Aivovuodosta

Aivovuodosta, eli korkeasti koulutetut muuttavat muualle, on puhuttu vuosikausia ja se vaikuttaisi olemaan kasvamaan päin Suomessa. Korkeasti koulutetut muuttavat toisaalle ja maa täytetään halpatyövoimalla - tämä kuulemma pelastaa maan, koska eihän sitä muutoin tehtäisi? Ilmiö on todellinen ja sen haittavaikutuksia pelätään ja sen positiivisia vaikutuksia tupataan liioittelemaan - koska kourallinen ihmisiä toi jotain positiivista, koko ilmiö täytyy olla hyvä juttu.

Verkostoituneet ja maailmalla kokemuksen saaneet osaavat tekijät siis palaavat Suomeen elämänsä vireessä ja luovat uuden Nokian. Vaiko osaajat katoavat, koulutukseen sijoitettu raha katoaa kuin tuhka tuuleen, innovaatiot vähenevät ja osaajien mukana palvelutkin katoavat? Ei kumpikaan… se aivovuoto tapahtui jo paljon aikaisemmin, ennen kuin tuohon asti edes päästiin. Ja sillä vuodolla ei ole mitään positiivista vaikutusta.

Se todellinen aivovuoto nimittäin alkaa siitä, kun lapsia tungetaan kouluun ja heidän täytyy läpäistä kaikki samat kokeet sillä täsmälleen ainoalla ja oikealla tavalla. Kaikille lapsille opetetaan, että vain niillä hyvillä arvosanoilla ja korkealla koulutustasolla sinä olet arvokas hyvä ihminen. Kaikki tungetaan samaan perusmuotin läpi ja osa jätetään rannalle, koska ne lapsen yksilölliset voimat olivat jossain ihan muualla kuin turhassa knoppitiedossa, kastijaossa, välinpitämättömyydessä, riippuvuudessa muiden mielipiteisiin, älyllisessä riippuvuudessa, ehdollisessa itsetunnossa ja valvottuna olemisessa. Nämä olivat siis koulun oppiaineet kaikkialla lännessä John Gattonin (Dumbing us down) mukaan.

Kun haitallinen koulutus yhdistetään vielä meritokraattiseen ajatteluun, on katastrofi valmis. Eli Gattonin kantaan lisätään Michael Sandel ja Thomas Piketty, argumentit nykyisen järjestelmän puolesta käyvät jo varsin vähiin. Laitetaan väliin hieman Alfie Kohnin kilpailua ja sitten se kakku lopuksi koristellaan Peter Turchinin eliitin ylituotannolla, voidaan jo pohtia onko kyse enemmänkin tahallisuudesta kuin tietämättömyydestä tai ymmärryksen puutteesta.

Jos em. herrojen aatteet eivät ole tuttuja, avataan asiaa näin esimerkin voimin. Pikku-Pekka on syntynyt alemman keskiluokan perheeseen. Hän on perusterve, keskipituinen ja normaalipainoinen. Kaikilla mittareilla lähes keskiarvoa. Kouluun mennessään hän on jo oppinut, ettei raha kasva puussa ja kovalla työllä kuka tahansa voi menestyä. Ja tietysti kuinka istutaan hiljaa ja tehdään mitä auktoriteetti käskee.

Ensimmäisen yhdeksän vuoden ajan hän oppii perustiedot aiheista, joita hän mitä todennäköisimmin ei tule koskaan tarvitsemaan mihinkään. Ja koska asiayhteyksiä ei opeteta, hän on unohtanut valtaosan 2min kokeiden jälkeen joka tapauksessa. Pekka kuitenkin on sen verran kunnianhimoinen, että hän haluaa isona menestyä, joten hän suuntaa lukioon ja sieltä sitten johonkin korkeaan tutkintoon, vaikkakin häntä kiinnostaisi käsillä tekeminen paljon enemmän ja oli lapsena melkoisen näppärä käsistään.

Lukiossa opitaan lisää mitä ei tarvita ja unohdetaan ne välittömästi, mutta onneksi sentään todistuksen mukaan hän kykenee säilyttämään osan tiedosta kokeeseen saakka, mikä riittää pääsykokeisiin joihin pitää opiskella kaikki uusiksi. Nyt hän on kuitenkin jo itsevarmasti vakuuttunut hierarkiasta, jonka ne arvosanat määrittävät. Joten suuntana ammattikorkeakoulu, jokin mediaseksikäs ala jolle on kuulemma kysyntää vaikka työpaikkoja ei olekaan, ainakaan Suomessa. Hän valmistuukin luokkansa keskiarvon mukaan ja ne paperit takaavat hänelle valoisan tulevaisuuden! Tai sitten ei…

Kotimaassa ei siis alalla ole juurikaan kysyntää, koska alan teollisuus on ajettu aikoja sitten halvempiin maihin. Keskivertopapereilla ilman valmiita verkostoja ja yhteyksiä töiden hakeminen ulkomailta jääkin haaveeksi ja kortistosta ei löydy kuin eioota ja nollatuntisopparilla puhelinmyyjän töitä. Koska missään kohden ei koulussa eikä sääntö-Suomen byroslaviassa kannustettu itsenäiseen ajatteluun tahi toimintaan, korkeasti koulutettua keskivertojätkää ei kukaan halua tai tarvitse - hän ei ole riittävän hyvä isoihin piireihin ja pienissä piireissä se tutkinto saattaa olla jopa haitaksi. Mitä vikaa tyypissä täytyykään olla jos ei saa koulutusta vastaavaa duunia?

Missä mentiin siis pieleen?

Yksilölliset vahvuudet hylättiin heti alkuun. Voittajat ansaitsevat kaiken, häviäjien tappio on oma vika. Kovalla työllä ja hyvillä papereilla on voittaja, mutta keskiverto tyyppi ei pysty ihmesuorituksiin. Luvattiin menestystä - kaikki omalla vastuulla. Kilpailu niistä hyvistä pelipaikoista on raakaa ja ilman niitä valmiita verkostoja sekä yhteyksiä ei pelissä edetä. Päälle vielä samanlaisia ihmisiä tuotetaan liukuhihnalta lisää ja asemia on hyvin rajallisesti, mahdollisuudet menestyä on varattu hyvin pienelle joukolle. Alusta asti opittu muiden mielipiteiden huomioon ottaminen takaakin sitten lopputuloksen. Ja ne jotka pärjäsivät esittelevät mediassa ylimielisenä saavutuksiaan ja kannustavat muita kisaan - vain että voivat itse paremmin.

Mutta… Entä jos Pekka ja hänen vanhempansa ymmärtävät pelin?

Pekkaa tuettaisiin tekemään mitä hän rakastaa. Hänen vanhempansa opettaisivat, että hän on riittävästi semmoisena kuin hän on. Raha ei kasva puussa, mutta se ei liioin tee onnelliseksi - rahalla voidaan helpottaa elämää ja vähentää ikäviä asioita, mutta onnelliseksi se ei tee… se on tultava sisältä, vaikkapa tekemällä mitä rakastaa. Kilpailu ei hyödytä kuin voittajia ja yhteistyöllä pääsee pitkälle elämässä. Ympäröimällä itsensä ihmisillä, jotka tukevat ja auttavat toisiaan on huomattavasti paremmat saumat päästä pitkälle elämässä, koska sen päivän tullessa kun huomaa ettei rahaa voi syödä, se oma heimo luo sen turvan. Korkea titteli, auktoriteetin antamat paperit ja todistukset eivät takaa yhtään mitään, siinä kun oikeasti asiansa osaava ja siihen intohimolla suhtautuva kyllä huomataan. Aitoja ihmisiä ei ehkäpä yhteiskunnan tasolla nosteta korokkeelle, niinkuin ”eliitille” nykyään tehdään, mutta ihmisen arvoa ei sillä oikeasti määritellä eikä sillä mitä joku sattumanvarainen sinua tuntematon tyyppi sinusta ajattelee ole mitään merkitystä.

Mitä tästä kaikesta voisi oppia? Tee mitä rakastat. Mutta miten löytää? Se on se mitä teet kavereille ilmaiseksi, mitä he kysyvät sinua tekemään täysin riippumatta mitä joku todistus tai ammattinimike kertoo. Ja lopuksi, keksi miten saat siitä elinkeinosi.

Ja miten peli muuttuisi? Kun Pekat eivät enää pelaa muiden peliä ja tekevät mitä rakastavat… ja korjaavat pankkijärjestelmän, joka luo rahan tyhjästä. Eli ei ihan huomisen juttu vielä.

Kuuluu kollektivistien itkua

… lempimusiikkiani.

Kun kollektivistit haukkuvat muita kollektivisteja kollektivistiksi, kannattaa ottaa popparit esiin ja seurata sitä mentaalista akrobatiaa sekaantumisen sijasta. Siis oikeasti, puhdasta komediakultaa kun ne muiden ideologiat eivät kelpaa, vaikka käytännössä kyse on vain pienistä vivahde-eroista. Että ollaan kaikki samalla sivulla mistä puhutaan, otetaan sille sanalle ensin määritys: ”Kollektivismi on yhteisöllisyyttä, yhteisöllisyyslähtöisyyttä ja yhteisön korostamista yksilön kustannuksella. Kollektivismi on individualismin eli yksilökeskeisyyden vastakohta.”

Politiikassa tämä siis tarkoittaa sitä, että sitä omaa sisäryhmää kannatetaan henkeen ja vereen, täysin riippumatta siitä kuinka pököpäitä päätöksiä se oma puoli tekee. Me teemme kaikki oikein, muut tekevät kaiken väärin. Pientä purnausta saattaa toki kuulua, mutta päivän päätteeksi kaikki samassa porukassa olevat ovat samaa mieltä, tai itkevät ja ovat, vapaa valinta. Jos kollektivistin oma sisäryhmä alkaa poikkeamaan liikaa hänen omista ajatelmistaan, hän yleensä etsii uuden ryhmän, heimon, johon hän sillä hetkellä kokee kuuluvansa.

Koska kollektivistit eivät pidä siitä, että heitä kutsutaan kollektivistiksi, he ovat kehittäneet kiertoilmaisuja kuvaamaan niitä muita väärin ajattelevia kollektivisteja. Yksinkertaistettuna vasemman laidan kollektivistit kutsuvat muita natseiksi ja fasisteiksi, siinä kun oikean laidan vastaavat termit ovat sosialisti ja kommunisti. Näillä sanoilla on tietenkin myös vakiintuneet määritykset, mutta 99% ihmisistä jotka sanoja arjessa käyttävät, eivät tiedä tai ymmärrä mistä puhuvat. Se ei tietenkään estä käyttämästä sanaa, koska sanoilla ei ole nykyään enää merkitystä (mies=nainen).

Joka ikinen poliittinen puolue on kollektivistinen. Osa teeskentelee olevansa jollain tavalla individualistinen, mutta jokaisella puolueella on edelleen sama ideologia - olet joko meidän puolella tai meitä vastaan. Me teemme oikein, muut väärin. Joka ikinen puolue on Suomessa myös keskusjohtoa kannattava, tarkoittaen että tasavalta on ainoa oikea tapa ja se päättää, piste. Jokainen hyväksyy kilpailun (vaalien) tuloksen ja voittajat saavat tehdä mitä lystäävät, ”opposition” purnatessa kaikesta, paitsi kun EU tai iso raha käskee niin sitten kaikki on ”kyllä herra”.

Kaikki maamme puolueet ovat myös omaksuneet oman versionsa sosiaalidemokraattisesta ajattelusta. Pohjoismainen malli, sosiaalidemokratia, on vahvasti kapitalistinen aatesuunta, missä valtio omistaa tietyt ”kriittiset” osat ja kilpailun voittajat päättävät kenen yksityiset kumppanit kuorivat kermat päältä kansalta varastetuista rahoista (verot). Puolueilla on hieman eri käsityksiä mitkä ovat niitä kriittisiä osia jotka valtion tulee hoitaa, mutta kaikilla on yksimielisyys siitä, että sen oman puolen rahoittaneet tahot tulisi ehdottomasti saada oma osansa tavalla tai toisella.

Oikean laidan kollektivisteilla on normaalien ymmärrysvaikeuksien lisäksi usein hankaluuksia hahmottaa mitä he oikeasti kannattavat. Kun itketään sosialismia ja samaan hengenvetoon purnataan julkisen infran, terveydenhuollon, koulun ja vastaavien heikosta tilasta, he vaativat sosialistisia rakenteita parannettavaksi, ei poistettavaksi. Aito oikeistolainen tietää, että ne kuuluvat kaikki yksityisomistukseen ja muut voivat sitten vuokrata niitä tarvittaessa, ei niin että tavan tallaaja nyt voi vaan mennä lääkäriin persaukisena ja laittaa lapsensa kouluun ilmatteeksi. Vaatikaa julkisten palveluiden lakkauttamista jos kerran ”oikeisto” on valintanne! Huoltovarmuus ja vastaavat toki katoavat siinä samalla, mutta ainakin se näkymätön käsi pelastaa parhaat, eikös?

Ihmisten ongelma nykypäivänä on siis yksinkertaistettuna se, että valtion pitäisi toimia juuri sillä tavalla kuin he itse parhaaksi katsovat. Rikkaat vaativat etuja rikkaille, köyhät köyhille. Nationalistit vaativat oman kansan ensisijaisuutta, globalistit taas viis veisaavat kuka ne verot maksaa, kunhan joku ne maksaa. ”Valtio” saa päättää, kansalta kysytään neljän vuoden välein minkä värinen takki päällä heitä viedään kuin pässiä narusta. Tasavaltainen mallimme kun antaa kaiken vallan äänestyksen voittajille, muut jäävät nuolemaan näppejään. Toki se valta tarkoittaa Suomen tapauksessa sitä, että millä viiveellä EU:n käskyt otetaan käyttöön, ei sitä että otetaanko vai ei. Tästäkin koko poliittisella kentällä on konsensus. Ainoa ero on niissä pienissä ja merkityksettömissä asioissa, kuten vaikkapa sukupuolineutraalit liikennemerkit.

Kollektivistien ryhmäajattelua kuvaa hyvin se, että se oman porukan ”fiksun puhuminen” menee jakoon sellaisenaan, täysin kyseenalaistamatta, siinä samalla kun oman porukan idioottimainen päätös laitetaankin vastapuolen piikkiin. Sadassa vuodessa kansa ei ole vieläkään oppinut, että poliitikot puhuvat mikä kuulostaa sisäryhmälle hyvältä ja samalla tekevät mikä on poliitikolle itselleen kaikista kannattavinta, vaikka se olisi täysin puheita vastaan. Tekemisellä on hyvin vähän merkitystä oman heimon valinnassa, ainoastaan puheet ovat kiinnostavia. Sen vastapuolen kanssa tilanne on toinen, sillä heidän ”virheisiin” niin puheissa kuin teoissa osataan puuttua. Mutta kun kaikki tietävät, että vastapuolen juttuja ei kuunnella, kaikki huutavat omassa kuplassaan oman porukan erinomaisuutta ja muiden ryhmien typeryyttä.

Ryhmässä on kuitenkin se ihmiskunnan voima, minkä takia on ensiarvoisen tärkeää jakaa ihmiset keskenään kilpaileviin ryhmiin sen sijaan että he keskittyisivät ongelmien aiheuttajiin. Yhtenäinen kansa kykenisi myös globaalissa järjestelmässä pysymään itsenäisenä ja omaa etuaan ajamassa. Siksi yhteisöllisyys on tuhottava systemaattisesti, opettamalla jo pienestä pitäen kilpailun olevan ratkaisu ihan kaikkeen.

Yhteiskunnan tasolla esimerkiksi olisi varsin yksinkertaista ratkaista niin vasemmiston ”taikaseinän” kuin oikeiston ”sosialismia kaikkialla” itkuvirren. Taikaseinä on siis se, missä rahaa vaan tulee jostain ja sen voi laittaa asioihin, jotka tuovat hyvepisteitä. Sosialismia kaikkialla on taas ne lukemattomat (idioottimaiset ja virheelliset) tarinat, missä yksi tekee ”työn” ja muut saavat siitä osan tuosta vaan, koska jokin auktoriteetti niin sanelee. Jos nämä kaksi saman kolikon puolta hoksaisivat miten raha oikeasti toimii ja miten se luodaan, valtio voisi helposti lopettaa verotuksen (oikeisto hurraisi) ja kaikkeen kivaan olisi rahaa (vasemmiston juttu). …Rumpujen pärinää… Palautetaan valtiolle rahan luonti! Sen sijaan, että veroilla maksetaan yksityisten pankkien korot, joka ei tainnutkaan olla sitä sosialismia, valtio voisi luoda rahan siitä samasta aineesta kuin se nytkin tapahtuu, eli tyhjästä, kyeten rahoittamaan kaiken mitä kokee tarpeelliseksi. Kas vain, ei tarvita eri ryhmiä vaan kaikki saavat mitä haluavat. Mutta ei, kansa juoksee äänestyskopille ja näkee fasisteja ja kommunisteja kaikkialla. Viisivuotiaalta voisi moista vielä odottaa, aikuisen suusta nuo natsi-sosialisti-läpät (ja putinisti, vatnik, jne) kuulostaa lähinnä jonninsortin… kehityshäiriöltä.

Huoltovarmuudesta

Suomen suurimman sirkusteltan (eduskuntatalo) eteen kerääntyi 9.4.2026 pieni joukko ”traktorimarssin” puitteissa osoittamaan mieltään maamme maatalouden tilasta. Reilu tusina traktoria, pari rekkaa ja alta 100 ihmistä kohtasi kourallisen poliitikkoja ja tulos oli varsin oletettava: kansa purki pahaa oloaan kuuroille korville ja poliitikot kertoivat kuinka heidän puolueensa kyllä korjaisi asiat, mutta koska syyt niin ei sittenkään. Ehkäpä se joku kaunis päivä menee jakeluun, että on täysin yhdentekevää mitä poliitikot lupaavat koska he tekevät edelleenkin vain ja ainoastaan sen mitä käsketään ylhäältä, samalla kun puhuvat paskaa ja kansa uskoo. Asiaa ei myöskään auta se, että poliitikot tuntuivat olevan aivan loistavasti irtautuneet (maatalouden) todellisuudesta ja edelleenkin valtaosa ihmisistä kuvittelee ”näkymättömän käden” korjaavan sen luomat ongelmat.

Vaikka nämä nykyiset poliitikot jollain ihmeellä saataisiin vaihdettua, tämän hetken ”vaihtoehtoiset” poliitikonalut ovat omaksuneet täsmälleen samat neoliberaalit talousaatteet. Eli itketään ”sosialismia” ja ”kommunismia” ongelmista, jotka ovat ihan täysin kapitalistisen mallin aiheuttamia ja niitä korjattaisiin lisäämällä kilpailua, paitsi tietenkin just maataloudessa koska huoltovarmuus ei jostain syystä toimikkaan markkinatalouden säännöillä. Tämän asian hoksaaminen voisi tosin aiheuttaa sen, että tajuttaisiin ettei se toimi muuallakaan. Sitä vaaraa tuskin kuitenkaan on, joten keskitytään nyt siihen yhteen asiaan, maatalouteen/huoltovarmuuteen.

Ruoka on kohtuullisen tärkeä osa ihmisen elämää ja sen vakaa saatavuus tilanteesta riippumatta on ollut historian valossa yhteiskunnan kohtalon kysymys. Kun globaali markkinatalous EU:n sanelemilla säännöillä alkoi vaikuttamaan suomalaisiin alkutuottajiin, alkoivat puheet mahdollisista ongelmista lisääntymään. Asia ei kiinnostanut kuitenkaan juuri ketään muita kuin tuottajia, koska ruokaa sai kaupasta ja sähköä töpselistä, joten paska sai roiskua tuulettimeen vapaalla virtauksella. Jos en ihan väärin muista, pari tilaa laittaa pillit pussiin joka ikinen päivä ja viljelijöiden keski-ikä alkaa lähennellä kuuttakymppiä. Miksi? Koska vapaa markkinatalous vie tuotannon sinne missä sillä tienaa eniten. Jos on joskus käynyt ulkona Suomessa, on saattanut huomata ilmastomme olevan hieman epäsuotuisa monen eri kasvin ja eläimen kasvattamiseen. Tämän olisi pitänyt olla riittävä vinkki, jos päättäjät olisivat halunneet varmistaa että Suomessa syödään suomalaista ruokaa. Eivät tainneet sitä haluta?

Viimeistään Trumpin viimeaikaiset toilailut Putinin ”julman hyökkäyssodan” päälle kuitenkin herätti ainakin osan poliitikoista karuun tulevaisuudenkuvaan, missä ne männävuosien typerät päätökset alkoivat kummittelemaan. Kun annetaan markkinoiden hoitaa luonnollinen valinta kuka sitä ruokaa tuottaa, sitä ei ehkä riitäkään kaikille ellei asiaan puututa. Ja puututaanko? Ei tietenkään, koska maatalouden alasajo on ollut systemaattisesti joka ikisen hallituksen agendana koko Suomen EU-jäsenyyden ajan. Tämä syksy saattaa näyttää mitä se käytännössä merkitsee myös sille tavan tallaajalle.

Säännöstelyllä voitaisiin osa ongelmista ainakin päällisin puolin korjata, mutta näitä pohjalla olevia ongelmia ei sillä kyetä millään tavalla korjaamaan. Mielivaltaiset säännöt, joita EU suoltaa rajattomasti, vain pahentavat asiaa ja paikallisten poliitikkojen seteliselkärankaisuus takaa sen, ettei näitä asioita tulla korjaamaan. Moni itkee, että maassamme ei ole ”oikeistoa” korjaamaan asiaa vaan kaikki puolueet ovat ”vassareita”. Itse väitän tilanteen olevan täysin päinvastainen - maassamme ei ole muita talousnäkemyksiä kuin oikeistolainen neoliberalismi. En ole tosin likikään ainut, joka asian näin näkee joten lainataan muutamaa itseä fiksumpaa asiantuntijaa.

Nimet Alfie Kohn, Michael Sandel ja Michael Parenti eivät varmaan soita juuri kenenkään kelloja, koska nämä yhteiskuntakriitikot ovat systemaattisesti arvostelleet länsimaista talousjärjestelmää vuosikaudet. Ja kun media toistaa mallimme parhautta, kansa uskoo sen olevan parempi kuin muut, joista ei tiedetä tuon taivaallista. Näitä kriitikkoja on toki paljon muitakin, esimerkiksi Naomi Klein joka on puhunut tuhokapitalismista ja viimeisenä niittinä arkkuun voisi pitää Peter Turchinin eliittiteoriaa, eliitin ylituotantoa. Toki näiden ihmisten ajatukset voidaan aina selitellä ja kumota vasta-argumenteilla, mutta tulokset puhuvat varsin selvää kieltä ja sitten kun sitä rahaa koettaa syödä, pitäisi viimeistään mennä jakeluun ettei se kilpailu ehkä olekaan se luotettavin tapa jakaa elämän perusteita jokaiselle. John Rawls saattoi kuin saattoikin olla oikeassa tietämättömyyden verhonsa kanssa jyvällä?

Näin rankasti yksinkertaistamalla em. ihmisten ajatuksia, Alfie Kohn kertoo miksi ja miten kilpailu tuhoaa yhteiskunnan. Michael Sandel selittää, miksi meritokraattinen ylimielisyys vie kunnioituksen muita kohtaan ja Michael Parenti osoittaa, kuinka peli on alusta asti peukaloitu varmistamaan harvojen vallan ja enemmistön kurjuuden. Kun nämä yhdistetään eliittiteoriaan, saadaan malli, joka varmistaa sen, että paskan osuessa tuulettimeen enemmistö jää katsomaan osuuskaupan hyllyltä eioota vatsan muristessa nälkää. Ja lännen vastaus on edelleen: lisää samaa, kyllä se näkymätön käsi korjaa asiat.

No mitä helvettiä tuo nyt meinaa sitten käytännössä? Sitä, että ihmiset (viljelijät) kilpailevat keskenään (tuhoten kaiken yhteisöllisyyden) ja ne jotka eivät pärjää tippuvat kisasta. Selvinneet pitävät itseään parempana, mutta samalla koko poliittinen luokka katsoo heitä alaspäin koska he ovat vaan jotain duunareita eikä ”korkeasti koulutettua kermaa”. Jokainen katastrofi pakkaa valtaa yhä harvemmille ja jengi ei edelleenkään tajua, että peli oli alunperinkin peukaloitu… ja kaikki merkit osoittavat lopunaikoja koko järjestelmälle. Tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että valtaosa kuolee nälkään? Todennäköisimmin ei, vaikka merkit osoittavat kovien aikojen olevan vasta edessä ja nykyiset ongelmat vasta alkusoittoa. Kansalla on vielä edelleenkin asiat aivan liian hyvin, että se nousisi vastarintaan joten sammakon keittäminen saa jatkua.

Ellei mitään ”ihmettä” tapahdu, meno siis jatkuu samaan suuntaan. Mitään merkkejä uudesta talousjärjestelmästä, joka tekisi asiat toisin, ei ole, enkä näe kansan olevan edes valmis tarvittavan suuriin asennemuutoksiin. Omavaraisuus korjannee pieneltä osalta ne suurimmat vaikeudet, mutta betoniviidakkoon jämähtäneet saavat maistaa neoliberaalien kaalikeittoa, missä ylähuuli on ainoa liha lusikan päällä. Mutta hei, se on sitä vihreää siirtymää! Muutama ylimääräinen tölkkiruoka keittiön kaappiin ei välttämättä ole hullu ajatus ennen kuin loppunäytös alkaa? Jos vanha kaava toistuu, kuten on oletettavaa, pelikenttä nollataan ja aloitetaan uusi sykli jossa pohjan pelurit saavat aloittaa kilpailun alusta. Ja se huippu? Se nauraa matkalla pankkiin ja jää odottamaan seuraavia sukupolvia tuottamaan heille tarvittavat palvelut ja hyödykkeet. Vanhasta ei olla opittu mitään…

Entäpä jos se jokin suuri juttu tapahtuu, mikä se olisi? Tarjolla on kaksi toisistaan täysin poikkeavaa esitystä. WEF:n ”suuri nollaus”, missä ”et omista mitään ja olet onnellinen”. Kilpailu on osin unohdettu - Rockefelleriä lainaten ”kilpailu on syntiä”. Meillä on enää hallitsijat ja hallitut, joten kilpailua ei näiden välillä enää ole. Paluu keskiajan feodaalimalliin, älypuhelimilla, sirutuksella ja SMART-tekniikalla joka nappaa ”pahat ihmiset” lennosta kiinni. Tai sitten ”suuri herääminen”, missä lähteestä riippuen ET:t pelastavat maailman, tai sitten ”valkohatut” korjaavat systeemin poistamalla kaikki korruptoituneet tahot. Uusi neoliberaali maailmanjärjestys, missä pakka jaetaan uusiksi. Ja kun yhden sukupolven ”pahikset” poistetaan, saadaan pari sukupolvea rauhallista elämää ennen kuin sama sirkus alkaa uudelleen, uusilla pelaajilla. Samat ongelmat, uusi sykli.

Tai sitten AGI/ASI ottaa vallan käsiinsä ja … uusi uljas maailma vai Terminator judgement day?

Vaiko vaan sammakkoa keitetään lisää, asiat muuttuvat hiljalleen ja ne pienet ”korjaukset” yhdistettynä suurten massojen edelleen oikeasti hyvien ihmisten tekemiin pieniin asioihin yhdessä jatkavat loputtomasti (tai ainakin seuraavat 50+ vuotta) tätä samaa hitaasti etenevää neoliberaalia utopiaa tai helvettiä, riippuen keneltä kysytään. Poliitikot kertovat niiden seuraavien vaalien olevan tärkeimmät niinkun koskaan ja kuu luvataan taivaalta. Enemmistö kuuliaisena seuraa jokaista mielivaltaista sääntöä ja osa yksinkertaisesti haistattaa systeemille pitkät ja elää omaa elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse laitan kurpitsaa tunkionreunaan taas kasvamaan ja otan ”popparit esiin”. En luota kenenkään ”suunnitelmaan”, enkä liioin ole ottamassa digidigiloikkaa massavalvottuun dystopiaan. Tekoäly on arpapeli jolla ei kannattaisi leikkiä ja mikään ei takaa maan ulkopuolisten olevan yhtään sen valistuneempaa sakkia kuin me tavalliset kuolevaiset, vaikka omaisivatkin kehittynyttä teknologiaa. Pitää muistaa, että 50 vuotta sitten olisi se älyluuri ollut taikuutta ihan täällä telluksellakin.

Miten siis on, jatketaanko samaa vanhaa, odotetaan pelastusta jostain suunnasta vai tehtäisiinkö itse se parempi tulevaisuus pala kerrallaan?

Käsittämätön uskomus vai uskomaton käsitys

Uskomuksista ja niiden vaikutuksesta ihmisen elämään on kirjoitettu vino pino kirjoja ja tällä kertaa pohditaan yhden opuksen valossa uskomusten ja käsitysten maailmaa. Kirjassa ”Usko tai Älä” Veli-Matti Toivonen ja Riitta Asikainen pohtivat aihetta NLP:n näkökulmasta ja antavat useita eri harjoituksia omien käsitysten ja uskomusten tutkimiseen. Samasta aiheesta löytyy myös täältä blogin puolelta aikaisempi teksti, ”Uskomusten kyseenalaistamisesta”, jos aihe kiinnostaa tarkemmin.

Ehkäpä suurin ero aikaisemmin aiheesta lukemiini asioihin oli uskomusten jakaminen käsityksiin ja uskomuksiin. Tai no, ehkäpä ero on liian vahva sana, koska uskomusten erilaisia tasoja on toki pohdittu useastikin. Käsite käsityksestä on kuitenkin asia, joka kaipasi enemmän hajattelua.

Mitä etäämpänä ihmisen uskomus on perususkomuksesta, eli 100% totta ja kaiken perusta, sitä epävarmempi ihminen asiasta on ja sitä vähemmän se vaikuttaa… kaikkeen. Uskomukset kun määräävät hyvin pitkälti kaiken mitä aistit, miten asiat koet ja miten muistat asiat tai näet tulevan. Uskomukset ovat ne lasit, joidenka läpi maailmaa katsotaan ja sama tilanne saattaa näyttää hyvinkin erilaiselta eri linssien läpi katsottuna.

Käsitys on taas enemmänkin näkemys, joka suattapi olla tai sitten ei. Kun siihen asian todenperäisyyteen tulee sitten riittävästi todisteita, käsitys alkaa betonoitua uskomukseksi. Varmin konsti muuttaa käsitys uskomukseksi on toisto. Eli varmin konsti muuttaa käsitys uskomukseksi on toisto. Ja edelleenkin varmin konsti muuttaa käsitys uskomukseksi on toisto. Jokin yksittäinenkin tapahtuma voi myös muuttaa käsityksen varmasti todeksi, mutta yleensä se vaatii toistoa. Vähemmän yllättävästi media siis toistaa, toistaa ja toistaa asioita, kunnes se menee sinne tolkun ihmisen jakeluun. Siksi on äärimmäisen vaarallista demokratiallemme, että ihmiset eivät enää seuraa valtamediaa.

NLP:ssä ymmärretään hyvin uskomusten vaikutus elämään ja kuinka osa uskomuksista saattaa olla haitallisia ihmiselle itselleen. Ihmiset ovat yleensä todella hyviä huomaamaan muiden haitalliset uskomukset, samalla kun ovat täysin sokeita omilleen. Erehtymätön ihminen, mitä me kaikki ollaan ainakin joskus, ei tietenkään näe ongelmaa omassa maailmankuvassaan, etenkään niissä syvälle uponneissa uskomuksissa jotka olivat jossain vaiheessa vain harmittomia käsityksiä.

Sanonta ”uskovaisten kanssa ei kannata kiistellä” ikävä kyllä pätee lähes kaikkiin ihmisiin, koska jokaisen oma uskomusjärjestelmä on eräänlainen uskonto, joka, kuten muutkin uskonnot, on varsin allerginen harhaoppisille näkemyksille. Kuinka näitä vääräuskoisia sitten kohdellaan on myöskin uskomus ja opittu tapa, minkä suhteen olisi porukalla melkoisesti petrattavaa. Aina kun se keho ja mieli reagoivat vahvasti johonkin havaittuun, joku syvällä oleva uskomus soittaa hoosiannaa ja se olisi hetki napata se automaattinen reaktio uudelleentarkasteluun. Helpommin sanottu kuin tehty, ehdottomasti, ja samalla se jokaisen omalla vastuulla oleva kasvun paikka.

Ongelman, jos sen sitten jokin kaunis päivä semmoiseksi tunnistaa ja myöntää, ratkaisuun ei ole mitään helppoa kikkakolmosta. Riippuen uskomuksen vahvuudesta ja sidoksista muihin uskomuksiin, ongelmallisista uskomuksista eroon pääsyyn saattaa vierähtää tovi jos toinenkin. Jos siis uskoo siihen, että se niin menee, koska oman nupin uudelleenohjelmointikin on yhtä lailla uskomusten varassa. Mitä enemmän näkee maailman sillä ”suattapi olla” tavalla, sitä helpompaa on päästää irti niistä omista pakkomielteistä.

Uskomusten ”ongelman” tunnistaminen on se ensiaskel ja kun nyt ollaan vähintään sille tasolle päästy, mitäs sitten seuraavaksi? Yksi konsti on, kuten saatoitkin jo arvata, toisto. Vaikka et juuri tällä hetkellä uskoisikaan johonkin asiaan, toistamalla sitä uudestaan ja uudestaan se alkaa pikkuhiljaa juurtumaan sinne korvien väliin (ja sydämeen sekä ruuansulatukseen). Mitä tahansa uskomuksia voi tällä tavalla juurruttaa itseensä ja ehkäpä kaikista hyödyllisimpiä toistettavia uskomuksia ovat uskomukset itsestä. ”En osaa”, ”en pärjää”, ”kukaan ei tykkää musta” ja vastaavat ajatukset ovat vain uskomuksia, joita olet toistellut itsellesi siitä lähtien kun otit sen itseesi. Kannattaisiko ne korvata jollain positiivisella versiolla? Ehkä, ehkä…

Jos leikitellään hieman NLP:llä, voidaan toiston sijaan tai tietenkin lisäksi lähteä taklaamaan niitä uskomuksia suoraan. Nämä (kirjasta vapaasti lainatut) harjoitukset toimivat yhtä hyvin niin uskomuksiin ja käsityksiin itsestä kuin mistä tahansa muusta asiasta.

Ensiksi tarkkaillaan kehoa ja tuntemuksia uskomusten suhteen. Kuvittele jokin asia jonka tiedät olevan 100% totta. Miltä ja missä se tuntuu? Teetkö jotain liikkeitä kehollasi jos selität asiaa vaikkapa jollekin toiselle? Ehkäpä nyökyttelet varmana asiasta? Kyllä jämpti on näin!

Sitten käsitys jostain asiasta. Shellillä puhuivat, kuulit jostain, suattapi olla, miten se vaikuttaa kun kerrot asiaa, josta et ole lainkaan varma? Olankohautus vai jokin kasvonliike, epävarmuus asiasta tuntuu varsin erilaiselta kuin itsevarmana asian selitys, eikö vain?

Ja sitten leikitään opitulla. Valitse jokin asia johon haluaisit uskoa, tai vaihtoehtoisesti jokin uskomus joka ei palvele enää tarkoitustaan. Esitä se asia itsellesi käyttäen sitä kehonkieltä, johon haluaisit sen asian yhdistää. Epävarmuutta ongelmallisiin uskomuksiin ja varmuutta sekä itseluottamusta mitä haluaisit olla ja mihin uskoa.

Saa suorittaa.

Uskomus voi myös näyttäytyä kuvana mielessä tai sisäisenä äänenä, aivan samoin kuin kehossa. Jälleen siis yksi uskomus ja yksi käsitys tarkkailuun.

Kuvasta: missä kuva on näkökentässä, kuinka kaukana, värikäs vai mustavalkoinen, kehystetty vai avoin, liikkuuko se, kirkkaus ja kontrasti.

Äänestä: suunta, voimakkuus, etäisyys, kenen ääni, nopeus ja sävelkorkeus.

Kun tiedät miltä uskomus ja käsitys tuntuu, näyttää tai kuulostaa, voit kokeilla vaihtaa niiden asemaa. Vaihtoehtoisesti voit myös vahvistaa jo olemassaolevia uskomuksia tai heikentää käsityksiä, ihan oman mielikuvituksen mukaan.

Tai sitten voit julistaa uskomuksesi taivaan totena kaikelle kansalle ja haukkua kaikki toisin näkevät hulluksi, kuten valtaosa ihmisistä tuntuu somessa nyt tekevän. Valinta on sinun, usko tai älä.

Heimoutumisesta

Ihmisen selviytyminen oli ammoisina aikoina riippuvainen hyvin vahvasti siitä ryhmästä, heimosta, johon hän kuului. Pienistä ryhmistä kyliin, kaupunkeihin, lääneihin ja aina kokonaisiin maihin asti se ryhmä oli se joka piti ne sudet ja vihamieliset ”muut” porttien ulkopuolella. Kaikki olivat osallisia ja omalta osaltaan vastuussa kaikkien selviytymisestä. Ja kun nämä varsin alkukantaiset vaistot lätkäistään mukaan nykypäivän sosiaaliseen mediaan, mikä voisikaan mennä pieleen?

Jos aihe tarkemmin kiinnostaa, alueelta löytyy runsaasti tutkimustietoa: Tajfel & Turner - sosiaalinen identiteetti, Jonathan Haidt - moraaliset perustat ja Cosmides & Tooby - koalitiopsykologia. Yksityiskohtaisemmin taas voi vilkaista vaikkapa Jay Van Bavelin töitä sosiaalisen median suhteen. Toki psykologia on lähinnä arvailua miksi ihmiset toimivat kuten toimivat ja se ”miksi” onkin toissijainen asia. Näin ja näin tapahtuu… niin mitä sitten?

Kasvotusten tilanne on hyvin samankaltainen heimojen suhteen kuin sosiaalisessa mediassa, tosin sillä pienellä erolla että somen tuoma etäisyys muihin moninkertaistaa heimoutumisen aiheuttamat … ongelmakäyttäytymiset. Kun välittömän palautteen (i.e. turpa kiinni tai se turpoaa kiinni) uhka puuttuu, ihmiset ovat paljon rohkeampia tuomaan oman kantansa julki. Paitsi että ihmiset eivät yleensä tuo omaa kantaansa julki, vaan heimonsa kannan ja näin kertovat kuuluvansa siihen ryhmään X, joka vastustaa Y:tä ja suorastaan vihaa Z:aa. Ja sitten nämä heimot aloittavat kukkotappelunsa, jossa kovimpaa huutava on oikeimmassa.

Aina kun jossain tapahtuu jotain merkittävää tai merkityksetöntä, suurin osa ihmisistä haluaa muodostaa siitä mielipiteen. Se oli hyvä tai paha asia. Ihmisen arvot antavat automaattisen alkureaktion, jonka jälkeen onkin syytä julistaa se muulle maailmalle ja katsoa mihin heimoon sillä hetkellä tulee kuulua löytääkseen samanhenkistä sakkia. Faktoilla ei ole mitään merkitystä ja asian todenperäisyys määritetään sen mukaan, onko asiasta samaa mieltä (totta) vaiko eri mieltä (valhetta ja propagandaa). Ja sitten tunnin päästä aloituksesta tulee lisää asioita vastaan joista pahoittaa mielensä, etenkin jos joku omaan heimoon kuuluva on jostain kohtaa eri mieltä.

Yksilöstä kuitenkin riippuu paljon se, millä tavalla heimon sisäisiin ristiriitoihin suhtaudutaan. Jos ajatellaan nykypäivän mediakenttää, ”tolkun ihminen” saattaa hyvinkin olla jostain (valtamedian) uutisesta eri mieltä ja silti säilyttää uskonsa ja luottamuksensa kyseiseen lähteeseen. Mutta auta armias jos vaihtoehtoiseen mediaan luottamuksensa laittanut näkee jossain ei-valtamedian lähteessä poikkeavan kannan omaan ainoaan oikeaan näkemykseen nähden, se on oksat pois ja pala larvasta. Näin rajusti yleistäen. Jos joku edelleen siis ihmettelee miksi pienmediat eivät menesty, sanoisin että tässä ollaan asian ytimessä.

Koska kyseessä on jokin ihmisen alkukantainen reaktio, ei asialle saa tehtyä mitään. Havaitsemme asioita, tuomitsemme ne omiin ja ryhmämme uskomuksiin ja arvoihin perustuen jonka jälkeen toimimme aikaisemmin opituilla tavoilla. Laumaeläimiä jotka eivät voi luonnolleen mitään, eikös? Olen tosin jostain muistaakseni lukenut, että ihminen jossain kehityksensä vaiheessa kuitenkin saattaa olla kykeneväinen korkeampaan kognitiiviseen tiedon prosessointiin. Miksikäs sitä kutsuttiin… ai niin: aikuinen.

Lapsilta ja nuorisolta ei voi olettaa, että he kykenevät ajattelemaan asioita yhtään pidemmälle kuin mm. se ”heimokäyttäytyminen”. Osa kykenee siihen jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämäänsä, valtaosa ihmisistä ei kuitenkaan koskaan kasva aikuiseksi ja kun se yhdistetään somemaailmaan, saadaan koliikkiaikuisia jotka eivät missään kohden edes harkitse painavansa pikkaasen jarrua ja pohtia asiaa hieman syvällisemmin.

Kyllä, se ensireaktio on välitön ja se perustuu siihen asti opittuun - sille ei voi mitään ja se on syy miksi ihmiset pysyvät ylipäänsä elossa vaaratilanteissa. Siitä muutaman sekunnin reaktion jälkeisestä ajasta ihminen, aikuinen ihminen, taas onkin itse vastuussa. Kaikki ne itkupotkuraivarit ja someriidat ovat seurausta opituista tavoista hoitaa konfliktitilanteet. Suurin osa ei koe ongelmalliseksi näitä runkkurinkejä tappelemassa keskenään, paitsi kun se oma kanta häviää huutokilpailun. Sitten siitä ulistaan aina aamu-TV:tä myöden kuinka ne pahat syntiset sanoivat ilkeästi! Koska ilmiö koskettaa lähes koko kansaa, voitaisiin vetään perustellusti olettamus, että kyseessä on jokin kaikkia koskettava asia, kuten vaikkapa varhaiskasvatus? Korjaukseksi asiaan esitetään yleensä väärien näkemysten kieltoa, vaikka edelleenkään niitä ei voida millään kokonaan estää. Vai olisiko syytä siirtyä myös lätkässä yhden joukkueen malliin, ettei kukaan vahingossakaan kannata väärää joukkuetta?

… vai tulisiko ihmiset kasvaa ihan itse aikuiseksi ja oppia kykenemään edes auttavalla tasolla omien tunteiden hallinta noin alkuun? Mene ja tiedä.

Miksi ihmeessä kannatat demokratiaa?

Ottaen huomioon, että vasta viimeiset ~2400 vuotta on demokratian ongelmat tiedetty, niistä varoitettu ja käytäntö todettu varsin kyseenalaiseksi, miksi ihmeessä suuri osa nykyiseen järjestelmään tympääntyneistä vaatii ”parempaa” demokratiaa? Nykyisen länsimaisen demokratian yhteys kansanvaltaan on lähinnä siinä, että kansa saa äänestää, joten sinänsä voisi luulla sen kansanvallan lisäämisen olevan korjaus tasavaltaiseen järjestelmään… jos siis ei ole juurikaan vaivautunut perehtymään demokratian ”pieniin” ongelmiin. Ja ei, ei tarvitse minua uskoa, riittää että kaivaa kirjoituksia antiikin Kreikan ajoilta eteenpäin ja uskoo siihen, että ne 2000+ vuotta kasautunutta ihmiskunnan ymmärrystä asiasta saattaa olla oikeassa sen kahdeksan meemin sijaan, mikä on keskivertokansalaisen tietämys demokratiasta. Tietysti jos kaikki äänestäisivät oikein, demokratia toimisi, eikös?

Tämä käsitys ”oikein äänestämisestä” onkin nähdäkseni yksi suurimmista väärinkäsityksistä demokratiaa puolustavien keskuudessa. Kaikki ihmiset ajattelevat itse äänestävänsä oikein ja samalla kaikki ihmiset ajattelevat sillä omalla, yksilöllisellä tavallaan. Se, että kansa äänestää poliitikkojen puheiden mukaan tekojen sijasta, pettyen joka kerta petettyihin lupauksiin on taas sitten asia erikseen. Jos kuvitellaan tilanne, missä poliitikot oikeasti tekisivät mitä lupaavat, tämä ihmisten erilaisuus aiheuttaisi edelleen ne samat ongelmat. Siksi asia ratkaistiin tasavallalla - pieni ryhmä helposti ohjailtavissa olevia ihmisiä oikeutetaan valtaan niin enemmistö ei pääse kukkoilemaan omistavan luokan ylitse.

Nimittäin ”oikea demokratia” on pohjimmiltaan enemmistödiktatuuri. Jos yksi ääni per perse on se tapa millä päätetään, suurin joukko saa tahtonsa läpi. Vahva keskiluokka mahdollistaisi kohtuullisen ”reilun” järjestelmän demokratiassa, koska heidän etunsa olisi luoda suojaverkko jos mokaa, samalla antaen mahdollisuuden nousta portaissa ylöspäin. Kapitalistisessa järjestelmässä missä kaikki on kilpailun varassa tilanne on kuitenkin se, että ylin luokka haluaa vaikeuttaa kilpailijoidensa asemaa mahdollisimman paljon ja tässä kohden tulee se tasavallan vahvuus - massat voidaan hiljentää. Mutta sehän johtaa siihen pahaan sosialismiin!!?!

Maailmassa, missä naista voidaan kutsua mieheksi, voidaan sitä pohjoismaista mallia, eli sosialidemokratiaa, kutsua sosialismiksi. Sosialidemokratia on kuitenkin, kuten noin kuusi miljoona kertaa on sanottu, edelleenkin kapitalistinen järjestelmä, ei sosialistinen. Valtio omistaa ja hoitaa kriittisen infran, kaikki muu rullaa kapitalistisella tavalla yksityisomistuksessa. Pohjoismainen malli lisää siihen mukaan vahvan sosiaaliturvan, jota sitten kutsutaan sosialismiksi joko tiedon tai ymmärryksen puutteen vuoksi. Tämä perustoimeentulo myydään yleensä kansalle ”turvaverkkona”, mikä se toki osittain onkin, mutta mikä se todellisuudessa on, on halpa henkivakuutus. Jaa niin kenelle, niille köyhille? Ei, vaan omistavalle luokalle. Nimittäin ruokkivaa kättä ei yleensä purra, joten antamalla almuja köyhille, estetään varsin tehokkaasti se talikkojen ja soihtujen pakkautuminen sinne kartanon portille. Ja kun sen ”sosiaaliturvan” vielä maksatuttaa keskiluokalla, kertoen että köyhät varastavat heidän tulonsa, saadaan ne alimmat luokat tappelemaan keskenään. Kertakaikkiaan nerokas konsti.

No mutta nämä enemmistödiktatuurin ongelmathan voidaan helposti ratkaista tekemällä oikealla tavalla perustuslaki! Paitsi että sitten se ei ole demokraattinen, vaan joku taho sanelee ne ”oikeat” arvot kansalle, kansalta kysymättä. Kun jokainen ajattelee sitä itseään ensimmäisenä, mitään ”yhteistä etua” ei ole olemassa, joka voitaisiin lakiin kirjoittaa. Jätetään nyt tällä kertaa kritiikki sääntöpohjaisesta järjestelmästä väliin ja teeskennellään sen toimivan - olemme edelleen umpikujassa kenen arvot ovat ne ”oikea”, joidenka mukaan se perustuslaki tehdään? Jos perustuslaki estää kansaa ampumasta omaan jalkaansa, se ei ole kansanvaltainen. Jos perustuslaki sallii sen, kansa tulee sopivan demagogin sattuessa paikalle ampumaan itseään polveen ja antamaan vallan pois käsistään, kunhan vaihdossa saa turvallisuutta. Joten… Miksi ihmeessä siis kansalle tulisi antaa valtaa?

Tietysti jos kannatat jotain ”elitististä” mallia, olet ylimielinen mulkku. Demokratiavastaisuus on käynyt saman inflaation läpi kuin rasismi, eli sillä termillä ei ole mitään arvoa sen voidessa tarkoittaa mitä tahansa asiaa josta joku nyt sattuu olemaan eri mieltä. Itse lasken demokratian olevan pykälän parempi kuin tyrannian, eli voidaan sanoa että olen demokratiavastainen… toki en kannata mitään valtaa muiden ylitse, mikä on taas toinen asia. Kuitenkin se ”pienempi paha” olisi jonkinsortin taho, joka oikeasti edes yrittäisi olla sen kansansa puolella. Tahtoa sille ei kuitenkaan ole, koska demokratia on lännen pyhä lehmä. Helposti ohjailtavissa oleva kansa yhdistettynä ”edustuksellisuuden” tai ”suoran demokratian” ylistämiseen takaa vallan pysyvän harvojen käsissä. Ihmisluonnon korjaukseen massoittain ei ole olemassa keinoja, koska massoilla ei ole mitään tuntemusta olevansa ”rikki”, korjauksen tarpeessa. Aikansa valistuneet ajattelijat kuvittelivat kollektiivisen tietoisuuden olevan jo niin edistynyt, että kansa olisi valmis ottamaan vallan. Väärässä olivat, pahasti väärässä.

”No mikä sitten tilalle? Et saa kritisoida ellei sinulla ole valmista vertaisarvioitua parempaa ratkaisua!” Toki. Kuristetaan vanha järjestelmä oikeutuksestaan valtaan (eli ei anneta sille yhtä ainoaa ääntä tahi lanttia), laitetaan valtaan hetkellisesti jokin likemmäksi yhtä hyveellinen tyyppi kuin vaikka Jeesus joka rakentaa vesitiiviin perustuslain ja valitsee sen seuraavan neuvoston valtaan. Mahdotonta! Ei, mutta silti sata kertaa helpompaa kuin äänestää oikein ja sitä kautta korjata tämä sirkus. Siihen saakka kuitenkin MYOB ja F-IW, kuten Russell sanoi.

Politiikan korjausliike

Kun tässä tuli Markanmediaa selailtua, vastaan tuli artikkeli siitä, kuinka nykyiseen järjestelmään kyllästyneet olivat jälleen olleet napit vastakkain siitä, mikä on se ainoa oikea tapa korjata tämä systeemi. Keskustelua tuli sitten selailtua X:n puolella ja vähemmän ullattavasti virtuaalikikkelien mittaus ja vertailu päätyi siihen perinteiseen esto/hiljennys/mä en leiki enää sun kanssa, mihin sitten kaikki sivulliset kävivät kommentoimassa ja osoittamassa oman mielipiteensä. Normipäivä siis.

Jos vanhempi tuotantoni on ennalta tuttua, on varsin selvää miten itse asian näen: vaaliboikotti ja sitten katsotaan ja suunnitellaan. Itse pidän sitä edelleen tehokkaimpana tapana ravistella koneistoa ja hyvin pitkälti ainoa varteenotettava vaihtoehto tämän hetkisessä Suomen tilanteessa, joka tietenkin elää jatkuvasti. Erona entiseen asemaani, en kuitenkaan enää aktiivisesti rummuta asian puolesta ja eipä se rumpu kovin pitkälle edes kuulu, koska varsin moni aktiivi on estänyt meikäläisen koska olin heidän kanssaan eri mieltä. No, ei ole iso vahinko tullut siinäkään, tosin hieman huvittaa kun jokunen vuosi sitten osa henkeen ja vereen äänestämättömyyttä vastustaneista kertoo nyt itse samaa tarinaa ja kannustaa jäämään kotiin vaalipäivänä.

Viime vaaleihin nähden tilanne on muuttunut jonkin verran. Pienpuolueiden kenttä on vakiintunut ja karvan verran vahvistunut, tosin edelleen puhutaan prosentin murto-osista kannatuksen suhteen, eli mitään todellista vastustajaa haastamaan nykyisiä valtapuolueita ei ole, eikä ole näkökentässäkään. Uusina, tai ainakin vasta hiljan näkyvyyttä saaneena on kuitenkin kaksi varsin mielenkiintoista haastajaa, eli Alex Günsbergin tekoälyyn vahvasti tukeutuva suoran demokratian malli, sekä Timo Suomen lanseeraama UAD-malli.

Jokaisella maailmanparannustavalla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, joita voitaisiin vertailla vaikka maailman tappiin saakka. Yhtenäistä kaikille on kuitenkin se, että ilman jotain maatamullistavaa ihmettä, helvetti jäätyy ennen kuin tätä länsimaista demokratiaa lähdetään korjaamaan kansanvaltaiseen suuntaan yhdelläkään kolmesta esitetystä tavasta. Jotain muutoksia tähän nykyiseen sirkukseen on toki tulossa, mutta epäilen niiden tulevan jostain sieltä WEF:n tai vastaavien toimijoiden suunnalta, eikä suinkaan ruohonjuuritasolta. Syy siihen ei kuitenkaan ole ne rajattomat resurssit vs. kourallinen jengiä somessa, vaan ihmisluonnon huomioiminen.

Siinä kun nykyinen järjestelmä, samoin kuin se seuraava uusi uljas maailmanjärjestys, se nojaa vahvasti ihmisten kollektivistiseen ajatteluun poliittisissa asioissa ja individualistiseen näkemykseen lähes kaikessa muussa, nämä vaihtoehtoiset kannat uskovat vahvasti jokaisen ihmisen omaan kykyyn ja haluun vaikuttaa omiin asioihinsa myös poliittisella tasolla. Tämä saattaa siis tulla osalle yllätyksenä, mutta suurinta osaa ihmisistä ei kiinnosta, eivätkä he ole edes kykeneviä tekemään mitään suurempia päätöksiä yhteiskuntatasolla. Koska lännessä on omaksuttu vahvasti individualistinen ajattelutapa, jokainen tuijottaa ensisijaisesti vain siihen omaan napaansa. Jokainen päätös on siis ”minä itte, muut sitte”, joka toki libertaarien suunnalta katsottuna on se oikea tapa. Ihminen vaan tuppaa olemaan laumaeläin ja johdotus korvien välissä osoittaa vahvan yhteyden yhteisöihin, ei pelkästään siihen itseen.

Kun ihmisille tarjotaan turvallinen sisäryhmä, jonka tulee pelätä tai jopa vihata ulkoryhmiä, hän pitää siitä omasta ryhmästään kiinni kynsin hampain. Tämän vuoksi minkään ”sinä päätät itse omista ja itseesi liittyvistä asioista” myyminen suurille joukoille on lähestulkoon mahdoton tehtävä. Sveitsin malli nostetaan aina tässä kohden esiin, koska siellä suora demokratia toimii, mutta siinä unohtuu se kuinka paljon he todellisuudessa voivat asioihin vaikuttaa ja kuinka se likemmäksi kaksi vuosisataa jatkunut perinne on muokannut kansaa. Muutos pelottaa ja jonkin asian tuntemattomuus tulee ensin vaihtua tuttuudeksi, ennen kuin ihmiset hyväksyvät uuden tavan tehdä jotain asiaa.

Mahdottomuus siis muuttaa asiaa? Ei, vain vaikeaa ja organisointia isolla oolla tarvitseva asia. Sen sijaan että yhteistyöllä lähdettäisiin toimiin, aika ja energia keskitetään siihen keskinäiseen riitelyyn. Miksi? Koska jokainen tietää sen oman tapansa olevan se ainoa ja oikea tapa. Jos itse on oikeassa, eri mieltä olevat ovat siis automaattisesti väärässä. Eikä vain väärässä, myös tietämättömiä, tyhmiä, myyriä, vääräuskoisia ja pahoja syntisiä! Oman oikeassa olemisen vankka todiste on se, että osaa argumentoida kantansa paremmin ja saa enemmän tykkäyksiä kuin muut. Vankkumaton usko itseensä on positiivinen asia, mutta vankkumaton usko johonkin itsestä ulkopuoliseen asiaan ei välttämättä ole kovinkaan terveellinen kanta. Mielipide on kuin persereikä - jokaisella on yksi. Se vaan ei ole minkään sortin todiste suuntaan tai toiseen, jos pitää sitä omaa mielipidettään oikeana ja kykenee sen argumentoimaan paremmin kuin joku muu. Taitava sofisti voi uskotella toiset uskomaan, että kuu on tehty juustosta, mutta se ei tee siitä yhtään enempää totta.

Voimme siis väitellä ja argumentoida loputtomasti siitä, kenen malli on paras ja mikä on se oikea tapa muuttaa maailmaa. Voimme jopa pyrkiä saamaan suurta näkyvyyttä malleille ja nostamaan ne julkiseen keskustellun, jolloin ihmiset voivat ottaa niihin kantaa sankoin joukoin. Se vaan, että sadan tuhannen ihmisen mielipide jostain asiasta, josta he eivät tiedä tai kunnolla ymmärrä ei ole pennin jenin arvoa. Siihen päälle vielä massojen naurettavan helppo ohjaus niin johan saadaan demokraattisesti luotu ja hyväksytty uusi hallinto, joka on vielä entistäkin huonompi. Toki aina voi käydä säkä ja saamme aikaiseksi maanpäällisen paratiisin, mutta tähän saakka se ei ole onnistunut. Mutta ehkä sitten ensi kerralla, kunhan kaikki vaan äänestävät oikein?!

Joka ikinen ihminen on aina tehnyt omasta mielestään oikean päätöksen asiaan kuin asiaan. Osa on saattanut oppia omista virheistään ja sillä seuraavalla kerralla tekee sitten enemmän oikein. Olemme yksilöitä, ainutkertaisia olentoja jokainen omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Se, että enemmistö tekee asian tietyllä tavalla ei ole todiste asian oikeellisuudesta, eikä myöskään sen virheellisyydestä. Enemmistö ihmisistä pitää enemmistön kantaa oikeutuksena valtaan muiden ylitse. Osa taas on sitä mieltä, että joukkoraiskaus on väärin, vaikka siinäkin enemmistö päättää asiasta.

Itse en pidä kenenkään olevan oikeutettu valtaan muiden ylitse, enemmistön sitäkään vähää. Voin argumentoida kantani lukemattomilla eri tavoilla, mutta se ei edelleenkään merkitse että olisin oikeassa. Jokainen saa mielestäni olla asiasta kuin asiasta juuri sitä mieltä kuin itse haluaa. Ja jokainen saa itse päättää haluaako käyttää aikaansa niiden kanssa, jotka näkevät maailman omien arvojen vastaisesti. Näin ne yhteisöt ennen pelasivat - saman arvopohjan omaavat pakkautuivat yhteen. Nykypäivänä monet pitävät sitä omaa elämäntapaansa ainoana oikeana ja haluavat pakottaa muut näkemään asian samalla tavalla.