Vaikka Suomessa onkin hyvin vahva yksipuoluejärjestelmä, eri puolueet kilpailevat varsin verisesti joka vaaleissa kuka saa päättää kenelle ne kansalta varastetut rahat annetaan. Se keneltä otetaan ja kenelle annetaan on se ainoa ero puolueiden kesken, vaikkakin päällekkäisyyksiä on myös runsaasti. Auttaisiko tähän sitten puoluevaalien sijasta blokkivaalit? Lyhyesti: Juu ja ei… se riippuu.
Kansa edelleenkin kuvittelee, että kyse on henkilövaaleista vaikka todellisuudessa voidaan puhua puoluevaaleista. D'Hondtin menetelmän mukainen laskutapa tekee tästä varsin yksiselitteistä ja eduskuntaryhmien (Huom. ei puolueiden ryhmäkuri pitää huolen lopusta. Ja ei, ryhmäkuri ei ole perustuslain vastainen, koska jokainen edustaja täysin vapaaehtoisesti liittyy siihen ryhmään, kenenkään pakottamatta. Ryhmät ovat yleensä ryhmä=puolue, mutta se on kuitenkin #eriasia. Ryhmäkuri itsessään on hyvin kyseenalainen, mutta se on heidän tapansa varmistaa ryhmän yhtenäisyys. Ryhmään liittyminen on vapaaehtoista ja samalla se on myös ainoa tapa saada edes etäisesti sanansa kuulumaan, eli valintana on tehdä mitä käsketään tai huudella puskista ilman mitään sananvaltaa. Eli puoluevaalit, uskoi siihen tai ei.
Blokkivaalit, joita Suomessa ei siis ole ainakaan virallisesti on taas hieman eri eläin. Edelleenkin äänestetään edustajaa, mutta äänestäjä tietää tulosten tullessa julki mikä blokki ottaa vallan. Yksinkertaistettuna siis joko ”vasemmisto”, ”oikeisto” tai jokin sekoitus. Jos jokin blokki saa määräenemmistön, siitä muodostetaan hallitus. Koska SDP on jo kieltäytynyt yhteistyöstä PS:n kanssa, tulevat vaalit ovat jo tavallaan blokkivaalit. Meille tulee siis tuloksesta riippuen joko ”vasemmisto”, ”oikeisto” tai ”sinipuna”, johon sitten koitetaan houkutella jämät, eli KD, Kesk ja RKP. Toki yllätyksiäkin voisi tulla, mutta nykyinen ”oikeistohallitus” on kussut hommat niin taitavasti, että ellei PS saa kaapattua kaikkia ”vasemmistovastaisia” taakseen, saamme jonkin punasävyisen hallinnon ensi kerralla. Suurin taisto käydäänkin niistä persuihin pettyneistä, eli VL ja SML ratkaisevat asian. Tai no, kansa, eli pelätäänkö punaista enemmän kuin osoitetaan pettymys persuihin. Popparit esiin?
Periaatteessa mikä tahansa yhdistelmä Suomessa on mahdollinen ja sen muodostaa hyvin vahva konsensuspolitiikka. Ei siis maan suunnasta, vaan että vaalien mukaisesti jokaiselle ryhmälle kuuluu tietty osa kansalta varastettua rahaa jaettavaksi omille kavereille. Hallituspuolueiden riidat johtuvat juuri siitä nollasummapelistä, jota kabineteissa pelataan kansan silmiltä piilossa. Kaikki ulospäin näkyvä viestintä kun on vain teatteria, josta kansa maksaa. Poliitikkojen julkiset puheet ovat lähinnä mainospuheita omalle heimolle ja uskontodistusta ryhmään kuulumisesta. Siksi vääristä ulostuloista rangaistaan niin ankarasti - nuori edustajanainen ei saa puhua islamista pahaa, koska hänen tehtävänsä on kaapata se nuorten liberaalien kannatus puolueelle, siinä kun ”öyhöttäjien” kuuluukin saada tietty toinen kansanosa puolelleen. Tämä politiikassa pelattava vallan nollasummapeli on varsin yksinkertainen - kansa ei sitä vaan tajua eikä sen haluta tajuavan.
Keskimäärin kaikilla suurilla puolueilla on sama, 80%:n heidän politiikkaansa vastustava osa kansasta ja kun lyödään kolme suurta puoluetta yhteen, saadaan kasaan lähes täysi vastustus sille tulevalle politiikalle. Hammasta purren kansa hyväksyy kuitenkin kompromissit, kunhan saa ne itselle tärkeät asiat lävitse vaikka kokonaisuus onkin itselle haitallinen. Järjestelmän kannatus vaatiikin melkoisen määrän masokismia, josta suomalaiset ovat toki tunnettuja. Kun EU vetää kansalaista kuivana kakkoseen, hän kiittää ja äänestää ensi kerralla kovempaa. Ainoastaan ”ei mikään näistä annetuista vaihtoehdoista” jatkaa kasvuaan tällä tavalla, minkä vuoksi on järjestelmälle ensiarvoisen tärkeää tarjota heille ”vaihtoehtoja” erilaisten populististen pienpuolueiden kautta. Demokratiaa ja ”vain äänestämällä voit vaikuttaa” raikaa jälleen kun demagogit pääsevät kunnolla vauhtiin. Todennäköisyys muutokseen tällä hetkellä: 0%, mutta hillotolppa kutsuu ja kiihkoton tosiasioiden tunnustaminen on ”luovuttamista” eli hopiumia on taas tarjolla sitä janoaville.
Blokkivaalit tai ei, lopputulos on aina sama: sekoitus huonoja vaihtoehtoja. Onko sillä väliä onko se värikartta sekoitettu ennen vai jälkeen vaalien, kun aina saadaan vain ruskeaa lautaselle?
Valoa tunnelin päässä?
Osa näkee kuitenkin pieniä toivonkipinöitä radikaalissa demokratiassa, tarkemmin deliberatiivisessa eli keskustelevassa demokratiassa, jota nyt ”kokeillaan” Suomessakin taas kerran. Joitain vuosia sitten asiaa ehdotettiin Elokapinankin suunnalta, mutta siitä ei varmaan kannata juurikaan puhua ettei ideaa leimattaisi viherpipertäjien huuhaaksi, vai mitä? Tämä uusi vanha ajatus on taas tapetilla ja sen idea on ihan validi - toteutustapa vaan … ongelmallinen, nähdäkseni.
Tarkoitus on siis koota sattumanvaraisesti (onkohan vaan) ihmisiä ”kansankokoukseen”, jossa sitten ”asiantuntijat” (liberaalit byrokraatit) keräävät tietoa kansan ”yleisestä mielipiteestä” keskustelujen pohjalta. Teoriassa tätä tietoa voitaisiin sitten käyttää hallitusohjelman muodostamiseen, jota epäilen vahvasti puolueiden vallan vuoksi. Ajatuksena olisi deliberatiivisessa demokratiassa löytää keskustelun kautta lähes kaikille sopiva yhteinen ratkaisu kompromissien sijasta joka ei käy kenellekään mutta se hyväksytään kuitenkin hammasta purren.
Radikaali demokratia voisi kuitenkin korjata osan nykyisistä ongelmista. Puolueet voisivat olla selventämässä ihmisille suuntausta, toki, mutta vaalien laskutapa tulisi muuttaa. Jokaisella alueella eniten ääniä keränneet pääsisivät jatkoon ja heidän muodostama eduskunta sitten deliberatiivisella mallilla ratkaisisi asiat lähes kaikille sopivalla tavalla. Samalla kun lainattaisiin toista radikaalin demokratian muotoa, agonistista pluralismia, voitaisiin itse asiassa hoitaa homma loppuun saakka. Tässä voisi kansakin osallistua mukaan peliin, äänestäen sillä ainoalla oikeasti vaikuttavalla tavalla: lompakollaan.
Agonistisen pluralismin tyyli on nimittäin sopia miten eri mieltä olevien vaateet otetaan huomioon. Kuvitellaan tilanne, että 197 edustajaa sopii jonkin asian menevän tietyllä tavalla. Suomessa se meinaisi 3:n olevan vastaan, jotka kyllä sopivat keskenään miten asia tulisi ratkaista. Ratkaisu: 98,5% rahasta käytetään ratkaisun A tekemiseen, 1.5% B:n tekemiseen. Kansa voi halutessaan tukea valitsemaansa ratkaisua maksamalla ”lisäveroa”. Täydellinen ratkaisu? Tuskin, mutta reilumpi kuin 51%:n puoluekannatus päättää 100%:ia budjetista, sanoisin. Kansa voisi laittaa myös omat veronsa sijoitettavaksi niin, että oletus on ”edustajan mukaan”, mutta sitä voisi vaihtaa joko täysin omakseen tai toiselle edustajalle.
En kuitenkaan pidättele hengitystäni muutokselle… järjestelmä kun toimii sellaisenaan juuri kuten suunniteltu. Mitä siitäkään tulisi jos kansa saisi päättää omista asioistaan? Ämpäreillä ostettavaa kansaa kun on niin helppoa manipuloida.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti