Itsetuhoisesta empatiasta

Empatiakyky on ihmisille kriittinen osa elämää, mutta kun se lähtee pahasti laukalle, tulos ei ole juurikaan sen ruusuisempi kuin jääkylmä puhtaasti objektiivinen maailma - emme ole esineitä vaan ihmisiä ja jos Pratchettiä lainataan vapaasti, ihmisten kohtelu esineenä on pahuuden alku.

Vaikka Gad Saad kirjassaan ”Suicidal Empathy” kutsuukin ilmiötä suoraan savonnettuna itsemurhaiseksi empatiaksi, omaan korvaan ”itsetuhoinen” kuulostaa sopivammalta termiltä etenkin kun otetaan kirjan aihe huomioon. Opus itsessään on erittäin mielenkiintoinen ja osuu naulan kantaan hyvin monessa kohden. Muutamassa kirjan esimerkissä tosin Saadin tausta paistaa läpi, mikä on täysin ymmärrettävää hänen ollessa myös vain ihminen. Edistykselliselle vihervasemmistolaiselle kirja uponnee kuin kuuden tuuman rautanaula tervassa kurkusta alas, siinä kun ”vastapuoli” saa vain nyökytellä joka kohdassa. Jos kirjan esimerkkejä kuitenkin laajentaa, ehkäpä se polttelu alkaa tuntumaan myös sielä toisessa suunnassa?

Itsetuhoinen empatia on juuri sitä puolestaloukkaantumista ja uhrin näkemistä missä se ei ole. Brittien poliisin toiminta viimeaikoina on jäätävä kuva miten se toimii ja mihin se johtaa - raiskausjengiä suojellaan ja piilotellaan, ettei joku syyttäisi tekijöitä rasistisesti. Uhriasema ei määräydy tekojen vaan jonkin muun ominaisuuden, kuten etnisyys, mukaan. Päätöksenteossa itsetuhoista empatiaa on vaikkapa rakentaa pyöräilysilta, vaikka se ei ole millään mittarilla kannattavaa - ainoastaan vihreän siirtymän hyvesignalointi on syynä rakentamiseen, muiden kustannuksella tietenkin. Suvaitaan suvaitsemattomuutta taisi olla Popperin mukaan suvaitsevan yhteiskunnan lopun alku.

En oleta kenenkään kuitenkaan lukevan kirjaa taustaksi tälle raapustukselle, joten aloitetaan pureskelu hieman pienemmästä palasta, josta saadaan karvasta soppaa joka makuun. Law Enforcement Dailyn artikkeli: ”Suicidal Empathy: The Silent Weight Carried by America’s Police Officers” kuvaa poliisin elämää rapakon takana itsetuhoisen empatian linssin lävitse. Kyllä, juuri noin se taitaa mennä ja hieman kevennettynä versiona myös Suomessa meno on hyvin samankaltaista. Jos siis näkee maailman Saadin tarjoaman linssin lävitse, koska muutoinhan kaikki menee just kuten pitääkin.

Jospa jokaisen poliisin esikuva olisi ollut Artturi Sakari Reinikainen, olisi maailma huomattavasti leppoisempi paikka. Kokemuksen, niin omien kuin muiden, perusteella ne esikuvat löytyvät enemmän sieltä moderneista sankaritarinoista, eli sieltä idioottilaatikon suunnasta. Ihmismieli ei kykene autopilotilla käydessään erottamaan fiktiota todellisuudesta, joten ne sankarin esikuvat iskostuvat heti nuoresta pitäen päin honkia. Kylmä todellisuus, jota artikkeli kuvaa, tullee vastaan viimeistään poliisikoulussa ja kun käsketään ja opetetaan tekemään vaistonvastaista toimintaa, esimerkiksi juoksemaan vaaraa kohti, antaahan se selvän kuvan ”oikeasta sankarista” ja tavasta kohdata ne vaikeudet.

Siinä kohden kun kadulla riehuu aseistautunut ”hullu”, se sankaripoliisi on lähestulkoon pakollinen auttaja. Hulluksi tilanteen taas tekee se, kun itsetuhoinen empatia tarttuu peliin. Jos riehuja nähdään uhrina, uhalle ei ehkä tehdä mitään. Se sankaripoliisi saattaa vielä toimia, mutta sitten mukaan liittyy media, oikeuslaitos ja poliittinen koneisto. Poliisin toimien on läpäistävä kaikki em. laitosten seulat, tai muuten tulee satikutia sankarille. Media maalaa poliisin toimet liioiteltuna, oikeuslaitos ei tuomitse ja poliittinen koneisto hyvepisteitä kerätessään rankaisee poliisia ja saa kehuja suvaitsevaisuudestaan, varmistaen oman suosionsa tulevissakin tapauksissa.

Vielä kun sankari ei saa näyttää heikkoutta, se paska niellään kaikessa hiljaisuudessa ja saatetaan ottaa opiksi - ei kannata leikkiä sankaria, vaan tehdään miten herrat haluavat. Empatiaa ei heru poliisille, ainoastaan rikolliselle. Artikkeli kuvaa tilanteen selvästi. Apua ei saa koska heikkouden näyttäminen on kilpailuyhteiskunnassa itsetuhoista toimintaa, joten apu jää hakematta - onneksi pullo ja lääkkeet auttavat?

Mutta…

Piisaako se puolustukseksi että ”tein vaan mitä käskettiin”?

Jokainen ihmisen tekemä päätös perustuu vahvasti ihmisen omiin arvoihin. Tilannekohtaisesti ne arvot kuitenkin vaihtavat tärkeysjärjestystään, jolloin saattaa syntyä varsin absurdeja valintoja, tai siltä ainakin se ulkopuoliselle vaikuttaa. Poliisitoiminnassa (ja toki niin monessa muussakin asiassa) rajallisten resurssien vuoksi asioiden priorisointi on merkittävässä osassa päätöksentekoa. ”Vihapuheen” (eli puheen, jota vallanpitäjät vihaavat) torjuntaan ja vastaavaan ajatusrikollisuuteen piisaa kyllä paukkuja, siinä kun katujengit pahoinpitelevät ja raiskaavat häiritsemättä. Viranomaismääräysten noudattamatta jättämiseen saadaan heti yksikkö paikalle, siinä kun yksityinen uhri jää odottelemaan rannalle.

Kuinka paljon empatiaa siis tulisi osoittaa ”tein vaan mitä käskettiin”-tyypille? Kyllä, nokkimisjärjestys on selvä ja rivipoliisi on vain pykälää korkeammalla kuin tavan tallaaja, mutta paskan valuessa aina alaspäin on aika turhaa odottaa sitä empatiaa alhaalta ylös. Jos instituutiot ovat valinneet itsetuhoisen empatian polun, on se suorittava porras ainoa taho joka kierteen voi katkaista. Siinä käy pian kuin valtamedialle, eli ne jotka eivät halua menon jatkuvan hiillostetaan pihalle ja jäljelle ei jää enää kuin ne myötämieliset. Erona mediaan on tosin se, että siihen poliisin ammattiin ei hakeudu ihan niin paljon porukkaa, joka kadulla huutaa megafoniin ”kytät, siat, natsien kätyrit!” vaan enemmän sitä konservatiivista sakkia joka vaatii sitä ”lakia”.

Miten hemmetissä sitten meno on päässyt tähän tilaan? Väittäisin, että pääsyyllinen löytyy sieltä akateemisista instituutioista, tosin ei se ”syöpä” sinne ole itsestään levinnyt, mutta ei siitä nyt enempää - lisää löytyy Gad Saadin toisesta kirjasta: The Parasitic Mind. Edistykselliset arvot leviävät korkeasti koulutettujen keskuudessa kulovalkean tavoin ja koska järjestelmä keskittyy niin vahvasti kilpailuun, voittajaksi päätyy parhaiten leviävä parasiittinen ideologia. Se leviää mediaan, oikeuslaitokseen, poliittiseen koneistoon ja käskyjä antaviin tahoihin myös poliisien keskuudessa. Koko järjestelmä siis rullaa muutaman ideologian pohjalla ja ainoa taho, joka voisi sen kierteen pysäyttää tekee vain mitä käsketään. Oikeasti?

Päinvastainen tilanne olisi tosin vähintään yhtä suuri dystopia. Meritokraattinen ajattelu pelaa kyllä vaikkapa vaativissa ja osaamista vaativissa tehtävissä, missä se kohde on yleensä esine, mutta kun se toinen osapuoli tai ”työn kohde” on ihminen, tarvitaan sitä empatiakykyä huomattavasti. Tähän ei laki ja sääntöpohjainen järjestelmä taivu, ellei sääntöihin jätetä ”harkinnanvaraisuutta”, mikä taas mahdollistaa itsetuhoisen empatian pureutumista porsaanreikiin. Meillä on siis järjestelmä, joka on yhtä aikaa jääkylmä mekaaninen piiska osalle ja ylipaapova turvasatama toisille. Kahden huonon yhdistelmä ei jostain syystä pelaakkaan, kuka olisikaan arvannut?

Todennäköisin korjaus tähän ongelmaan on se ”kultainen keskitie”, joka yhdistäisi empatiakyvyn yksittäisissä tapauksissa, ottaen kuitenkin huomioon kylmän laskennallisen todellisuuden. Edes etäisesti yhtenäisillä arvoilla olevat ihmiset pystyvät muodostamaan yhteiskunnan, jossa kaikilla on edes joskus kivaa. Sillisalaatti kansa yhdistettynä kahden huonon ideologian muodostamaan järjestykseen taas on tae katastrofille. Ihmiset kun hakeutuvat omalle alalleen omasta tahdosta, eikä jonkun typerän kiintiön sanelemana, saadaan yleensä edes etäisesti oikeasti omaa ammattiaan arvostavia tahoja tekemään mitä pitäisikin.

Oikeasti toimivassa mallissa kaikki taas tekisivät juuri sitä omaa juttua, kykenisivät keskustelemaan kaikesta kuten aikuiset ja päättämään kaikesta tapauskohtaisesti käyttäen vanhasta opittua ohjenuorana.

Korjauksen sijasta todennäköisin jatkumo on kuitenkin eri valtaideologioiden keskinäinen loputon kilpailu ja vahvin sanelee säännöt. Sen jälkeen kun jokin ideologia kaatuu omaan mahdottomuuteensa, toinen yhtä pimeä ideologia kaappaa vallan ja kierre jatkuu kunnes ihmiskunta taas nollaa pelin tai luonto hoitaa nollauksen ihmisten puolesta. Nykyiset kisaajat lännessä voidaan jakaa moneen eri ryhmään, joista kolme isompaa leiriä nousee kärkeen: Itsetuhoiset empaatikot, meritokraattiset kapitalistit ja islamistit. Kaikki lupaavat taivaan maan päälle kunhan se heidän aatteensa voittaa. Keskenään kisatessa he luovat päinvastaisen arjen.

Lopuksi palaamme alkuun, empatiaan. Jokainen poliisi, kuin myös eri ideologian kannattaja on kuitenkin ihminen. Laskut on maksettava, tavalla tai toisella, hammasta purren tai ilomielin. Se unelmaduuni ei ehkä ollutkaan mitä sen luuli olevan ja muutos voisi tulla kalliiksi monella tavalla. Emme tiedä muiden lähtökohtia, joten arvosteleminen tietämättä tarkemmin toimii yksilötasolla vain loukkauksena ilman mitään positiivista tulosta. Eräs seikka vielä kuitenkin sotkee pakkaa pahemman kerran: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö. Psykopaatit ja sosiopaatit eivät tunne juurikaan empatiaa ja heille tärkeää on enemmänkin valta. Tietyt ammatit ja asemat vetävät puoleensa näitä ihmisiä. Ja kuten on poliittisesti korrektia sanoa, ei kaikki korkeassa asemassa olevat ole moisia paatteja.