Vallaton kansa, vai onko sittenkään?

Vallan nollasummapelissä silla tavan kansalla ei ole pätkääkään valtaa. Kansa on vallan resurssi jota oikeat pelurit pyrkivät käyttämään tarvittaessa. Yleensä oman edun ajamiseen sitä kansaa ei tarvitse valjastaa käyttöön, mutta aika ajoin kansa pitää yllyttää toimiin - yleensä teuraaksi herrojen sotiin, ei tietenkään aina. Jos kansa ei ole mukana kisassa, mitkä tahot sitten oikeasti matsaavat keskenään?

Teorioita on toki useita ja niistä itse pidän vahvimpana ehdokkaana ”eliitin ylituotantoa”. Eli kalifiksi kalifin paikalle on liikaa pyrkyreitä ja valta jakautuu useammille, mikä aiheuttaa entistä enemmän kilpailua jonka ansiosta kansa pääsee aina maksajan paikalle - joko työllään tai hengellään.

Vaikka sielä korkeimmilla palleilla toki väännetään kättä aiheesta kuin aiheesta, nämä oikeasti vaikutusvaltaiset tahot osaavat pelin sen verran hyvin että aniharvoin he lähtevät kunnolla kilpailemaan keskenään vaan sen sijaan he osaavat neuvotella kaikkia hyödyttävistä sopimuksista. Kuka taas ei osaa, ei pysty ei kykene ovat nämä pienemmät pelurit, jotka halajavat isomman palan kakusta. Siinä kun isot pelurit saattavat vääntää pienistä muutoksista omassa luokassaan, pienemmät pelurit voivat taitavilla peliliikkeillä kyetä kasvattamaan omaa valtaansa eksponentiaalisesti. Näissä pitää ottaa se mittakaava huomioon niin ymmärtää asian paremmin…

Jos siis jokin oikeasti iso peluri vaikkapa nyt sitten menettää yhden 10.000 hengen yrityksen ja miljardikaupalla rahaa, se saattaa olla heille kannattava päätös. Kokonaispotissa se muutama miljardi ja 10.000 alaista kun saattaa olla promillen murto-osa, se nyt on ihan se ja sama joten tuommoisista nappikaupoista ei kannata yöuniaan menettää. Mutta auta jee kun Pertti Perusjätkä saa ylennyksen oman yksikönsä johtoon ja yht'äkkiä yhden harjoittelijan pomotuksen sijaan saakin komentaa kymmentä, se on aika melkoinen ero vallassa.

Pertin valta on siellä alemmassa kastissa kuitenkin täysin merkityksetöntä, mutta näin radikaalilla esimerkillä pyrin osoittamaan sen mittakaavan eron. Nämä Pertin muroihinkin kuseskelevat pikkubyrokraatit ja siitä ylöspäin olevat tahot ovat se ”oikea” ongelma. Rivipoliitikkokin on vielä merkityksetön peluri näissä kisoissa, mutta jo paikallisen puolueen johdolla on vaarallisen verran valtaa että asema alkaa houkutella aivan vääränlaista sakkia mukaan kilpailuun. Tarkemmin voi tästä konseptista lukea artikkelista ”Luonnehäiriöisten valta”, jos aihe kiinnostaa…

Vanha valta pyrkii säilyttämään vakauden ja tasapainon, tosin heidän toimensa saattavat vaikuttaa tavan tallaajan näkökulmasta katsottuna varsin radikaaleiltakin muutoksilta. Saatetaan pistää isoja tuotantolaitoksia kiinni, aloittaa sodan siellä ja toisen täällä tai ajetaan vaikkapa jokin uusi ideologia isosti läpi. Vanha valta on yleensä myös varsin laiska ja innovaatiokyvytön, koska sille ei ole tarvesta. Prof. Jiang väittää vanhan vallan olevan myös tyhmä, mistä en ole ihan samaa mieltä. Konservatiivinen, ehdottomasti, niissä itselle tärkeissä asioissa.

Mikä usein kiikuttaakin sitä venettä ja saattaa joissain tapauksissa jopa kaataa vanhan vallan ovat ne, joilla on jo valmiiksi paljon ja he tahtovat lisää roppakaupalla. He innovoivat, kehittävät uutta ja saattavat muuttaa kilpailun sääntöjä lennosta. Tämä on se yhteiskuntaluokka jota saamme kiittää monesta isosta muutoksesta koko yhteiskunnassa. Ja kuten kaikki tietävät, innovaatio on aina positiivinen asia, eikös?

Näistä kuuhun kurkottajista ehkäpä nykypäivän paras esimerkki on Elon Musk. Hänellä oli paljon heti alkuun ja nykypäivänä huomattavasti enemmän. Hän muuttaa pelin sääntöjä ja saa monen kilpailijan puntit tutisemaan. Moni näkeekin hänet pelastajana yhteen jos toiseen asiaan ja hän saattaa toki onnistua muuttamaan maailmaa vielä huomattavasti enemmän kuin hän on jo nyt siihen kyennyt. Uusi tulokas pelikentällä, joka herättääkin kysymyksen kuinka paljon siellä on sitä vanhaa valtaa takana auttamassa? Toisaalta, sillä nyt ei ole niin väliä mitkä tahot missäkin leirissä valtapeliä pelaavat, koska meillä tavallisilla pulliaisilla ei ole mitään sanomista noissa kisoissa. Millä on nähdäkseni väliä on se, että millä oikeudella nämä tahot saavat sanella mitä minä tai muut saavat sanoa tai tehdä?

Vastaus on tietenkin ”isomman oikeudella”. Tuolla logiikalla maailma on pyörinyt jo hyvän aikaa ja siitä lähtien kun yhteinen on muuttunut yksittiseksi, peli on koventunut vuosi vuodelta. Muutama vuosituhat varallisuuden ja vallan pakkautumista saattaisi antaa pienen vihjeen sille, millä tasolla peliä isoissa piireissä pelataan.


Millä kansa saadaan mukaan peliin kannattamaan omaa orjuutustaan?

Yksinkertaistettuna, myymällä heille sopiva ideologia. Oli se sitten jokin uskonnollinen järjestelmä tai vaan yksinkertainen taloudellinen näkemys kuten neoliberalismi nykypäivänä (eli kilpailu ratkaisee kaiken), kansaa voidaan käyttää helposti vallan resurssina. Kuka suojelisi valtaa parhaiten kuin joku joka uskoo siitä itsekin hyötyvänsä? Saarnaa pelastusta muille niin pääset itse ”taivaaseen” - myyty, anna kirja tai keppi niin johan kääntyy se naapurikin samalle kannalle! Tai kerro kansalle heidän olevan vallassa, demokraattisesti maan johdossa, niin johan on hullunkiilto silmissä ”vain äänestämällä voit vaikuttaa!”

Onkin jännää seurata kuinka ihmiset puheissaan vastustavat nykyistä valtaa ja samalla kannattavat sitä aatemaailmaa joka sen ”väärän” vallan perustana on. Malliesimerkkinä tästä voidaan pitää nykyistä poliittista oikeisto/vasemmisto sirkusta, missä toinen muka kannattaa ja toinen vastustaa henkeen ja vereen ”sosialismia”. Käytännössä molemmat puolet ajavat 100%:sti neoliberaalia talouspolitiikkaa ja uskottelevat omille kannattajilleen kuinka heidän politiikkansa eroaa toisistaan ja se toinen puoli tekee kaiken väärin. Ja kansa? Heille uskotellaan, että kilpailemalla keskenään kaikesta on se oikea tapa valita kenen saappaan alle päädytään. Molemmat osapuolet kun vielä päälle kannattavat vahvasti keskusjohtoista mallia, missä valtio sanelee säännöt ja kansalta ei kysytä yhtään mitään. Sama ideologia, eri liput että kansa saadaan jaettua ettei se koskaan yhdistyisi. Nerokas järjestelmä, eikö totta?

Näihin kansalle myytäviin ideologioihin kuuluu aina vahva jako ”hyviin meihin” ja ”pahoihin muihin”. Aina sitten kun on tarvesta, jokin tietty kansanjoukko kiihdytetään hurmostilaan ajamaan jonkin tietyn tahon agendaa eteenpäin. Avainasemassa on tässä tietenkin media jolla voidaan luoda mistä tahansa asiasta enemmistön illuusio (esim. Ilmastohumppa) johon kansa sitten tarttuu. Media on yleensä vanhan vallan hallussa, joten jos uusien tulokkaiden agenda ei heitä miellytä, sen kyllä näkee miten media siihen reagoi. Jälleen Musk on tästä hyvä esimerkki - X on paha kun siellä saa sanoa hieman vapaammin tietyistä asioista. Jostain syystä X:ssä ei kuitenkaan katsota hyvällä teknokraattien tai valitun kansan arvostelua, mutta se mahtaa olla sitä kuuluisaa sattumaa?


Mitä asialle voidaan tehdä?

Ettei jäädä pelkästään kritiikin tasolle, katsotaan hieman eri tapoja mitä tälle sirkukselle voidaan tehdä. Mikä näistä on se oikea tapa riippuu täysin yksilöstä itsestään. Ensiaskel olisi joka tapauksessa päästä irti uhrin asemasta. Asioita tapahtuu itselle ja sille ei saa mitään, voi minua raukkaa! Ei, vaan muut juu tekevät paskoja juttuja, mutta sinä päätät miten asioihin reagoit. Kun ottaa itse vastuun itsestään, avautuu useita eri vaihtoehtoja kuinka asiaan voi vaikuttaa.

Otetaan siis käsittelyyn kolme eri tapaa miten yksilö voi pyrkiä vaikuttamaan omaan tilanteeseensa. Näitä voi tietenkin yhdistää ja tehdä vaikka kaikkia tyylejä samaan aikaan, sen mukaan mihin itse uskoo. Se oma maailmankuva kun vaikuttaa melkoisesti mikä on oikea tapa itselle. Harmittavasti moni kokee, että se oma tapa on se ainoa tapa ja toisin tekevät ovat väärässä…

Ensimmäinen tapa on ottaa osaa kilpailuun itse. Perustaa yhdistyksiä, puolueita tai ties mitä ryhmittymiä, jotka pyrkivät vaikuttamaan asioihin. Tiedonvälitys on tässä kohden merkittävä asia ja ymmärtämällä miten media toimii, voi asioihin vaikuttaa sääntöjen rajoissa. Pelkkä asioista valittaminen voi olla toki terapeuttista, mutta sillä ei itse niihin asioihin voi juurikaan vaikuttaa. Osa puhuu kansannoususta, mikä on aina toki mahdollinen, mutta historiasta voitaisiin oppia kuinka niiden takana on oikeastaan poikkeuksetta ollut aina jokin suurempi taho taustalla ja kansa ei vielä tähän päivään mennessä ole ollut se joka kisan voittaa. Kyllä, kansaa voidaan käyttää aseena vallan kumoamiseen, mutta yleensä se on jokin aivan muu joka kerää voitot. Toki pienimuotoisia voittoja muutoksia voidaan saada aikaiseksi, mutta järjestelmän isompaan remonttiin yleensä vaaditaan jokin taustavoima, jolla on riittävät resurssit muutokseen. Lopputulema ei vaan sitten ole välttämättä ihan sitä mitä luvattiin, esimerkkinä tästä on vaikkapa Trump.

Toinen on haistattaa pitkät koko systeemille ja pyrkiä omavaraisuuteen. Irti verkoista ja tuotetaan itse tai pienissä yhteisöissä kaikki tarvittava. Pelin säännöt tuntemalla yksilöllä on edelleen paljon mahdollisuuksia elää omanlaista elämää ja boonuksena tulee turva jos koko systeemi romahtaa niin leipä on edelleen pöydässä. Kaupungissa mahdollisuudet ovat varsin rajalliset ja yleensä voidaankin puhua lähinnä valmistautumisesta, eli pakataan sinne omaan kaappiin viikoiksi tai kuukausiksi vettä ja ruokaa mahdollista tuhoa odotellessa. Yhteistyöllä voidaan muodostaa omavaraisia ja/tai isoista toimijoista irrallaan olevia rakenteita, esimerkiksi REKO-ketjut.

Kolmas tapa on kehittää itseään henkisellä tasolla ja antaa maailman pyöriä radallaan. Wanha viisaus kun on, että mitään materiaa ei täältä mukaansa saa otettua, mutta henkinen kehitys periytyy ainakin osittain omalle jälkikasvulle ja siihen omaan seuraavaan yritykseen. Moni ei usko, että mitään seuraavaa yritystä edes on olemassa ja se on kerrasta poikki, minkä vuoksi sen materian haaliminen kuulostaa hyvältä idealta. Jos taas vanhat ihmiskunnan uskomukset pitävät paikkansa, se ei jää vaan yhteen kertaan vaan ne samat virheet on toistettava kunnes se menee jakeluun - siihen voi mennä yksi, kymmenen, sata, tuhat tai vielä useampikin yritys. Joka kierros aloitetaan nollasta, mutta ne vanhat opit saattavat herätä henkiin kesken matkaa ja voi jatkaa siihen mihin jäi. JOS siis siihen uskoo, moni ei näin asiaa näe.

Yksilö voi siis varsin hyvin yhdistää nämä kolme keinoa. Kehittää omaa henkistä polkuaan, elää omavaraisesti ja vittuilla vallanpitäjille nakellen kapuloita rattaisiin. Kukin omalla tavallaan.

Mutta ne suuret muutokset isossa mittakaavassa - ne tapahtuvat ”eliitin” kilpailussa keskenään. Siihen ei tavan tallaajalla ole juurikaan asiaa, ellei sitten halua mukaan siihen kilpailuun. Sanotaan, että valta korruptoi, mutta taitaa olla lähempänä totuutta että valta vain houkuttelee niitä, jotka ovat jo valmiiksi siihen suuntaan kallellaan. Jokaisella on kuitenkin valta omasta itsestään ja omista päätöksistään. Muut voivat pyrkiä vaikuttamaan toisten elämään ja asioihin, mutta loppuviimein se on aina itsestä kiinni. Miten on, riittäisikö se täysi valta itsestä vai oletko oikeutettu valtaan muiden ylitse?

Tee työtä jolla on merkitys

Aikoinaan irtolaislaki kielsi ”lorvimisen” mutta media on nostanut työn välttelyn vuosien saatossa useaan kertaan mediaseksikkääksi aiheeksi. Osa kannattaa ”ideologista työttömyyttä”, siinä kun joillekin se vaikuttaa olevan lähes pakkotyöllä rangaistava rikos. Otetaan jutun juoneksi pari aiheeseen liittyvää iltapaskan artikkelia arkiston kautta linkattuna: ”Työstä kieltäytyminen vasemmistoliiton joulumyyjäisten keskiössä – Näin Pontus Purokuru perustelee” ja ”Sirpalle on edessä kaikkien aikojen vaikein joulu – Tylyt terveiset päättäjille”. Toinen siis suoraan aiheeseen liittyen, toisen yhteys selviää hetken kuluttua.

Jos et nykypäivänä pärjää, se on oma vika. Tämä on varsin yleinen asenne kapitalistisessa mallissa, joka kuulemma näkymättömän kätensä ansiosta korjaa ihan kaikki yhteiskunnan ongelmat. Tämä perustuu usein ajatukseen, että olet ansainnut kaiken sen minkä omalla työlläsi olet saavuttanut… mikä nyt ei ihan pidä paikkaansa ja josta tarkemmin yritin selittää tässä toisessa artikkelissa. Toisaalta taas yhä kasvava joukko ihmisiä näkee työnteon ikävänä tai haitallisena asiana, mitä se usein onkin, mutta sitä työntekoa kuitenkin pidetään korkeassa arvossa ja merkityksellisenä asiana ihmisille. Moni määritteleekin itsensä työn kautta, sen koulutodistuksessa olevan tittelin lisäksi. Ja jos joku kehtaa kyseenalaistaa identiteettiäsi, sehän on ihan kauhiaa!

Työn arvostuksen mittari on yleensä palkka, joka osoittaa varsin karulla tavalla kuinka puheet ”tärkeistä” töistä ja ”turhista/haitallisista” töistä menevät usein päälaelleen. Maanviljelijöitä, sairaanhoitajia ja putki/sähkö/raksa/mitälie-duunareita puheissa kyllä arvostetaan ja palkka hipoo alarajaa. Hyvinvointialueen johtajat, poliitikot ja korkeat virkamiehet pankkiirien kanssa taas vetävät jäätävät määrät hilloa tekemättä oikeastaan yhtään mitään muuta, kuin käskyttävät muita ihmisiä tekemään jotain (tai lainaavat rahaa joka luodaan tyhjästä). Ihmisille kerrotaan, että pitäisi kouluttautua korkealle että saa arvostusta ja hilloa, minkä ansiosta Suomi onkin yksi korkeimmin koulutetuista maista jossa maisterit saavat pakata hyllyjä kaupassa kun muuta duunia ei löydy. Meritokratiaa parhaimmillaan, voisi sanoa. Toki aina voi olla työttömänä, kun sillä kerran tienaa usein enemmän kuin tekemällä sitä ”paskaa duunia”. Karvan verran ristiriitainen järjestelmä, sanoisin.

Selitys sille, miksi tämä järjestelmä on näin päälaellaan voidaan kuitenkin mielestäni yksinkertaistaa muutamaan kriittiseen ja samalla nykyideologioilla muuttumattomaan asiaan. Kilpailu ja materialismi ovat tappava yhdistelmä ja nykyinen neoliberalistinen ideologia (kilpailu hoitaa kaiken) ajaa ”eliitin ylituotannon” ansiosta koko järjestelmän kohti seuraavaa katastrofia muutamassa vuosikymmenessä, ellei aikaisemminkin. Kun tähän yhdistetään ihmisten tahallinen harhaanjohtaminen ja napit vastakkain ajaminen, mikä voisikaan mennä pieleen?

Neuvostoliitossa aikoinaan asia käsitettiin niin, että duunari on arvokas ja nämä kynänpyörittelijät eivät ole millään tavalla arvokkaampia järjestelmälle, ehkäpä jopa alempiarvoisia minkä vuoksi esimerkiksi opettajat ja lääkärit jäivät palkassa jälkeen ”raskaan työn” tekijöistä. Tämä on nyt sitten käännetty päälaelleen ja kaikki on paremmin? Työn arvostus siis vaihtelee yhteiskunnasta riippuen. Järjestelmässä oli kuitenkin yksi teoriassa huomioon otettu etu meidän mallimme nähden - kilpailu oli ”poistettu”. Käytännössähän sama eliitin ylituotannon ongelma vaivasi vähintään yhtä paljon ja homma kusi ruhtinaallisesti monessa kohden, mutta teoriassa se pelasi.

Noista ajoista (ja aatteista) kuitenkin otettiin oppia ja väitän, että saamme kiittää siitä nykyistä ”sosiaalista” järjestelmäämme, missä ketään ei jätetä järjestelmän ulkopuolelle vaan kaikille tarjotaan jokin minimi elintaso. Tämä ”kaikkien auttaminen” voidaan perustella kaikenlaisilla kauniilla puheilla ja se voidaan myös kyseenalaistaa eri argumentein, mutta itse yksinkertaistaisin sen jostain kuulemaani muotoon: syy miksi alimmille luokille maksetaan almuja on se, etteivät he nouse ruokkivaa kättä vastaan ja kaada koko systeemiä. Vaikka moni kovan linjan kapitalisti pitää kaikkia sosiaalitukia negatiivisina asioina, ne ovat kuitenkin se halpa henkivakuutus etteivät ne köyhät tule ovelle koputtelemaan ja hakemaan mielestään heille kuuluvaa osaa. Koska hei, kilpailu ja demokratia, eli enemmistö päättää ja vahvin on oikeassa, eikös?

Näin siis yksinkertaistettuna ja kärjistettynä, tietenkin. Asiat ovat kuitenkin oikeasti paaaaaljon monimutkaisempia. Kaikki tämä uhriutuminen, sormien osoittelu ja syyttely onkin varsin elegantti tapa hallita suuria ihmismassoja ja kuten opetetaan siinä vanhassa meemissä, missä kuninkaan linnan ympärille on kertynyt suuri joukko ihmisiä soihtujen ja talikoiden kanssa ja neuvonantaja sanoo ”Älä huoli, kerrot vaan soihtuja kantaville että talikoita kantavat koittavat varastaa teidän soihdut”, lokeroimalla ihmiset ja kääntämällä heidät sotimaan keskenään, ihmisiä voidaan hallita varsin helposti.


Karpmanin draamakolmio

Stephen Karpman kehitti 1960-luvulla psykologisen mallin kuvaamaan tätä ihmisten käyttäytymistä esimerkiksi juuri tämän työnteon kaltaisissa aiheissa. Malli antaa yksinkertaistetun kuvan kuinka ihmiset käyttäytyvät ja kommunikoivat keskenään kun joku toinen tekee tai ajattelee ”väärin” jossain asiassa. Ihmiset ottavat näissä draamoissa yhden tai useamman roolin itselleen ja ne roolit saattavat vaihtua hyvinkin nopeasti aina tilanteen mukaan. Kun seuraa sivusta näitä keskusteluja työstä tai mistä tahansa muusta kiistanalaisesta aiheesta, nämä roolit ovat varsin helposti havaittavissa. Ja kun itse on osallisena? Kaikki on muiden syytä, tietenkin, itse teen kaiken oikein!

1. Uhri - Minua sorretaan! Avuttomuus, voimattomuus, väärin kohdelluksi tuleminen ja pelastajan odottaminen, koska enhän minä nyt itse voi tälle mitään.

2. Pelastaja - Minun täytyy auttaa/vaikuttaa! Ihan sama kysytäänkö apua, asialle halutaan tehdä jotain ja vaikuttaa muiden elämään. Usein pelastaja ylläpitää ongelmaa eikä oikeasti auta juurikaan. Uhri halutaan riippuvaiseksi pelastajasta.

3. Vainooja/syyttäjä - Tämä on tuon syytä! Painostus ja uhkailu tai vaan passiivis-aggressiivinen käytös aseenaan sormi osoittaa aina johonkin toiseen. Vainooja pysyy itse ulkona asiasta ja näin kokee ylemmyyttä uhriin ja pelastajaan.

Eli kun joku valittaa jostain asiasta, paikalle saapuu pelastaja ”auttamaan” ja vainooja kritisoimaan molempia. Pelastaja väsyy ja muuttuu uhriksi ja uhri suuttuu ja muuttuu vainoojaksi. Ja sama toistetaan kunnes kenelläkään ei ole enää kivaa. Poliitikot rakastavat pelastajan ja vainoojan rooleja, tavan kansa on yleensä se uhri. Poliittiseen aatesuuntaansa vastauksen lukinneet tavan tallaajat pääsevät aiheesta kuin aiheesta draamakolmioon mukaan aina niin halutessaan.

Palataan siihen toiseen iltapaskan artikkeliin missä ihmisillä ei ole senttiäkään ylimääräistä juhlapyhien aikaan käytettäväksi. Klassinen uhritarina johon on helppo tarttua joko samaistumalla tai sitten syyttelemällä - itselläkin menee heikosti tai omaa syytä laiskat! Pelastajaa ei suoranaisesti tarjota itse jutussa, mutta kaikkihan sen tietää mikä auttaa: äänestä ensi kerralla oikein! Seuraava hallitus tuleekin olemaan mitä todennäköisimmin taas ”vasemmistolainen”, ellei EU sitä ennen pakota Suomea ottamaan heidän määräämää virkamieshallintoa tai vastaavaa.

Heeetkonen, eikös tämäkin teksti seuraa sitä samaa Karpmanin kaavaa osoittaen sormella toisia kohti? Juu, kuten sanottua että se on se normaali tapa, tosin laitetaan pieni spinni vielä tarinaan, eli ei jätetä asiaa pelkän syyttelyn tasolle vaan tarjotaan jotain märehdittävää. Ei kuitenkaan pelastusta vaan henkilökohtaisen vastuun ottamista nousten uhrin asemasta ”luojan” asemaan.

Puhutaankin siis voimaantumiskolmiosta, missä uhri vaihdetaan luojaksi, pelastaja valmentajaksi ja vainooja haastajaksi. Luoja ottaa itse vastuun itsestään ja omista tekemisistään, etsien vaihtoehtoja siitä omasta kuopasta nousemiseen. Valmentaja auttaa siinä esittämällä kysymyksiä, ei antamalla vastauksia tai tekemällä jotain toisen puolesta. Haastaja taas osoittaa tai asettaa rajoja haastaen rakentavasti luojan ajatukset.

Ei siis vastauksia vaan lisää kysymyksiä, joihin jokaisen pitää löytää se oma vastaus. Positiivista olisi jos jokainen antaisi myös muiden löytää ne omat vastaukset itse, sen sijaan että ne tungetaan pakolla toisen kurkkuun, eikö totta? Eli… Mitä on se työ jolla on merkitys ja teetkö itse mitä saarnaat? Miksi sillä työllä on merkitystä ylipäänsä? Määrittääkö työ/koulutus sen kuka sinä olet? Onko se tyhmä joka pyytää vai se joka maksaa? Kumpi on pyöreämpi vai appelsiini? Onko olemassa sellaista asiaa kuin ”reilu kilpailu”?

Ja loppuun vielä kriittinen kysymys: Onko tämä heiluri niin merkittävä, että sille kannattaa antaa lisää vauhtia?

Hyvesignaloinnista

(Juttu on alunperin julkaistu Markanmediassa)


Aina kun jotain ”isoa” sattuu ja tapahtuu jossain päin maailmaa, ihmiset sankoin joukoin julistavat tukevansa sitä sen hetkistä ”isoa juttua” laittamalla esimerkiksi lippuja ja kehyksiä somen profiilikuviinsa osoittamaan kuinka hyveellisiä he ovat - hyvesignalointia.

Eivät vain tavikset, mutta myös julkkikset ja joissain tapauksissa jopa yritykset ja yhteisöt nostavat lipun salkoon ja jakavat kuolematonta uskollisuuttaan sille seuraavalle suurelle jutulle. Ja kun hypetys menee ohi, asia unohtuu ja liput korvautuvat sillä sitä seuraavalla isolla jutulla. Jos vuoden päästä menee kysymään mille sitä oltiin niin kovasti lähettämässä hyviä viboja vuosi takaperin, veikkaisin että valtaosa ei enää sitä edes muista koska niin monta vastaavaa tapahtui sen jälkeen.

Mistä on oikein kysymys ja miksi ihmeessä näin oikein edes tehdään? Asiaa on jonkin verran tutkittu akateemisella tasolla ja sieltä suunnasta osviittaa ottaen pohditaan asiaa seuraavaksi. Linkkinä aiheeseen olkoon kuitenkin KVG: ”virtue signaling”.

Päällisin puolin hyvesignalointi on sitä oman rummun hakkaamasta: ”katsokaa kuinka hyveellinen MINÄ olen kun tuen tätä asiaa!” Osalla saattaa olla mukana ”oikea” usko siihen, että sillä lipulla tai profiilikuvalla ja kauniilla ajatuksilla sen muutaman postauksen ja tykkäyksen verran olisi jotain merkitystä, mutta siellä pohjalla on varsin monella se oma napa ensimmäisenä mielessä. Katsokaa MINUA, koska MINÄ välitän! Juutottakai…

Kaikissa näissä ”isoissa jutuissa” on kuitenkin aina kaksi selvää puolta nähtävissä: hyvät hyveelliset ja muut pahat ihmiset. Polarisaatio on taattu ja media kertoo kuinka jostain asiasta tulee olla mieltä. Olet joko puolesta tai vastaan, näin yleensä. Pieniä poikkeuksia toki on nähtävissä, kuten tämä S-kaupan Israel-boikotti osoittaa - media ei oikein tiedä kumman puolen rumpua tulisi hakata. Yhtä kaikki, se eri mieltä oleva porukka on pahoja, se oma puoli hyveellistä ja oikeamielistä sakkia. Ryhmien vahvistaminen on oleellinen osa hyvesignalointia.

Onko hyvesiganloinnissa sitten kyse puhtaasta esityksestä vaiko oikeasta ”uskollisuuden osoittamisesta” määrääkin paljon kuinka asiaa julkisesti julistava/liputtava nähdään. Eli onko se taho hyvesignaloiva NPC vaiko asialle omistautunut aktivisti. Ongelma on vaan siinä, että somessa näiden kahden erottaminen on lähes mahdoton tehtävä ja oletuksena on tyypillisesti se, että jos se toinen on asian puolesta, hänkin on lähes yhtä hyveellinen kuin itse ja kun toinen on asiasta väärää mieltä, hän on teeskentelevä mulkvisti ihan saletisti. Kun sen lipun kanssa lähtee kadulle saakka, se osoittaa ainakin jonkin asteista omistautumista asialle koska palaute saattaa tulla varsin kouriintuntuvasti päin pläsiä.

Hyvesignaalin uskottavuuteen vaikuttaa myös runsaasti sen pitkäkestoisuus. Jos se profiilikuva vaihtuu aina siihen uuteen juttuun, vähenee se ihmisen uskottavuus hyväntekijänä ylipäänsä - pitkäjänteisyys nähdään hyveenä, seuraavan ison jutun perässä juoksemista taas halveksutaan, paitsi kun sen tekee itse ja silleen tiätsä… ”oikein”. Nykypäivänä sitä liputusta ei otetaan enää kovinkaan vakavasti, mikä ei ole mikään ihme kun se lippu saattaa vaihtua viikottain.

Tekopyhyys ja sen seuraukset voivatkin tulla osalle yllätyksenä, kun sillä oman lipun heilutuksella ei saakkaan ylistystä kuin ”omilta” siinä kun muut alkavat halveksumaan itseään korottavia. Etenkin yrityksille nämä liputukset saattavat olla varsin haitallisia jos se oma vakioasiakaskunta ei olekaan niin innostunut kaikenmaailman hömpötyksistä verrattuna juuri palkattuun mainososastoon. Omaan jalkaan ampuminen on kuitenkin sallittua ja se avaa tietä uusille kilpailijoille?

Jos johonkin asiaan haluaa oikeasti vaikuttaa, siihen ei piisaa se profiilikuvan vaihto ja muutama tykkäys. Kun aihe vaihtuu useammin kuin sukat, huomiotaloudessa se muutos jää yleensä marginaaliseksi. Ilmiötä kutsutaankin lontooksi ”slacktivism”-termillä, finglishinä slaktivismi. Slack, laiskottelu väännettynä activism, aktivismi, muotoon - tämä kuvaakin hyvin nykypäivän ”someaktivisteja”.


Kolikolla on kuitenkin kaksi puolta…

Hyvesignalointi on helppo ja varsin tehokas tapa muodostaa yhteisöjä jonkin asian ympärille. Se saattaa nostaa yksittäisen ihmisen julkisuutta merkittävästi ja sen kautta avata uusia ovia ja mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Riittävän suurella joukolla mikä tahansa asia voidaan nostaa julkisuuteen jopa kansainvälisellä mittakaavalla.

Vielä jos mukana on aistittava aitous, se saa ihmiset oikeasti kuuntelemaan. Aitous yhdistettynä moneen eri ääneen saa asian kuulostamaan tärkeältäja kun kun mukana on useita eri samaan suuntaan rummuttavia tahoja, jokainen voi löytää sen oman vivahteensa johon samaistuu. Malliesimerkki tästä oli Trumpin viimeisin vaalikampanja, missä sadat vaikuttajat kykenivät yhteistyössä saamaan oranssin miehen taakse merkittävän massaliikkeen, kukin omalla tyylillään ja silti kaikki samaan päämäärään pyrkien.

Hyvesignaloijat voidaan myös nähdä moraalinvartijoina, jotka niin luovat kuin valvovat moraalisia normeja. ”Me oikeamieliset ihmiset teemme näin” ja päälle yhteinen symboli niin johan on liikkeellä voimaa. Bernays sai aikoinaan naiset tupakoimaan ja sen muuttaminen vaati melkoisen tupakoijien stigmatisoinnin ennen kuin siitä saatiin taas halveksuttavaa. Kukkahattutätien voimaa ei parane aliarvioida?

Moraalinvartijoiden läsnäolo tuo mukanaan myös vastuullisuuden teoista ja sanoista (ja tykkäyksistä). Individualistisissa yhteiskunnissa tämmöistä yleensä katsotaan kieroon, mutta yhteisön yhtenäisyyden kannalta on tärkeää, että niitä yhteisiä normeja seurataan lähes uskonnollisesti, täysin riippumatta niiden järkevyydestä. Vaclav Havelin 70-luvun lopulla kirjoittamassa kirjassa ”Power of the Powerless” asia kuvataan hyvin ja se kaupan ikkunan lappu on vaan nykypäivänä vaihtunut siihen profiilikuvan lippuun. Oikeutettua ja hyveellistä? Jokainen päätelköön itse - tehokkuutta ei voi kiistää.

…

Onko hyvesignalointi sitten hyvä vai huono juttu? Se riippuu. Se riippuu aiheesta ja keneltä kysytään. Julkinen häpäisy on vanha rangaistuskeino. Ne taustalla naruja vetelevät tahot eivät liioin koskaan joudu vastuuseen vaan syyllinen on aina se tavan tallaaja joka tekee ”väärin”.

Hyvesignalointi on siis varsin vanha ilmiö joka somen aikakaudella on saanut uudet vaatteet. Sen seuraukset voivat vaihdella yhteiskuntatasolla suuresta positiivisesta muutoksesta täyteen katastrofiin, aivan samoin kuin yksilötasollakin. Kannan ottaminen niin suuriin kuin pieniin asioihin voi johtaa ties mihin, aivan samoin kuin niistä hiljaa oleminen. Vielä kun somessa ymmärrettäsiin, että kyse on nimenomaan hyveillä signaloinnista, ei siitä että kuka osaa pilkata muita väärämielisiä parhaiten. Ehkäpä se onkin helpoin tapa huomata kuinka aidosta omistautumisesta on oikeasti kyse?

Uskonnoista

Jokaisen tulisi kyseenalaistaa aika-ajoin omia uskomuksiaan ja tarkistaa onko niistä edelleen hyötyä itselle. Hyödyllisyyden sijaan usein kuitenkin ajatellaan, että tärkeämpää olisi uskoa asioihin jotka ovat totta, mutta onko asia kuitenkaan ihan niin yksinkertainen?

Hyvänä esimerkkinä tästä hyödyllisyyden ja toden ristiriidasta ovat monet eri uskonnot. Kuten kaikissa tärkeissä tarinoissa, uskonnot yleensä vastaavat kolmeen perustavaa laatua olevaan kysymykseen: mistä me tulemme, miksi me olemme täällä ja mihin olemme matkalla? Jos se oma uskonto vastaa näihin kolmeen kysymykseen, se antaa ihmiselle selvän polun elämään. Ovatko nämä tarinat sitten totta vai, onkin aivan eri asia.

Koska en ole likikään riittävästi tutkinut itämaisia uskontoja ja uskomuksia, jätetään ne nyt ulos tarkastelusta ja tökitään näitä Abrahamilaisia uskontoja, eli kristinusko, islam ja juutalaisuus. Ja kyllä, näiden uskontojen millään tavalla kyseenalaistaminen aiheuttaa omissa piireissään eeppistä paheksuntaa. Olympiaherneitä ollaan tunkemassa kaksin käsin nenään välittömästi kun mitään osaa niistä nostetaan tikun nokkaan, koska ne ovat ihan satavarmasti suoraan ylhäältä tullutta tietoa eli kritiikin yläpuolella.

Ja ettei niitä herneitä olla tunkemassa rööriin vain ”uskovaisten” parissa, mainitaan nyt vielä että varsin moni, ei kaikki, ateisteista noudattaa täsmälleen samaa ”uskisten” tapaa uskoa siihen omaan versioonsa maailmasta. Siis sitä, että niiden omien todisteiden valossa se oma uskomus on totuus asiasta ja samalla ihan jokainen todiste sitä vastaan ohitetaan olankohautuksella. Samalla voidaan kysyä myös se ikävä kysymys tarinasta, eli mitä hyötyä on siitä, että vastaus kaikkiin kolmeen em. tärkeään kysymykseen on ”sattumaa”? Ja kyllä, tiedän ettei läheskään kaikki ateistit usko kaiken olevan vain sattumaa. Eksistentialismi, absurdismi, materialismi, pragmatismi, nihilismi ja naturalismi, näin muutaman mainitakseni, ovat kaikki erilaisia ”uskontoja” omalla tavallaan. Se, että niitä kutsutaan filosofian aatesuunniksi ei tee niistä yhtään vähemmän uskonnon kaltaisia ideologioita siinä kohden, kun se uskomus omaa omaa toimintaa.

Nähdäkseni suurin ongelma Abrahamilaisissa uskonnoissa on se, että ne kaikki uskovat siihen tiettyyn omaan kirjaan joka on kaikin puolin totta ja täten arvostelun yläpuolella. Jos siis sivuutetaan kaikki se tiedetty näiden pyhien kirjojen syntyhistoriasta niin juu, kyllähän ne antavat uskottavan tarinan josta varsin monelle on ollut hyötyä. Varsin moni on myös menettänyt henkensä sen vuoksi, että joku muu on tulkinnut näitä ”pyhiä tekstejä” oikeuttaakseen jos jonkinmoisia hirmutekoja ja sitten massat on saatu liikkeelle ne teot tekemään. Siihen nähden nämä eri filosofian aatesuunnat ovatkin varsin harmittomia, koska ne pilaavat yleensä ainoastaan sen yksilön oman elämän sen sijaan että ovat kusemassa kaikkien muidenkin muroihin.

Monelle onkin täysin absurdi ajatus, että vuosisatoja tai tuhansia sitten ihmiset olisivat voineet keksiä käyttää propagandaa oikeuttamaan jokin asia massoille. Hallitsijat ovat kautta aikojen osanneet kyllä oikeuttaa valtansa alamaisilleen ja mikäs sen parempi, jos se oma tarina sattuu vielä vastaamaan niihin suuriin kysymyksiin! Suosittelenkin lämpimästi tutustumaan näiden pyhien tekstien syntyperään muistakin lähteistä, kuin kirjoista itsestään.

Samat vahvistusharhat, valikointiharhat, dogmatismi, tietämättömyyteen ja auktoriteettin vetoamiset toki koskevat myös näitä nykyajan uskontoja kuten ”tiede” (etenkin ilmastotiede). Ne omat lähteet ja profeetat kertovat totuuden, kaikki muut valehtelevat. Huvittavaa onkin lukea kun osoittaa näitä ongelmia eri Abrahmisista uskonnoista, samalla kun itse sitten saarnaa jostain toisesta asiasta samalla kiihkolla. Tykkäsi siitä sitten tai ei, ihmiset tarvitsevat asioita mihin uskoa ja näistä muodostuu se oma maailmankuva ja usein vahvasti myös ihmisen persoona. Se, että uskoo omasta mielestään ”faktoihin” ja ”tutkittuun tietoon” ei takaa millään tavalla että uskoisi tosiasioihin. Jos nimittäin oikeasti uskoo tieteen tarjoavan vastauksen kaikkeen, pitäisi uskoa myös sen jatkuvaan muutokseen ja erehtyväisyyteen.

Aniharva vaivautuu myöskään kyseenalaistamaan uskoaan valtioon ja pyhään ”demokratiaamme”. Aivan samoin kuin ne ”uskisten” pyhät tekstit, demokratia perustuu tiettyyn tarinaan joka on muovautunut varsin uskottavaksi versioksi miksi joidenkin ihmisten on oikeutettua kertoa muille kuinka olla ja elää. Toiset nyt vaan ovat tasa-arvoisempia kuin muut, vai kuinka se meni? Jälleen sieltä historiasta kaivamalla löytää kuinka tämäkin satu on saanut alkunsa ja miten sillä oikeutetaan vaikka ja mitä. Mutta ei, älykäs moderni ihminen hylkää vanhat ”pyhät tekstit” ja käy suorittamassa kansalaisvelvollisuutensa äänestyskopissa. Tärkeä uskonnollinen rituaali joka luo yhteenkuuluvuutta, oikeutuksen omille toimille ja selityksen miksi asiat tapahtuvat kuin ne tapahtuvat. Ja tämä erosi Raamatusta… kuinka? Ai niin, korkeampi voima puuttuu ja se on korvattu byrokraateilla - huomattava parannus!

Yksilö voi kuitenkin aina muodostaa sen oman maailmankuvansa haluamallaan tavalla ja poimia kaikesta mahdollisesta ne itseä hyödyttävät osat mihin uskoo. Hunassa opetetaan että totuus on se mikä toimii, eli jokainen voi muodostaa itselleen toimivan uskomusjärjestelmän juuri kuten haluaa. Yksilötasolla homma siis pelaa hienosti ja jokainen voi luoda oman maailmansa juuri haluamallaan tavalla. Mutta yhteiskuntatasolla? Yhteinen tarina, yhteinen uskonto, se on se mikä täällä jyllää ja on aina jyllännyt - halusi sitä tai ei.

Yhteisöt, kansat… ihmiskunta, tarvitsee kuitenkin tarinan johon uskoa - yhteisen uskonnon. Onnistuneimmat tarinat ovat vastanneet niihin kolmeen kriittiseen kysymykseen: mistä me tulemme, miksi me olemme täällä ja mihin olemme matkalla? Mitään väliä sillä, onko se tarina totta vai ei, ei ole. Mitä uskottavampi ja viettelevämpi, sen tehokkaampi se tarina on ja jos se antaa uskoa tulevaan, sen pohjalta voidaan rakentaa vaikka kuinka suuri ryhmä. Tämä onkin hankala osa esimerkiksi ilmastokultissa, koska sen tarina on ”me kuollaan kaikki ihan just ja se on omaa syytämme”. Nämä tuomiopäiväkultit eivät tosin lakkaa vaikka tarina paljastuukin virheelliseksi, mutta se on taas toinen tarina.

Unohdinkohan jonkin suuren uskontokunnan joka jäi nyt loukkaantumatta? Kaippa kun vielä mainitsee konstitutionalistit, nationalistit ja liberalistit niin kenttä alkaa olla aika hyvin katettuna, eikö totta? Eikä siinä, samat ongelmat vaivaavat myös anarkisteja ja voluntaristeja jotka uskovat ihmisten olevan kykeneväisiä kantamaan vastuun itsestään. Ennenmuinoin oli täysin loogista, että jokin tai jotkin ihmistä suuremmat voimat vaikuttavat asioihin, mutta kun niitä ei pystytä mittaamaan ja kuvaamaan, ne täytyvät olla mielikuvituksen tuotetta. Aina on oltava joku mitä syyttää kun asiat menevät päin prinkkalaa?

Itse uskon, että yhtäkään vastausta ei voi satavarmasti lukita totuudeksi enkä ole siitäkään satavarma. Mikä tahansa uskonto tai uskomus tulee ongelmalliseksi vasta sitten, kun tietää (ei usko vaan tietää) olevansa parempi kuin muut siihen uskoessaan ja kaikki toisin uskovat nähdään alempiarvoisena. Ja tätä ylemmyyden tunnetta näkee aika helevetin paljon… mikä tuskin on juurikaan muuttunut?

Eliitin ylituotanto

Schopenhaueria lainatakseni - jos haluat saavuttaa suuren yleisön, vetoa idiootteihin. Siksi ”demokratia” toimii niin loistavasti ja enemmistön tahdolla voidaan oikeuttaa mitä tahansa. Homma pelaakin melkoisen sujuvasti, mutta vallan nollasummapelissä on eräs ongelma, jota ”eliitti” ei ole kyennyt ratkaisemaan yrityksistä huolimatta. Riittävän korkealla vallan hierarkiassa ongelma ei tosin ole kovin suuri noin omalle kohdalle, koska järjestelmän kaaduttua raunioista noustaan taas uudelleen takaisin sinne huipulle kuin heittämällä. Kansa on kusessa, samoin kuin ne väliportaan itseään suurempana pitävä luokka (byrokraatit ja meritokratian nostamat tyypit) ja heidän tulisikin kiinnittää huomiota tähän 10-20 vuoden sisään saapuvaan vallan nollaukseen ja uudelleenjakoon. Miksi ennustan 10-20 vuoden sisällä? Turchinin matemaattinen malli näin kertoo…

Peter Turchin julkaisi 2013 teoriansa eliitin ylituotannosta (engl. Elite overproduction) ja esitteli matemaattisen mallin, joka pohjautui ihmiskunnan historiaan ja lähes joka ikisen sivilisaation ”loppuun”. Kun valtapelissä eliitin määrä kasvaa liian suureksi, se aiheuttaa epävakautta joka johtaa lähes poikkeuksetta suuriin mullistuksiin. Koska tarkalleen ja kuinka se tapahtuu, sitä malli ei osaa tietenkään ennustaa, mutta esimerkiksi Prof. Jiang on vissiinkin käyttänyt sitä mallia pohjana omille ennustuksilleen jotka ovat osuneet kohtuullisen hyvin kohdilleen ja sen seurauksena hän on varsin iso stara nykyään. Ennustaminen on toki hankalaa, etenkin tulevaisuuden, minkä vuoksi onkin mielenkiintoista pohtia asiaa hieman samaan tapaan kuin Azimov konsanaan Säätiö-sarjassaan.

Ongelma tunnistettiin jo vuosituhansia sitten, minkä vuoksi patriarkaalisissa järjestelmissä oli varsin yleistä antaa peritty valta vanhimmalle pojalle, sen sijaan että sitä lähdettiin jakamaan. Kun ”eliitin” määrä pidetään rajallisena, se ei lähde kisaamaan keskenään ”omia” vastaan. Toisia sukuja vastaan, toki, mutta ei suvun sisällä - vallan jakaminen on hölmöläisten hommaa ja ennalta määritelty vallan periminen pyrkii varmistamaan jatkuvuuden. Siksi yksiavioiset järjestelmät ovat lähtökohdiltaan vakaampia, kun jälkikasvun määrä on rajallinen ja järjestys itsestäänselvä.

Valtapelissä on hyvä muistaa, että rahaa on rajattomasti, mutta valtaa rajallinen määrä ja täten kyseessä on aina nollasummapeli - yhden kasvaminen on aina joltain muulta pois. Kun tämän ymmärtää, voi kaikessa rauhassa kuitenkin kasvattaa omaa varallisuuttaan ja sillä ostaa itsensä vapaaksi säännöistä. Kun et sekaannu valtapeliin, saat vapaasti tehdä mitä hyvin pitkälti mitä lystäät.

Monarkiat olivat tästä syystä varsin vakaita järjestelmiä, jos nyt ei lasketa keskinäisiä sotia ja suhmurointia eri kuninkaiden kesken. Yksi suku hallitsi tiettyä aluetta ja sen sisällä kansa sai kukoistaa, kunhan ei sekaantunut valtaan. Tapahtuiko sitä kukoistusta on taas toinen juttu, mutta rajattu eliitin määrä vakautti järjestelmän. Tämä kuitenkin muuttui radikaalisti tasavaltojen noustua suureen suosioon. Nyt kuka tahansa pystyi osallistumaan valtapeliin, eikä pelkästään ne tietyt suvut. Kyllä, varakkailla suvuilla oli etulyöntiasema kilpailussa, mutta periaatteessa kuka tahansa saattoi nousta kukoksi tunkiolle ja aloittaa oman sukunsa tai aateuuntansa vallan kasvattamisen.

Määritellään vielä pikaisesti mitä se ”eliitti” tässä asiayhteydessä merkitsee. Ennen se oli aateliset, virkamiehet, papisto ja kaikenmaailman kiltojen ja muiden johtajat, akatemiaa unohtamatta. Nykypäivänä eliitillä tarkoitetaan kaikkia valta-asemia poliitikoista byrokraatteihin, papeista AY-johtajiin ja median sekä koulujärjestelmän alimmasta ylimpään asemaan. Hyvin pitkälti siis kaikki meritokraattisen järjestelmämme tahot, joilla on valtaa muiden ylitse.

Muutama vuosisata eteenpäin ja saavutaan nykypäivään, missä byroslaviat ovat se normi. Eliitin määrä kasvaa jatkuvasti ja jokainen ryhmittymä pyrkii kasvattamaan omaa valtaansa kaikin mahdollisin keinoin. Mitä enemmän saa niitä ”omia kavereita” kaksoisvaltion asemiin, sitä enemmän valtaa on käytettävissä. Se eduskunta kun on rajattu määrältään, mutta eri hallintohimmeleihin voidaan laittaa kaikki kalakaveritkin duuniin. Oli se sitten suoraan liitoksissa hallintojen toimintaan tai jotain marttakerhoja joille kaadetaan resursseja tarpeen mukaan, tämä alati kasvava eliitti tulee jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa törmäämään siihen samaan kiviseinään, mihin ne kaikki edelliset dynastiatkin ovat kaatuneet - liikaa pelureita nollasummapelissä.

Kun tämä kerran tiedetään, eikö se ole sulaa hulluutta nopeuttaa epävakauden huipputasoa? Esimerkiksi EU on tehnyt kaikkensa saavuttaakseen sen epävakauden huipun lisäämällä eliitin määrää ja romuttalla kansojen koheesiota. Euroopan maat olivat vielä vuosikymmeniä sitten vakaita ja hyvinvoivia, mikä olikin tuolta rapakon takaa katsottuna suuri uhka. Jenkit olivat opetelleet jo heti syntymästä lähtien miten epävakaudella kerätään itselle enemmän valtaa muiden kustannuksella, joten on täysin loogista, että heidän täytyi eliminoida potentiaaliset vastustajat hyvissä ajoin. Ratkaisu? ”Yhdistetään” Eurooppa yhden lipun taakse ja annetaan sen romahtaa oman painonsa alle. Suurin osa lännen ”eliitistä” ei tätä ymmärrä ja ne jotka ymmärtävät, pyrkivät varmistamaan omat asemansa tulevissa katastrofeissa liittoutumalla jenkkien kanssa. Kansa ja pikkubyrokraatit ovat kusessa, mutta niistä ole ennenkään välitetty.

Mitään uutta tai ihmeellistä ei siis ole tapahtumassa, vaan ihmiskunta toistaa samaa vanhaa kaavaa joka johtaa tuhoon ja kärsimykseen. Raunioista nousee uusi uljas maailma ja sama kiertokulku lähtee uudelle kierrokselle. Kysymys kuuluukin, oletko sinä valmis tulevaan?

Turchinin malli kuitenkin myös osoittaa sen, että se tuleva romahdus on mahdollista välttää. Jos eliitin määrä saadaan painettua kipurajan alapuolelle ja kansa puhaltamaan yhteen hiileen, ei peli ole lainkaan menetetty. Tarvittava yhtenäisyys ei kuitenkaan ole saavutettavissa pakottamalla ja manipuloimalla, mitä nyt yritetään epätoivoisesti tehdä koko EU:n alueella, vaan se on luotava yhteenkuuluvuudella - yhteisellä tarinalla. Kyllä, se tarkoittaa jonkin asteista ”etnistä puhdistusta”, missä valtaväestöstä poikkeavien määrä tippuu riittävän pieneksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita välttämättä suoraan ihonväriin tai syntyperään perustuvaa jakoa, vaan riittää että se aatemaailma on yhdenmukainen. On siis oltava jokin valtakulttuuri, jota sitten johdetaan pienellä joukolla määrätietoisesti tiettyyn suuntaan. Mitä enemmän pelureita ja ryhmittymiä, sitä epätodennäköistä on yhtenäisyys.

Suomalaisten on siis tehtävä päätös - kaatuuko yhteiskuntamme EU:n mukana vai löytyykö jostain se pieni ryhmä, joka kykenee luotsaamaan maan takaisin kukoistukseen? Jatkoaikaa voidaan aina tosin ostaa luomalla jokin riittävän suuri katastrofi, eli siksi näimme tämän koronasirkuksen tässä hiljattain. Kansa yhdistyi ja puhalsi herrojensa käskystä samaan nuotioon… tai no, vain osittain, koska riittävä osa havaitsi kuinka nuotioon oltiin kustu oikeen kunnolla. Siksi tarvittiin isompi eksistentiaalinen kriisi ja kappas vaan, semmoinen sattuikin löytymään kuin ihmeen kaupalla (ja likemmäksi 10 vuoden valmistelulla) - Ukrainan osittainen pommittaminen kivikaudelle. Saatiin hieno ulkoinen vihollinen jota voidaan syyttää kaikesta, kun ilmastonmuutos ei nyt oikeen onnistunutkaan ja kansalta voidaan viedä tuhkatkin pesästä ennen kuin koko sirkus kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Idiootit saatiin jälleen valjastettua sankoin joukoin matkaan ja omaan polveen ampuminen julistettiin hyveelliseksi ja oikeamieliseksi teoksi. Jenkeille ja sille eräälle valitulle kansalle sopii varsin hyvin, että Venäjä ja EU polttavat kaikki pelimerkkinsä, koska moni kuvittelee jenkkien kykenevän varastamaan enemmistön pelimerkeistä ennen kuin Kiina ehtii apajille. En löisi kuitenkaan vetoa sen puolesta, koska Kiinan vakaus on omassa luokassaan ainakin vielä tällä hetkellä. Idän suunnassa kun on uskottavampi tarina kuin jenkeillä ja sen tarinan uskomiseen ei tarvitse olla nukkumassa kuten amerikkalaisessa unelmassa.

Toki tämä kaikki on puhdasta spekulaatiota ja matemaattisia malleja, jotka eivät voi ottaa huomioon villejä kortteja. Vetääkö joku siis ässän hihasta ja jotain ihmeellistä sittenkin tapahtuu - mene ja tiedä. Moni uskoo että Jeesus tulee ihan just ja korjaa kaiken, mutta toisaalta, moni niin uskovista on nähnyt ne samat merkit jo ties kuinka monta kertaa ennenkin vuosisatojen kuluessa. Mutta kyllä se tällä kertaa, eiks jeh? Ja kuten kaikki valtioon uskovat tietävät, kaikki korjaantuu kunhan vaan äänestää oikein!

Näkökulmattomuudesta

Hiljattain X:n puolella pidetystä huoneesta ja sen pohjatutkimuksesta ajattelin jatkaa eri näkökulmista ja ennen kaikkea nykyajan näkökulmattomuudesta, joka vaivaa etenkin sosiaalisessa mediassa. Hyvänä esimerkkinä tulikin heti ensimmäisten postausten joukossa tänä aamuna vastaan erään nimeltämainitsemattoman toimittelijan seinällä käyty ”keskustelu”. Nimeltä mainitsemattoman siksi, että tuon keskustelun olisi voinut kuka tahansa toimittelija käydä, joten sormella osoittaminen ei palvele millään tavalla tarkoitusta.

Keskustelu meni tähän tapaan:
Toimittelija someavauksessaan: ”Tällä kertaa hieman rankempaa asiaa: miten Venäjä kohdentaa informaatiovaikuttamisen ja kognitiivisen sodankäynnin?”(avauksen perässä linkki tekstiin)
Useampikin kommentoija: Lapsellista väittää että vain Venäjä näin tekee
T: Et lukenut tekstiä, kommentoin myös muitakin suurvaltoja!
Muut: Otsikossa mainitsit vain Venäjän, se on yksipuolista propagandaa!
T: Sori, olen käsitellyt muitakin, sä vaan yrität mustamaalata mua, informaatiovaikutat joten blokkaan teidät kaikki Venäjän trollit!

JOS olisi ollut tarkoitus tuottaa muutakin kuin propagandaa, otsikko olisi ollut helppoa vaihtaa esimerkiksi muotoon ”miten suurvallat kohdentavat” tai ”miten mm. Venäjä kohdentaa”, mutta ei, vaan suoraan taas Venäjää kohden ja sitten loukkaannutaan ja uhriudutaan. Näin ei tehdä journalismia vaan propagandaa, sori siitä.

Miksi nämä somekeskustelut sitten päättyvät ja usein myös alkavat varsin usein samalla tavalla?

Aloituksen on oltava naseva ja algoritmien hyväksymä, eli mahdollisimman paljon huomiota ja ristiriitaa herättävä. Jos alkuun ei anneta jotain absoluuttista kantaa jonkin asian puolesta tai vastaan, postaus siirtyy heti sinne jonon hännille. Näkyvyyteen tarvitaan siis kiltisti virallisen tarinan Overtonin ikkunan sisällä oleva näkökulma, tai juuri siinä karmin rajalla oleva ennenkuulumaton näkemys, koska muutoin se ei saa ”keskustelua” aikaiseksi, mikä on sosiaalisessa mediassa ainoa merkittävä asia algoritmeille.

Tämä absoluuttinen kanta vaan antaa välittömästi kuvan siitä, että sen tekijällä on mustavalkoinen maailmankatsomus - hyvä tai paha, mitään sen välillä ei ole. Asiaa ei voi enää selittää aloituksen jälkeen, koska valtaosa todellakin vain lukee sen aloituksen tahi otsikon uutisesta. Voit kuvitella olevasi vaikka ja kuinka syväluotaava ja filosofinen kannassasi, mutta aloitus on se minkä ihmiset näkevät ja muodostavat oman näkökulmansa niin itse aiheesta, kuin sen aloituksen tekijästä. Totuudella ei ole mitään merkitystä, ainoastaan sillä on väliä miltä asiat näyttävät.

Ja kun aloitus on mustavalkoinen, vastaukset ovat yleensä sen mukaisia. Tosin nykypäivänä keskiverto somekeskustelija toimii lähinnä papukaijana omalle aatesuunnaalleen, eli nähdessään mitä tahansa triggeröivää, he postaavat siihen soveltuvan leimakirveen iskun ja onnittelevat sitten itseään nasevasta kommentistaan. En nyt kuitenkaan puhu näistä botin kaltaisista yhden bitin prosessointikyvyn omaavista papukaijoista, vaan ihmisistä, jotka halutessaan kykenevät oikeasti älylliseen keskusteluun.

Aniharvoin nimittäin kukaan vaivautuu kysymään mitään tarkentavaa kysymystä aloituksesta. Tarkoitus onkin enemmän lyödä vastapalloon kuin koettaa ymmärtää sitä toista. Lähtöolettama taitaakin usein olla, että ”minä olen oikeassa, siitä poikkeavat väärässä” - mitään muita ”oikeita” näkökulmia sen hetkiseen aiheeseen kun ei voi olla olemassa.

Alun verisen vastapalloon vetämisen jälkeen keskustelu yleensä jatkuu verbaalisena laukaustenvaihtona kunnes toinen osapuoli luovuttaa. Kukaan ei siinä kuitenkaan vaihtanut kantaansa eikä tullut hullua hurskaammaksi, koska molemmilla osapuolilla oli tarkoituksena saada vain se toinen vastapuoli toistamaan se ”oikea mielipide” takaisin. Ei siis keskustelua, ei uusia näkökulmia asiaan vaan toistamaan se oma ”totuus”.

Ja kun, ei jos, kumpikaan ei vaihtanut kantaansa tai luovuttanut, keskustelu usein jatkuu sillä perinteisellä ”minä laitan sinut estoon, sinä paha syntinen!” Oliko kummallakaan siis pienintäkään aikomusta koettaa ymmärtää sen toisen näkökulmaa tai edes kuulla sen toisen argumenttia loppuun (ei siis 180 merkin versiota)? Tuskin…

Toisaalta, tarvitseeko sitä toisen kantaa sitten kuunnella saatikka kunnioittaa? Ei mikään pakko, se on valinta joka tehdään tapauskohtaisesti. Itse näen asian niin, että jos käyttäydyt kuin botti, sinua kohdellaan kuin bottia - ohitetaan kommentit ja jos ne ne jatkuvat, estoon. Elämä on valintoja ja ajan tuhlaaminen bottien kanssa vääntöön ei nähdäkseni oli kannattava valinta. Pyrin osoittamaan samaa kunnioitusta muita kohtaan kuin he osoittavat minulle, tosin osaan kyllä halutessani olla just niin vittumainen jätkä kuin olla ja voi. Ehkäpä kuitenkin vuosien varrella karttunut viisaus (tai laiskuus) on muuttanut käytöstä merkittävästi?


Näkökulmaharjoitus

NLP:ssä ja varmasti myös monissa muissakin vastaavissa systeemeissä on kuitenkin keinoja, millä niitä muiden näkökulmia voi valjastaa omaksi eduksi - ilman sitä vastapuolta. Tämä seuraava harjoitus on yksinkertainen malli, miten se männäpäivän kaivelemaan jäänyt keskustelu voi avata uusia näkökulmia maailmaasi.

Valmisteluksi tarvitaan se keskustelu valmiiksi muistista kaivettuna ja kolme (tai neljä) sijaintia, missä voit istua (tai seisoa tahi maata) kenenkään sekaantumatta. Aloitetaan siirtymällä paikkaan yksi ja käymällä se keskustelu kohta kohdalta läpi omalta kannalta. Voit tehdä sen joko assosioituneena tai sitten dissosioituneena, eli kuten olisit siinä itse tai katsoisit sen näytelmänä ulkoa - suosittelisin assosioitumista, kukin toki tavallaan. Tarkkaile sanoja, tunteita ja mielikuviasi. Samalla huomaa myös mitä ennakkoasenteita sinulla oli keskusteluun osallistuessasi.

Tämän jälkeen siirry sijaintiin kaksi, mieluiten fyysisesti, mutta voit myös siirtyä paikkojen välillä vain mielessäsi - kehon mukaan ottaminen yleensä vahvistaa harjoitusta. Käy sitten sama keskustelu lävitse sen toisen näkökulmasta. Et tietenkään voi varmasti tietää mitä kaikkea hän ajatteli, mutta voit eläytyä ja arvioida toisen tilannetta.

Ja lopuksi sijainti kolme, joka on se ”kärpänen katossa” joka kuuli ja näki kaiken, mutta ei osallistunut keskusteluun. Neljäntenä, jos haluat, voit ottaa vielä neljännen sijainnin jossa tarkkailet sitä kärpästä ja sen reaktioita. Miltä se keskustelu näytti ja kuulosti täysin ulkopuoliselle? Mitä tunteita se herättää ja mitä tunteita ne keskustelijat ulkoa katsoen kävivät lävitse?

Kun keskustelu on käyty kolmasti (tai neljästi) lävitse, mitä siitä voidaan oppia? Jäikö jotain silloin keskustelun aikana huomioimatta? Tarkoitus ei missään tapauksessa ole syyllistää ketään tai mitään, ainoastaan huomioida asiat ja ottaa niistä oppia seuraavia keskusteluna varten. Jos jokin osa jää pahasti vaivaamaan, voit ehkäpä ottaa yhteyttä siihen toiseen tai sitten keskustella itsesi kanssa asia uudelleen… tai sitten editoida se negatiivinen mielikuva vähemmän merkittäväksi, mikä on eräs toinen NLP-tekniikka mitä en nyt tässä lähde tarkemmin aukomaan.

Tämä malli sopii varsin hyvin esimerkiksi työpaikoille ja vastaaviin tilanteisiin, missä tiedät tämän tyylisen keskustelun toistuvan. Sitä voi toki käyttää mihin keskusteluun tahansa ja kuten aina, jättää käyttämättä jos asiaa ei pidä merkityksellisenä. Mutta niihin keskusteluihin, jotka jäivät kaivelemaan… suosittelen ainakin kokeilemaan. Ehkäpä niistä oppii jotain?

———

Ehkäpä se ei ole mikään uusi ilmiö, nykypäivän ongelma, että ihmiset eivät oikeasti enää halua tai kykene keskustelemaan asiallisesti muiden kanssa. Some on pahentanut asiaa merkittävästi ja naamatusten käytyjen keskustelujen vivahteet äänessä ja pärstässä jäävät somessa kokonaan pois, eli 90% kommunikaatiosta jää välille. Kaikilla on kiirus ja aihmiset haluavat kuulla lähinnä vain asioita, joista ovat samaa mieltä jo valmiiksi. Itse annan tästä kehityksestä suurimman ”kiitoksen” medialle, joka lokeroi ihmiset hyviin ja pahoihin, samalla kertoen ettei pahoja ihmisiä tarvitse huomioida tahi kuunnella - he ovat hädintuskin edes ihmisiä! Siksi kun näitä tilanteita näkee toimittelijoiden taholta, ei tarvitse ihmetellä miksi asiat ovat niin viturallaan - he näyttävät monille sen ”hyvän ihmisen” mallin ja esimerkit kuinka toimia.

Byroslavia ja kobra-efekti

Suomen julkinen sektori taitaa olla väkimäärään nähden suurin koko maailmassa, eli palttiarallaa 700.000 ihmistä nostaa palkkansa suoraan muilta varastetuista rahoista. Tämä voitaisiin nähdä ongelmana, mutta onko se sitä kuitenkaan? Jos palvelut pelaisivat ja homma toimisi, suurikin määrä työntekijöitä valtion ja kuntien riveissä ei olisi ongelma vaan se mahdollistaisi tehokkaan tavan hoitaa useita eri asioita ilman kilpailua nostamassa hintoja. Ongelma ei ole se määrä, vaan se mitä niissä valtion hommissa tehdään. Asetelma on siis tekevä porras vs. byrokraatit asettelu, missä byrokraatit vievät leijonanosan rahasta tekemättä juurikaan mitään hyödyllistä, siinä kun tekevässä portaassa väkeä laitetaan kilometritehtaalle.

Osin, ei kokonaan, asiaa voidaan nimittää kobra-efektiksi. Termi on peräisin brittien Intian siirtomaa-ajoista, missä Delhissä nähtiin ongelmaksi käärmeiden suuri määrä ja niiden aiheuttamat ongelmat. Suuressa viisaudessaan britit keksivät maksaa palkkiota jokaisesta kuolleena heille tuodusta kobrasta. Loistava idea, ongelma ratkeaa kuin itsestään kun kansa valjastetaan talkoisiin, eikös? Muuten juu, kansa vaan oli vieläkin viksumpaa ja ongelman ratkaisemisen sijaan jengi keksi alkaa kasvattamaan kobria ja sitten kiikutti niitä tarhassa kasvatettuja käärmeitä byrokraateille maksua vastaan.noh, juoni paljastui ja maksu lopetettiin, jolloin käärmeiden kasvattajat laittoivat lapun luukulle… ja päästivät kobrat vapaaksi kun niistä ei saanut enää maksua. Ei mennyt ihan kuin piti?

Samalla tavalla on koetettu päästä toisaalla mm. rotista eroon ja hännästä maksettiin palkkio, kun ei haluttu läjäpäin kuolleita rottia hävitettäväksi. Noh, rottaa ei tarvitse tappaa hännän saamiseksi ja eikun kasvattamaan lisää rahaa! Kun palkkio yhdistetään väärään asiaan, saadaan varsin usein aivan eri tulos kuin mitä halutaan. Aivan samalla logiikalla toimii nykyään esimerkiksi lääketiede, eli parannettu potilas on menetetty asiakas. Lastensuojelu saa rahaa jokaista sijoitettua lasta kohden, jonka seurauksena lapsia otetaan huostaan entistä enemmän. Esimerkkejä on pilvin pimein ja lopputulos on yleensä sama - ongelma ei katoa, mutta kulut nousevat jatkuvasti.

Kun byrokraatit saavat palkan käsittelemällä papereita, keksitään uusia lippulappuja täytettäväksi. Aina voidaan keksiä uusi asia kytättäväksi ja sitä varten on tietenkin luotava uusi virka ja mahdollisesti kokonainen uusi pulju hoitamaan asiaa. Ja kun sille serkkupojalle pitäisi vielä keksiä kesäduuni, keksitään vielä joku uusi täysin turhanpäiväinen paikka siihenkin vaivaan. Kun samaa toistetaan vuosikymmenten ajan, saadaankin valtavasti paisunut byrokraattikoneisto, joka valvoo toinen toistaan tekemättä yhtään mitään, mistä olisi apua kenellekään muulle kuin byrokraateille itselleen.

Oli se sitten koulu, sairaala tai melkein mikä tahansa laitos, paperitöiden määrä lisääntyy jatkuvasti samalla kun se itse olennainen jää vähemmälle huomiolle. Kun tämä yhdistetään väärästä asiasta palkitsemiseen, saadaan aikaiseksi Suomen kaltainen byroslavia, missä roskan keräämiseen tienposkesta tarvitaan tusina korttia, lupaa ja kurssia että niin saa tehdä. Tämä on se itse ongelma, ei se valtava määrä ihmisiä julkisella puolella töissä.

Jos esimerkiksi lääkäri saisi palkkansa sen mukaan kuinka monta potilasta hän parantaa, sen sijaan että montako lääkettä ja koetta hän määrää, mitäpä lottoat kuinka paljon kansanterveys kohentuisi? Jos kobra-efektin alkuperämaassa palkkio oltaisiin maksettu yhteisölle sen mukaan kuinka paljon he kykenevät vähentämään myrkytysuhrien määrää, meillä ei olisi tätä hassua termiä kuvaamaan idioottimaisia palkkiokäytäntöjä… ja olisihan siinä sivussa useampikin ihmishenki säästynyt. Byrokraateille se yksilö ei kuitenkaan ole arvokas ihmiselämä, vaan numero paperilla.

Mitä enemmän numeroita, sitä enemmän tarvitaan niitä byrokraatteja niitä pyörittelemään. Sillä ei ole niinkään merkitystä onko niitä yksilöitä ylipäänsä paljon vaan onko se sama yksilö monen byrokraatin paperissa numerona. Kaikesta pitää olla merkintä jossain ja se on tallennettava tulevia sukupolvia varten, koska kukapa ei nyt esimerkiksi haluaisi tietää mitä jollain kansalaisopiston kurssilla vuonna miekka ja kilpi ollaan opetettu juuri tiettyyn kellonaikaan?

Jos joku nyt ihmettelee miksi ihmeessä poliitikot eivät sitten asialle mitään tee, niin missäs kuvittelet niiden puolueiden jäsenten serkunisäntuttavankalakaverit olevan duunissa? Joka ikisessä toimistossa istuu tyytyväisenä joku järjestelmään uskova, jonka duunin säilyvyys perustuu vain ja ainoastaan siihen, että joku ylemmällä portaalla on keksinyt uuden asian kytättäväksi ja pidettäväksi ylhäällä. Toki lähitulevaisuudessa lähes kaikki tämmöiset duunit voidaan korvata tekoälyllä ja ”digiloikalla”, mikä saattaa siirtää osan niistä toimistotöistä tien päälle - eivät ne kompostit itse itseään tarkasta, jonkun ne on mentävä katsomaan!

Yksityisellä puolella ongelma ei ole ihan niin suuri, koska monessa paikassa ei ole varaa palkata armeijaa paperinpyörittelijöitä. Turhia lippulappuja kyllä täytellään ja ne tallennetaan, lisäten jälleen tekevän portaan turhaa työtä että joku pikkuherra voi ne syöttää exceliin ja laskea kuinka paljon väkeä voidaan vähentää menettämättä tuottavuutta. Boonukset maksetaan sitten johtajille ja lopuksi ihmetellään miksi kannattava bisnes meni reisille. Toki laadunvalvontaan saatetaan tarvita tarkkailua ja erilaisten protokollien noudattamista, mikä lisää turhalta tuntuvaa paperityötä, mutta jatkuva kaiken mahdollisen kyyläys aniharvoin tuo haluttua lopputulosta. Miksi? Koska usein se palkkio maksetaan väärästä asiasta ja/tai väärille tahoille.

En tosin pidättele hengitystäni että asiaan olisi tulossa muutosta. Kun päästään kunnolla digidigiin, tietokoneet hoitavat suuren osan kyttäyksestä, tilastoinnista ja sitä kautta saadaan entistä tehokkaampia keinoja palkita vääristä asioista. Kun jokaisen kansalainen joka ikinen napsahdus tallennetaan ja analysoidaan, päästään lähemmäksi teknokraattien unelmayhteiskuntaa jossa ihmiset ovat välttämätön paha - onneksi helposti korvattavissa toisella standardikoulutetulla rattaalla koneistoon. Koko sirkus kaatuisi tottelemattomuudella, kuten on tiedetty vuosisatojen ajan, mutta kun auktoriteetti käskee niin suomalainen ei kysy miksi hypätään vaan kuinka korkealle.