapauksessa se ihmisen kekseliäisyys on katoava luonnonvara.

Tekoäly loistaa juuri niissä tapauksissa, missä vastauksessa on binäärinen lopputulos - oikea ja väärä. Kuten AlphaGo on jo osoittanut, tekoäly pieksee ihmisen mennen, tullen ja palatessa kun säännöt ovat täysin selvät ja muuttumattomat. Se kun voi kokeilla kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi silmänräpäyksessä ja lopputulos on juuri se ”riittävän hyvä”. Yksi aivan loistava sovelluskohde onkin koodaaminen, koska selvien sääntöjen lisäksi siinä ei ole tuntemattomia muuttujia, teoriassa. Kun koodarilla voi vian etsimisen mennä … pieni ikuisuus, tekoäly sylkee oikean vastauksen murto-osassa siitä ajasta. Kaikki hyvin saadaan toimivaa koodia, eikös?

Kyllä ja samalla ei todellakaan. Kun sen työn tekemisestä tulee liian helppoa ja koneen tekemä on riittävän hyvää, ihmiset alkavat mennä helpon kaavan mukaan omien aivojensa käytön sijaan. Tuloksen ei tarvitse olla täydellinen, jonka joku oikeasti viksu tyyppi onnistui vetämään ässänä hihasta, vaan pelkästään riittävä että päästään jatkamaan. Mitä sitten vaikka koodi paisuu ja yksinkertaisen ongelman ratkaisuun käytetään hulvaton määrä ylimääräistä laskentatehoa - aina voi hommata lisää tehoa! Koodauksen suhteen se taso alkaa olla varsin lähellä, mikä jo yksistään saattaa kostautua pahemman kerran muutaman sukupolven viiveellä, mutta mitäs sitten kun se sama leviää kaikille muillekin aloille?

Innovaatio alkaa kuihtumaan ja lopulta emme osaa tehdä mitään ilman koneen apua, mikä johtaa kehityksen pysähtymiseen ja lopulta vissiin pääsemme tilaan, missä kaikki kyllä pelaa ja kukaan ei tiedä miten. Tämä on yksi esitetty skenaario siinä tutkielmassa, joka joidenkin mukaan olisi täystuho koko ihmiskunnalle. Robert Bjorkin, Lev Vygotskyn, John Swellerin ja useiden muiden tahojen mukaan ihminen tarvitsee jatkuvaa kitkaa, haasteita, että hän kehittyy kunnolla. Jos tekoäly poistaa kitkan arjesta, suunta on ainoastaan alaspäin vaikka se tuntuu olevan positiivinen kehitys tehokkuuden kannalta.

Mutta entäs jos..?

Vaikka ihmiset ovatkin keskimäärin varsin kyvyttömiä oppimaan historiasta, entäs jos tämä helppouden luoma utopia ja sitä seuraava romahdus on tarpeellinen ihmiskunnan kehityksen kannalta? Luonto korjaa, sanotaan, joten ehkäpä Homo Laiskimus Sapiens vaatii isomman päivityksen? Vaikeat ajat luovat vahvoja ihmisiä, vahvat ihmiset luovat hyviä aikoja, hyvät ajat luovat heikkoja ihmisiä ja heikot ihmiset luovat vaikeita aikoja.

Meistä aikalaisista kukaan ei tosin taida nähdä sitä kognitiivisen romahduksen aikaa ja kuinka siitä selvitään. Nykyisellä tahdilla teknologian kehitys tosin voisi johtaa huomattavan nopeaan romahdukseen jo vuosikymmenissä, ellei aikaisemminkin, mikä taitaa johtaa huomattavan syvään romahdukseen tasaisemman aallon sijasta. Kun ennen kehitysaskeleet olivat varsin pieniä ja muutokset siihen ”uuteen juttuun” hitaita, ihmisillä oli aikaa opetella miten se juttu toimii. Nyt se uusi teknologia voi rysähtää kerralla kuin puskista ja sen sisäistäminen olisi pitänyt tapahtua jo eilen, aikaa sille oppimisille ei yksinkertaisesti ole ja nopeat syövät hitaat.

Ehdotettuna on rajoittaa teknologian kehitystä tai tahallaan hieman tyhmentää tekoälyä, että se ei ole enää riittävän hyvä vaan vaatii aina ihmisen tarkastuksen. Ja että näin tapahtuisi kapitalistisessa mallissa, lehmät oppivat lentämään ennen sitä. Se pelastus tai paremminkin korjausliike olisi siis tultava yksilöistä itsestään, mikä on kaukana helposta mutta verrattuna byrokraattien tuomaan pelastukseen, on se sentään kaukainen mahdollisuus. Mitä se vaatisi?

Näin teknologian tasolla se vaatisi paluuta tasoon, missä kaikki oli itse korjattavissa. Peruskomponentit oli valmistettavissa ainakin jollain tasolla ihan omassa pajassa, kunhan vaan ne työkalut pysyvät kädessä. Sähköä voitiin tuottaa ihan ilman Temusta tilattuja paneeleja ja lamputkin kestivät isältä pojalle, eivätkä tahallisesti hajonneet viikko takuun päättymisen sijasta. Kyllä, ei enää 4K laatuista pornoa 5” näytöstä heti kun pomon silmä välttää eikä photoshopattuja insta-tilejä esittämässä optimaalista persettä. Toki silloin tämänkaltaiset ajatukset pitäisi painaa kirjaksi, eikä vaan naputella tabletilla blogiin, joten se tiedonsaannin helppous toisi jälleen omat haasteensa.

Radikaalimpi evoluutio olisi kuitenkin se, että ihmiset kasvaisivat aikuiseksi. He siis kykenisivät keskustelemaan kaikista asioista asiallisesti ja ratkaisemaan ongelmat yhteistyöllä. Tähän henkiseen kasvuun ei tarvittaisi tippaakaan uutta teknologiaa ja ihmiskunta voisi pikkuhiljaa alkaa kokemuksen kautta karsimaan ”turhia” uusia juttuja ja parantamaan niitä joita oikeasti tarvitaan. Ihmismieli on kuitenkin vielä valovuosia edistyneempi kuin yksikään nykyinen ja lähitulevaisuudessa julkaistava keinoäly, mutta aivan kuten muunkin teknologian kanssa, olemme aika auttamattoman pahasti jälkijunassa tajuamaan kuinka sitä nuppia voisikaan käyttää. Jos ottaisimme opiksi edes osan siitä, mitä oppimisesta olemme oppineet, ei tekoälystä tai vastaavista tarvitsisi murehtia tuon taivaallista. Mutta ei, kilpailemme itsemme lähes sukupuuttoon tätä rataa. Ihmisten monimuotoisuus pitää kyllä huolen siitä, että aina joku keksii keinot ongelmiin. Keksitäänkö ne keinot riittävän ajoissa ja sadaanko ne levitettyä tarpeeksi laajalle onkin toinen asia.