Talousnationalismista

Piketty & Sandel kirjassaan ”Equality” nostavat esiin varsin mielenkiintoisen näkemyksen nykypolitiikan ongelmasta, joka vaivaa lähes poikkeuksetta kaikkia länsimaita. Sekä vasen että oikea laita ovat unohtaneet täysin sen oikeastaan ainoan tehtävän, jota poliitikkojen tulisi hoitaa - oman kansan, ei heimon, hyvinvointi. Niin kauan kun järjestelmä toimii maiden tasolla, emme pääse irti sen tuomista rajoitteista vaikka sitä kuinka toivoisi.

Ennen asia oli yksinkertaisempi, kun heimojen erittely oli yksinkertaisempi. Tietyllä alueella asuvat kuuluivat syntyperänsä mukaan tiettyyn heimoon ja sen vaihtamiseksi piti yksilön itse vaihtaa sijaintiaan siihen toiseen paikkaan osoittaakseen kuuluvuutensa mihin itse ajatteli kuuluvansa. Heimo saattoi myös karkottaa yksilön, joka aiheutti toimillaan riittävästi haittaa koko heimolle. Nykyään heimoutuminen ei liity juuri lainkaan sijaintiin tai ”yhteiseen”, vaan se on lähinnä maailmankuvaan liittyvä asia ja internetin aikakaudella kuka tahansa voi kuulua mihin tahansa heimoon sijainnista riippumatta.

Fyysinen maailma kuitenkin aiheuttaa tähän ajatteluun omat varsin tarkat rajansa. Rajalliset resurssit jo pelkän tilan osalta pitäisi olla itsestäänselvä asia poliitikoille, mutta heille ongelma voidaan ratkaista pakkaamalla ihmiset tiheämpään ja se kuin ihmeen kaupalla ratkaisee ongelmat vaikka todellisuudessa se pahentaa asiaa moninkertaisesti - nyt entistä pienemmällä alueella asuu toistensa kanssa vähintään kilpailevia ja usein toisiaan vihaavia heimoja.

Kokonaisen kansan tunkeminen yhteen muottiin on itsessään absurdi ajatus ja sen vuoksi tarvittiinkin eri keinoja ja oikeutuksia pakottamaan se kokonainen kansa saman lipun taakse. Ennen valistuksen aikaa pakottaminen oli helpompaa, koska se ”suuri johtaja” oli selvästi jonkin vielä suuremman voiman maan päälle tuoma taho. Tasavaltainen tai yleisemmin (virheellisesti) käytetty oikeutus, ”demokraattinen”, malli toi kuitenkin uuden ulottuvuuden hallintaan. Sen sijaan että yksi sanoo, piti kysyä monelta eri heimolta kantaa ja järjestelmän ytimeksi muodostuikin yhteisen hyvän sijasta erimielisyyden hallinta.

Ja kuvitteleeko joku aikuisten oikeasti kykenevänsä hallitsemaan erimielisyyksiä, jotka ovat sieltä perustavanlaatuisista ajatusmaailmoista lähtien?

Nykypäivän heimoutuminen nojaa vahvasti eri ideologioihin ja näiden muodostamat ryhmät, usein ”puolueet”, taistelevat sitten verisesti vallasta. Kaikki tietävät oman maailmankuvansa oleva se oikea ja siitä poikkeavat ovat sitten joko tyhmiä (oikeiston mukaan) tai pahoja (vasemmiston mukaan) kun eivät näe maailmaa ”oikein”. Ongelmaa ei olisi jos nämä ryhmät vaan sotisivat toisiaan vastaan ja testaisivat kenen ideologia kusee pisimmälle, mutta kun joku pölvästi keksi että annetaan näiden ryhmien kilpailla keskenään vallasta ja voittajat saavat pakottaa muut noudattamaan heidän typeriä ideoitaan yhden vaalikauden ajan.

No, tilanne on mikä on ja ryhmät ovat verkostoituneet kaikkialle yhteiskunnan osiin ja poteroituneet oikeamielisyyteensä - tähän on tuskin tulossa muutosta. Kaikki ryhmät kuitenkin pelaavat yhdellä ja samalla resurssilla, rahalla. Rahalla, joka ei ole heidän vaan on yleensä joka lainattu tulevien sukupolvien kustannuksella tai varastettu pakottamalla sen hetkiseltä polvelta. Näin se menee, mutta tämä typeryys ei ole vielä lähellekään tässä koska näihin resurssinhankintoihin löytyisi lääkkeitä ja se ongelman ydin on vieläkin syvemmällä ja josta puhuminenkin on nykyään lähes kiellettyä.

Kun maiden rajat on piirretty isolle kartalle ja näiden osin keinotekoisesti luotujen kansojen kanssa pelataan tasavaltaisessa mallissa, hallinnon luulisi tällöin ajattelevan niiden pelimerkkien kasvattamisen omassa porukassa olevan hyvä juttu. Yksin tästä ongelmasta ei voi edes EU:ta syyttää, vaikkakin sen mukana tulleet pelisäännöt ovat pahentaneet asiaa merkittävästi. Siis mistä? Talousnationalismista, tai paremminkin sen puutteesta eli tuttavallisemmin globalismista. Tämä sana ”nationalismi” ja aate sen takana on nykypäivänä enemmänkin kirosana ja yhtään niin ajattelevat ovat ”äärioikeistoa”. Samalla kuitenkin kaikki poliittiset puolueet ovat etatistisia, uskoen valtion olevan oikeassa ja ratkaisu kaikkeen, joten voisi kuvitella että sen valtion pyörittämiseen tarvittavista resursseista oltaisiin edes etäisesti huolissaan?

Piketty onkin huolissaan juuri ”vasemmiston” talousnationalismin tilasta. Oikeistolle on ihan luontaista seurata neoliberaalia talousajattelua ja kilpailulla voidaan päättää kaikki asiat, jolloin se ”oman kansan etu” on aina ainoastaan ”halvin hinta, muusta viis”. Nykypäivän vasemmisto tosin seuraa täysin samaa talousideologiaa ja yksityistää kaiken mahdollisen siinä sivussa. Eri puolien ero onkin lähinnä siinä, kenen syytä on se kun persnettoa paukkuu vuodesta toiseen, kuten lännessä on tapana.

Molemmat puolet toki tietävät, että syy on ”muissa”, ei tietenkään ”meissä”. Nykytrendin mukaan syyllinen on oikeiston mukaan ”haittamaahanmuutossa”, eli ulkomaalaiset vievät työt. Toki syytä löytyy oikeiston mukaan myös vasemmistosta, koska he verottavat liikaa yksityisiä yrityksiä ja se ”pakottaa” etsimään halvempia ratkaisuja. Mutta… eivät ne maahanmuuttajat niitä töitä vie, kun ne työt on siirretty muualle, joten maahanmuuttoa ei siinä kohtaa voi syyttää. Kyllä, se muuttoliike luo paljon muita ongelmia, mutta työllisyyden kannalta maahanmuuttajia ei taida kannattaa ihan niin sokeasti syyttää.

Vasemmiston allergia mille tahansa nationalismille on se heidän ongelmansa. Rajat olisi pidettävä auki niin ihmisille kuin tavaralle, jolloin se raha valuu maasta ulos ja sisään tulee vain lisää elätettäviä. Toki on ymmärrettävää, että nationalistista ja sosialistista ajattelua ei parane yhdistää, koska vain pahat ihmiset ovat kansallissosialisteja. Se vaan on edelleenkin ainoa tapa säilyttää ”hyvinvointivaltio”, jos näin hieman yksinkertaistaa asiaa? Eli vasemmalta laidalta on turhaa odottaa mitään talousnationalistista ajattelua, heidän ollessa lähinnä vain (neo)liberaaleja nähden konservatismin muinaisjäänteenä.

Kun oikeisto siis on ainakin paraatipuheissaan niin kovasti konservatiiveja ja isänmaallisia, miksi ihmeessä se ei sitten näy myös talouden puolella? Olisiko se liian pienet markkinat näin Suomen tapauksessa? Jos vähän jeesaa isoja poikia niin poliittisen uran jälkeen ylikansallinen palkkiovirka odottaa? Vaiko vain yksinkertaisesti meritokraattinen ajattelu, että jos et itse pärjää kilpailussa, oma vikasi, luuseri? Moni oikeistolainen neuvookin muuttamaan ainakin liiketoiminnan ulkomaille, jos ei nyt sitten itse mene perässä koska Suomi on aika lailla loppuunlypsetty maa. Ja miksi se on? Raha on pumpattu ulkomaille, ei niinkään niiden pahojen maahanmuuttajien lellimiseen.

Että tätä sotkua voitaisiin edes yrittää korjata, pitäisi leikkiä peliä nimeltään ”seuraa rahaa”. Liberaali laita ei sitä osaa, konservatiivit taas eivät halua, minkä vuoksi molempia laitoja viedään kuin litran mittaa taitavien demagogien toimesta. Trump näytti tästä mallia ja MAGA rokkasi täysillä. Tulokset jäivät tosin täysin ennalta-arvatuksi: rikkaat rikastuivat, köyhät köyhtyivät. Sota oli rauhaa ja syntipukkien poistaminen maasta ei korjannutkaan taloutta. Rikollisuus tosin väheni, mitä voidaan pitää positiivisena asiana mutta juurisyihin ei haluttu puuttua. Miksei? Koska todellinen valta ei ole koskaan ollut poliittisilla puhuvilla päillä, jotka voidaan vaihtaa aina tarvittaessa uusiin.

Talousnationalismia kutsutaan usein protektionismiksi ja se on edelleen ainoa tapa suojella sitä kansaa isoilta (pahoilta) pelureilta. Saksassa on pientä valonpilkahdusta näkyvissä AfD:n suunnalta, muualla heikommin. Suomen tilanne on jäätävä, koska ainoiden edes etäisesti sitä aatesuuntaa ajavien puolueiden (SML ja VL) yhteenlasketun kannatuksen voi laskea moneen kertaan sirkkelimiehen sormilla. Persut tarjoavat kyllä ”mamuongelmaan” ratkaisuna paluumuuttoa, mutta rahojen pito oman maan rajojen sisällä on yhtä tyhjän kanssa. Muistakaa siis äänestää kovemmin ja oikein, koska etatismilla ratkeaa sen itsensä luomat ongelmat!

Askel parempaan suuntaan olisi paluu heimojen aikaan ja yhteistyöhön niiden välillä. Ei siis aateheimojen, vaan alueiden sisäisten ryhmien verkostoon ilman suurta kansallista keskushallintoa. Se jo tosin auttaisi, jos ihmiset oppisivat puhumaan keskenään kuin aikuiset ja opettelisivat edes alkeellisella tasolla poliittisten sanojen merkitykset. Sosialismi ja kommunismi ei tarkoita verotusta tai keskushallintoa ja nationalismi ei tarkoita rasismia, jonka sanan merkitystä on laimennettu niin radikaalisti että se on täysin merkityksetön.

Yhteiskuntasopimuksesta

Saamme kiittää kolmikkoa Hobbes, Locke ja Rousseau länsimaisen demokratian kulmakivestä: yhteiskuntasopimuksesta. Etenkin Locken kolme luonnonoikeutta on otettu tiukasti sydämen päälle tässä ajattelussa, eli ”Life, Liberty & Property” - elämä, vapaus ja omaisuus. Mutta menikö se nyt ihan kuten oli tarkoitettu?

Elämä ja vapaus ovat yksinkertaisia tapauksia - oikeus elämään vapaasti kenenkään sitä rajoittamatta. Omaisuudessa vaan taidettiin mennä hieman metsään, koska siinä hän nimenomaan painottaa oman työn hedelmiä. Kun poimit puusta omenan, se on omaisuuttasi ja kun teet siitä hilloa, lisäät sen arvoa jonka nousun tulos myös kuuluu sinulle - yksinkertaista, eikö? Hän myös painottaa rajoja riittävyydestä ja pilaantumisesta, eli otat mitä tarvitset ja jätät muille, etkä kerää enempää kuin pystyt hanskaamaan ettei osa mene pilalle.

Mutta kun yksi omistaa koko omenatarhan ja palkkaa muita ne omput keräämään ja prosessoimaan, samalla hyläten kaikki vähänkin huonon näköiset mutta silti kelvolliset omenat niin se ei nyt taida mennä enää siihen Locken aatteeseen? Yksi hyötyy muiden työstä vain siksi, että omistaa sen maan jossa omenat kasvavat. Laitetaan monta sukupolvea samaan ketjuun ja vain yksi suku omistaa nyt kaikki alueen maat saaduilla voitoillaan, siinä kun muut ovat saaneet ”palkkaa” työstään mutta eivät edelleenkään omista juuri mitään. Ja sitten kerrotaan kuinka kaikkien tulee osallistua yhteiseen hyvään yhteiskunnan vuoksi. Ok, mutta kuka sen maksaa ja miltä osin?

Demokratiassa olemme kuulemma tasa-arvoisia, eli samalla meillä kaikilla on yhtä suuri vastuu asioista, eikös? Yksinkertaistetaan asiaa ja sanotaan sitä yhteistä vastuuta ja osallistumista ”veroksi”, jonka kaikki sopimuksen mukaan maksavat ja saavat siitä sitten tarpeen mukaan etuja yhteiskunnan palveluiden kautta. Tasasumma jokaiselta ei oikein pelaa, koska osalla on enemmän ja osalla vähemmän, joten siitä oman työn tuloksesta otetaan yleensä tietty prosenttiosuus. Koska yhteiskunnalla on aina rahat loppu päättäjien ansiosta, kerätään sitä veroa usein progressiivisesti ottaen hieman suuremman lohko niiltä, joilla on enemmän.

No mutta kun minä olen sen ansainnut, miksi minun tulee antaa enemmän kuin muiden?!? Vielä kun TV näyttää miten se raha levitellään muille eikä itse hyödy juuri mitään, niin onhan se ristus epätasa-arvoista! Oikeastikko, ihanko omalla työllä ansaitsit sen? Kahdella kädellään voi oikein taitava, fiksu ja työteliäs tehdä moninkertaisesti osaamattomaan, tyhmään ja laiskaan verrattuna, ehdottomasti. Tässä kohtaa menee sekä ”oikeisto” että ”vasemmisto” vaan kunnolla hakoteille. Vasemmiston mielestä jälkimmäiselle kuuluu sama kuin ensimmäiselle, koska ”yhdenvertaisuus ja tasa-arvo”, siinä kun oikeiston mielestä ensimmäisen tulisi saada pitää kaikki itsellään, koska hän on sen ansainnut ja mitäs se toinen oli niin tyhmä, laiska ja vieläpä osaamaton - oma vika, piste.

Moni varmasti ajattelee nähdessään jonkun aivan uskomattoman taitavan puusepän veistelevän melkeinpä taiteeksi kutsuttavaa pöytää että hänen kuuluu saada siitä moninkertainen summa trukkilavoista ja vanerilevystä hätäisesti kyhättyyn nähden. Mutta kun toinen heiluttaa kameran edessä persettä tai painaa tietokoneella nappia luoden rahaa tyhjästä ja repii siitä monituhatkertaista tiliä siihen puuseppään nähden, se ei nyt ihan vastaa ”oman työn hedelmää” ainakaan omalla mittapuulla, johon uskon monen yhtyvän.

Elämä ei yleensä ole reilua ja tasa-arvoa mahdotonta saavuttaa, joten millä ihmeellä saataisiin sitten kaikille sopiva yhteiskuntasopimus, jonka ainakin suuri enemmistö kokisi oikeudenmukaiseksi? Eriarvoisuus rehottaa vaikka numeroiden valossa se tuloerojen suuruus on pienempi kuin ennen. Toki siinä verrataan tällöin kuningasta maaorjaan, joista toinen ”omistaa” koko maan ja toinen vaatteet päällään. Myös äärimmäinen köyhyys on pienentynyt runsaasti vuosien saatossa, mutta en nyt lähtisi hurraamaan että sen kahden taalan päivässä sijaan saisi kolme. Lähtökohtana pitäisi olla, että kaikilla on riittävästi ja ylijäävästä osasta vasta verrataan, tosin osalle ei ole mikään riittävästi joten jo sen määritys on haastavaa.

Perusta voisi olla katto pään päällä, ruoka pöydässä, terveydenhoito kunnossa ja yhteiskunnasta riippuen ”perustarvikkeet” hoidossa. Eli lännessä se meinaisi puhelinta, tietokonetta/tablettia, nettiyhteyttä, kulkuväline töihin, kuteita eri sääolosuhteisiin ja niin edelleen, siinä kun riukumajassa asuva riukupaskalla ollessaan harvemmin selaa naamakirjaa siinä vääntämisen sivussa, eli olosuhteiden mukaan. Kun kaikilla alueella asuvilla on perusteet kunnossa, voidaan lähteä rakentamaan yhteiskuntaa, paino sanalla ”yhteis”. Emmehän haluaisi päästä takaisin malliin, missä keräjäläiset väistelevät aatelisten kulkupelejä, emmehän?

Tehdäänpä pieni laskutoimitus selventämään asiaa. ”Demokratiassa” nämä kaksi ovat siis samalla viivalla ja yhteiskuntasopimuksen mukaan heidän olisi suoritettava samat velvollisuudet. Jaana on neljääkymmentä lähestyvä kroonisesti sairas YH-äiti kahdelle teinille. Hän vetää 8 tunnin duunia minimipalkalla, jääden alle kahteen tonniin kuussa verojen jälkeen. Vuokraan menee reilu kolmannes, ruokaan ja menoveteen lähes toinen mokoma ja lääkkeiden ja lasten kouluvermeiden jälkeen kuukaudessa jää sukanvarteen joitain kymppejä. Myös Sanna on samanikäinen kahden teinin YH ja vetää 8 tunnin päiviä kuten Jaanakin. Geenilotossa voittaneena hän kuitenkin tekee töitä pikkubyrokraattina koulutuksensa ansiosta ja vetää kotiin viittä tonnia kuussa verottajan rokotuksen jälkeen. Kämppä on 2x kalliimpi, mutta se ei haukkaa kuin neljäsosan ansioista, ruoka on paljon parempaa ja ravintolassakin voi käydä, pirssille kelpaa bensiini ja lapsien harrastuksiin menee paalua, mutta taas siitä menee vain neljännes. Vaikka joku kuukausi polttaisi vielä neljänneksen ”hemmotteluun”, se loppuneljännes menee sukanvarteen tai sijoittamiseen, eikä tee tiukkaakaan.

Sannaa vituttaa Jaanan kaltaiset ihmiset, koska Sannan maksamat verotulot uppoavat ennemmin Jaanan saamiin tukiin kuin lasten hyvinvointiin, julkisen infran ylläpitoon ja vaikkapa poliisiin, joka pitäisi sen Jaanan nuoremman pojan poissa pahanteosta, kuten hänen omat lapsensa ovat tienneet kertoa. Molemmat ”osallistuvat”, ”ovat vastuussa” ja ”voivat vaikuttaa omiin ja yhteiskunnan asioihin”. Omalta osin kyllä, mutta ei taas mene nallekarkit tasan.

Kuis meni, noin niinkun omasta mielestä? Nämä kaksi tapausta ovat vielä erittäin kaukana todellisista ääripäistä ja heidän tuloeroaan voidaan pitää hyväksyttävänä, vain noin viisinkertaisena, koska he eivät tee lainkaan samaa työtä. Molempien perustarpeet on tyydytetty, eli yhteiskunta ”toimii”, mutta ylijäävä osa määrittää aseman yhteiskunnassa varsin vahvasti ja yhteiskuntasopimuksen perusteella he molemmat osallistuvat yhteiseen hyvään vaikka todellisuus on ihan eri.

Näin ihan himpun verran liioitellen ja yleistäen, ongelma johtuu etatistisesta ajattelumallista, eli valtio on aina oikeassa ja oikeutettu mihin tahansa mitä kokevat ”tarpeelliseksi”. Molempia politiikan laitoja etatismin lisäksi vaivaa fabianistinen ajatus muutoksista (hivuttamalla, ei nopeita muutoksia) yhdistettynä neoliberalismiin (kilpailu ratkaisee kaiken), mutta eroja toki löytyy. Jos ”vasemmisto” on johdossa, pyritään Sanna ajamaan Jaanan asemaan ja koska Sanna on ”etuoikeutettu” häntä tulee rangaista Jaanan nostamisen sijasta. ”Oikeisto” taas antaisi Sannan pitää isomman osan ja Jaanalta otettaisiin ”turhat” edut pois, mikä saattaisi tosin parantaa hänen taloudellista tilannetta kun hän olisi vapaa tuplaamaan työtuntinsa ja täten palkkansa.

Mutta se mihin yksikään poliitikko ei puuttuisi on alun Lockea peilaten se yhteiskuntasopimuksen kannalta haasteellisin tyyppi. Se on nimittäin Pentti, joka omistaa sekä Jaanan että Sannan asunnot sekä lohkon molempien työpaikoista. Pentti ei tee päivääkään työtä viikossa ja tienaa omaisuudellaan tuplasti mitä nuo kaksi yhdessä, eikä maksa kuin murto-osan veroista Jaanaan nähden hyvän verosuunnittelun vuoksi. Kuinka paljon hänen siis kuuluisi osallistua yhteiskunnan kulujen maksuun? Poliitikkojen mielestä ei juurikaan ja koko homma perustuu siihen, että kansa luottaa päättäjien tekevän kaikille yhteistä hyvää.

Kun joskus lähitulevaisuudessa robotti korvaa Jaanan ja algoritmi Sannan, Pentin omistaessa konesalin mistä se kaikki pyörii, on liian myöhäistä puhua enää yhteiskuntasopimuksen toimivuudesta. Vielä siihen voitaisiin puuttua, JOS halutaan säilyttää nykyisenkaltainen yhteiskuntarakenne.


———

Muutoksen asiaan tekevä voima ei kuitenkaan asu siellä hallinnossa, sen toimiessa oman selviytymisensä säännöillä, ei yhteisen hyvän. Byrokratia kun toimii usein niin, että tietämätön neuvoo osaamatonta, joka käskee halutonta tekemään. Neljän vuoden välein Joulupukille kirjoittaminen (äänestys) on vain hassu huomiokilpailu joka ei rakenteisiin puutu.

Se voima olisi yksilöissä, luottamuksessa ajatukseen yhteisestä. Vastuuseen yhteisestä, jokainen omien kykyjensä mukaan. Nyt rikkaiden maiden köyhät rahoittavat köyhien maiden rikkaita, rahavirrat valuvat veroparatiiseihin ja TV kertoo kansakunnan suurimman ongelman olevan mies naisten vessassa. Elämme pellemaailmassa, jossa jokainen allekirjoittaa yksipuolisen yhteiskuntasopimuksen ja luulee siitä myös itse hyötyvänsä. Ja kyllä, sopimus on laillinen ja sinä sen hyväksyt, jos asut maan rajojen sisällä täysin riippumatta siitä, saatko siitä itse mitään arvoa. Ja samalla ei, todennäköisimmin et ole ansainnut itse kaikkea omaisuuttasi ”omalla työlläsi”, vaan yhteiskunta mahdollisti sen.

Toisaalta, tarvitaanko moista ”yhteiskuntaa” tai sopimusta? Ei, tietenkään, se vaan mahdollistaa kylää suurempien asumuskeskittymien olemassaolon ja kyläkin alkaa olla siinä rajoilla vaatiko sekin jo jonkinsortin yhteiset pelisäännöt, johon kaikkien tulee sitoutua… tai suksia kuuseen. Individualismi on hieno aate, mutta ihminen sosiaalisena eläimenä tarvitsee yhteisöjä ja yhteisöt taas tarvitsevat pelisäännöt - vaikkapa yhteiskuntasopimuksen. Ja toimiva yhteisö tarvitsee toimivan sopimuksen…

Tarvitaanko järjestelmään täysi remontti?

Kun tiedetään, että liberaali demokratia on pohjimmiltaan vain keino hallita erimielisyyksiä ja sen toimivuus on niin ja näin, pitäisi keskustelua peruuttaa ”no mikä sitten tilalle?”-kysymyksestä siihen, että pitäisikö ylipäänsä remontoida. Suurin osa kansasta tosin edelleenkin on selvästi sitä mieltä, että järjestelmä pelaa kunhan vaan äänestää oikein, niin mistään remontista mihinkään suuntaan on vissiin aika lailla turha edes puhua?

Aloitetaan kuitenkin vielä etäämmältä kyselemään sitä mikä oikein mättää. Ensiksi pitää selvittää kuinka vahvasti ihmiset oikeasti edes uskovat siihen, että meitä tulee hallita muiden toimesta. Eli onko sinulla mielestäsi oikeus päättää muiden asioista, vaikkapa mitä naapurisi tekee omassa pihassaan? Yleisin vastaus on, veikkaisin, että ei, koska se merkitsee samalla että naapurisi voisi silloin päättää myös mitä itse saat tehdä omassa pihassasi. No miksi ihmeessä sitten jokin ”hallitus” saa päättää siitä? He ovat ihmisiä, kuten sinäkin ja mehän olemme tasa-arvoisia ja silleen? Aaa, se on koska auktoriteetti, ei vain jokin sattumanvarainen tyyppi, eli #eriasia. Niin siis että joku sanoo itseään auktoriteetiksi koska sama taho on kirjoittanut paperiin että he ovat auktoriteetti? Ei ei, vaan koska kansa niin päätti. Siis että kun riittävän moni sanoo että se on jees, asia on ok? Ei vaan se on sitten ok kun se tehdään oikein!

Eli joku, jossain, on oikeutettu päättämään puolestasi kun se on kirjoitettu paperille ja riittävän moni sitä kannattaa. No kuinka moni siihen riittää, enemmistö kansasta vai? No tietenkin, se on demokratiaa! Siis että kun 70% äänestää ja puolue saa 25% niistä äänistä, se on enemmistö kun kaksi tai useampi puolue muodostaa koalition saaden ehkä 40% absoluuttisen kannatuksen? Juu, koska niin lukee siinä paperissa! Ja siis että joku yksittäinen ihminen, jota yli 99% kansasta ei kannattanut saa ”ministerin” viran, hän edustaa sillä kannatuksella ”kansan ääntä”, koska se niin luki siinä paperissa? Ei vaan kansa niin päätti! Okei…

Niin niin, se on sitä edustuksellista demokratiaa, katsos. Jos se sitä olisi, se lukisi varmaan niissä papereissa? Jos tarkkoja ollaan niin sielä seisoo ”tasavalta”, jossa valta on kansalla mutta se ei sitä saa muutoin käyttää, kuin valita tyypit jotka saavat tehdä mitä lystäävät ja määrätä muita koska paperissa niin seisoo, se on se oikeutus valtaan? Ja nämä samat tyypit saavat sitten luoda lisää ”viranomaisia”, joita kukaan ei saa ”äänestää” ja heilläkin on oikeus päättää kaikesta puolestasi, koska se luki siinä paperissa, eikös? Tämä hitaasti rakennettu byrokraattikoneisto voi sitten myös heittää kapuloita rattaisiin niille ”kansan valitsemille” tahoille ja estää sen hetkisen kansan tahdon, koska sekin lukee paperissa, eikös? No ei, koska edustajat määräävät kaikesta! Mutta kun se lukee paperissa niin he saavat tulkita edustajien päätöksiä haluamallaan tavalla ja sehän oli kansan tahto, eikö vain? Vain jos he tekevät sen kuten minä näen oikeaksi!

No mitäs jos joku tekee väärin tai eri tavalla kuin paperissa lukee? Heitä on rangaistava! Kenellä on oikeus rangaista toisen puolesta, eikö se mene järjestäytyneen rikollisuuden tavaksi jos yhtä vastaan rikkoo niin koko organisaatio käy päälle? No ei, kun se lukee paperissa kuka saa lyödä ketä ja mistäkin syystä! Okei, eli muiden puolesta kostaminen on ok… koskeeko se sitten myös niitä kansanedustajia ja byrokraatteja samalla tavalla? Vain jos muut edustajat ovat samaa mieltä, paitsi jos rikos on oikein vakava! Eli siis siinä paperissa jossa lukee että laki on kaikille sama, osa on kuitenkin yhdenvertaisempia kuin muut ja osa saa vielä käyttää muihin väkivaltaa oman harkintansa mukaan? Juuri niin! Ja niitä papereita valitaan tulkitsemaan porukkaa jälleen kansalta kysymättä jonka perusteella sitten valitaan ketä rangaistaan? Tietysti, koska se on kansan tahto!

———

Mitä tästä siis opimme? Sen, että valtaosa ihmisistä haluaa jonkun muun päättävän asioista ja rankaisevan niitä jotka tekevät väärin. Päätökset olisi tehtävä aina juuri oikealla tavalla, eli itselle eduksi, muutoin päätös on väärä. Jokainen itse tietenkin tietää mikä on oikein ja mikä väärin, miltä pohjalta kaikkien olisi toimittava ja ajateltava samoin ettei tule piiskaa. Kaikkea kivaa olisi myös saatava muiden maksamana samalla kun niihin omiin rahoihin ei saisi koskea koska jokainen on itse ansainnut kaiken omalla työllään. Kuitenkin ymmärretään, että ei sitä nyt ihan yksistään saa päättää, mutta kilpailulla ryhmien kesken voidaan kuitenkin päättää muiden puolesta kaikesta.

Onko sillä ylipäänsä siis väliä kuinka se demokraattinen järjestelmä käytännön tasolla toimii? Kyllä, eri mallit voisivat tehdä järjestelmästä ”reilumman”, mutta edelleenkin enemmistö päättämässä kaikkien puolesta on varsin kyseenalainen oikeutus valtaan muiden ylitse. Lännen individualistinen ajatusmaailma ei tunne ”yhteistä hyvää” vaan oman edun ajaminen on tärkeintä. Nykyinen järjestelmä sopii aivan loistavasti osalle ja ne jotka ovat ”häviäjiä” taas haluaisivat asioiden muuttuvan. Ja kun kilpailulla päätetään mikä on oikein, miksi ihmeessä järjestelmää edes tulisi muuttaa? Reilu kilpailu on kyllä kaunis ajatus, mutta käytännössä sula mahdottomuus - kilpailussa on kaikki sallittua, koska osalle häviäminen ei ole vaihtoehto.

Jos oikeasti haluttaisiin muuttaa maailmaa, tulisi koko kansakunta ja mieluiten koko ihmiskunta saada näkemään maailma uudella tavalla - ilman keskinäistä kilpailua, yhteistyössä keskenään. Materialistinen ja individualistinen ajatusmaailma vaatii rajatonta kasvua, mikä on rajallisessa maailmassa jossain kohtaan törmäyskurssilla liikkumattomaan seinään. Luonto tosin osaa korjata tämän ongelman omalla tavallaan, mutta jälki ei ole kovin kaunista katseltavaa ihmisen näkökulmasta.

Summa summarum: järjestelmälle tekisi hyvää täysremontti, jos haluttaisiin edes merkittävää enemmistöä auttava malli. Sen tulisi ehkäistä vallan keskittyminen ja vallanhimoisten yksilöiden pääsy valtaan. Yhteistyöllä tuo kaikki olisi mahdollista, mutta tällä hetkellä yhteistyötä ei harrasteta kuin pienissä porukoissa, jotka ajavat omaa valtaansa hajanaisten yksilöiden ylitse. Noin 80%:ia ihmisistä on kollektivisteja, jotka tarvitsevat aina auktoriteetin sanomaan mikä on oikein ja mikä väärin ja näiden ihmisten ohjailu on se politiikan taistelukenttä. Taistelussa on tietyt säännöt, lait ja eettiset arvot, joiden mukaan rehelliset pelaajat pelaavat - häviten joka ikinen kerta niille, jotka eivät niitä noudata. Tätä tasavaltaista mallia ei koskaan suunniteltu reiluksi kaikille vaan suojelemaan omistavaa luokkaa massoilta ja siinä se suoriutuu loistavasti. Suurin osa ei sitä ymmärrä ja ne jotka ymmärtävät, tietävät etteivät voi kilpailua voittaa tai ovat itse jo voittajia.

Onnea siis matkaan kaikille jotka kuvittelevat voivansa muuttaa asiaa joko äänestämällä tai muilla tavoin. Harhaisin näkemys tässä maailmantilanteesa on se, että ”oikein äänestämällä” tehdään se muutos. Se muutos tapahtuu aivan muualla, jos tapahtuu.

Erimielisyyden hallinta

Liberaali demokratia on pohjimmiltaan järjestelmä, jonka tarkoitus on lähinnä hallita erimielisyyksiä yhteiskunnassa. Sen toimivuus on rapautunut vuosien saatossa merkittävästi, kun kansan heimoutuminen on edennyt vahvasti poteroituneeseen tilaan missä muut ryhmät ovat kilpailijan sijaan vihollisia.

Kansan keskuudessa ainakin Suomessa tämä poteroituminen on selvästi nähtävissä, siinä kun eri poliittiset puolueet ovat sanoissaan kyllä eri maata, mutta nappia painaessaan yksi ja sama puolue. Kansa taistelee keskenään merkitysten tasolla, eli mikä on oikein ja mikä väärin, siinä kun poliitikot ovat lähinnä riitelemässä kenen taskuun kansalta varastettua varallisuutta tulisi ensisijaisesti jakaa. Kun ”oikea” vastaus ratkaistaan kilpailulla keskustelun sijaan, vahvistetaan lähinnä vain heimojen välistä ristiriitaa koska mitään ”yhteistä hyvää” ei ole enää olemassa.

Toimiakseen edes auttavasti, demokraattinen malli tarvitsee edes auttavasti yhtenäisen kansan. Minimivaatimus on se, että kaikki pitävät vaaleja oikeutuksena valtaan - reilu kilpailu ratkaisi voittajan. Muut näkemykset ovat kanssakilpailijoita vallasta, eivät vihollisia, kuten asia nykyään nähdään. Uudelleenryhmittymisen ja parempi kampanja sitten ensi kerralla sijasta käydään taistoon joka rintamalla, leimaten vastapuoli ”pahaksi” siinä kun itse ollaan ainoa hyveellinen ryhmä koko maassa. Ei hyväksytä lainkaan muiden päätöksiä leimaten ne vääräksi, sen sijaan että asia hyväksytään vaikka itse olisikin tehnyt paremmin.

Missä sitten mentiin metsään? Juurisyyksi itse väittäisin keskustelukulttuuria, tai siis sen lähes täydellistä puutetta. Yksistään ulkoa käskyjen ottaminen toki pilaa koko ”kansanvallan” idean, mutta jos keskustelukulttuuri olisi kunnossa, voitaisiin siitä keskustella vapaasti onko se ihan ok, että tyyliin 90% säännöistä sanellaan Suomen ulkopuolelta. Poliitikkojen konsensus asiasta on tosin selvä: tottakai se on ok, että EU käskee ja meillä ei kysytä lainkaan miksi. Pienpuolueet ovat tästä toki eri mieltä, mutta muutoin he ovat samaa maata vanhojen puolueiden kanssa: voittajalla on oikeus tehdä mitä lystää.

Julkista keskustelua etenkin kansalaisten keskuudessa vaivaa erityisesti varsin yksinkertainen käsitys mistä edes puhutaan. Keskustelut pyörivät termien ympärillä, joita ei ymmärretä eikä osata edes määritellä kysyttäessä. Sosialisti, kommunisti, fasisti, natsi, liberaali, konservatiivi, kapitalisti, globalisti ja mitä näitä nyt onkaan. Jokainen heimo käyttää vihollisista sovittuja haukkumanimiä, jotka yleensä eivät osu edes samalle hehtaarille niiden yhtään tarkemman määrityksen kanssa. Toki voidaan sanoa, että niitä käytetään niiden nykyisen yleisen määrityksen mukaan, mutta asian yleisyys ei tee siitä yhtään sen ”oikeampaa” tapaa… tai jos tekee, mies voi olla nainen kun sitä riittävän usein toistetaan.

Tästä keskustelun sekavuudesta hyvänä esimerkkinä on se, kun edellistä ja nykyistä hallitusta kutsuttiin ”vasemmistolaiseksi”. Juu, edellisessä oli SDP ja VAS, nykyisessä KOK ja PS joista edeltävät kutsuvat itseään vasemmistoksi ja jälkimmäisiä pidetään oikeistolaisina. Mikä on siis ”vasemmistolaisen” yhteinen tekijä? Verotus, korkea semmoinen. Samalla yhtenäistä on mihin verorahat menevät: yksityisille sijoittajille. Vasemmistolaista on kuulemma myös maahanmuuttajien valtava määrä molemmilla kausilla, tosin se syy miksi väkeä lappaa ovista ja ikkunoista on täysin eri: SDP haalii äänestäjiä, ”oikeisto” halpatyövoimaa. Okei, vasemmistolaiseksi sitä siis voidaan venyttämällä melkein kutsua kun riittävästi yleistää, mutta kun oikeistolaiset huutavat sosialismia niin ei voi kuin ihmetellä sitä logiikkaa. Seuratkaa rahaa, kuka hyötyy - yksityiset, rikkaat. Ai niin, taas vaan tehtiin kapitalismi väärin ja se toimisi jos se tehtäisiin oikein? Ja näin vielä vinkiksi: mistä oikeisto valittaessaan puhuu on etatismia, ei sosialismia.

Keskustelukyvyn puutteen lisäksi puuttuu siis yhteinen sanasto, vaikka kaikki ainakin näennäisesti suomea puhuvatkin. Paraatipuheissa kuitenkin puhutaan yhteiskunnasta ja kansasta, jolla olisi jokin ”yhteinen etu” jota jokainen ryhmä tulisesti ajaa. Yhteisistä arvoista ei onneksi kuitenkaan puhuta, tosin jokainen ryhmä kertoo itse olevansa hyveellinen arvoissaan ja vastapuoli taas pahoja syntisiä. Erimielisyyden hallinnan sijasta sanoma on kaikilla sama: me olemme oikeassa, muut väärässä, me luomme omillemme paratiisin ja muille maanpäällisen helvetin uudelleenkoulutusleireineen.

Liberaali demokratia siis pelaa, kunhan kansa jonka päälle se lätkäistään voi istua erimielisten kanssa samassa huoneessa ilman että tulee murhia. Se toimii, kun kansalla on yhteneväiset perustiedot ja käsitykset miten maailma pelaa ja mitkä asiat ovat faktoja ja mitkä asiat vain mielipiteitä - tästäkin ollaan ajauduttu varsin etäälle. Toimiakseen se vaatii kuitenkin kansan oikeutuksen valtaansa, eli hyväksytään vaalien tulos, oli se mikä tahansa. Se vaan että jos 70% äänestää ja saadaan niukka enemmistöhallitus, sen absoluuttinen kannatus on alle 40% ja se on silti enemmistön tahto… missä universumissa?

———

Samaan vanhaan peliin on runsaasti halukkaita, mutta sen muuttaminen ei ole mikään pikkujuttu. Yksikään vanha tai uusi puolue ei halua eikä liioin edes kykene korjaamaan tuota erimielisyyden hallinnan dilemmaa ja yhdistämään kansaa. Yksinkertaisin tapa yhdistää merkittävä enemmistö olisi ajaa kansa riittävän suureen tragediaan, esimerkiksi sotaan ja sitten nostaa jokin ”suuri johtaja” pelastajaksi. Moni nykyisistä poliitikoistamme tuntuu olevan valmis vaikka polttamaan oman maan maata myöden, että voisi hallita tuhkakasoja kukkulan kuninkaana - etenkin jos siitä saa päälle palkkioviran ja pääsyn isoihin pöytiin.

Itse, jos uskoisin demokratian olevan edes auttavasti oikeutus valtaan muiden yli, ajattelisin jonkinmoisen yhdistelmän eri radikaalin demokratian muotojen (deliberatiivinen ja agonistinen pluralismi) naittamista kaksikerroksiseen malliin, jossa yhdessä kansa suoraan ja toisessa kansan valitsema neuvosto yhdistettynä virkamieshallitukseen ja jokaisen päättävän tahon henkilökohtaiseen vastuunkantoon niin puheista kuin teoista. Toimiakseen se kuitenkin vaatisi päälle vielä oikeasti toimivan mediakentän sekä täysin uudistetun koulujärjestelmän, jossa lapsille opetettaisiin kommunikointikykyjen lisäksi miten ajatella, ei mitä ajatella. Eli sukupolvia kestävä siirtymä.

Yhtenä varsin vahvana kilpailijana tämän ongelman ratkaisuun voidaan pitää UAD-mallia, eli Uusi Arvopohjainen Demokratia. Vahvana tässä kohden meinaa absoluuttisen kannatuksen olevan prosentin murto-osa, mutta vahvana muihin nähden. Malli ei ole ”valmis”, vaan avoimen keskustelun alainen monilta osin, mikä saa ”mikä sitten tilalle, anna toimiva malli”-itkukuoron innostumaan. Vaihtoehtoja on hyvä olla, mutta sitä ennen olisi käytävä perustavanlaatuinen keskustelu aiheesta, josta juuri kukaan ei halua keskustella.

Nimittäin siitä, että vastaako tämä liberaali demokratia enää tarkoitustaan oikeutettuna tapana antaa harvoille valta muiden ylitse? Toimiko se koskaan on sivuseikka, tulisi keskittyä siihen pitäisikö asialle nyt tehdä jotain ja vasta sitten että mitä. Piisaisiko purkkapaikkaus vai vaaditaanko täysin uusi järjestelmä ja vasta sitten mikä uusi malli. Enemmistö kun edelleenkin korjaisi ongelman äänestämällä oikein, joka on em. ongelman, korruption, kaksoisvaltion, median, poliittisen nykytilanteen ja kansalaisten keskustelykyvyn huomioon ottaen kuinka sen sanoisi kauniisti… ihan helvetin typerä vastaus.

Opi epäonnistumaan tai epäonnistu oppimaan

Tyypillinen vastaus ”Ja mitä tästä opimme?” jonkinsortin kämmäyksen päälle on ”Ei niin mitään.” Se mahtaa kuitenkin olla opittu tapa, varsin usein jo peruskoulun peruja.

Yhteiskuntamme pitää epäonnistumista halveksuttavana ja meritokraattisen ajatusmallimme mukaan se on aina oma vika. Myös kieli kertoo paljon josta yksi parhaita esimerkkejä on ”yrittäjä”. joka taas on lontooksi ”enterprenour” - enemmän tekijä tai vastaava, ei joku joka yrittää tehdä jotain. Ja auta armias jos joku yrittäjä epäonnistuu niin sehän on tietenkin henkilökohtainen syy, jokin ”vika” ei pelkästään mitä tehtiin vaan itse henkilössä.

Koulussa opitaan jo pienestä pitäen, että väärästä vastauksesta nauretaan päin näköä ja jokaisesta virheestä rangaistaan, sen sijaan että siitä edes yritettäisiin oppia jotain. Tämä asenne ei koske vain Suomea, mutta jotenkin semmoinen kuva on vahvasti jäänyt omista kouluajoista, että jos jokin Suomessa osataan niin se on lyödyn lyöminen. Moni oikeasti elämässään pitkälle päässyt on kuitenkin erehtynyt useammin kuin monet muut ovat koskaan edes uskaltaneet yrittää.

Kyllähän se pistää vihaksi kun asiat eivät suju ja hanskat on helpompi lyödä riskiin ja antaa asian olla, kuin yrittää uudelleen. Toisaalta taas saman yrittäminen uusiksi uudestaan ja uudestaan on Einsteinin mukaan hulluuden määritelmä. Mutta kyllä se ensi kerralla onnistuu, kunhan vaan kaikki äänestävät oikein, eikös?

Oli se sitten työ, urheilusoritus, parisuhde tai mikä tahansa asia, uusiksi yritetään jokunen kerta usein siitä oppimatta ja toistaen ne samat virheet kuin aikaisemminkin. Huipulle jos meinaa, se harvemmin ensimmäisestä onnaa, mutta pään lyöminen samalla tavalla samaan seinään on varsin yleinen tapa kun ei olla opittu epäonnistumaan. Kantapään kautta oppiminen on kuitenkin monessa kohtaa ainoa keino oikeasti edetä asiassa ja ehkä meidän tulisi ottaa Edisonista mallia: en epäonnistunut 10.000 kertaa, vaan löysin niin monta tapaa jotka eivät toimineet.

Yleensä kun sitä epäonnistumisen syytä kun lähdetään etsimään, ei etsitä itse vikaa vaan sitä kenen syy se oli. Tässä kielemme taas loistaa, eli kun haetaan vaikka syy-seuraus-suhdetta, etsimme syytä, syyllistä, ei asian aiheuttajaa. Asiaa ei liioin auta se, että ihmisillä se menee pahasti tunteisiin kun epäonnistuu ja järjenkäyttö jää vähemmälle. Etsitään syyllinen jolle tulee hänelle seuraamuksia, mutta virheestä ei opita muuta kuin että mitäs lähdit yrittämään tai tekemään kun et kerran osaa!

Yritysmaailmassa käytetään post-mortem, ”ruumiinavaus”, analyysiä jos halutaan tietää miksi jokin asia meni pieleen ja sille pitäisi tehdä muutakin kuin antaa Penalle kenkää. Ehkäpä meidän tulisikin ottaa moisesta oppia omaan elämään kaikille elämänalueille? Analysointitapa on varsin yksinkertainen ja sitä voi käyttää missä tahansa, kumhan sen tekeminen aloittetaan siitä kaikista tärkeimmästä asiasta: tunteista.

Ei, ei siitä että tarkkaillaan niitä omia tunteita, sen voi tehdä myöhemmin erikseen, vaan siitä, että analysoinnissa ne tunteet on saatava ensin nollattua, jotta se looginen ajattelu on ylipäänsä mahdollista. Kun tunteet on saatu vaihdettua loogiseen ajatteluun, keskitytään pelkästään faktoihin.

Mitä tapahtui ja missä aikajärjestyksessä on ensiaskel. Mikä oli ylipäänsä tavoitteena jota verrataan mitä tapahtui. Missä kohden se homma lähti oikeasti kusemaan olisi syytä myös selvittää. Tärkein asia selvittämisessä on kuitenkin se, miksi se juna lähti karkuun. Ei vain pintapuoliset syyt vaan mikä on se juurisyy. Tämän juurisyyn selvittäminen voi joskus olla haastavaa, mutta varsin lähelle pääsyyn on olemassa varsin helppo tapa: 5x miksi? Aina kun löytyy syy miksi jokin asia meni pieleen, ei tyydytä siihen ensimmäiseen vastaukseen vaan kysytään ”miksi?” uudelleen ja siihen vastaukseen taas ”miksi?”, kunnes vastaus on ”riittävä”.

Pelkkä juurisyyn löytyminen ei kuitenkaan vielä ratkaise ongelmaa, joten analyysi jatkuu: Mitkä asiat menivät putkeen, eli mitä ei kannata korjata. Mitä asioita pitää muuttaa seuraavalle yritykselle ja kenen vastuulle se kuuluu. Ja lopuksi, koska yritetään uudelleen. Luovuttaminen on aina oma valinta, mutta jos tavoitetta pitää tärkeänä, hetken hengähtämisen ja tarvittavien muutosten teon jälkeen voisi olla hyvä lähteä yrittämään uusiksi - jos ei muuta niin etsimään seuraavaa tapaa joka ei toimi.

Analyysin jälkeen voi toki myös paljastua, että asiaa ei voida korjata tällä kokeillulla tavalla vaikka sitä kuinka hienosäätää. Ulkopuolinen analyytikko voi olla myös tarpeen, koska liian läheltä katsottuna ei niitä ongelmia välttämättä kykene havaitsemaan.

Joka tapauksessa, tärkein asia on kuitenkin oppia siitä epäonnistumisesta, vaikka se onnistuminen sitten sillä ensi kerralla saattaakin olla paljon makeampaa. Asennemuutos epäonnistumiseen olisi monelle tarpeen ja siihen auttaisi paljon myös yhteiskunnan yleinen kanta epäonnistumiseen. Osa kykenee siihen iskujen vastaanottamiseen jo pienestä pitäen, mutta se on taito jonka me kaikki voimme oppia. Ihmisen luonne vaikuttaa siihen myös merkittävästi, mutta loppuviimein kyse on opittavasta taidosta - taidosta, jonka jokaisen olisi hyvä oppia koska kenelläkään ei kaikki mene aina nappiin.

Ideologiaa myymässä

Jos ideologia ei käy kaupaksi, korjaa ideaa tai hommaa paremmat argumentit. Päivä markkinointiseminaarissa istuttuani korjaan vanhaa näkemystäni: Jos ei kelpaa, väärä yleisö ja/tai väärä myyntipuhe. Ammattilaiset myyvät vaikka lunta eskimoille ja tekoälyn avustamana tehokkuus on… pelottava. Periaatteet ovat kuitenkin samat oli se skaala mikä tahansa ja tämän koko tekstin luettuasi tiedät mitä tarvitaan onnistuneeseen ideologian kauppaamiseen massoille.

Aloitetaan kuitenkin lainauksella, joka määrittää aika pitkälle onko se kauppatavara mihin tarkoitukseen: Thomas Sowell - "When you want to help people, you tell them the truth. When you want to help yourself, you tell them what they want to hear." Vapaasti savonnettuna ”Kun haluat auttaa ihmisiä, kerro heille totuus. Kun haluat auttaa itseäsi, kerro heille mitä he haluavat kuulla.”

Ihmiset tekevät ostopäätöksensä tunteella ja oikeuttavan sen jälkeenpäin logiikalla. Tarinankerronta on taas meidän tapamme välittää ne aatteet eteenpäin ja kaikki ne suuret tarinat jotka ovat jääneet elämään vastaavat kolmeen perustavanlaatuiseen kysymykseen: mistä me tulemme, miksi me olemme täällä ja mihin olemme matkalla? Miksi sitten juuri näihin kysymyksiin? Koska niihin vastataan tunnepohjaisesti ja mitä vahvempi tunne mihin tahansa asiaan liittyy, sen paremmin se painuu muistiin. Kuinka se tarina muodostetaan riippuu taas vahvasti ajettavasta aatteesta, kuin myös se onko kyseessä niin maatamullistava aate että se edes tarvitsee vastata niihin vai riittääkö pelkkä tunnelataus.

Yleisö on yleensä se suurin haaste asiassa. Kuka tahansa voi keksiä maailman parhaan uuden ideologian tai kikkakolmosen myytäväksi, mutta sen myyntiin suurelle väestölle on useampi mutka matkassa. Ensiksi on huomioitava, että noin 3/4 väestöstä uskoo ja tulee myös tulevaisuudessa uskomaan sen mitä auktoriteetti heille on kertonut asiasta. Se kuka auktoriteetti on ja mitä on kerrottu voi aina vaihtua, mutta itse vaatimus sille auktoriteetille yleensä ei. Yksilökeskeisille voidaan siis aate myydä vähemmillä natsoilla, mutta silloin sen on täytettävä yksilön henkilökohtaiset kriteerit jotka voivat olla jopa vielä tiukemmat ja pienikin aatteen puhtaudesta poikkeaminen voi karkottaa yksilön.

Kun kohdeyleisö on selvillä, heihin pitää saada jollain yhteys. Jalka olisi saatava ovenväliin tavalla tai toisella. Nykypäivänä eri sosiaalisen median alustat tarjoavat suoran yhteyden potentiaalisiin tahoihin, mutta alustojen myötämielisyys riippuu sekä budjetista kuin ennen kaikkea aatteen valtavirtaisuudesta. Jos haluat kaataa systeemin tai haastaa oikeaa valtaa, tarjolla on lähinnä hyvin rajattuja kuplia joissa viesti voi kyllä levitä… turvallisesti hyvin kaukana massojen silmiltä. Suorat ihmiskontaktit massojen keskuudessa toimivat yleensä varsin huonosti, ellei sinulla ole sopivaa koukkua ja jotain syytä luottaa sanomaasi.

Somessa kuka tahansa voi hurahtaa johonkin asiaan ja lähteä laajentamaan omaa tietouttaan asiasta oma-aloitteisesti. Naamatusten siihen vaaditaan yleensä jokin painavampi syy, kuten aikaisempi tuttavuus. Molemmissa tapauksissa toimiva strategia on kuitenkin ongelmanratkaisu, eli juuri sinulla on tarjota ratkaisu siihen ongelmaan, jonka se aatteesi ratkaisee. Ratkaisemalla sen ongelman saman tien, kasvatat runsaasti luottamusta. Ratkaisemalla sen viikossa, parissa, ehkäpä kuukaudessa, olet jo menettänyt osan yleisöstä mutta edelleen, jos ratkaisusi toimii, he ovat mukana. Lupaamalla ”sitten joskus, kunhan enemmistö on kanssamme samaa mieltä”, puhutaan muutamasta sattumanvaraisesta osumasta.

Oletetaan että sait kuitenkin alustavan yhteyden toimimaan ja siitä lähdetään syventämään suhdetta. Tarjoamalla porras kerrallaan ”tietoa”, voidaan rakentaa riittävä pohja sille luottamukselle, joka tarvitaan että ihminen hyväksyy tämän uuden ison jutun omakseen. Tarkoitus on rakentaa luottamus ja uskomus sille tasolle, että se tulee osaksi ihmisen identiteettiä. Mistä sen tietää että se on osa identiteettiä? Älä huoli, ihmiset yleensä kertovat sen heti ensimmäisten asioiden joukossa esittäytyessään.

Vaikka sitä ei aina tarvita, on yksi helpoimmista tavoista saada ihmiset ajattelemaan aatetta pelastajana kun se suojelee siltä isolta pahalta möröltä. Se mörkö voi olla yksilö, aate, organisaatio tai mikä tahansa näkyvä tai näkymätön asia. Ongelma jota ratkaistaan on kuitenkin sen mörön syytä ja juuri sinun ratkaisusi joko pitää mörön kurissa tai jopa kukistaa sen. Ryhmä on paljon helpommin ohjattavissa pelkäämään tai vihaamaan jotain, kuin kannattamaan jotain asiaa.

Loppuviimein ollaan nimittäin rakentamassa ryhmää, jonka liimana se aate toimii. Se vaan että vain noin 3/4 ihmisistä ylipäänsä tarttuu siihen liimaan kiinni kunnolla. Ja ne ihmiset ovat yleensä jo kiinni jossain muissakin ryhmissä, joten kilpailu aatteiden välillä kiristyy. Yksilön voi saada ryhmään kiinni usein vain niin pitkään, kun siitä on hänelle henkilökohtaista hyötyä ja paremman tarjouksen tullessa se takki vaihtuu varsin nopsaan.


———

Kuinka nämä eri esteet ohitetaan, kierretään tai ylitetään, siihen löytyy kyllä runsaasti lääkkeitä. Olisi kuitenkin varsin vastuutonta jakaa niitä kaikenmaailman hullujen aatteiden kauppaajille, eikö totta?

Propagandaa äänestämättömyydestä

”Äänestämättömyys pelaa globalistien piikkiin, siksi he pyrkivät passivoimaan kansanosaa joka vastustaa globalismia on varsin yleinen argumentti ”vaihtoehtojen” äänestämisen puolesta. Okei, asiahan on helppo todistaa, kun kerran propaganda on niin päivänselvä todiste, eikös?

Todisteita pitkällisten hakujen jälkeen löytyykin tasan tarkkaan 0 kpl. Puhutaan kyllä siitä, kuinka ”koneistoon kyllästyneet” passivoituvat, kuinka äänestämättömillä kuolleisuusriski kasvaa (masennuksen vuoksi) ja kuinka hyvin menestyvät äänestävät, mutta yhtä ainoaa kehotusta olla äänestämättä etenkään niitä isoilta medioilta ei ole. Jokunen artikkeli löytyy, jossa puhutaan kuinka järjestelmä tarvitsee korkeampaa äänestysprosenttia sen legitimiteetin säilytykseen, mutta puhtaasti propagandaa seuraamalla todisteet eivät ole kovin vahvat.

Aikaisemmin passivoinnista syytettiin ulkomaista vaikuttamista, eli Putin käskee länttä olemaan äänestämättä, mutta sille todisteita sille on yhtä runsaasti. Oli se kuinka autoritaarinen järjestelmä tahansa, sille täytyy aina löytyä oikeutus ja sen äänestyslipun pudottaminen on kaikista selvin todiste että kyseessä on aina kansan tahto. Pohjois-Koreassa kaikki osaavat äänestää oikein, eli demokratia tapahtuu!

Blogeja ja mielipidekirjoituksia löytyy toki jonkin verran ja niitä yhdistää ylipäänsä epäily koko järjestelmää kohtaan, ei suinkaan aikomus antaa valtaa enemmän globaalien tahojen haltuun.

Yhtenäistä propagandassa on kuitenkin se, että jokainen ryhmittymä joka haluaa sinne eduskuntaan tai johonkin valtuustoon kertoo äänestämisen olevan tärkeää - etenkin heidän äänestäminen. Jos juuri se heidän ryhmänsä ei pääse valtaan, tapahtuu suuri katastrofi. Riippumatta siitä kumpi puoli, vasemmisto vai oikeisto, on sillä hetkellä vallassa, sanoma on aina joko ”ette kai halua lisää tätä paskaa?!” tai ”me tarvitsemme vielä ainaski yhden kauden lisää että saamme asiamme vietyä läpi!!”. Vaihtoehtoiset puolueet taas varoittelevat yleensä molemmista isoista osapuolista ja kertovat kuinka he osaisivat korjata asiat.

Yhdenkään valtaan pyrkivän tai siellä olevan etu kun ei ole korkea äänestämättömyys. Juu, vasemmisto juhlii kun oikeisto ei äänestä ja toisinpäin, mutta kauttarantaen i ole yhdenkään pelaajan etu saada kansa passiiviseksi - ei kenenkään johtajaa ei kumarreta.

Pienpuolueiden strategia onkin ollut usein se, että ne järjestelmään kyllästyneet houkutellaan taas kerran mukaan sirkukseen. VKK (Valta Kuuluu Kansalle) onnistuikin tässä kertaalleen aluevaaleissa ja sai useammankin edustajan lävitse hyvinvointialueiden päätöksentekoon. Tilannetta auttoi hieman tavallista pienempi äänestysprosentti joka vähensi kaikkien puolueiden absoluuttista kannatusta, suhteiden ollessa aika vakio sen hetken ilmapiiriin nähden. Äänestämättömiä saatiin siis aktivoitua varsin tehokkaasti, mutta tulos oli, vaikkakin uudelle ryhmälle loistava, päätöksenteon kannalta merkityksetön.

Noh, VKK:lle kävi kuin kävi ja vallanhimo silmissä siitä lohkesi uusi ryhmittymä, VL (Vapauden Liitto), jolle povattiin tietyissä piireissä suurta menestystä. Toisin kuitenkin kävi, mikä tuntui yllättävän varsin monen. Yllätys ei pitäisi olla kuitenkaan suuri, koska Hopiumin voimalla kun mennään, on saatava tuloksia, ei uusia lupauksia. Tulos? Uusi romahdus ja VKK:n jämätkin kuihtuivat pois, tosin siitä voidaan kiittää myös Turtiaista eikä vain sitä irtautunutta siivua.

Propagandassa piilee kuitenkin se syy miksi VL tai vastaavat eivät menesty. Valtapuolueet hallitsevat 90%:ia mediakentästä, joten sinne valtamedian suuntaan on tässä kohden turha kurkottaa. Se 10%:ia on taas sekalaista seurakuntaa pienien medioiden ja vaikuttajien kesken. Osumia kyllä tulee jo nykyään ihan kohtuullinen määrä, mutta ne eivät käänny kannatukseksi. Miksei? Yhtenäinen sanoma puuttuu. Trump näytti miten homma hoidetaan median suhteen, mutta sitä ei voida suoraan mallintaa Suomeen mediakentän poikkeavuuden vuoksi. Siitä toki voitaisiin ottaa osia, jos olisi tahtoa ja osaamista. Tahdon puute tosin johtunee osin pelisilmästä - ei kannata liittoutua ja lokeroitua pienen marginaaliryhmän kanssa jos aikoo kasvaa joskus tulevaisuudessa varteenotettavaksi peluriksi.

Ison pahan mörön käyttö pelottelemaan ihmiset äänestämään on huono ajatus, jos sille luvatulle pelastajalle ei ole katetta. Vielä typerämpi idea on koettaa saada ihmiset heille vittuilemalla kannattamaan asiaa. Ilman yhtenäistä viestintää ei mitään sanomaa saada leviämään ja se vaatii vahvan kollektivistisen aatemaailman. Jos jengi on kyllästynyt menoon ja heidän edellinen suuri lupaus, persut, eivät tuoneetkaan pelastusta pahalta, on hopiumilla pelaaminen lähinnä tapa saada entistä vähemmän kannatusta. Noh, se tulkkaantuu sitten sitä seuraaviin vaaleihin, toki tuloksen mukaan - jos VL onnistuu kasvattamaan kannatustaan, saamme Soinin persut mk2, eli kovaa puhetta kunnes joskus päästään isoihin pöytiin, joissa on pakko tehdä kompromisseja. Soini kertoi jo aikoinaan miten populistinen puolue toimii ja mihin se kaatuu, jättäen kuitenkin sanomatta kuinka niiden ainoa tehtävä on olla lähinnä vain järjestelmän varoventtiili.

Ainoa tapa päästä vaikuttamaan parlamentaarisesti kun on saada enemmistö kasaan ja siihen ei yhdenkään puolueen aate kykene. Kenenkään tarina ei tällä hetkellä mene läpi kuin korkeintaan neljännekselle, mikä ei tasavaltaisessa mallissa riitä muuhun kuin kahden tai useamman aatesuunnan sillisalaattiin, josta kukaan ei tykkää. Eli äänestäkää oikein ja kovemmin tai olkaa äänestämättä, päätös on jokaisen tehtävä itse.