Tyypillinen vastaus ”Ja mitä tästä opimme?” jonkinsortin kämmäyksen päälle on ”Ei niin mitään.” Se mahtaa kuitenkin olla opittu tapa, varsin usein jo peruskoulun peruja.
Yhteiskuntamme pitää epäonnistumista halveksuttavana ja meritokraattisen ajatusmallimme mukaan se on aina oma vika. Myös kieli kertoo paljon josta yksi parhaita esimerkkejä on ”yrittäjä”. joka taas on lontooksi ”enterprenour” - enemmän tekijä tai vastaava, ei joku joka yrittää tehdä jotain. Ja auta armias jos joku yrittäjä epäonnistuu niin sehän on tietenkin henkilökohtainen syy, jokin ”vika” ei pelkästään mitä tehtiin vaan itse henkilössä.
Koulussa opitaan jo pienestä pitäen, että väärästä vastauksesta nauretaan päin näköä ja jokaisesta virheestä rangaistaan, sen sijaan että siitä edes yritettäisiin oppia jotain. Tämä asenne ei koske vain Suomea, mutta jotenkin semmoinen kuva on vahvasti jäänyt omista kouluajoista, että jos jokin Suomessa osataan niin se on lyödyn lyöminen. Moni oikeasti elämässään pitkälle päässyt on kuitenkin erehtynyt useammin kuin monet muut ovat koskaan edes uskaltaneet yrittää.
Kyllähän se pistää vihaksi kun asiat eivät suju ja hanskat on helpompi lyödä riskiin ja antaa asian olla, kuin yrittää uudelleen. Toisaalta taas saman yrittäminen uusiksi uudestaan ja uudestaan on Einsteinin mukaan hulluuden määritelmä. Mutta kyllä se ensi kerralla onnistuu, kunhan vaan kaikki äänestävät oikein, eikös?
Oli se sitten työ, urheilusoritus, parisuhde tai mikä tahansa asia, uusiksi yritetään jokunen kerta usein siitä oppimatta ja toistaen ne samat virheet kuin aikaisemminkin. Huipulle jos meinaa, se harvemmin ensimmäisestä onnaa, mutta pään lyöminen samalla tavalla samaan seinään on varsin yleinen tapa kun ei olla opittu epäonnistumaan. Kantapään kautta oppiminen on kuitenkin monessa kohtaa ainoa keino oikeasti edetä asiassa ja ehkä meidän tulisi ottaa Edisonista mallia: en epäonnistunut 10.000 kertaa, vaan löysin niin monta tapaa jotka eivät toimineet.
Yleensä kun sitä epäonnistumisen syytä kun lähdetään etsimään, ei etsitä itse vikaa vaan sitä kenen syy se oli. Tässä kielemme taas loistaa, eli kun haetaan vaikka syy-seuraus-suhdetta, etsimme syytä, syyllistä, ei asian aiheuttajaa. Asiaa ei liioin auta se, että ihmisillä se menee pahasti tunteisiin kun epäonnistuu ja järjenkäyttö jää vähemmälle. Etsitään syyllinen jolle tulee hänelle seuraamuksia, mutta virheestä ei opita muuta kuin että mitäs lähdit yrittämään tai tekemään kun et kerran osaa!
Yritysmaailmassa käytetään post-mortem, ”ruumiinavaus”, analyysiä jos halutaan tietää miksi jokin asia meni pieleen ja sille pitäisi tehdä muutakin kuin antaa Penalle kenkää. Ehkäpä meidän tulisikin ottaa moisesta oppia omaan elämään kaikille elämänalueille? Analysointitapa on varsin yksinkertainen ja sitä voi käyttää missä tahansa, kumhan sen tekeminen aloittetaan siitä kaikista tärkeimmästä asiasta: tunteista.
Ei, ei siitä että tarkkaillaan niitä omia tunteita, sen voi tehdä myöhemmin erikseen, vaan siitä, että analysoinnissa ne tunteet on saatava ensin nollattua, jotta se looginen ajattelu on ylipäänsä mahdollista. Kun tunteet on saatu vaihdettua loogiseen ajatteluun, keskitytään pelkästään faktoihin.
Mitä tapahtui ja missä aikajärjestyksessä on ensiaskel. Mikä oli ylipäänsä tavoitteena jota verrataan mitä tapahtui. Missä kohden se homma lähti oikeasti kusemaan olisi syytä myös selvittää. Tärkein asia selvittämisessä on kuitenkin se, miksi se juna lähti karkuun. Ei vain pintapuoliset syyt vaan mikä on se juurisyy. Tämän juurisyyn selvittäminen voi joskus olla haastavaa, mutta varsin lähelle pääsyyn on olemassa varsin helppo tapa: 5x miksi? Aina kun löytyy syy miksi jokin asia meni pieleen, ei tyydytä siihen ensimmäiseen vastaukseen vaan kysytään ”miksi?” uudelleen ja siihen vastaukseen taas ”miksi?”, kunnes vastaus on ”riittävä”.
Pelkkä juurisyyn löytyminen ei kuitenkaan vielä ratkaise ongelmaa, joten analyysi jatkuu: Mitkä asiat menivät putkeen, eli mitä ei kannata korjata. Mitä asioita pitää muuttaa seuraavalle yritykselle ja kenen vastuulle se kuuluu. Ja lopuksi, koska yritetään uudelleen. Luovuttaminen on aina oma valinta, mutta jos tavoitetta pitää tärkeänä, hetken hengähtämisen ja tarvittavien muutosten teon jälkeen voisi olla hyvä lähteä yrittämään uusiksi - jos ei muuta niin etsimään seuraavaa tapaa joka ei toimi.
Analyysin jälkeen voi toki myös paljastua, että asiaa ei voida korjata tällä kokeillulla tavalla vaikka sitä kuinka hienosäätää. Ulkopuolinen analyytikko voi olla myös tarpeen, koska liian läheltä katsottuna ei niitä ongelmia välttämättä kykene havaitsemaan.
Joka tapauksessa, tärkein asia on kuitenkin oppia siitä epäonnistumisesta, vaikka se onnistuminen sitten sillä ensi kerralla saattaakin olla paljon makeampaa. Asennemuutos epäonnistumiseen olisi monelle tarpeen ja siihen auttaisi paljon myös yhteiskunnan yleinen kanta epäonnistumiseen. Osa kykenee siihen iskujen vastaanottamiseen jo pienestä pitäen, mutta se on taito jonka me kaikki voimme oppia. Ihmisen luonne vaikuttaa siihen myös merkittävästi, mutta loppuviimein kyse on opittavasta taidosta - taidosta, jonka jokaisen olisi hyvä oppia koska kenelläkään ei kaikki mene aina nappiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti