Näkökulmattomuudesta

Hiljattain X:n puolella pidetystä huoneesta ja sen pohjatutkimuksesta ajattelin jatkaa eri näkökulmista ja ennen kaikkea nykyajan näkökulmattomuudesta, joka vaivaa etenkin sosiaalisessa mediassa. Hyvänä esimerkkinä tulikin heti ensimmäisten postausten joukossa tänä aamuna vastaan erään nimeltämainitsemattoman toimittelijan seinällä käyty ”keskustelu”. Nimeltä mainitsemattoman siksi, että tuon keskustelun olisi voinut kuka tahansa toimittelija käydä, joten sormella osoittaminen ei palvele millään tavalla tarkoitusta.

Keskustelu meni tähän tapaan:
Toimittelija someavauksessaan: ”Tällä kertaa hieman rankempaa asiaa: miten Venäjä kohdentaa informaatiovaikuttamisen ja kognitiivisen sodankäynnin?”(avauksen perässä linkki tekstiin)
Useampikin kommentoija: Lapsellista väittää että vain Venäjä näin tekee
T: Et lukenut tekstiä, kommentoin myös muitakin suurvaltoja!
Muut: Otsikossa mainitsit vain Venäjän, se on yksipuolista propagandaa!
T: Sori, olen käsitellyt muitakin, sä vaan yrität mustamaalata mua, informaatiovaikutat joten blokkaan teidät kaikki Venäjän trollit!

JOS olisi ollut tarkoitus tuottaa muutakin kuin propagandaa, otsikko olisi ollut helppoa vaihtaa esimerkiksi muotoon ”miten suurvallat kohdentavat” tai ”miten mm. Venäjä kohdentaa”, mutta ei, vaan suoraan taas Venäjää kohden ja sitten loukkaannutaan ja uhriudutaan. Näin ei tehdä journalismia vaan propagandaa, sori siitä.

Miksi nämä somekeskustelut sitten päättyvät ja usein myös alkavat varsin usein samalla tavalla?

Aloituksen on oltava naseva ja algoritmien hyväksymä, eli mahdollisimman paljon huomiota ja ristiriitaa herättävä. Jos alkuun ei anneta jotain absoluuttista kantaa jonkin asian puolesta tai vastaan, postaus siirtyy heti sinne jonon hännille. Näkyvyyteen tarvitaan siis kiltisti virallisen tarinan Overtonin ikkunan sisällä oleva näkökulma, tai juuri siinä karmin rajalla oleva ennenkuulumaton näkemys, koska muutoin se ei saa ”keskustelua” aikaiseksi, mikä on sosiaalisessa mediassa ainoa merkittävä asia algoritmeille.

Tämä absoluuttinen kanta vaan antaa välittömästi kuvan siitä, että sen tekijällä on mustavalkoinen maailmankatsomus - hyvä tai paha, mitään sen välillä ei ole. Asiaa ei voi enää selittää aloituksen jälkeen, koska valtaosa todellakin vain lukee sen aloituksen tahi otsikon uutisesta. Voit kuvitella olevasi vaikka ja kuinka syväluotaava ja filosofinen kannassasi, mutta aloitus on se minkä ihmiset näkevät ja muodostavat oman näkökulmansa niin itse aiheesta, kuin sen aloituksen tekijästä. Totuudella ei ole mitään merkitystä, ainoastaan sillä on väliä miltä asiat näyttävät.

Ja kun aloitus on mustavalkoinen, vastaukset ovat yleensä sen mukaisia. Tosin nykypäivänä keskiverto somekeskustelija toimii lähinnä papukaijana omalle aatesuunnaalleen, eli nähdessään mitä tahansa triggeröivää, he postaavat siihen soveltuvan leimakirveen iskun ja onnittelevat sitten itseään nasevasta kommentistaan. En nyt kuitenkaan puhu näistä botin kaltaisista yhden bitin prosessointikyvyn omaavista papukaijoista, vaan ihmisistä, jotka halutessaan kykenevät oikeasti älylliseen keskusteluun.

Aniharvoin nimittäin kukaan vaivautuu kysymään mitään tarkentavaa kysymystä aloituksesta. Tarkoitus onkin enemmän lyödä vastapalloon kuin koettaa ymmärtää sitä toista. Lähtöolettama taitaakin usein olla, että ”minä olen oikeassa, siitä poikkeavat väärässä” - mitään muita ”oikeita” näkökulmia sen hetkiseen aiheeseen kun ei voi olla olemassa.

Alun verisen vastapalloon vetämisen jälkeen keskustelu yleensä jatkuu verbaalisena laukaustenvaihtona kunnes toinen osapuoli luovuttaa. Kukaan ei siinä kuitenkaan vaihtanut kantaansa eikä tullut hullua hurskaammaksi, koska molemmilla osapuolilla oli tarkoituksena saada vain se toinen vastapuoli toistamaan se ”oikea mielipide” takaisin. Ei siis keskustelua, ei uusia näkökulmia asiaan vaan toistamaan se oma ”totuus”.

Ja kun, ei jos, kumpikaan ei vaihtanut kantaansa tai luovuttanut, keskustelu usein jatkuu sillä perinteisellä ”minä laitan sinut estoon, sinä paha syntinen!” Oliko kummallakaan siis pienintäkään aikomusta koettaa ymmärtää sen toisen näkökulmaa tai edes kuulla sen toisen argumenttia loppuun (ei siis 180 merkin versiota)? Tuskin…

Toisaalta, tarvitseeko sitä toisen kantaa sitten kuunnella saatikka kunnioittaa? Ei mikään pakko, se on valinta joka tehdään tapauskohtaisesti. Itse näen asian niin, että jos käyttäydyt kuin botti, sinua kohdellaan kuin bottia - ohitetaan kommentit ja jos ne ne jatkuvat, estoon. Elämä on valintoja ja ajan tuhlaaminen bottien kanssa vääntöön ei nähdäkseni oli kannattava valinta. Pyrin osoittamaan samaa kunnioitusta muita kohtaan kuin he osoittavat minulle, tosin osaan kyllä halutessani olla just niin vittumainen jätkä kuin olla ja voi. Ehkäpä kuitenkin vuosien varrella karttunut viisaus (tai laiskuus) on muuttanut käytöstä merkittävästi?


Näkökulmaharjoitus

NLP:ssä ja varmasti myös monissa muissakin vastaavissa systeemeissä on kuitenkin keinoja, millä niitä muiden näkökulmia voi valjastaa omaksi eduksi - ilman sitä vastapuolta. Tämä seuraava harjoitus on yksinkertainen malli, miten se männäpäivän kaivelemaan jäänyt keskustelu voi avata uusia näkökulmia maailmaasi.

Valmisteluksi tarvitaan se keskustelu valmiiksi muistista kaivettuna ja kolme (tai neljä) sijaintia, missä voit istua (tai seisoa tahi maata) kenenkään sekaantumatta. Aloitetaan siirtymällä paikkaan yksi ja käymällä se keskustelu kohta kohdalta läpi omalta kannalta. Voit tehdä sen joko assosioituneena tai sitten dissosioituneena, eli kuten olisit siinä itse tai katsoisit sen näytelmänä ulkoa - suosittelisin assosioitumista, kukin toki tavallaan. Tarkkaile sanoja, tunteita ja mielikuviasi. Samalla huomaa myös mitä ennakkoasenteita sinulla oli keskusteluun osallistuessasi.

Tämän jälkeen siirry sijaintiin kaksi, mieluiten fyysisesti, mutta voit myös siirtyä paikkojen välillä vain mielessäsi - kehon mukaan ottaminen yleensä vahvistaa harjoitusta. Käy sitten sama keskustelu lävitse sen toisen näkökulmasta. Et tietenkään voi varmasti tietää mitä kaikkea hän ajatteli, mutta voit eläytyä ja arvioida toisen tilannetta.

Ja lopuksi sijainti kolme, joka on se ”kärpänen katossa” joka kuuli ja näki kaiken, mutta ei osallistunut keskusteluun. Neljäntenä, jos haluat, voit ottaa vielä neljännen sijainnin jossa tarkkailet sitä kärpästä ja sen reaktioita. Miltä se keskustelu näytti ja kuulosti täysin ulkopuoliselle? Mitä tunteita se herättää ja mitä tunteita ne keskustelijat ulkoa katsoen kävivät lävitse?

Kun keskustelu on käyty kolmasti (tai neljästi) lävitse, mitä siitä voidaan oppia? Jäikö jotain silloin keskustelun aikana huomioimatta? Tarkoitus ei missään tapauksessa ole syyllistää ketään tai mitään, ainoastaan huomioida asiat ja ottaa niistä oppia seuraavia keskusteluna varten. Jos jokin osa jää pahasti vaivaamaan, voit ehkäpä ottaa yhteyttä siihen toiseen tai sitten keskustella itsesi kanssa asia uudelleen… tai sitten editoida se negatiivinen mielikuva vähemmän merkittäväksi, mikä on eräs toinen NLP-tekniikka mitä en nyt tässä lähde tarkemmin aukomaan.

Tämä malli sopii varsin hyvin esimerkiksi työpaikoille ja vastaaviin tilanteisiin, missä tiedät tämän tyylisen keskustelun toistuvan. Sitä voi toki käyttää mihin keskusteluun tahansa ja kuten aina, jättää käyttämättä jos asiaa ei pidä merkityksellisenä. Mutta niihin keskusteluihin, jotka jäivät kaivelemaan… suosittelen ainakin kokeilemaan. Ehkäpä niistä oppii jotain?

———

Ehkäpä se ei ole mikään uusi ilmiö, nykypäivän ongelma, että ihmiset eivät oikeasti enää halua tai kykene keskustelemaan asiallisesti muiden kanssa. Some on pahentanut asiaa merkittävästi ja naamatusten käytyjen keskustelujen vivahteet äänessä ja pärstässä jäävät somessa kokonaan pois, eli 90% kommunikaatiosta jää välille. Kaikilla on kiirus ja aihmiset haluavat kuulla lähinnä vain asioita, joista ovat samaa mieltä jo valmiiksi. Itse annan tästä kehityksestä suurimman ”kiitoksen” medialle, joka lokeroi ihmiset hyviin ja pahoihin, samalla kertoen ettei pahoja ihmisiä tarvitse huomioida tahi kuunnella - he ovat hädintuskin edes ihmisiä! Siksi kun näitä tilanteita näkee toimittelijoiden taholta, ei tarvitse ihmetellä miksi asiat ovat niin viturallaan - he näyttävät monille sen ”hyvän ihmisen” mallin ja esimerkit kuinka toimia.

Byroslavia ja kobra-efekti

Suomen julkinen sektori taitaa olla väkimäärään nähden suurin koko maailmassa, eli palttiarallaa 700.000 ihmistä nostaa palkkansa suoraan muilta varastetuista rahoista. Tämä voitaisiin nähdä ongelmana, mutta onko se sitä kuitenkaan? Jos palvelut pelaisivat ja homma toimisi, suurikin määrä työntekijöitä valtion ja kuntien riveissä ei olisi ongelma vaan se mahdollistaisi tehokkaan tavan hoitaa useita eri asioita ilman kilpailua nostamassa hintoja. Ongelma ei ole se määrä, vaan se mitä niissä valtion hommissa tehdään. Asetelma on siis tekevä porras vs. byrokraatit asettelu, missä byrokraatit vievät leijonanosan rahasta tekemättä juurikaan mitään hyödyllistä, siinä kun tekevässä portaassa väkeä laitetaan kilometritehtaalle.

Osin, ei kokonaan, asiaa voidaan nimittää kobra-efektiksi. Termi on peräisin brittien Intian siirtomaa-ajoista, missä Delhissä nähtiin ongelmaksi käärmeiden suuri määrä ja niiden aiheuttamat ongelmat. Suuressa viisaudessaan britit keksivät maksaa palkkiota jokaisesta kuolleena heille tuodusta kobrasta. Loistava idea, ongelma ratkeaa kuin itsestään kun kansa valjastetaan talkoisiin, eikös? Muuten juu, kansa vaan oli vieläkin viksumpaa ja ongelman ratkaisemisen sijaan jengi keksi alkaa kasvattamaan kobria ja sitten kiikutti niitä tarhassa kasvatettuja käärmeitä byrokraateille maksua vastaan.noh, juoni paljastui ja maksu lopetettiin, jolloin käärmeiden kasvattajat laittoivat lapun luukulle… ja päästivät kobrat vapaaksi kun niistä ei saanut enää maksua. Ei mennyt ihan kuin piti?

Samalla tavalla on koetettu päästä toisaalla mm. rotista eroon ja hännästä maksettiin palkkio, kun ei haluttu läjäpäin kuolleita rottia hävitettäväksi. Noh, rottaa ei tarvitse tappaa hännän saamiseksi ja eikun kasvattamaan lisää rahaa! Kun palkkio yhdistetään väärään asiaan, saadaan varsin usein aivan eri tulos kuin mitä halutaan. Aivan samalla logiikalla toimii nykyään esimerkiksi lääketiede, eli parannettu potilas on menetetty asiakas. Lastensuojelu saa rahaa jokaista sijoitettua lasta kohden, jonka seurauksena lapsia otetaan huostaan entistä enemmän. Esimerkkejä on pilvin pimein ja lopputulos on yleensä sama - ongelma ei katoa, mutta kulut nousevat jatkuvasti.

Kun byrokraatit saavat palkan käsittelemällä papereita, keksitään uusia lippulappuja täytettäväksi. Aina voidaan keksiä uusi asia kytättäväksi ja sitä varten on tietenkin luotava uusi virka ja mahdollisesti kokonainen uusi pulju hoitamaan asiaa. Ja kun sille serkkupojalle pitäisi vielä keksiä kesäduuni, keksitään vielä joku uusi täysin turhanpäiväinen paikka siihenkin vaivaan. Kun samaa toistetaan vuosikymmenten ajan, saadaankin valtavasti paisunut byrokraattikoneisto, joka valvoo toinen toistaan tekemättä yhtään mitään, mistä olisi apua kenellekään muulle kuin byrokraateille itselleen.

Oli se sitten koulu, sairaala tai melkein mikä tahansa laitos, paperitöiden määrä lisääntyy jatkuvasti samalla kun se itse olennainen jää vähemmälle huomiolle. Kun tämä yhdistetään väärästä asiasta palkitsemiseen, saadaan aikaiseksi Suomen kaltainen byroslavia, missä roskan keräämiseen tienposkesta tarvitaan tusina korttia, lupaa ja kurssia että niin saa tehdä. Tämä on se itse ongelma, ei se valtava määrä ihmisiä julkisella puolella töissä.

Jos esimerkiksi lääkäri saisi palkkansa sen mukaan kuinka monta potilasta hän parantaa, sen sijaan että montako lääkettä ja koetta hän määrää, mitäpä lottoat kuinka paljon kansanterveys kohentuisi? Jos kobra-efektin alkuperämaassa palkkio oltaisiin maksettu yhteisölle sen mukaan kuinka paljon he kykenevät vähentämään myrkytysuhrien määrää, meillä ei olisi tätä hassua termiä kuvaamaan idioottimaisia palkkiokäytäntöjä… ja olisihan siinä sivussa useampikin ihmishenki säästynyt. Byrokraateille se yksilö ei kuitenkaan ole arvokas ihmiselämä, vaan numero paperilla.

Mitä enemmän numeroita, sitä enemmän tarvitaan niitä byrokraatteja niitä pyörittelemään. Sillä ei ole niinkään merkitystä onko niitä yksilöitä ylipäänsä paljon vaan onko se sama yksilö monen byrokraatin paperissa numerona. Kaikesta pitää olla merkintä jossain ja se on tallennettava tulevia sukupolvia varten, koska kukapa ei nyt esimerkiksi haluaisi tietää mitä jollain kansalaisopiston kurssilla vuonna miekka ja kilpi ollaan opetettu juuri tiettyyn kellonaikaan?

Jos joku nyt ihmettelee miksi ihmeessä poliitikot eivät sitten asialle mitään tee, niin missäs kuvittelet niiden puolueiden jäsenten serkunisäntuttavankalakaverit olevan duunissa? Joka ikisessä toimistossa istuu tyytyväisenä joku järjestelmään uskova, jonka duunin säilyvyys perustuu vain ja ainoastaan siihen, että joku ylemmällä portaalla on keksinyt uuden asian kytättäväksi ja pidettäväksi ylhäällä. Toki lähitulevaisuudessa lähes kaikki tämmöiset duunit voidaan korvata tekoälyllä ja ”digiloikalla”, mikä saattaa siirtää osan niistä toimistotöistä tien päälle - eivät ne kompostit itse itseään tarkasta, jonkun ne on mentävä katsomaan!

Yksityisellä puolella ongelma ei ole ihan niin suuri, koska monessa paikassa ei ole varaa palkata armeijaa paperinpyörittelijöitä. Turhia lippulappuja kyllä täytellään ja ne tallennetaan, lisäten jälleen tekevän portaan turhaa työtä että joku pikkuherra voi ne syöttää exceliin ja laskea kuinka paljon väkeä voidaan vähentää menettämättä tuottavuutta. Boonukset maksetaan sitten johtajille ja lopuksi ihmetellään miksi kannattava bisnes meni reisille. Toki laadunvalvontaan saatetaan tarvita tarkkailua ja erilaisten protokollien noudattamista, mikä lisää turhalta tuntuvaa paperityötä, mutta jatkuva kaiken mahdollisen kyyläys aniharvoin tuo haluttua lopputulosta. Miksi? Koska usein se palkkio maksetaan väärästä asiasta ja/tai väärille tahoille.

En tosin pidättele hengitystäni että asiaan olisi tulossa muutosta. Kun päästään kunnolla digidigiin, tietokoneet hoitavat suuren osan kyttäyksestä, tilastoinnista ja sitä kautta saadaan entistä tehokkaampia keinoja palkita vääristä asioista. Kun jokaisen kansalainen joka ikinen napsahdus tallennetaan ja analysoidaan, päästään lähemmäksi teknokraattien unelmayhteiskuntaa jossa ihmiset ovat välttämätön paha - onneksi helposti korvattavissa toisella standardikoulutetulla rattaalla koneistoon. Koko sirkus kaatuisi tottelemattomuudella, kuten on tiedetty vuosisatojen ajan, mutta kun auktoriteetti käskee niin suomalainen ei kysy miksi hypätään vaan kuinka korkealle.

Tarinaa ja peliteoriaa

Ihmiset ovat kertoneet tarinoita iät ja ajat keskenään. Christopher Bookerin näkemyksen mukaan tarinat seuraavat samoja kaavoja ja ne voidaan jaotella seitsemään eri perusjuoneen. Tarinat ovat loistava tapa opettaa erilaisia asioita ihmisille ja ne jäävät huomattavasti paremmin mieleen kuin vain yksittäiset asiat. Osaa tarinoista kerrotaan jopa vuosituhansia samalla tavalla, riippumatta siitä onko se kirjoitettu ylös vai ei. Mikä tekee sitten tarinasta niin merkittävän, että se jatkaa elämistään vuosia, vuosisatoja tai tuhansia varsin samassa muodossa?

Prof. Jiangin mukaan ne kaikista merkityksellisimmät tarinat vastaavat kolmeen kysymykseen joihin ihmiset haluavat vastauksen: mistä me tulemme, miksi me olemme täällä ja mihin olemme matkalla? Proffan mukaan, jos kerromme kaikki ihmisten koskaan kertomat tarinat kaikille ihmisille ja kysymme vuosikymmenen kuluttua uudelleen mitkä tarinat he muistavat, kolme tarinaa nousee ylitse muiden: Platon luolavertaus, Jeesuksen ristiinnaulitseminen/ylösnousemus ja Jeesuksen toinen tuleminen.

Noista tarinoista kaksi ensimmäistä ovat periaatteessa kaksi samaa tarinaa eri paketissa. Joku hahmo poikkeaa massasta, lähtee etsimään totuutta ja sen löydettyään kokee velvollisuudekseen palata takaisin ja kertoa siitä kaikille. Paluu ei mene ihan nappiin koska poikkeavaa pidetään hulluna ja massat lynkkaavat viestintuojan. Mistä siis tulemme, miksi olemme ja mihin olemme matkalla. Totuuden puhujat vedetään kiikkuun, mutta velvollisuudentunto ajaa heidät kuitenkin niin tekemään. Kun päälle vielä luvataan pelastus joskus hamassa tulevaisuudessa, meillä on täydellinen tarina ajamaan ihmisiä eteenpäin.

Ja sitten hieman peliteoriaa valtapelistä…

Jälleen viitaten Prof. Jiangin näkemyksiin peliteoriasta, valtapelin yhtälö on hyvin yksinkertainen: massa * energia * koordinaatio. Noista kolmesta osasta muodostuu minkä tahansa ryhmän valta ja voima. Toisin kuin yleisesti halutaan kertoa, massan vaikutuksen määrä on kuitenkin se kaikista pienin, energian ollessa kaksi kertaa merkityksellisempi ja koordinaation kolminkertainen massaan nähden. Eli olisiko se sitten yksinkertaisessa muodossaan ”valta = M*2E*3K” tai jotain?

Avataan näitä käsitteitä hieman enemmän. Massa on yksinkertaistettuna ihmisten massa, määrä kuinka iso sakki saadaan jonkin asian puolesta toimimaan. Pelkät suuret määrät ihmisiä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan ryhmän koheesio on avainasemassa. Pieni joukko oikeasti samaan suuntaan köydestä vetäviä voittaa helposti paljon suuremman porukan jotka vetävät mihin suuntaan sattuu.

Energialla taas tarkoitetaan henkistä energiaa, ei niinkään fyysistä niska limassa tekemistä. Motivaatio, mielen lujuus ja itsensä kehittäminen ovat avainasemassa. Tämän kaavan mukaan tyyppi, joka käy vaikka kymmenen vuotta miekkareissa päivästä toiseen ja käyttää kaiken energiansa sen aatteen puolesta sotimiseen fyysisesti omaa vähemmän tarvittavaa energiaa kuin joku, joka käyttää sen saman ajan itsensä kehittämiseen kaikessa hiljaisuudessa. Näkyvä rehkiminen toki näyttää siltä, että ”tekee jotain” verrattuna siihen toiseen, mutta valtapelissä se tuuleen huutaminen ei juurikaan nosta kokonaistulosta.

Koordinaatio taas voi olla joko tietoista tai tiedostamatonta. Tietoinen koordinaatio tarkoittaa hierarkiaa, missä yksi käskee ja muut tekevät, eli se perinteinen tapa pitää pakka kasassa. Ongelmana tietoisessa koordinaatiossa on vaan se, että kaikki haluavat kalifiksi kalifin paikalle ja se oma napa tulee ennen ryhmää. Vielä kun siihen päälle alkaa juonittelemalla pönkittämään omaa asemaansa, se aiheuttaa muiden tekevän samaa ja luo haitallista kitkaa koko ryhmän välillä. Siksi tiedostamaton tai alitajuinen koordinaatio olisi suotavaa - kaikki tietävät mihin suuntaan mennään ja kukin tekee osansa ilman käskemistä. Mutta kuinka saadaan kaikki puhaltamaan yhteen hiileen ilman päällepäsmäreitä?

Tarinalla.

Käsikirjoitus ja toimintamalli yhdessä paketissa, ilman hierarkiaa ohjaamassa yksilön toimintaa - jokainen tarinaan uskova on itseohjautuva osa suurta massaa. Tarina kertoo mistä lähtökohdista aloitettiin, miksi niin tehdään ja mihin ollaan matkalla - jokaisen on löydettävä se oma oikea polku mutta lopulta ollaan kaikki samassa paikassa. Se kertoo miten ”hyvän ihmisen” tulee toimia ja käyttäytyä.

Jos ajattelee mitä tahansa isompaa aatetta nykypäivänä, ne kaikki seuraavat juuri tätä samaa kaavaa. Niillä kaikilla on oma tarinansa johon uskotaan ja sen antamaa ”hyvän ihmisen” kuvaa pyritään noudattamaan mahdollisimman tarkasti. Vaikka monessa ryhmässä on yksi tai useampikin näkyvä johtaja, valtaosa seuraajista tekee ihan oma-alotteisesti suuren osan toimistaan. Tarinan hienosäätö ja yksityiskohtien jatkuva viilaaminen saattaa olla tarpeen, mutta itse pidän sitä jatkuvaa säädön tarvetta merkkinä epäonnistuneelle aatteelle ja sen tarinalle. Kristityt uskovat edelleen varsin samalla tavalla asiaansa, siinä kun wokeilu vaatii viikottaista säätöä ketä pitää pelätä ja vihata.

Mitä heikompi tarina, sitä useammin se pitää toistaa. Siksi valtamedian on päivästä toiseen jankutettava samoja asioita kansalle, että he muistavat kuinkas se nyt tässä kohden pitikään tehdä. Sillä suurella massalla on kyllä voimaa, mutta tarina jota seurataan ei ole kansan omissa käsissä vaan se tulee ulkoa. Enemmistöllä kansasta ei ole liioin pienintäkään aikomusta kehittää itseään, jolloin sen energian määrä on häviävän pieni. Ja kun koordinaatio on pääosin tietoista herran pelkoa ja auktoriteettiuskoa, siis niiden ulkoa ohjattujen tarinoiden siivittämänä, voidaan sanoa että kansalla ei ole valtapelissä juurikaan pelimerkkejä käytettävissä.

Mikään määrä ”oikeaa tietoa” tai ”totuutta” ei saa kansaa ”heräämään”. Yksilöitä, toki, mutta että sillä olisi mitään merkitystä, heilläkin täytyisi olla yhteinen tarina joka vastaa elämän suuriin kysymyksiin yhdessä paketissa. Tälleen siis lyhyesti kertoen miksi ”en tee itse”, kuten edellisessä tekstissä lupasin selittää. Valtapeliin osallistuminen ei vaan kertakaikkiaan nappaa, tosin jos useampikin tarttuu siihen tarinaan että peli lakkaa kun kukaan ei osallistu/tottele, kappas vain, siitä pienestä siemenestä kasvaa puu ja juuret jotka murtavat isoimmankin vallin.

Vaihtoehtomedioista

Ennen kuin ensireaktio ”no mikset tee itse?” pääsee ulos huulilta, sanotaan heti näin alkuun että selitän asian seuraavassa tekstissä, en vielä tässä kohden asian ollessa varsin merkityksetön isossa kuvassa. Tarkoitus on tässä pohdinnossa pureutua ”vaihtoehtoisiin” tai ”uusiin” medioihin ja miksi ihmeessä ne lähes poikkeuksetta kaatuvat. Uusi Juttu on muuten tästä hieno esimerkki: kun luotiin uusi hieno media joka ei ollut vanhan median ohjauksessa, kuinka kävi? Bonnier osti sen ja nyt se on kiltisti samassa katraassa. Samaa vanhaa uusissa kuorissa. Yllättyneitä olivat…?

Ensimmäinen ongelma, joka ei riipu suoranaisesti uusista medioista itsestään se karu seikka, että enemmistöä kansasta ei oikeasti kiinnosta maailman meno. Kahdeksalta töihin, maksetaan verot ja käydään äänestämässä niin ollaan mallikansalaisia, joilla on elämä kohtuullisen hyvin. Tästä ulos pudonneet ja pudotetut ovat mahdollista kohdeyleisöä vaihtoehtoisille näkemykselle, toki, ja niiden määrä kasvaa päivä päivältä. Potentiaalia siis on ja mahdollisuus muutokseen olisi olemassa jahka tarina saadaan kuntoon ja leviämään. Ongelmana on vaan edelleen se virheolettama, että ihmisiä ylipäänsä kiinnostaisi ”yhteinen hyvä”. Oma hyvä, totta helvetissä, mutta yhteinen? Ei. Jos ei sitä tarinaa saada kerrottua ihmistä itseään mairittelevassa muodossa, aniharvaa kiinnostaa ”korjata maailmaa” ja täten jutut menevät kuuroille korville. Alkuperäinen MV-lehti osuikin tässä loistavaan markkinarakoon: valtaosalle naamaan osuville asioille annettiin sopiva pelon ja vihan kohde - sinä olet uhri, näiden syytä! Eli aivan samoin kuin valtamedian ”ilmastonmuutos” ja ”Venäjä”, jokaiseen ongelmaan löydetään syy ulkoa joten riittää, että paheksut osoitettuja tahoja niin olet hyvä tyyppi! Pitkässä juoksussa typerä tyyli, kyllä, mutta se toimii.

Samaan pakettiin voidaan laittaa myös se seikka, että kun puhutaan rajatusta kohdeyleisöstä, on huomioitava heidän sosioekonominen asemansa. Media, joka pui vaikka golfin tai purjehduksen saloja omaa varsin rajatun yleisön pärjää kuitenkin varsin hyvin, koska sillä kohderyhmällä on millä mällätä. Uusien medioiden kannattajat, vaikkakin paljon suurempi joukko, ei omaa likikään samoja resursseja. Miksi? Järjestelmä on kussut heidän muroihinsa ja juuri siksi he ovat lähteneet hakemaan vaihtoehtoisia näkökulmia. Miksi ihmeessä järjestelmästä hyötyvät haluaisivat muuttaa sitä? Massojen vaikutus on yksi osatekijä, kyllä, mutta varsin pieni osa kokonaisyhtälöä (tästäkin lisää seuraavassa tekstissä).

Toisekseen, liittyen kuitenkin vahvasti ensimmäiseen kohtaan on se, että se vaihtoehtoinen näkökulma esitetään ”totuutena” ja ”parempana” kuin se valtamedian kanta. Kenen mukaan ja millä mittarilla? Mitään todisteita ei ole siitä, että jokin radikaalisti nykyisistä poikkeava yhteiskuntamalli toisi massoille jollain tavalla paremmat oltavat. Kyllä, nykyisessä mallissa asiat ovat päin helvettiä ja massat eivät edes ymmärrä sitä, mutta sillä ei ole mitään väliä - ainoastaan miltä asiat näyttävät on merkitystä. Kiiltokuvapojat ja -tytöt hymyilevät lehtien kansissa ja julkkikset elävät leveää elämää - selvä merkki että järjestelmä toimii! Oma syy että olet noin vitun luuseri, kuten meritokraattinen järjestelmä kertoo päivästä toiseen. Jos se vaihtoehtoinen maailmankuva on niiiiin paljon parempi kuin tämä nykyinen, miksi se näy ulospäin?! Ai niin, ne on ne samat mediat jotka päättävät kenen onnistumiset tuodaan esiin, eli jälleen, vain sillä miltä asiat näyttävät on merkitystä.

Nämä ensimmäiset ovat enemmän ulkopuolisia ongelmia, joihin vaikuttaminen on paljon haastavampaa kuin niihin, jotka löytyvät suoraan peilistä.

Eli kolmas ja ehkäpä se merkityksellisin syy miksi uudet ja vaihtoehtoiset mediat eivät menesty isossa kuvassa. Kun ei tiedetä mitä halutaan ja annetaan ulkopuolisten tahojen määrittää menestys, tullaan pettymään ihan jokainen kerta. Otetaan kuitenkin esimerkiksi eräs media/taho joka on menestynyt varsin hyvin. Vastaavia on varmasti useampiakin, en vaan ole niihin juurikaan tutustunut…

The Corbett Report - sadoissa tuhansissa, ellei jo miljoonissa, laskettava yleisö ja tukijajoukko, laadukasta sisältöä rajatuista aiheista rautaisella ammattitaidolla. Ei sovi kaikille eikä ole tarkoituskaan. Ei tule muuttamaan maailmaa liioin isosti, mutta en usko että se on edes hänen/heidän tarkoituskaan. Viesti on suunnattu yksilölle, jota kerrotut asiat kiinnostavat ja jotka haluavat tietää muutakin, kuin mikä julkkis on kenenkin kanssa paneskellut. Olisihan se varmaan varsin erilainen maailma, jos tuo Corbettin näkemys olisi valtavirtainen, mutta onko sekään ”totuus”? Ehkä on, ehkä ei, lähinnä erilainen näkemys maailmasta. Enemmistö määrittelee totuuden sen mukaan mitä enemmistö on asioista mieltä. Oikeasti toimiva yhteiskunta loisi siis tuollekin näkemykselle vaihtoehtoja, jotka kilpailisivat keskenään tai mieluummin löytäisivät yhdessä ne ”paremmat” ratkaisut. Siitä toimivasta ollaan tosin varsin kaukana, mutta ei siitä sen enempää.

Sitten ne vähemmän onnistuneet, mutta kenen mukaan? Yhtenä menestyksen mittarina voidaan pitää omavaraisuutta, eli tienaako se media enemmän kuin vuotaa resursseja. Jos homma pyörittää omasta plakkarista, tarvitseeko sen median edes tehdä tuottoa? Jos median on tarkoitus saavuttaa vain pieni joukko, kymmenien tai satojen yksilöiden yleisö on jo menestystarina. Riippuu siis paljolti siitä, mitä niin itse kuin muut pitävät menestyksenä ja jos antaa muiden määrittää oman menestyksensä, voi olla satavarma että tulee pettymään. Siksi se merkityksellinen on asian mitä itse tahi se tekevä ryhmä oikeasti haluaa.

Kymmeniin ja satoihin pääsee pelkällä blogilla aiheesta kuin aiheesta, tuhansiin mistä tahansa aiheesta puhuvilla podcasteilla ja ”perinteistä mediaa” emuloivilla julkaisuilla, mutta jos haluaa kyetä vaikuttamaan yhtään isommin, tarvitaan jotain enemmän. Portaali joka kerää pieniä tekijöitä yhteen on ehkä se helpoin tapa, jos sen levikin onnistuu kasvattaa näiden pienten toimijoiden avustuksella, mutta voidaanko silloin vielä puhua mediasta? Pyörää ei kuitenkaan tarvitse keksiä uudelleen, joten toimivan mallin kopioiminen on se ”helpoin” tie. Helppo, ei, ainoastaan helpompi. Suurin osa Suomessa toimineista pikkumedioista on kuitenkin kaatunut siihen, että on lähdetty hakemaan suurta yleisöä ilman sitä yleisöä. Eli jälleen mitä halutaan on merkityksellinen asia.

Ettei koko juttu ole vain negaa, otetaan pari esimerkkiä kohtuullisen suuriksi kasvaneista ”vaihtoehtoisista” tiedonlähteistä Suomessa… ja miksi en itse pidä niitä minään ”vaihtoehtoisena” vaan reunoja kohti ajautuneiden kaitsemisena.

Kun en itse jaksa näitä seurata aktiivisesti vaan satunnaisia yksittäisiä jaksoja kuunnelleena, en lähde niitä nimeämään. Puhun siis näistä keskustelija-kuuntelija-puheenaihe-kovienkerho-mikälie podeista, joita on ilmaantunut jo useampiakin. Malli on erittäin yksinkertainen ja varsin tehokas keräämään kymmeniätuhansia katsojia. Yksi tai useampi ”vakituinen” juttelee yhden tai useamman ”julkkiksen” kanssa jostain hyvän maun rajoissa olevasta aiheesta ”kriittisesti”. Mitä isompi tai kiistanalaisempi julkkis ja aihe, sitä enemmän jengi niitä katsoo ja jakaa. Kriittinen osa on kuitenkin se, että niin hahmo kuin aihe ovat kiltisti Overtonin ikkunan karmien sisäpuolella, eli ei radikaalista etäämpänä. Tässä on mallin vahvuus ja samalla se syy miksi en pidä niitä millään tavalla vaihtoehtona nykyiseen - ne saattavat hivuttaa ikkunan rajoja, toki, mutta eivät tarjoa mitään oikeaa muutosta.

Toimivan idean mallintamisesta saatan jossain vaiheessa raapustaa lisää ja tässä vaiheessa riittääkin pelkkä havainto kuinka nämä kaikki ovat mallintaneet jenkeistä toimivia strategioita. Pisteet siitä siis heille! Mallintamista voidaan nimittäin pitää yhtenä ratkaisuna uusmedioiden ongelmiin. Sitä en tiedä kuka idean on alunperin keksinyt, eikä sillä ole väliä, mutta isosta maailmasta näitä hyvin samankaltaisia onnistuneita tekeleitä löytyy joka makuun. Eikä se ole mikään ihme, koska konsepti on niin jäätävän helppo ja tehokas saada kansaa kuulolle nykypäivänä. Jos siis haluaa suurehkon yleisön ja esiintyä radikaalina hahmona jostain aihealueesta, tämä on yksi varteenotettava keino. Ai niin, miksi se malli edes toimii? Koska kohdeyleisönä on karmien molemmilla puolilla olevat ihmiset...

Maailman muuttamiseen tuo malli ei kuitenkaan toimi. Varsin moni vaihtoehtomedian tyyppi haluaa nimenomaan suuria muutoksia, eikä vain tyydy hivuttamiseen, joten siihen olisi kehitettävä jotain uutta. Mitä? En tiedä. Sen kuitenkin osaan varsin suurella tarkkuudella sanoa miksi ei maailma näillä podcasteilla muutu: Vuosikymmenten ja sukupolvien ajan kestänyt indoktrinointi. Vielä kun viestintä kohdistetaan esikouluasteelle ja sitä nuorempiin, ne opitut kaavat jäävät autopilotiksi valtaosalle ihmisistä. Miksi? Koska he eivät koskaan edes harkitse kyseenalaistavansa omia uskomuksiaan ja käyttäytymismallejaan koska ne toimivat riittävän hyvin. Samalla ne automaattiset ”ohjelmat” mahdollistavat kaiken tämän hulluuden, mutta enemmistölle niistä on silti enemmän hyötyä kuin haittaa. Kui niin? Koska asioista valittaminen ja muiden syyllistäminen on monelle hyödyllistä, koska uhrina oleminen on kivaa!

Ja ettei asia olisi liian helppo ja yksinkertainen, otetaan vielä soppaan sekaan boonuksena neljäs tutkittu (ns. Bad Apple effect) seikka - negatiivisuus ja ”hankalat” ihmiset missä tahansa ryhmässä huonontavat sen ryhmän tehokkuutta valtavasti. Eli joka ikinen kritisoija, sivusta ohjaava ja ongelmiin keskittyvä taho ryhmän sisällä heikentää sen koheesiota niin paljon, että pahimmassa tapauksessa koko homma menee vituralleen. Ratkaisukeskeisyys ongelmien esiintuonnin jälkeen saattaa toki auttaa, mutta ryhmädynaamikan kannalta voi olla parempi antaa jonkun ulkopuolisen tahon hoitaa se asia, sen sijaan että ryhmässä asiaa väännetään omassa porukassa - sormi tulee osoittamaan johonkin asiaan tai henkilöön lähes poikkeuksetta ja sen jälkeen hommat alkaa kusta. Miksi? Emme osaa niin ottaa kuin liioin antaa palautetta. Sekin on taito, jota onnistuneet tahot ovat harjoitelleet elämänsä aikana tavalla tai toisella. Jos siis halutaan toimia yhdessä samalla viivalla, eikä hierarkiassa.