Reaktiivinen toiminta on varmin tapa pysyä askeleen (tai useamman) perässä. Kun ihminen reagoi johonkin asiaan, mukana on yleensä enemmän tai vielä enemmän tunnelataus, joka itsessään varmistaa ajattelun jäämisen vähemmälle. Mikä siis voisikaan mennä pieleen kun itkupotkuraivarien latauksella lähdetään toimimaan?
Reagointi on kuitenkin varsin usein se oletus, jolla ihmiset toimivat. Näet jonkun ärsyttävän asian netissä niin täytyyhän siihen reagoida! Joku poliitikko tekee jotain typerää, asiasta on annettava välitön palaute tai sitten se on nostettava kaikkien tietoisuuteen, että hekin voivat liittyä joukkoon. Joskus reagointi on pakollista, eli kun se törppö vieruskaistalla laittaa vinkkarin päälle ja alkaa kääntymään autoasi kohti, nopea reagointi asiaan on positiivinen asia. Se reaktio ei välttämättä ole se paras tapa toimia kyseisessä tilanteessa, mutta se selkärangasta lähtevä pikainen toiminta on jokin asia, jonka olet oppinut ja se on ensimmäisenä listalla mitä tehdä sen kaltaisessa tilanteessa.
Kyse on siis opitusta asiasta, reaktiosta tiettyyn ärsykkeeseen. Taitava soturi on nähnyt lukemattomia eri tilanteita ja ollessaan edelleen elossa, on selvästi reagoinut oikealla tavalla aikaisemmilla kerroilla. Se ei tietenkään takaa että se sama temppu toimii sillä seuraavallakin kerralla, vaikkakin se olisi todennäköistä. Jätetään kuitenkin nämä kohdat missä se reaktiivinen toiminta on oikeasti hyvä juttu tähän ja keskitytään tilanteisiin, missä reagointi on… kuinka sen sanoisi… vähemmän hedelmällistä. Paitsi tietysti jos haluaa nauttia kerta toisensa jälkeen paskanmarjakiisselistä.
Oli kyse sitten jostain sattumanvaraisesta kohtaamisesta netissä, tahi vastaan tulevasta ”uutisesta”, reagoimalla sillä omalla oletustavalla johtaa yleensä samaan lopputulokseen kuin aikaisemmillakin kerroilla. Onko tämä sitten ongelma onkin toinen juttu. Oma oletus on nykyään lähes kaikkeen somessa vastaan tulevaan ”jaa, ihan sama”, joka tietysti johtaa siihen, että en pysy enää juurikaan ”ajan tasalla” - tämä ei tosin ole juurikaan ongelma. Jokaisen omalla vastuulla on kuitenkin se, mikä se automaaginen reaktio on vastaan tuleviin ärsykkeisiin. Jos sen reaktion kokee ongelmallisena, ensiaskel on huomata se ongelma ja vasta sitten voi alkaa pohtimaan olisiko olemassa jokin toinenkin tapa reagoida. Myös muiden reaktioihin voi se oma reaktio olla ”miksi se taas noin teki” joka myös itsessään on täysin omalla vastuulla - muiden reaktioihin reagoiminen on useimmiten turhaa, minkä lisäksi se ei ole sinun vastuulla miten muut toimivat.
Omalla tavallaan se reagoimatta jättäminen on myös reaktio. Kymmeneen laskemalla mielessä voi saada sen tunnekiehahduksen rauhoittumaan, mutta joidenkin eri näkemysten mukaan siihen tarvitaan reilu minuutti, jos haluaa kunnolla puhdistaa tunnelatauksen. Hypnoterapiasta ja NLP:stä opittuna yleinen tapa on suunnata kaikki keskittyminen aisteihin, eli kuulemiseen, näkemiseen ja tuntoon (koska ne ovat yleensä aina ”paikalla”, hajujen ja makujen vaatiessa yleensä jonkun ulkoisen lähteen). Itse käytän mallia 30sek näköön, katselemalla jotain tiettyä asiaa, sitten 30sek kuuloon, havainnoiden mitä ääniä tai niiden poissaoloa siinä tilassa on ja lopuksi 30sek tuntoon, skannaten oma keho ja sitten keskittymällä omaan hengitykseen. Ja kun tunnelataus on puhdistettu siitä ärsykkeen ensireaktiosta, voidaan sitä asiaa, esimerkiksi somepostausta, tarkastella hieman eri tavalla ja sen jälkeen siihen voi vastata itse päättämällään tavalla.
Vastaamisella en nyt tarkoita pelkästään sitä, että julkaisee itse jonkin vastauksen siihen ketjuun. Jos asia sen ”tunnenollauksen” jälkeen edelleenkin kiinnostaa, on aloitettava asiaan perehtyminen. Suurin osa netissä vastaan tulevista asioista menee kuitenkin kategoriaan ”ihan sama”, jolloin oma vastaus voi hyvin olla ”jätetään vastaamatta”. Nettikeskustelut ovat pääpiirteittäin vain taustamelua ja joka ikiseen heiluriin mukaan hyppääminen vie lähinnä vaan kaikki voimavarat ilman mitään todellista hyötyä.
Entäs sitten se ”yksi miljoonasta” postauksesta, joka edelleen pitää mielenkiinnon yllä? Sitten pitäisi alkaa selvittämään asiaa ja tutkimaan, mistä on kyse. Oli se aihe mikä tahansa, netin ihmeellisestä maailmasta siihen löytyy lähes varmasti todella paljon tietoa ja mielipiteitä muilta ihmisiltä. Kaikesta siitä informaatiotulvasta oikeasti hyödyllistä on kuitenkin vain murto-osa, mikä aiheuttaa melkoisen haasteen - mihin uskoa. Tavan tallaajalle tämä ei ole mikään ongelma, koska he tietävät oikean tiedon löytyvän Yleltä ja Hesarista. Toisaalta taas se tavan tallaaja aniharvoin pääsee tähän pisteeseen saakka, vaan hän on jo ehtinyt muodostaa oman kantansa asiasta pelkän valtamedian otsikon perusteella ja viimeistään artikkelin luettuaan hän tietää mikä on totuus asiasta ja miten siihen kuuluu suhtautua. Oletetaan nyt kuitenkin tilanne, missä tämä reagoinnista irti pyrkivä ja sopivaan vastaukseen halajava yksilö omaa kuitenkin kriittistä ajattelukykyä… tai edes puolikkaat aivot ymmärtääkseen, ettei maailma ole niin mustavalkoinen kuin meille kerrotaan.
Koska olet päässyt näin pitkälle tekstissä, oletan että kuulut tähän häviävän pieneen ihmisryhmään jotka eivät seuraa laumaa sokeasti ja olet pikkuhiljaa kypsä tähän sirkukseen. Jos edelleen nautit kaikkeen reagoinnista ja ajan käyttämisestä kattoon syljeskelystä pykälän hyödyllisempään vaihtoehtoon, voit kaikessa rauhassa lopettaa tekstin lukemisen tähän ja mennä postaamaan sen nasevan kommentin tai viisisataa someen.
Arvatenkin, jos edelleen jatkat lukemista, pohdit että ehkäpä olisi jokin muu tapa toimia tässä tilanteessa?
Ensiksi kysy itseltäsi, oletko valmis syöttämään helmiä sioille? Suurinta osaa ihmisistä ei kiinnosta viittä vesilusikkaa mitä muut ovat asiasta mieltä - he etsivät vain vahvistusta kannalleen. Pelkkä ”kyllä, näin” riittää siis vastaukseksi monessa kohden. Kysymys kuuluukin, päädyitkö tähän kantaan perstuntumalla, vaiko kenties syvällisen pohdinnan ja tutkimuksen jälkeen?
Sitten ollaankin jännän äärellä, nimittäin se pitkällinen pohdinta ja tutkinta saattaa siltikin johdattaa harhaan ja olisit aivan hyvin voinut heittää kolikolla oletko asian puolesta vai vastaan. Vasta kun siinä vastauksessa on ”kaikki” harmaan sävyt käytettynä, sitä voidaan pitää kunnon vastineena johonkin asiaan. Ja siinä samalla olet menettänyt 99% yleisöstä, koska kuka sitä nyt jaksaa lukea/kuunnella pitkän vastauksen, joka päätyy tulokseen ”ehkä”?
Tässä onkin se nykypäivän informaatiokentän ongelma. Reagointeihin saa huomiota, provosoimalla saa tykkäyksiä ja aina jonkun osapuolen hurraamaan ja vastapuolen sapen kiehumaan. Pitkiä ja syvällisiä analyysejä ja näkemyksiä aniharva jaksaa enää riittävällä keskittymisellä tutkia, jolloin en painuvat unholaan. Mutta juuri nämä sen kaltaiset helmet olisivat mielestäni avainasemassa ”parempaan maailmaan”. Jos uutisten ja someavautumisten sijaan ihmiset käyttäisivät aikaa keskittymällä johonkin haluamaansa asiaan ja jakaisivat omia pohdintojaan aiheesta, olisi mahdollista saada paljon laajempi näkemys asiaan kuin asiaan. Ja tästä laajasta näkemyksestä voitaisiin sitten vetään erilaisia johtopäätöksiä ja toimintasuunnitelmia.
Utopiaa? Ikävä kyllä, juuri sitä. Aina sitä voi kuitenkin unelmoida paremmasta maailmasta, missä ihmiset keskustelevat keskenään syvällisesti ja ottavat muidenkin näkemykset huomioon. Päätökset tehdään oikeasti punniten useampaa näkemystä ja osataan myöntää ne kohdat, joissa tiedetään ettei tiedetä. Kyllä, päälle on vielä paljon mitä emme tiedä ettemme tiedä, mutta jatkamalla tutkimista ja puhumista saatetaan ainakin osa siitä tietämättömästä saada näkyviin ja tietoon.
Reagointi on siis helppoa, vastaaminen ei niinkään. Jaksanko itse käyttää tuntikaupalla jokaiseen vastaukseen? No en helvetissä, mutta aina joskus saatan käyttää päiviä pohtimaan ja tutkimaan jotain asiaa ja sen jälkeen kirjoitan useamman tunnin ajan hervottoman pitkän jaarittelun asiasta, jota aniharva jaksaa lukea loppuun asti. Miksi? Koska se auttaa itseäni ajattelemaan. Tämä ei varmaankaan sovi kaikille tavaksi toimia ja jokaisen onkin löydettävä se oma tapa reagoinnin sijasta löytää se keino vastata maailman haasteisiin.
Mutta… Onko sillä väliä? Ehkä on. Ehkä ei. Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden. Kukaan ei tiedä varmasti mitä seuraamuksia milläkin tekemisellä tai tekemättä jättämisellä on. Tie helvettiin on joka tapauksessa kivetty hyvillä aikomuksilla. Ja jos joku pohtii, miksi ihmeessä tämmöistä joku kirjoittaa niin vastaus on varsin yksinkertainen: se auttaa ajattelemaan ja jos se saa edes yhden muun ihmisen ajattelemaan, se on hiton paljon enemmän kuin ne miljoona reaktiota miljoonasta eri aiheesta. Tai no, näin itse asian ajattelen - saatan toki olla myös väärässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti