Liberaali demokratia on pohjimmiltaan järjestelmä, jonka tarkoitus on lähinnä hallita erimielisyyksiä yhteiskunnassa. Sen toimivuus on rapautunut vuosien saatossa merkittävästi, kun kansan heimoutuminen on edennyt vahvasti poteroituneeseen tilaan missä muut ryhmät ovat kilpailijan sijaan vihollisia.
Kansan keskuudessa ainakin Suomessa tämä poteroituminen on selvästi nähtävissä, siinä kun eri poliittiset puolueet ovat sanoissaan kyllä eri maata, mutta nappia painaessaan yksi ja sama puolue. Kansa taistelee keskenään merkitysten tasolla, eli mikä on oikein ja mikä väärin, siinä kun poliitikot ovat lähinnä riitelemässä kenen taskuun kansalta varastettua varallisuutta tulisi ensisijaisesti jakaa. Kun ”oikea” vastaus ratkaistaan kilpailulla keskustelun sijaan, vahvistetaan lähinnä vain heimojen välistä ristiriitaa koska mitään ”yhteistä hyvää” ei ole enää olemassa.
Toimiakseen edes auttavasti, demokraattinen malli tarvitsee edes auttavasti yhtenäisen kansan. Minimivaatimus on se, että kaikki pitävät vaaleja oikeutuksena valtaan - reilu kilpailu ratkaisi voittajan. Muut näkemykset ovat kanssakilpailijoita vallasta, eivät vihollisia, kuten asia nykyään nähdään. Uudelleenryhmittymisen ja parempi kampanja sitten ensi kerralla sijasta käydään taistoon joka rintamalla, leimaten vastapuoli ”pahaksi” siinä kun itse ollaan ainoa hyveellinen ryhmä koko maassa. Ei hyväksytä lainkaan muiden päätöksiä leimaten ne vääräksi, sen sijaan että asia hyväksytään vaikka itse olisikin tehnyt paremmin.
Missä sitten mentiin metsään? Juurisyyksi itse väittäisin keskustelukulttuuria, tai siis sen lähes täydellistä puutetta. Yksistään ulkoa käskyjen ottaminen toki pilaa koko ”kansanvallan” idean, mutta jos keskustelukulttuuri olisi kunnossa, voitaisiin siitä keskustella vapaasti onko se ihan ok, että tyyliin 90% säännöistä sanellaan Suomen ulkopuolelta. Poliitikkojen konsensus asiasta on tosin selvä: tottakai se on ok, että EU käskee ja meillä ei kysytä lainkaan miksi. Pienpuolueet ovat tästä toki eri mieltä, mutta muutoin he ovat samaa maata vanhojen puolueiden kanssa: voittajalla on oikeus tehdä mitä lystää.
Julkista keskustelua etenkin kansalaisten keskuudessa vaivaa erityisesti varsin yksinkertainen käsitys mistä edes puhutaan. Keskustelut pyörivät termien ympärillä, joita ei ymmärretä eikä osata edes määritellä kysyttäessä. Sosialisti, kommunisti, fasisti, natsi, liberaali, konservatiivi, kapitalisti, globalisti ja mitä näitä nyt onkaan. Jokainen heimo käyttää vihollisista sovittuja haukkumanimiä, jotka yleensä eivät osu edes samalle hehtaarille niiden yhtään tarkemman määrityksen kanssa. Toki voidaan sanoa, että niitä käytetään niiden nykyisen yleisen määrityksen mukaan, mutta asian yleisyys ei tee siitä yhtään sen ”oikeampaa” tapaa… tai jos tekee, mies voi olla nainen kun sitä riittävän usein toistetaan.
Tästä keskustelun sekavuudesta hyvänä esimerkkinä on se, kun edellistä ja nykyistä hallitusta kutsuttiin ”vasemmistolaiseksi”. Juu, edellisessä oli SDP ja VAS, nykyisessä KOK ja PS joista edeltävät kutsuvat itseään vasemmistoksi ja jälkimmäisiä pidetään oikeistolaisina. Mikä on siis ”vasemmistolaisen” yhteinen tekijä? Verotus, korkea semmoinen. Samalla yhtenäistä on mihin verorahat menevät: yksityisille sijoittajille. Vasemmistolaista on kuulemma myös maahanmuuttajien valtava määrä molemmilla kausilla, tosin se syy miksi väkeä lappaa ovista ja ikkunoista on täysin eri: SDP haalii äänestäjiä, ”oikeisto” halpatyövoimaa. Okei, vasemmistolaiseksi sitä siis voidaan venyttämällä melkein kutsua kun riittävästi yleistää, mutta kun oikeistolaiset huutavat sosialismia niin ei voi kuin ihmetellä sitä logiikkaa. Seuratkaa rahaa, kuka hyötyy - yksityiset, rikkaat. Ai niin, taas vaan tehtiin kapitalismi väärin ja se toimisi jos se tehtäisiin oikein? Ja näin vielä vinkiksi: mistä oikeisto valittaessaan puhuu on etatismia, ei sosialismia.
Keskustelukyvyn puutteen lisäksi puuttuu siis yhteinen sanasto, vaikka kaikki ainakin näennäisesti suomea puhuvatkin. Paraatipuheissa kuitenkin puhutaan yhteiskunnasta ja kansasta, jolla olisi jokin ”yhteinen etu” jota jokainen ryhmä tulisesti ajaa. Yhteisistä arvoista ei onneksi kuitenkaan puhuta, tosin jokainen ryhmä kertoo itse olevansa hyveellinen arvoissaan ja vastapuoli taas pahoja syntisiä. Erimielisyyden hallinnan sijasta sanoma on kaikilla sama: me olemme oikeassa, muut väärässä, me luomme omillemme paratiisin ja muille maanpäällisen helvetin uudelleenkoulutusleireineen.
Liberaali demokratia siis pelaa, kunhan kansa jonka päälle se lätkäistään voi istua erimielisten kanssa samassa huoneessa ilman että tulee murhia. Se toimii, kun kansalla on yhteneväiset perustiedot ja käsitykset miten maailma pelaa ja mitkä asiat ovat faktoja ja mitkä asiat vain mielipiteitä - tästäkin ollaan ajauduttu varsin etäälle. Toimiakseen se vaatii kuitenkin kansan oikeutuksen valtaansa, eli hyväksytään vaalien tulos, oli se mikä tahansa. Se vaan että jos 70% äänestää ja saadaan niukka enemmistöhallitus, sen absoluuttinen kannatus on alle 40% ja se on silti enemmistön tahto… missä universumissa?
———
Samaan vanhaan peliin on runsaasti halukkaita, mutta sen muuttaminen ei ole mikään pikkujuttu. Yksikään vanha tai uusi puolue ei halua eikä liioin edes kykene korjaamaan tuota erimielisyyden hallinnan dilemmaa ja yhdistämään kansaa. Yksinkertaisin tapa yhdistää merkittävä enemmistö olisi ajaa kansa riittävän suureen tragediaan, esimerkiksi sotaan ja sitten nostaa jokin ”suuri johtaja” pelastajaksi. Moni nykyisistä poliitikoistamme tuntuu olevan valmis vaikka polttamaan oman maan maata myöden, että voisi hallita tuhkakasoja kukkulan kuninkaana - etenkin jos siitä saa päälle palkkioviran ja pääsyn isoihin pöytiin.
Itse, jos uskoisin demokratian olevan edes auttavasti oikeutus valtaan muiden yli, ajattelisin jonkinmoisen yhdistelmän eri radikaalin demokratian muotojen (deliberatiivinen ja agonistinen pluralismi) naittamista kaksikerroksiseen malliin, jossa yhdessä kansa suoraan ja toisessa kansan valitsema neuvosto yhdistettynä virkamieshallitukseen ja jokaisen päättävän tahon henkilökohtaiseen vastuunkantoon niin puheista kuin teoista. Toimiakseen se kuitenkin vaatisi päälle vielä oikeasti toimivan mediakentän sekä täysin uudistetun koulujärjestelmän, jossa lapsille opetettaisiin kommunikointikykyjen lisäksi miten ajatella, ei mitä ajatella. Eli sukupolvia kestävä siirtymä.
Yhtenä varsin vahvana kilpailijana tämän ongelman ratkaisuun voidaan pitää UAD-mallia, eli Uusi Arvopohjainen Demokratia. Vahvana tässä kohden meinaa absoluuttisen kannatuksen olevan prosentin murto-osa, mutta vahvana muihin nähden. Malli ei ole ”valmis”, vaan avoimen keskustelun alainen monilta osin, mikä saa ”mikä sitten tilalle, anna toimiva malli”-itkukuoron innostumaan. Vaihtoehtoja on hyvä olla, mutta sitä ennen olisi käytävä perustavanlaatuinen keskustelu aiheesta, josta juuri kukaan ei halua keskustella.
Nimittäin siitä, että vastaako tämä liberaali demokratia enää tarkoitustaan oikeutettuna tapana antaa harvoille valta muiden ylitse? Toimiko se koskaan on sivuseikka, tulisi keskittyä siihen pitäisikö asialle nyt tehdä jotain ja vasta sitten että mitä. Piisaisiko purkkapaikkaus vai vaaditaanko täysin uusi järjestelmä ja vasta sitten mikä uusi malli. Enemmistö kun edelleenkin korjaisi ongelman äänestämällä oikein, joka on em. ongelman, korruption, kaksoisvaltion, median, poliittisen nykytilanteen ja kansalaisten keskustelykyvyn huomioon ottaen kuinka sen sanoisi kauniisti… ihan helvetin typerä vastaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti