Politiikan korjausliike

Kun tässä tuli Markanmediaa selailtua, vastaan tuli artikkeli siitä, kuinka nykyiseen järjestelmään kyllästyneet olivat jälleen olleet napit vastakkain siitä, mikä on se ainoa oikea tapa korjata tämä systeemi. Keskustelua tuli sitten selailtua X:n puolella ja vähemmän ullattavasti virtuaalikikkelien mittaus ja vertailu päätyi siihen perinteiseen esto/hiljennys/mä en leiki enää sun kanssa, mihin sitten kaikki sivulliset kävivät kommentoimassa ja osoittamassa oman mielipiteensä. Normipäivä siis.

Jos vanhempi tuotantoni on ennalta tuttua, on varsin selvää miten itse asian näen: vaaliboikotti ja sitten katsotaan ja suunnitellaan. Itse pidän sitä edelleen tehokkaimpana tapana ravistella koneistoa ja hyvin pitkälti ainoa varteenotettava vaihtoehto tämän hetkisessä Suomen tilanteessa, joka tietenkin elää jatkuvasti. Erona entiseen asemaani, en kuitenkaan enää aktiivisesti rummuta asian puolesta ja eipä se rumpu kovin pitkälle edes kuulu, koska varsin moni aktiivi on estänyt meikäläisen koska olin heidän kanssaan eri mieltä. No, ei ole iso vahinko tullut siinäkään, tosin hieman huvittaa kun jokunen vuosi sitten osa henkeen ja vereen äänestämättömyyttä vastustaneista kertoo nyt itse samaa tarinaa ja kannustaa jäämään kotiin vaalipäivänä.

Viime vaaleihin nähden tilanne on muuttunut jonkin verran. Pienpuolueiden kenttä on vakiintunut ja karvan verran vahvistunut, tosin edelleen puhutaan prosentin murto-osista kannatuksen suhteen, eli mitään todellista vastustajaa haastamaan nykyisiä valtapuolueita ei ole, eikä ole näkökentässäkään. Uusina, tai ainakin vasta hiljan näkyvyyttä saaneena on kuitenkin kaksi varsin mielenkiintoista haastajaa, eli Alex Günsbergin tekoälyyn vahvasti tukeutuva suoran demokratian malli, sekä Timo Suomen lanseeraama UAD-malli.

Jokaisella maailmanparannustavalla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, joita voitaisiin vertailla vaikka maailman tappiin saakka. Yhtenäistä kaikille on kuitenkin se, että ilman jotain maatamullistavaa ihmettä, helvetti jäätyy ennen kuin tätä länsimaista demokratiaa lähdetään korjaamaan kansanvaltaiseen suuntaan yhdelläkään kolmesta esitetystä tavasta. Jotain muutoksia tähän nykyiseen sirkukseen on toki tulossa, mutta epäilen niiden tulevan jostain sieltä WEF:n tai vastaavien toimijoiden suunnalta, eikä suinkaan ruohonjuuritasolta. Syy siihen ei kuitenkaan ole ne rajattomat resurssit vs. kourallinen jengiä somessa, vaan ihmisluonnon huomioiminen.

Siinä kun nykyinen järjestelmä, samoin kuin se seuraava uusi uljas maailmanjärjestys, se nojaa vahvasti ihmisten kollektivistiseen ajatteluun poliittisissa asioissa ja individualistiseen näkemykseen lähes kaikessa muussa, nämä vaihtoehtoiset kannat uskovat vahvasti jokaisen ihmisen omaan kykyyn ja haluun vaikuttaa omiin asioihinsa myös poliittisella tasolla. Tämä saattaa siis tulla osalle yllätyksenä, mutta suurinta osaa ihmisistä ei kiinnosta, eivätkä he ole edes kykeneviä tekemään mitään suurempia päätöksiä yhteiskuntatasolla. Koska lännessä on omaksuttu vahvasti individualistinen ajattelutapa, jokainen tuijottaa ensisijaisesti vain siihen omaan napaansa. Jokainen päätös on siis ”minä itte, muut sitte”, joka toki libertaarien suunnalta katsottuna on se oikea tapa. Ihminen vaan tuppaa olemaan laumaeläin ja johdotus korvien välissä osoittaa vahvan yhteyden yhteisöihin, ei pelkästään siihen itseen.

Kun ihmisille tarjotaan turvallinen sisäryhmä, jonka tulee pelätä tai jopa vihata ulkoryhmiä, hän pitää siitä omasta ryhmästään kiinni kynsin hampain. Tämän vuoksi minkään ”sinä päätät itse omista ja itseesi liittyvistä asioista” myyminen suurille joukoille on lähestulkoon mahdoton tehtävä. Sveitsin malli nostetaan aina tässä kohden esiin, koska siellä suora demokratia toimii, mutta siinä unohtuu se kuinka paljon he todellisuudessa voivat asioihin vaikuttaa ja kuinka se likemmäksi kaksi vuosisataa jatkunut perinne on muokannut kansaa. Muutos pelottaa ja jonkin asian tuntemattomuus tulee ensin vaihtua tuttuudeksi, ennen kuin ihmiset hyväksyvät uuden tavan tehdä jotain asiaa.

Mahdottomuus siis muuttaa asiaa? Ei, vain vaikeaa ja organisointia isolla oolla tarvitseva asia. Sen sijaan että yhteistyöllä lähdettäisiin toimiin, aika ja energia keskitetään siihen keskinäiseen riitelyyn. Miksi? Koska jokainen tietää sen oman tapansa olevan se ainoa ja oikea tapa. Jos itse on oikeassa, eri mieltä olevat ovat siis automaattisesti väärässä. Eikä vain väärässä, myös tietämättömiä, tyhmiä, myyriä, vääräuskoisia ja pahoja syntisiä! Oman oikeassa olemisen vankka todiste on se, että osaa argumentoida kantansa paremmin ja saa enemmän tykkäyksiä kuin muut. Vankkumaton usko itseensä on positiivinen asia, mutta vankkumaton usko johonkin itsestä ulkopuoliseen asiaan ei välttämättä ole kovinkaan terveellinen kanta. Mielipide on kuin persereikä - jokaisella on yksi. Se vaan ei ole minkään sortin todiste suuntaan tai toiseen, jos pitää sitä omaa mielipidettään oikeana ja kykenee sen argumentoimaan paremmin kuin joku muu. Taitava sofisti voi uskotella toiset uskomaan, että kuu on tehty juustosta, mutta se ei tee siitä yhtään enempää totta.

Voimme siis väitellä ja argumentoida loputtomasti siitä, kenen malli on paras ja mikä on se oikea tapa muuttaa maailmaa. Voimme jopa pyrkiä saamaan suurta näkyvyyttä malleille ja nostamaan ne julkiseen keskustellun, jolloin ihmiset voivat ottaa niihin kantaa sankoin joukoin. Se vaan, että sadan tuhannen ihmisen mielipide jostain asiasta, josta he eivät tiedä tai kunnolla ymmärrä ei ole pennin jenin arvoa. Siihen päälle vielä massojen naurettavan helppo ohjaus niin johan saadaan demokraattisesti luotu ja hyväksytty uusi hallinto, joka on vielä entistäkin huonompi. Toki aina voi käydä säkä ja saamme aikaiseksi maanpäällisen paratiisin, mutta tähän saakka se ei ole onnistunut. Mutta ehkä sitten ensi kerralla, kunhan kaikki vaan äänestävät oikein?!

Joka ikinen ihminen on aina tehnyt omasta mielestään oikean päätöksen asiaan kuin asiaan. Osa on saattanut oppia omista virheistään ja sillä seuraavalla kerralla tekee sitten enemmän oikein. Olemme yksilöitä, ainutkertaisia olentoja jokainen omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Se, että enemmistö tekee asian tietyllä tavalla ei ole todiste asian oikeellisuudesta, eikä myöskään sen virheellisyydestä. Enemmistö ihmisistä pitää enemmistön kantaa oikeutuksena valtaan muiden ylitse. Osa taas on sitä mieltä, että joukkoraiskaus on väärin, vaikka siinäkin enemmistö päättää asiasta.

Itse en pidä kenenkään olevan oikeutettu valtaan muiden ylitse, enemmistön sitäkään vähää. Voin argumentoida kantani lukemattomilla eri tavoilla, mutta se ei edelleenkään merkitse että olisin oikeassa. Jokainen saa mielestäni olla asiasta kuin asiasta juuri sitä mieltä kuin itse haluaa. Ja jokainen saa itse päättää haluaako käyttää aikaansa niiden kanssa, jotka näkevät maailman omien arvojen vastaisesti. Näin ne yhteisöt ennen pelasivat - saman arvopohjan omaavat pakkautuivat yhteen. Nykypäivänä monet pitävät sitä omaa elämäntapaansa ainoana oikeana ja haluavat pakottaa muut näkemään asian samalla tavalla.

Terveydenhoidosta

Kun tässä nyt reilun kuukauden ajan on tullut makailtua useammallakin eri osastolla ja lääkkeitä tungettu joka kautta sisään, on siinä samalla ollut paljon aikaa jutella niin henkilökunnan kuin muiden potilaiden kanssa maailman menosta - ennen kaikkea tämän meidän terveydenhuollon jutuista. Yksi asia yhdisti joka ikistä keskustelua: kukaan ei osannut sanoa yhtä ainoaa positiivista asiaa mitä nämä ”uudistukset” aluevaltuustojen aloittamisesta eteenpäin olisi tuonut. Kritiikkiä sitäkin enemmän, mikä aiheuttaisi joka ikisessä valtuuston alapuolella olevassa toimijassa kylmän hien nousemisen pintaan - se valitusten loputon määrä aiheuttaa välittömän uhan sille omalle asemalle. Mutta näitä ”päättäjiä” ei juurikaan kosketa mikään seuraamus tahi vastuu omista tekosista.

Kyllä, terveydenhuoltojärjestelmässä olisi paljon korjattavaa ja parannettavaa, mutta byrokratian puute ei koskaan järjestelmää vaivannut. Kuten jokaiseen byrokraattiseen järjestelmään kuuluu, turhan paperityön määrä kasvaa jatkuvasti ilman mitään positiivista vaikutusta itse järjestelmän toimivuuteen. Lisäämällä kokonainen kerros byrokraatteja ja byrokratiaa jo olemassa olevien päälle on siis toimivuuden kannalta idioottimainen idea, mutta vallan nollasummapelissä täysin looginen ja ymmärrettävä askel eteenpäin. Kuinka muuten saataisiin se edes hieman meritokraattinen vanha malli syrjäytettyä puhtaasti poliittisen tieltä?

Ennen kuin annetaan täyslaidallinen tuolle sirkukselle, haluan mainita yhden asian joka nähdäkseni oikeasti olisi saattanut tehdä merkittäviä parannuksia siihen vanhaan malliin ja koko terveydenhuollon toimivuuteen. Laadunvalvonta ja sen pohjalta tehdyt muutokset olisi ratkaissut useita ongelmia, joihin itsekin tällä reissulla olen törmännyt. Jos potilas ei ole täysin kuusalla mitä askelia niin hoitoon kuin sitten jossain vaiheessa kotouttamiseen liittyy, on se melkoinen sillisalaatti selvitettäväksi. Kuka/mikä hoitaa minkäkin asian ja missä vaiheessa, mitä pitää itse tietää hoitoon liittyvistä asioista ja ennen kaikkea kuka on vastuussa mistäkin vaiheesta ja mihin pitää olla yhteydessä tarvittaessa. Kunnollinen laadunvalvonta olisi tunnistanut ongelmat ja sen perusteella tehdyt selvät protokollat olisivat ratkaisseet useita eri ongelmia. Samalla sillä laadun tarkkailulla saadaan selville mitkä eri osastot tulisi olla yhdistettynä ja mitkä olla erikseen - esimerkiksi apuvälineiden ja hoitotarvikkeiden kanssa mulle ei oo vieläkään kunnolla selvinnyt mitä kautta mitäkin pitää hommata ja mihin olla yhteydessä. Mutta tämä nyt ei liity varsinaisesti itse aiheeseen, vaikkakin olisi ollut mahdollisesti yksi varsin yksinkertainen tapa parantaa järjestelmän tehokkuutta ennen kuin se mentiin oikeen toden teolla sotkemaan…

Ensimmäinen merkittävä ongelma tässä aluesirkuksessa on eturistiriidat. Sama tyyppi voi istua niin eduskunnassa, kunnanvaltuustossa kuin aluevaltuustossa, nostaen kolminkertaista palkkaa napin painamisesta. Jo yhden aseman kunnollinen hoitaminen vaatisi kaiken saatavilla olevan ajan perehtymään asioihin joista päättää, mutta kun niitä penkkejä saatetaan olla noiden lisäksi vielä lämmittämässä lukemattomissa muissakin marttakerhoissa, on turha kuvitella että yhtäkään päätöstä kohden ei paljoa otsikkoa enempää ole ollut aikaa lukea asiasta. Sen lisäksi että päätettävistä asioista ei tiedetä ajan puutteen vuoksi tuon taivaallista, ne eri asemat valtuustoissa saattavat olla keskenään ristiriidassa keskenään. Eduskunnassa halutaan leikata siitä potista, kunnanvaltuustossa sitä pottia taas jaetaan eri suuntiin ja aluvaltuustossa muka sitten ollaan niin kovasti leikkauksia vastaan - jotka siis niissä edellisissä instansseissa juuri tuli itse rukattua uusiksi.

Onkin hyvä ymmärtää, että kyse ei ollut koskaan terveydenhuollon korjaamisesta, vaan sen saattamisesta poliittisten puolueiden tarkempaan hallintaan. Kun joka ikisellä portaalla on ne oman verkoston tyypit, saadaan se kansalta varastettu raha jaettua paljon paremmin omille eturyhmille ja kavereiden taskuun. Puolueet kiittävät ja kumartavat.

Toinen ongelma, joka itse asiassa on kaikkien demokraattisten järjestelmien toimimattomuuden syy, on se, että ihmiset jotka eivät tiedä tahi tajua hevon helvettiä terveydenhuollosta, tekevät päätöksiä miten asiat tulee hoitaa. Jos saisit itse valita, lentäisitkö itse koneessa jonka ovat suunnitelleet alan parhaat ammattilaiset, vaiko koneessa, joka on demokraattisesti suunniteltu vaikkapa nykyisen eduskunnan toimesta? Aivan. Parhaatkaan insinöörit ja teknikot eivät voi pelastaa tuhoon tuomittua mallia, koska heidän kätensä ovat sidottuna noudattamaan näiden idols-kilpailun voittaneiden poliittisten marionettien toimesta.

Kun suosiokilpailulla valitaan ”parhaat päättäjät”, osaaminen itse päätettävistä asioista ei ole kovinkaan korkealla listassa läpi menemiseen tarvittavista taidoista. Kyllä, sinne aluevaltuustoihin mukaan on toki päässyt jonkin verran terveydenhoitoalalla toimivia ihmisiä, mutta se että osaa tehdä vaikkapa sairaanhoitajan työt kunnialla, ei anna juurikaan paukkuja päättämään miten ne isommat palaset tulisi sijoittaa paikoilleen terveydenhuollossa. Kaikella kunnioituksella kaikkia hyvää tahtovia valtuutettuja kohtaan haluan kuitenkin sanoa, että se hyvä tahto on vain se kivetys matkalla helvettiin, mihin tämä malli johtaa. Kukaan vaan ei uskaltaa puhaltaa pilliin ja laittaa peliä poikki, koska se oma ura kuitenkin riippuu siitä.

———

Käytännön tasolla, siellä osastoilla ja muuallakin homma kuitenkin vielä ainakin osin pelaa, koska jäljellä on vielä riittävän suuri joukko osaavia tekijöitä. Heitä kuitenkin karhataan jatkuvasti ulos ja vaihdetaan halvempiin tekijöihin tai vaan laitetaan lappu luukulle, koska numeroiden valossa se on tarpeellista. Rahaa olisi vaikka ja kuinka, JOS se haluttaisiin sijoittaa oikeasti toimivaan terveydenhuoltoon. Nyt vaan ei ole halua, eikä liioin osaamista, vaikka halua jostain sattuisikin ilmaantumaan edes hitunen. Tämmöinen perseily saa ainakin allekirjoittaneen surulliseksi, kun kuuntelin lukemattomien hoitajien ja muiden henkilökunnan jäsenien tarinoita - kaksi yksikköä, joissa makoilin, on tälläkin hetkellä sulkemisuhan alla. Kun kaikki paikat ovat 24/7 täynnä, ei ainakaan omaan laskutaitooni kyllä täsmää lainkaan, että ne voidaan sulkea kun korvaavat paikat on vasta suunnitelman asteella.

Lopuksi haluan vielä sanoa suuret kiitokset kaikille niille ihanille tekijöille näissä nimeltämainitsemattomissa yksiköissä sekä fysioterapeuteille ja kotihoitajille, joidenka kanssa vielä varmaan jokunen kuukausi vierähtää ennen kuin ollaan edes auttavasti samalla tasolla kuin mistä lähdettiin.

#Hajatuskuplia saikuttaa

Että saadaan edes yksi postaus tälle kuuta, lyhyt tilannepäivitys allekirjoittaneen tilanteesta. Taisi olla Joulukuun 14. viime vuoden puolella kun lähdettiin haipakkaa lanssilla matkaan ensiapuun ja sieltä sitten viikoksi osastolle huilimaan. Kaksi viikkoa nyt kotisairaalan parissa syljeskelty kattoon odotellen arvojen palautumista edes auttavasti normaalille tasolle. Eilen arvot palautu sitte tasolle, että siirryttiin kaatamaan lääkkeet suun kautta eikä neulalla hanuriin, eli jonkinsortin voiton puolella ollaan. Palautumisesta ei voi paljoa vielä sanoa, mutta parempaan mennään toivottavasti.

Uutta matskua ei kannata ihan hetkeen kuitenkaan odotella koska tässä noin keskimäärin vissiin menee parisen kuukautta että pääsee tolpilleen, tai ainakin takasi kelaamaan. Siihen päälle sitten lääkkeistä irti pääseminen... Se parhaiten nauraa jolla on vahvin lääkitys?

Parempaa uutta vuotta toivotellen,
Jukka

Vallaton kansa, vai onko sittenkään?

Vallan nollasummapelissä silla tavan kansalla ei ole pätkääkään valtaa. Kansa on vallan resurssi jota oikeat pelurit pyrkivät käyttämään tarvittaessa. Yleensä oman edun ajamiseen sitä kansaa ei tarvitse valjastaa käyttöön, mutta aika ajoin kansa pitää yllyttää toimiin - yleensä teuraaksi herrojen sotiin, ei tietenkään aina. Jos kansa ei ole mukana kisassa, mitkä tahot sitten oikeasti matsaavat keskenään?

Teorioita on toki useita ja niistä itse pidän vahvimpana ehdokkaana ”eliitin ylituotantoa”. Eli kalifiksi kalifin paikalle on liikaa pyrkyreitä ja valta jakautuu useammille, mikä aiheuttaa entistä enemmän kilpailua jonka ansiosta kansa pääsee aina maksajan paikalle - joko työllään tai hengellään.

Vaikka sielä korkeimmilla palleilla toki väännetään kättä aiheesta kuin aiheesta, nämä oikeasti vaikutusvaltaiset tahot osaavat pelin sen verran hyvin että aniharvoin he lähtevät kunnolla kilpailemaan keskenään vaan sen sijaan he osaavat neuvotella kaikkia hyödyttävistä sopimuksista. Kuka taas ei osaa, ei pysty ei kykene ovat nämä pienemmät pelurit, jotka halajavat isomman palan kakusta. Siinä kun isot pelurit saattavat vääntää pienistä muutoksista omassa luokassaan, pienemmät pelurit voivat taitavilla peliliikkeillä kyetä kasvattamaan omaa valtaansa eksponentiaalisesti. Näissä pitää ottaa se mittakaava huomioon niin ymmärtää asian paremmin…

Jos siis jokin oikeasti iso peluri vaikkapa nyt sitten menettää yhden 10.000 hengen yrityksen ja miljardikaupalla rahaa, se saattaa olla heille kannattava päätös. Kokonaispotissa se muutama miljardi ja 10.000 alaista kun saattaa olla promillen murto-osa, se nyt on ihan se ja sama joten tuommoisista nappikaupoista ei kannata yöuniaan menettää. Mutta auta jee kun Pertti Perusjätkä saa ylennyksen oman yksikönsä johtoon ja yht'äkkiä yhden harjoittelijan pomotuksen sijaan saakin komentaa kymmentä, se on aika melkoinen ero vallassa.

Pertin valta on siellä alemmassa kastissa kuitenkin täysin merkityksetöntä, mutta näin radikaalilla esimerkillä pyrin osoittamaan sen mittakaavan eron. Nämä Pertin muroihinkin kuseskelevat pikkubyrokraatit ja siitä ylöspäin olevat tahot ovat se ”oikea” ongelma. Rivipoliitikkokin on vielä merkityksetön peluri näissä kisoissa, mutta jo paikallisen puolueen johdolla on vaarallisen verran valtaa että asema alkaa houkutella aivan vääränlaista sakkia mukaan kilpailuun. Tarkemmin voi tästä konseptista lukea artikkelista ”Luonnehäiriöisten valta”, jos aihe kiinnostaa…

Vanha valta pyrkii säilyttämään vakauden ja tasapainon, tosin heidän toimensa saattavat vaikuttaa tavan tallaajan näkökulmasta katsottuna varsin radikaaleiltakin muutoksilta. Saatetaan pistää isoja tuotantolaitoksia kiinni, aloittaa sodan siellä ja toisen täällä tai ajetaan vaikkapa jokin uusi ideologia isosti läpi. Vanha valta on yleensä myös varsin laiska ja innovaatiokyvytön, koska sille ei ole tarvesta. Prof. Jiang väittää vanhan vallan olevan myös tyhmä, mistä en ole ihan samaa mieltä. Konservatiivinen, ehdottomasti, niissä itselle tärkeissä asioissa.

Mikä usein kiikuttaakin sitä venettä ja saattaa joissain tapauksissa jopa kaataa vanhan vallan ovat ne, joilla on jo valmiiksi paljon ja he tahtovat lisää roppakaupalla. He innovoivat, kehittävät uutta ja saattavat muuttaa kilpailun sääntöjä lennosta. Tämä on se yhteiskuntaluokka jota saamme kiittää monesta isosta muutoksesta koko yhteiskunnassa. Ja kuten kaikki tietävät, innovaatio on aina positiivinen asia, eikös?

Näistä kuuhun kurkottajista ehkäpä nykypäivän paras esimerkki on Elon Musk. Hänellä oli paljon heti alkuun ja nykypäivänä huomattavasti enemmän. Hän muuttaa pelin sääntöjä ja saa monen kilpailijan puntit tutisemaan. Moni näkeekin hänet pelastajana yhteen jos toiseen asiaan ja hän saattaa toki onnistua muuttamaan maailmaa vielä huomattavasti enemmän kuin hän on jo nyt siihen kyennyt. Uusi tulokas pelikentällä, joka herättääkin kysymyksen kuinka paljon siellä on sitä vanhaa valtaa takana auttamassa? Toisaalta, sillä nyt ei ole niin väliä mitkä tahot missäkin leirissä valtapeliä pelaavat, koska meillä tavallisilla pulliaisilla ei ole mitään sanomista noissa kisoissa. Millä on nähdäkseni väliä on se, että millä oikeudella nämä tahot saavat sanella mitä minä tai muut saavat sanoa tai tehdä?

Vastaus on tietenkin ”isomman oikeudella”. Tuolla logiikalla maailma on pyörinyt jo hyvän aikaa ja siitä lähtien kun yhteinen on muuttunut yksittiseksi, peli on koventunut vuosi vuodelta. Muutama vuosituhat varallisuuden ja vallan pakkautumista saattaisi antaa pienen vihjeen sille, millä tasolla peliä isoissa piireissä pelataan.


Millä kansa saadaan mukaan peliin kannattamaan omaa orjuutustaan?

Yksinkertaistettuna, myymällä heille sopiva ideologia. Oli se sitten jokin uskonnollinen järjestelmä tai vaan yksinkertainen taloudellinen näkemys kuten neoliberalismi nykypäivänä (eli kilpailu ratkaisee kaiken), kansaa voidaan käyttää helposti vallan resurssina. Kuka suojelisi valtaa parhaiten kuin joku joka uskoo siitä itsekin hyötyvänsä? Saarnaa pelastusta muille niin pääset itse ”taivaaseen” - myyty, anna kirja tai keppi niin johan kääntyy se naapurikin samalle kannalle! Tai kerro kansalle heidän olevan vallassa, demokraattisesti maan johdossa, niin johan on hullunkiilto silmissä ”vain äänestämällä voit vaikuttaa!”

Onkin jännää seurata kuinka ihmiset puheissaan vastustavat nykyistä valtaa ja samalla kannattavat sitä aatemaailmaa joka sen ”väärän” vallan perustana on. Malliesimerkkinä tästä voidaan pitää nykyistä poliittista oikeisto/vasemmisto sirkusta, missä toinen muka kannattaa ja toinen vastustaa henkeen ja vereen ”sosialismia”. Käytännössä molemmat puolet ajavat 100%:sti neoliberaalia talouspolitiikkaa ja uskottelevat omille kannattajilleen kuinka heidän politiikkansa eroaa toisistaan ja se toinen puoli tekee kaiken väärin. Ja kansa? Heille uskotellaan, että kilpailemalla keskenään kaikesta on se oikea tapa valita kenen saappaan alle päädytään. Molemmat osapuolet kun vielä päälle kannattavat vahvasti keskusjohtoista mallia, missä valtio sanelee säännöt ja kansalta ei kysytä yhtään mitään. Sama ideologia, eri liput että kansa saadaan jaettua ettei se koskaan yhdistyisi. Nerokas järjestelmä, eikö totta?

Näihin kansalle myytäviin ideologioihin kuuluu aina vahva jako ”hyviin meihin” ja ”pahoihin muihin”. Aina sitten kun on tarvesta, jokin tietty kansanjoukko kiihdytetään hurmostilaan ajamaan jonkin tietyn tahon agendaa eteenpäin. Avainasemassa on tässä tietenkin media jolla voidaan luoda mistä tahansa asiasta enemmistön illuusio (esim. Ilmastohumppa) johon kansa sitten tarttuu. Media on yleensä vanhan vallan hallussa, joten jos uusien tulokkaiden agenda ei heitä miellytä, sen kyllä näkee miten media siihen reagoi. Jälleen Musk on tästä hyvä esimerkki - X on paha kun siellä saa sanoa hieman vapaammin tietyistä asioista. Jostain syystä X:ssä ei kuitenkaan katsota hyvällä teknokraattien tai valitun kansan arvostelua, mutta se mahtaa olla sitä kuuluisaa sattumaa?


Mitä asialle voidaan tehdä?

Ettei jäädä pelkästään kritiikin tasolle, katsotaan hieman eri tapoja mitä tälle sirkukselle voidaan tehdä. Mikä näistä on se oikea tapa riippuu täysin yksilöstä itsestään. Ensiaskel olisi joka tapauksessa päästä irti uhrin asemasta. Asioita tapahtuu itselle ja sille ei saa mitään, voi minua raukkaa! Ei, vaan muut juu tekevät paskoja juttuja, mutta sinä päätät miten asioihin reagoit. Kun ottaa itse vastuun itsestään, avautuu useita eri vaihtoehtoja kuinka asiaan voi vaikuttaa.

Otetaan siis käsittelyyn kolme eri tapaa miten yksilö voi pyrkiä vaikuttamaan omaan tilanteeseensa. Näitä voi tietenkin yhdistää ja tehdä vaikka kaikkia tyylejä samaan aikaan, sen mukaan mihin itse uskoo. Se oma maailmankuva kun vaikuttaa melkoisesti mikä on oikea tapa itselle. Harmittavasti moni kokee, että se oma tapa on se ainoa tapa ja toisin tekevät ovat väärässä…

Ensimmäinen tapa on ottaa osaa kilpailuun itse. Perustaa yhdistyksiä, puolueita tai ties mitä ryhmittymiä, jotka pyrkivät vaikuttamaan asioihin. Tiedonvälitys on tässä kohden merkittävä asia ja ymmärtämällä miten media toimii, voi asioihin vaikuttaa sääntöjen rajoissa. Pelkkä asioista valittaminen voi olla toki terapeuttista, mutta sillä ei itse niihin asioihin voi juurikaan vaikuttaa. Osa puhuu kansannoususta, mikä on aina toki mahdollinen, mutta historiasta voitaisiin oppia kuinka niiden takana on oikeastaan poikkeuksetta ollut aina jokin suurempi taho taustalla ja kansa ei vielä tähän päivään mennessä ole ollut se joka kisan voittaa. Kyllä, kansaa voidaan käyttää aseena vallan kumoamiseen, mutta yleensä se on jokin aivan muu joka kerää voitot. Toki pienimuotoisia voittoja muutoksia voidaan saada aikaiseksi, mutta järjestelmän isompaan remonttiin yleensä vaaditaan jokin taustavoima, jolla on riittävät resurssit muutokseen. Lopputulema ei vaan sitten ole välttämättä ihan sitä mitä luvattiin, esimerkkinä tästä on vaikkapa Trump.

Toinen on haistattaa pitkät koko systeemille ja pyrkiä omavaraisuuteen. Irti verkoista ja tuotetaan itse tai pienissä yhteisöissä kaikki tarvittava. Pelin säännöt tuntemalla yksilöllä on edelleen paljon mahdollisuuksia elää omanlaista elämää ja boonuksena tulee turva jos koko systeemi romahtaa niin leipä on edelleen pöydässä. Kaupungissa mahdollisuudet ovat varsin rajalliset ja yleensä voidaankin puhua lähinnä valmistautumisesta, eli pakataan sinne omaan kaappiin viikoiksi tai kuukausiksi vettä ja ruokaa mahdollista tuhoa odotellessa. Yhteistyöllä voidaan muodostaa omavaraisia ja/tai isoista toimijoista irrallaan olevia rakenteita, esimerkiksi REKO-ketjut.

Kolmas tapa on kehittää itseään henkisellä tasolla ja antaa maailman pyöriä radallaan. Wanha viisaus kun on, että mitään materiaa ei täältä mukaansa saa otettua, mutta henkinen kehitys periytyy ainakin osittain omalle jälkikasvulle ja siihen omaan seuraavaan yritykseen. Moni ei usko, että mitään seuraavaa yritystä edes on olemassa ja se on kerrasta poikki, minkä vuoksi sen materian haaliminen kuulostaa hyvältä idealta. Jos taas vanhat ihmiskunnan uskomukset pitävät paikkansa, se ei jää vaan yhteen kertaan vaan ne samat virheet on toistettava kunnes se menee jakeluun - siihen voi mennä yksi, kymmenen, sata, tuhat tai vielä useampikin yritys. Joka kierros aloitetaan nollasta, mutta ne vanhat opit saattavat herätä henkiin kesken matkaa ja voi jatkaa siihen mihin jäi. JOS siis siihen uskoo, moni ei näin asiaa näe.

Yksilö voi siis varsin hyvin yhdistää nämä kolme keinoa. Kehittää omaa henkistä polkuaan, elää omavaraisesti ja vittuilla vallanpitäjille nakellen kapuloita rattaisiin. Kukin omalla tavallaan.

Mutta ne suuret muutokset isossa mittakaavassa - ne tapahtuvat ”eliitin” kilpailussa keskenään. Siihen ei tavan tallaajalla ole juurikaan asiaa, ellei sitten halua mukaan siihen kilpailuun. Sanotaan, että valta korruptoi, mutta taitaa olla lähempänä totuutta että valta vain houkuttelee niitä, jotka ovat jo valmiiksi siihen suuntaan kallellaan. Jokaisella on kuitenkin valta omasta itsestään ja omista päätöksistään. Muut voivat pyrkiä vaikuttamaan toisten elämään ja asioihin, mutta loppuviimein se on aina itsestä kiinni. Miten on, riittäisikö se täysi valta itsestä vai oletko oikeutettu valtaan muiden ylitse?

Tee työtä jolla on merkitys

Aikoinaan irtolaislaki kielsi ”lorvimisen” mutta media on nostanut työn välttelyn vuosien saatossa useaan kertaan mediaseksikkääksi aiheeksi. Osa kannattaa ”ideologista työttömyyttä”, siinä kun joillekin se vaikuttaa olevan lähes pakkotyöllä rangaistava rikos. Otetaan jutun juoneksi pari aiheeseen liittyvää iltapaskan artikkelia arkiston kautta linkattuna: ”Työstä kieltäytyminen vasemmistoliiton joulumyyjäisten keskiössä – Näin Pontus Purokuru perustelee” ja ”Sirpalle on edessä kaikkien aikojen vaikein joulu – Tylyt terveiset päättäjille”. Toinen siis suoraan aiheeseen liittyen, toisen yhteys selviää hetken kuluttua.

Jos et nykypäivänä pärjää, se on oma vika. Tämä on varsin yleinen asenne kapitalistisessa mallissa, joka kuulemma näkymättömän kätensä ansiosta korjaa ihan kaikki yhteiskunnan ongelmat. Tämä perustuu usein ajatukseen, että olet ansainnut kaiken sen minkä omalla työlläsi olet saavuttanut… mikä nyt ei ihan pidä paikkaansa ja josta tarkemmin yritin selittää tässä toisessa artikkelissa. Toisaalta taas yhä kasvava joukko ihmisiä näkee työnteon ikävänä tai haitallisena asiana, mitä se usein onkin, mutta sitä työntekoa kuitenkin pidetään korkeassa arvossa ja merkityksellisenä asiana ihmisille. Moni määritteleekin itsensä työn kautta, sen koulutodistuksessa olevan tittelin lisäksi. Ja jos joku kehtaa kyseenalaistaa identiteettiäsi, sehän on ihan kauhiaa!

Työn arvostuksen mittari on yleensä palkka, joka osoittaa varsin karulla tavalla kuinka puheet ”tärkeistä” töistä ja ”turhista/haitallisista” töistä menevät usein päälaelleen. Maanviljelijöitä, sairaanhoitajia ja putki/sähkö/raksa/mitälie-duunareita puheissa kyllä arvostetaan ja palkka hipoo alarajaa. Hyvinvointialueen johtajat, poliitikot ja korkeat virkamiehet pankkiirien kanssa taas vetävät jäätävät määrät hilloa tekemättä oikeastaan yhtään mitään muuta, kuin käskyttävät muita ihmisiä tekemään jotain (tai lainaavat rahaa joka luodaan tyhjästä). Ihmisille kerrotaan, että pitäisi kouluttautua korkealle että saa arvostusta ja hilloa, minkä ansiosta Suomi onkin yksi korkeimmin koulutetuista maista jossa maisterit saavat pakata hyllyjä kaupassa kun muuta duunia ei löydy. Meritokratiaa parhaimmillaan, voisi sanoa. Toki aina voi olla työttömänä, kun sillä kerran tienaa usein enemmän kuin tekemällä sitä ”paskaa duunia”. Karvan verran ristiriitainen järjestelmä, sanoisin.

Selitys sille, miksi tämä järjestelmä on näin päälaellaan voidaan kuitenkin mielestäni yksinkertaistaa muutamaan kriittiseen ja samalla nykyideologioilla muuttumattomaan asiaan. Kilpailu ja materialismi ovat tappava yhdistelmä ja nykyinen neoliberalistinen ideologia (kilpailu hoitaa kaiken) ajaa ”eliitin ylituotannon” ansiosta koko järjestelmän kohti seuraavaa katastrofia muutamassa vuosikymmenessä, ellei aikaisemminkin. Kun tähän yhdistetään ihmisten tahallinen harhaanjohtaminen ja napit vastakkain ajaminen, mikä voisikaan mennä pieleen?

Neuvostoliitossa aikoinaan asia käsitettiin niin, että duunari on arvokas ja nämä kynänpyörittelijät eivät ole millään tavalla arvokkaampia järjestelmälle, ehkäpä jopa alempiarvoisia minkä vuoksi esimerkiksi opettajat ja lääkärit jäivät palkassa jälkeen ”raskaan työn” tekijöistä. Tämä on nyt sitten käännetty päälaelleen ja kaikki on paremmin? Työn arvostus siis vaihtelee yhteiskunnasta riippuen. Järjestelmässä oli kuitenkin yksi teoriassa huomioon otettu etu meidän mallimme nähden - kilpailu oli ”poistettu”. Käytännössähän sama eliitin ylituotannon ongelma vaivasi vähintään yhtä paljon ja homma kusi ruhtinaallisesti monessa kohden, mutta teoriassa se pelasi.

Noista ajoista (ja aatteista) kuitenkin otettiin oppia ja väitän, että saamme kiittää siitä nykyistä ”sosiaalista” järjestelmäämme, missä ketään ei jätetä järjestelmän ulkopuolelle vaan kaikille tarjotaan jokin minimi elintaso. Tämä ”kaikkien auttaminen” voidaan perustella kaikenlaisilla kauniilla puheilla ja se voidaan myös kyseenalaistaa eri argumentein, mutta itse yksinkertaistaisin sen jostain kuulemaani muotoon: syy miksi alimmille luokille maksetaan almuja on se, etteivät he nouse ruokkivaa kättä vastaan ja kaada koko systeemiä. Vaikka moni kovan linjan kapitalisti pitää kaikkia sosiaalitukia negatiivisina asioina, ne ovat kuitenkin se halpa henkivakuutus etteivät ne köyhät tule ovelle koputtelemaan ja hakemaan mielestään heille kuuluvaa osaa. Koska hei, kilpailu ja demokratia, eli enemmistö päättää ja vahvin on oikeassa, eikös?

Näin siis yksinkertaistettuna ja kärjistettynä, tietenkin. Asiat ovat kuitenkin oikeasti paaaaaljon monimutkaisempia. Kaikki tämä uhriutuminen, sormien osoittelu ja syyttely onkin varsin elegantti tapa hallita suuria ihmismassoja ja kuten opetetaan siinä vanhassa meemissä, missä kuninkaan linnan ympärille on kertynyt suuri joukko ihmisiä soihtujen ja talikoiden kanssa ja neuvonantaja sanoo ”Älä huoli, kerrot vaan soihtuja kantaville että talikoita kantavat koittavat varastaa teidän soihdut”, lokeroimalla ihmiset ja kääntämällä heidät sotimaan keskenään, ihmisiä voidaan hallita varsin helposti.


Karpmanin draamakolmio

Stephen Karpman kehitti 1960-luvulla psykologisen mallin kuvaamaan tätä ihmisten käyttäytymistä esimerkiksi juuri tämän työnteon kaltaisissa aiheissa. Malli antaa yksinkertaistetun kuvan kuinka ihmiset käyttäytyvät ja kommunikoivat keskenään kun joku toinen tekee tai ajattelee ”väärin” jossain asiassa. Ihmiset ottavat näissä draamoissa yhden tai useamman roolin itselleen ja ne roolit saattavat vaihtua hyvinkin nopeasti aina tilanteen mukaan. Kun seuraa sivusta näitä keskusteluja työstä tai mistä tahansa muusta kiistanalaisesta aiheesta, nämä roolit ovat varsin helposti havaittavissa. Ja kun itse on osallisena? Kaikki on muiden syytä, tietenkin, itse teen kaiken oikein!

1. Uhri - Minua sorretaan! Avuttomuus, voimattomuus, väärin kohdelluksi tuleminen ja pelastajan odottaminen, koska enhän minä nyt itse voi tälle mitään.

2. Pelastaja - Minun täytyy auttaa/vaikuttaa! Ihan sama kysytäänkö apua, asialle halutaan tehdä jotain ja vaikuttaa muiden elämään. Usein pelastaja ylläpitää ongelmaa eikä oikeasti auta juurikaan. Uhri halutaan riippuvaiseksi pelastajasta.

3. Vainooja/syyttäjä - Tämä on tuon syytä! Painostus ja uhkailu tai vaan passiivis-aggressiivinen käytös aseenaan sormi osoittaa aina johonkin toiseen. Vainooja pysyy itse ulkona asiasta ja näin kokee ylemmyyttä uhriin ja pelastajaan.

Eli kun joku valittaa jostain asiasta, paikalle saapuu pelastaja ”auttamaan” ja vainooja kritisoimaan molempia. Pelastaja väsyy ja muuttuu uhriksi ja uhri suuttuu ja muuttuu vainoojaksi. Ja sama toistetaan kunnes kenelläkään ei ole enää kivaa. Poliitikot rakastavat pelastajan ja vainoojan rooleja, tavan kansa on yleensä se uhri. Poliittiseen aatesuuntaansa vastauksen lukinneet tavan tallaajat pääsevät aiheesta kuin aiheesta draamakolmioon mukaan aina niin halutessaan.

Palataan siihen toiseen iltapaskan artikkeliin missä ihmisillä ei ole senttiäkään ylimääräistä juhlapyhien aikaan käytettäväksi. Klassinen uhritarina johon on helppo tarttua joko samaistumalla tai sitten syyttelemällä - itselläkin menee heikosti tai omaa syytä laiskat! Pelastajaa ei suoranaisesti tarjota itse jutussa, mutta kaikkihan sen tietää mikä auttaa: äänestä ensi kerralla oikein! Seuraava hallitus tuleekin olemaan mitä todennäköisimmin taas ”vasemmistolainen”, ellei EU sitä ennen pakota Suomea ottamaan heidän määräämää virkamieshallintoa tai vastaavaa.

Heeetkonen, eikös tämäkin teksti seuraa sitä samaa Karpmanin kaavaa osoittaen sormella toisia kohti? Juu, kuten sanottua että se on se normaali tapa, tosin laitetaan pieni spinni vielä tarinaan, eli ei jätetä asiaa pelkän syyttelyn tasolle vaan tarjotaan jotain märehdittävää. Ei kuitenkaan pelastusta vaan henkilökohtaisen vastuun ottamista nousten uhrin asemasta ”luojan” asemaan.

Puhutaankin siis voimaantumiskolmiosta, missä uhri vaihdetaan luojaksi, pelastaja valmentajaksi ja vainooja haastajaksi. Luoja ottaa itse vastuun itsestään ja omista tekemisistään, etsien vaihtoehtoja siitä omasta kuopasta nousemiseen. Valmentaja auttaa siinä esittämällä kysymyksiä, ei antamalla vastauksia tai tekemällä jotain toisen puolesta. Haastaja taas osoittaa tai asettaa rajoja haastaen rakentavasti luojan ajatukset.

Ei siis vastauksia vaan lisää kysymyksiä, joihin jokaisen pitää löytää se oma vastaus. Positiivista olisi jos jokainen antaisi myös muiden löytää ne omat vastaukset itse, sen sijaan että ne tungetaan pakolla toisen kurkkuun, eikö totta? Eli… Mitä on se työ jolla on merkitys ja teetkö itse mitä saarnaat? Miksi sillä työllä on merkitystä ylipäänsä? Määrittääkö työ/koulutus sen kuka sinä olet? Onko se tyhmä joka pyytää vai se joka maksaa? Kumpi on pyöreämpi vai appelsiini? Onko olemassa sellaista asiaa kuin ”reilu kilpailu”?

Ja loppuun vielä kriittinen kysymys: Onko tämä heiluri niin merkittävä, että sille kannattaa antaa lisää vauhtia?

Hyvesignaloinnista

(Juttu on alunperin julkaistu Markanmediassa)


Aina kun jotain ”isoa” sattuu ja tapahtuu jossain päin maailmaa, ihmiset sankoin joukoin julistavat tukevansa sitä sen hetkistä ”isoa juttua” laittamalla esimerkiksi lippuja ja kehyksiä somen profiilikuviinsa osoittamaan kuinka hyveellisiä he ovat - hyvesignalointia.

Eivät vain tavikset, mutta myös julkkikset ja joissain tapauksissa jopa yritykset ja yhteisöt nostavat lipun salkoon ja jakavat kuolematonta uskollisuuttaan sille seuraavalle suurelle jutulle. Ja kun hypetys menee ohi, asia unohtuu ja liput korvautuvat sillä sitä seuraavalla isolla jutulla. Jos vuoden päästä menee kysymään mille sitä oltiin niin kovasti lähettämässä hyviä viboja vuosi takaperin, veikkaisin että valtaosa ei enää sitä edes muista koska niin monta vastaavaa tapahtui sen jälkeen.

Mistä on oikein kysymys ja miksi ihmeessä näin oikein edes tehdään? Asiaa on jonkin verran tutkittu akateemisella tasolla ja sieltä suunnasta osviittaa ottaen pohditaan asiaa seuraavaksi. Linkkinä aiheeseen olkoon kuitenkin KVG: ”virtue signaling”.

Päällisin puolin hyvesignalointi on sitä oman rummun hakkaamasta: ”katsokaa kuinka hyveellinen MINÄ olen kun tuen tätä asiaa!” Osalla saattaa olla mukana ”oikea” usko siihen, että sillä lipulla tai profiilikuvalla ja kauniilla ajatuksilla sen muutaman postauksen ja tykkäyksen verran olisi jotain merkitystä, mutta siellä pohjalla on varsin monella se oma napa ensimmäisenä mielessä. Katsokaa MINUA, koska MINÄ välitän! Juutottakai…

Kaikissa näissä ”isoissa jutuissa” on kuitenkin aina kaksi selvää puolta nähtävissä: hyvät hyveelliset ja muut pahat ihmiset. Polarisaatio on taattu ja media kertoo kuinka jostain asiasta tulee olla mieltä. Olet joko puolesta tai vastaan, näin yleensä. Pieniä poikkeuksia toki on nähtävissä, kuten tämä S-kaupan Israel-boikotti osoittaa - media ei oikein tiedä kumman puolen rumpua tulisi hakata. Yhtä kaikki, se eri mieltä oleva porukka on pahoja, se oma puoli hyveellistä ja oikeamielistä sakkia. Ryhmien vahvistaminen on oleellinen osa hyvesignalointia.

Onko hyvesiganloinnissa sitten kyse puhtaasta esityksestä vaiko oikeasta ”uskollisuuden osoittamisesta” määrääkin paljon kuinka asiaa julkisesti julistava/liputtava nähdään. Eli onko se taho hyvesignaloiva NPC vaiko asialle omistautunut aktivisti. Ongelma on vaan siinä, että somessa näiden kahden erottaminen on lähes mahdoton tehtävä ja oletuksena on tyypillisesti se, että jos se toinen on asian puolesta, hänkin on lähes yhtä hyveellinen kuin itse ja kun toinen on asiasta väärää mieltä, hän on teeskentelevä mulkvisti ihan saletisti. Kun sen lipun kanssa lähtee kadulle saakka, se osoittaa ainakin jonkin asteista omistautumista asialle koska palaute saattaa tulla varsin kouriintuntuvasti päin pläsiä.

Hyvesignaalin uskottavuuteen vaikuttaa myös runsaasti sen pitkäkestoisuus. Jos se profiilikuva vaihtuu aina siihen uuteen juttuun, vähenee se ihmisen uskottavuus hyväntekijänä ylipäänsä - pitkäjänteisyys nähdään hyveenä, seuraavan ison jutun perässä juoksemista taas halveksutaan, paitsi kun sen tekee itse ja silleen tiätsä… ”oikein”. Nykypäivänä sitä liputusta ei otetaan enää kovinkaan vakavasti, mikä ei ole mikään ihme kun se lippu saattaa vaihtua viikottain.

Tekopyhyys ja sen seuraukset voivatkin tulla osalle yllätyksenä, kun sillä oman lipun heilutuksella ei saakkaan ylistystä kuin ”omilta” siinä kun muut alkavat halveksumaan itseään korottavia. Etenkin yrityksille nämä liputukset saattavat olla varsin haitallisia jos se oma vakioasiakaskunta ei olekaan niin innostunut kaikenmaailman hömpötyksistä verrattuna juuri palkattuun mainososastoon. Omaan jalkaan ampuminen on kuitenkin sallittua ja se avaa tietä uusille kilpailijoille?

Jos johonkin asiaan haluaa oikeasti vaikuttaa, siihen ei piisaa se profiilikuvan vaihto ja muutama tykkäys. Kun aihe vaihtuu useammin kuin sukat, huomiotaloudessa se muutos jää yleensä marginaaliseksi. Ilmiötä kutsutaankin lontooksi ”slacktivism”-termillä, finglishinä slaktivismi. Slack, laiskottelu väännettynä activism, aktivismi, muotoon - tämä kuvaakin hyvin nykypäivän ”someaktivisteja”.


Kolikolla on kuitenkin kaksi puolta…

Hyvesignalointi on helppo ja varsin tehokas tapa muodostaa yhteisöjä jonkin asian ympärille. Se saattaa nostaa yksittäisen ihmisen julkisuutta merkittävästi ja sen kautta avata uusia ovia ja mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Riittävän suurella joukolla mikä tahansa asia voidaan nostaa julkisuuteen jopa kansainvälisellä mittakaavalla.

Vielä jos mukana on aistittava aitous, se saa ihmiset oikeasti kuuntelemaan. Aitous yhdistettynä moneen eri ääneen saa asian kuulostamaan tärkeältäja kun kun mukana on useita eri samaan suuntaan rummuttavia tahoja, jokainen voi löytää sen oman vivahteensa johon samaistuu. Malliesimerkki tästä oli Trumpin viimeisin vaalikampanja, missä sadat vaikuttajat kykenivät yhteistyössä saamaan oranssin miehen taakse merkittävän massaliikkeen, kukin omalla tyylillään ja silti kaikki samaan päämäärään pyrkien.

Hyvesignaloijat voidaan myös nähdä moraalinvartijoina, jotka niin luovat kuin valvovat moraalisia normeja. ”Me oikeamieliset ihmiset teemme näin” ja päälle yhteinen symboli niin johan on liikkeellä voimaa. Bernays sai aikoinaan naiset tupakoimaan ja sen muuttaminen vaati melkoisen tupakoijien stigmatisoinnin ennen kuin siitä saatiin taas halveksuttavaa. Kukkahattutätien voimaa ei parane aliarvioida?

Moraalinvartijoiden läsnäolo tuo mukanaan myös vastuullisuuden teoista ja sanoista (ja tykkäyksistä). Individualistisissa yhteiskunnissa tämmöistä yleensä katsotaan kieroon, mutta yhteisön yhtenäisyyden kannalta on tärkeää, että niitä yhteisiä normeja seurataan lähes uskonnollisesti, täysin riippumatta niiden järkevyydestä. Vaclav Havelin 70-luvun lopulla kirjoittamassa kirjassa ”Power of the Powerless” asia kuvataan hyvin ja se kaupan ikkunan lappu on vaan nykypäivänä vaihtunut siihen profiilikuvan lippuun. Oikeutettua ja hyveellistä? Jokainen päätelköön itse - tehokkuutta ei voi kiistää.

…

Onko hyvesignalointi sitten hyvä vai huono juttu? Se riippuu. Se riippuu aiheesta ja keneltä kysytään. Julkinen häpäisy on vanha rangaistuskeino. Ne taustalla naruja vetelevät tahot eivät liioin koskaan joudu vastuuseen vaan syyllinen on aina se tavan tallaaja joka tekee ”väärin”.

Hyvesignalointi on siis varsin vanha ilmiö joka somen aikakaudella on saanut uudet vaatteet. Sen seuraukset voivat vaihdella yhteiskuntatasolla suuresta positiivisesta muutoksesta täyteen katastrofiin, aivan samoin kuin yksilötasollakin. Kannan ottaminen niin suuriin kuin pieniin asioihin voi johtaa ties mihin, aivan samoin kuin niistä hiljaa oleminen. Vielä kun somessa ymmärrettäsiin, että kyse on nimenomaan hyveillä signaloinnista, ei siitä että kuka osaa pilkata muita väärämielisiä parhaiten. Ehkäpä se onkin helpoin tapa huomata kuinka aidosta omistautumisesta on oikeasti kyse?

Uskonnoista

Jokaisen tulisi kyseenalaistaa aika-ajoin omia uskomuksiaan ja tarkistaa onko niistä edelleen hyötyä itselle. Hyödyllisyyden sijaan usein kuitenkin ajatellaan, että tärkeämpää olisi uskoa asioihin jotka ovat totta, mutta onko asia kuitenkaan ihan niin yksinkertainen?

Hyvänä esimerkkinä tästä hyödyllisyyden ja toden ristiriidasta ovat monet eri uskonnot. Kuten kaikissa tärkeissä tarinoissa, uskonnot yleensä vastaavat kolmeen perustavaa laatua olevaan kysymykseen: mistä me tulemme, miksi me olemme täällä ja mihin olemme matkalla? Jos se oma uskonto vastaa näihin kolmeen kysymykseen, se antaa ihmiselle selvän polun elämään. Ovatko nämä tarinat sitten totta vai, onkin aivan eri asia.

Koska en ole likikään riittävästi tutkinut itämaisia uskontoja ja uskomuksia, jätetään ne nyt ulos tarkastelusta ja tökitään näitä Abrahamilaisia uskontoja, eli kristinusko, islam ja juutalaisuus. Ja kyllä, näiden uskontojen millään tavalla kyseenalaistaminen aiheuttaa omissa piireissään eeppistä paheksuntaa. Olympiaherneitä ollaan tunkemassa kaksin käsin nenään välittömästi kun mitään osaa niistä nostetaan tikun nokkaan, koska ne ovat ihan satavarmasti suoraan ylhäältä tullutta tietoa eli kritiikin yläpuolella.

Ja ettei niitä herneitä olla tunkemassa rööriin vain ”uskovaisten” parissa, mainitaan nyt vielä että varsin moni, ei kaikki, ateisteista noudattaa täsmälleen samaa ”uskisten” tapaa uskoa siihen omaan versioonsa maailmasta. Siis sitä, että niiden omien todisteiden valossa se oma uskomus on totuus asiasta ja samalla ihan jokainen todiste sitä vastaan ohitetaan olankohautuksella. Samalla voidaan kysyä myös se ikävä kysymys tarinasta, eli mitä hyötyä on siitä, että vastaus kaikkiin kolmeen em. tärkeään kysymykseen on ”sattumaa”? Ja kyllä, tiedän ettei läheskään kaikki ateistit usko kaiken olevan vain sattumaa. Eksistentialismi, absurdismi, materialismi, pragmatismi, nihilismi ja naturalismi, näin muutaman mainitakseni, ovat kaikki erilaisia ”uskontoja” omalla tavallaan. Se, että niitä kutsutaan filosofian aatesuunniksi ei tee niistä yhtään vähemmän uskonnon kaltaisia ideologioita siinä kohden, kun se uskomus omaa omaa toimintaa.

Nähdäkseni suurin ongelma Abrahamilaisissa uskonnoissa on se, että ne kaikki uskovat siihen tiettyyn omaan kirjaan joka on kaikin puolin totta ja täten arvostelun yläpuolella. Jos siis sivuutetaan kaikki se tiedetty näiden pyhien kirjojen syntyhistoriasta niin juu, kyllähän ne antavat uskottavan tarinan josta varsin monelle on ollut hyötyä. Varsin moni on myös menettänyt henkensä sen vuoksi, että joku muu on tulkinnut näitä ”pyhiä tekstejä” oikeuttaakseen jos jonkinmoisia hirmutekoja ja sitten massat on saatu liikkeelle ne teot tekemään. Siihen nähden nämä eri filosofian aatesuunnat ovatkin varsin harmittomia, koska ne pilaavat yleensä ainoastaan sen yksilön oman elämän sen sijaan että ovat kusemassa kaikkien muidenkin muroihin.

Monelle onkin täysin absurdi ajatus, että vuosisatoja tai tuhansia sitten ihmiset olisivat voineet keksiä käyttää propagandaa oikeuttamaan jokin asia massoille. Hallitsijat ovat kautta aikojen osanneet kyllä oikeuttaa valtansa alamaisilleen ja mikäs sen parempi, jos se oma tarina sattuu vielä vastaamaan niihin suuriin kysymyksiin! Suosittelenkin lämpimästi tutustumaan näiden pyhien tekstien syntyperään muistakin lähteistä, kuin kirjoista itsestään.

Samat vahvistusharhat, valikointiharhat, dogmatismi, tietämättömyyteen ja auktoriteettin vetoamiset toki koskevat myös näitä nykyajan uskontoja kuten ”tiede” (etenkin ilmastotiede). Ne omat lähteet ja profeetat kertovat totuuden, kaikki muut valehtelevat. Huvittavaa onkin lukea kun osoittaa näitä ongelmia eri Abrahmisista uskonnoista, samalla kun itse sitten saarnaa jostain toisesta asiasta samalla kiihkolla. Tykkäsi siitä sitten tai ei, ihmiset tarvitsevat asioita mihin uskoa ja näistä muodostuu se oma maailmankuva ja usein vahvasti myös ihmisen persoona. Se, että uskoo omasta mielestään ”faktoihin” ja ”tutkittuun tietoon” ei takaa millään tavalla että uskoisi tosiasioihin. Jos nimittäin oikeasti uskoo tieteen tarjoavan vastauksen kaikkeen, pitäisi uskoa myös sen jatkuvaan muutokseen ja erehtyväisyyteen.

Aniharva vaivautuu myöskään kyseenalaistamaan uskoaan valtioon ja pyhään ”demokratiaamme”. Aivan samoin kuin ne ”uskisten” pyhät tekstit, demokratia perustuu tiettyyn tarinaan joka on muovautunut varsin uskottavaksi versioksi miksi joidenkin ihmisten on oikeutettua kertoa muille kuinka olla ja elää. Toiset nyt vaan ovat tasa-arvoisempia kuin muut, vai kuinka se meni? Jälleen sieltä historiasta kaivamalla löytää kuinka tämäkin satu on saanut alkunsa ja miten sillä oikeutetaan vaikka ja mitä. Mutta ei, älykäs moderni ihminen hylkää vanhat ”pyhät tekstit” ja käy suorittamassa kansalaisvelvollisuutensa äänestyskopissa. Tärkeä uskonnollinen rituaali joka luo yhteenkuuluvuutta, oikeutuksen omille toimille ja selityksen miksi asiat tapahtuvat kuin ne tapahtuvat. Ja tämä erosi Raamatusta… kuinka? Ai niin, korkeampi voima puuttuu ja se on korvattu byrokraateilla - huomattava parannus!

Yksilö voi kuitenkin aina muodostaa sen oman maailmankuvansa haluamallaan tavalla ja poimia kaikesta mahdollisesta ne itseä hyödyttävät osat mihin uskoo. Hunassa opetetaan että totuus on se mikä toimii, eli jokainen voi muodostaa itselleen toimivan uskomusjärjestelmän juuri kuten haluaa. Yksilötasolla homma siis pelaa hienosti ja jokainen voi luoda oman maailmansa juuri haluamallaan tavalla. Mutta yhteiskuntatasolla? Yhteinen tarina, yhteinen uskonto, se on se mikä täällä jyllää ja on aina jyllännyt - halusi sitä tai ei.

Yhteisöt, kansat… ihmiskunta, tarvitsee kuitenkin tarinan johon uskoa - yhteisen uskonnon. Onnistuneimmat tarinat ovat vastanneet niihin kolmeen kriittiseen kysymykseen: mistä me tulemme, miksi me olemme täällä ja mihin olemme matkalla? Mitään väliä sillä, onko se tarina totta vai ei, ei ole. Mitä uskottavampi ja viettelevämpi, sen tehokkaampi se tarina on ja jos se antaa uskoa tulevaan, sen pohjalta voidaan rakentaa vaikka kuinka suuri ryhmä. Tämä onkin hankala osa esimerkiksi ilmastokultissa, koska sen tarina on ”me kuollaan kaikki ihan just ja se on omaa syytämme”. Nämä tuomiopäiväkultit eivät tosin lakkaa vaikka tarina paljastuukin virheelliseksi, mutta se on taas toinen tarina.

Unohdinkohan jonkin suuren uskontokunnan joka jäi nyt loukkaantumatta? Kaippa kun vielä mainitsee konstitutionalistit, nationalistit ja liberalistit niin kenttä alkaa olla aika hyvin katettuna, eikö totta? Eikä siinä, samat ongelmat vaivaavat myös anarkisteja ja voluntaristeja jotka uskovat ihmisten olevan kykeneväisiä kantamaan vastuun itsestään. Ennenmuinoin oli täysin loogista, että jokin tai jotkin ihmistä suuremmat voimat vaikuttavat asioihin, mutta kun niitä ei pystytä mittaamaan ja kuvaamaan, ne täytyvät olla mielikuvituksen tuotetta. Aina on oltava joku mitä syyttää kun asiat menevät päin prinkkalaa?

Itse uskon, että yhtäkään vastausta ei voi satavarmasti lukita totuudeksi enkä ole siitäkään satavarma. Mikä tahansa uskonto tai uskomus tulee ongelmalliseksi vasta sitten, kun tietää (ei usko vaan tietää) olevansa parempi kuin muut siihen uskoessaan ja kaikki toisin uskovat nähdään alempiarvoisena. Ja tätä ylemmyyden tunnetta näkee aika helevetin paljon… mikä tuskin on juurikaan muuttunut?