Auktoriteeteista ja vaikutusvallasta

Usein kuvitellaan, että asiantuntija olisi siinä samalla jonkin sortin auktoriteetti, jolla on kuin ihmeen kaupalla jotain valtaa muiden ylitse. Se, että media kiikuttaa jonkun tyypin haastateltavaksi studioon ja kutsuu häntä asiantuntijaksi, ei tee hänestä kuitenkaan automaattisesti minkään asian tuntijaa, saatikka auktoriteettia johon tulisi luottaa. Ennakkoasenne ketä tahansa auktoriteettina esiintyvää hahmoa vaihteleekin melkoisesti, mutta suomalaiset ovat kuitenkin keskimäärin varsin auktoriteettiuskoista kansaa. Oli se sitten pappi, lääkäri, opettaja, poliisi, upseeri tai vastaava, tämä titteli kertoo millä kunnioituksella kyseistä henkilöä tulisi kohdella. Mutta… miksi?

Sekoitetaan tähän pohdintaan niin Rosenbergin NVC:tä kuin Grinder/Bandler kaksikon NLP:tä. Molempiin kolmikirjainjärjestelmiin jo kohtuullisesti tutustuneena (ja tässä joskus kevään aikana NLP practitioner tittelin ehkäpä seinälleen saavana), ajatus siitä, miten jokin titteli kuuluisi muka ylentää jonkin tahon on… huvittava. Ehkäpä enemmän surkuhupaisa?

Auktoriteetti, latinan ”auctoritas”, tarkoitti alunperin ”kohotettua” tai ”nostettua” henkilöä, eli jotain ”korkeassa ja arvostetussa” asemassa olevaa ihmistä. Kylän vanhin, senaatin jäsen tai kuka tahansa oman erinomaisuutensa ansiosta kunnioitettava tyyppi. Myöhemmin siihen tuli mukaan hallitun ja hallitsijan erottaminen sekä kaikenmoista korkeampien voimien siunaamaa. Yksinkertaistettuna, auktoriteetti oli joku, jolla oli valtaa - lainvoimasta, vaikutus- tai hallintovaltaa. Kuka kuoli ja teki susta kuninkaan?

Olivatko ne entisten aikojen auktoriteetit sitten ansainneet asemaansa oikeutetusti vai eivät, sitä voidaan toki myös pohtia, mutta keskitytään enemmän nykypäivän auktoriteetteihin, auktoriteettiuskoon ja siihen, tulisiko sillä tittelillä olla ylipäänsä mitään merkitystä.

Hierarkioita löytyy kaikkialta luontoa myöden, mutta ihminen on vienyt tämän aatteen vielä monta askelta pidemmälle ja jostain syystä pidetään täysin hyväksyttävänä, että kaksi hyvin samankaltaista ihmistä voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan useammassa eri hierarkisessa järjestelmässä. Vaikka toinen ei olisi huomattavasti toista ”parempi” millään fyysisellä tai henkisellä mittarilla, he saattavat olla yhteiskunnassa täysin eri tavalla arvossa. Miksi? Koska toinen on ”auktoriteetti” ja toinen ei. Ja meidän tulisi nyt sitten uskoa sen auktoriteetin sanaa sen toisen ylitse?

Täydellisessä maailmassa ne auktoriteetit olisivat oikeasti sellaisia tahoja, joita kannattaa kuunnella. Ei pakko, mutta heillä saattaa olla siinä omassa jutussaan enemmän tietoa/taitoa kuin tavan tallaajalla. On siis ihan järkevää kuunnella sitä auktoriteettia, mutta jokainen päätös on kuitenkin tehtävä itse - sitä vastuuta kun ei voi siirtää sille toiselle, ei edes auktoriteetille. Milgram tosin kokeillaan todisti, että moni on varsin halukas siirtämään myös sen vastuun toiselle, kunhan vain pitää häntä auktoriteettina. ”Tein vaan mitä käskettiin” on aina toiminut aivan loistavasti puolustuksena, eikös?

Mutta emme elä täydellisessä maailmassa, vaan kilpailulla sen paremmuuden päättävässä järjestelmässä, missä auktoriteetin asema saavutetaan mm. lompakolla, kouluvalinnalla tai duunipaikalla. Mitään erinomaisuutta ei siis tarvita, riittää että ylittää sen joskus hyvinkin matalalla olevan riman ja sitten jokin taho raapustaa paperille tittelin, joka kuin ihmeen kaupalla antaa tälle yksilölle vallan muiden yli tietyissä asioissa. Eläinkunnassa tyhmintä ei koskaan valita johtamaan, mutta ihmisillä tämmöistä rajoitetta ei juurikaan ole.

Vaikutusvaltaisia ihmisiä pidetäänkin usein auktoriteettina ja jostain syystä heidän sanaansa uskotaan, vaikka he puhuisivat aivan täyttä puppua. Vanhalla logiikalla auktoriteetilla oli vaikutusvaltaa, mutta sen vallan omaaminen ei tehnyt automaattisesti auktoriteettia. Kun tähän tilanteeseen liitetään sokea usko niihin ”ylennettyihin” tahoihin, voisi sanoa että kusessa ollaan. Yhteiskunta, jossa kenestä tahansa voidaan tehdä kynän heilautuksella auktoriteetti johon kansa sokeasti uskoo on matkalla pikajunalla helvettiin, mutta toisaalta, toimisiko se ”oikeiden” auktoriteettien johtama järjestelmä liioin? Meritokratiaan uskovien mielestä kyllä.

Elämä olikin ennen niin paljon helpompaa, kun joka ikinen tiesi niiden auktoriteettien olevan sen tavan tallaajan yläpuolella niin arvoasteikossa kuin ominaisuuksiltaan. Hehän olivat ansainneet paikkansa omalla erinomaisuudellaan, joten olisi sulaa hulluutta päästää heikompia johtamaan, eikö totta? Sitten joku pölvästi keksi sanoa, että ihmiset ovat yhdenvertaisia ja oikeutettua valtaa on joku ihmeen ”kansanvalta”, unohtaen kuitenkin kertoa sille kansalle että nämä auktoriteetit eivät muuten sitten ole enää kansanvallassa mitään ”kohotettuja” oman erinomaisuutensa vuoksi, vaan ainoastaan pitämässä piiskaa kädessä ja kansan ruodussa.

Tässä tullaankin nyky-yhteiskunnan yhteen suurimmista ongelmista. Ollaan mukamas niin tasavertaisia ja arvoisia, mutta kuitenkin osalla ihmisistä on järjettömästi enemmän vaikutusvaltaa ihan kaikkien asioihin ja laput silmillä uskotaan tahoja, joita joku kutsuu ”auktoriteetiksi”. Meritokratia, niin hieno ajatus kuin onkin, ei ole millään tavalla ”reilu” järjestelmä vaan ihmiset jotka kokevat ansaitsevansa enemmän valtaa kuin muut saavat päättää muiden puolesta asioista, jotka eivät heille kyllä millään mittarilla kuulu. Mutta hei, kunhan vaan joku auktoriteetti kertoo että tää on ihan okei, sen täytyy niin olla!

Mitään kaikille sopivaa ratkaisua ei tähän taida olla olemassa, koska joidenkin mukaan ne ”auktoriteetit” ovat oikeutettuja siihen valtaansa, siinä kun toisten mielestä olemme tasa-arvoisia ja järjestelmän olisi oltava ”reilu” ihan jokaiselle. Nämä kaksi vastakkaista näkemystä ovat kalistelleet miekkojaan jo vuosituhansia, enkä näe siihen tulevan loppua. Järjestelmä on mikä on ja suosiokilpailulla päätetään mikä pelle saa sirkusta johtaa. Kilpailua pidetään toki parhaana tapana ratkaista voittaja, mutta siinä tuppaa unohtumaan se, että silloin ne kaikki muut häviävät. Reilua ja tasa-arvoista? Ei. Oikeasti kunnioitettava taho joka ylennettiin oman erinomaisuutensa ansiosta on voittaja? Salli mun nauraa…

Kaukana ovat ne ajat kun kylän vanhin ja viisain oli se auktoriteetti, jota oikeasti kannatti kuunnella. Vaikka hänellä olikin eniten vaikutusvaltaa, hänen tehtävänsä oli käyttää sitä koko yhteisön hyödyksi. Ja kun hän niin teki, hän ansaitsi arvostuksensa ja auktoriteetin asemansa - se ei ollut mikään kynän heilautus byrokraatin toimistossa, kuten auktoriteetit lähes poikkeuksetta nykyään ovat.

Yli mistä aita on matalin

Joskus vuosikymmeniä sitten ala-asteella ollessani opettaja useasti huomautti, että ”Jukka menee yli siitä mistä aita on matalin”. Koin tämän silloin loukkaavana, koska en missään vaiheessa etsinyt matalinta kohtaa vaan porttia, josta pääsee vielä helpommalla aidan toiselle puolelle. Tämä kritiikki jäi kuitenkin vaivaamaan pitkäksi aikaa ja vasta aivan viime päivinä tähän silloiseen ärsyyntymiseeni alkoi tulla selkoa…

Usein sanotaan, että ”työskentele älykkäästi, älä kovemmin”. Kuitenkin samaan aikaan kansalle iskostetaan, että ainoastaan sillä kovalla työllä on sallittua menestyä. Sitten juhlitaan tahoja, jotka ovat päässeet huipulle saakka varsin vaivattoman näköisesti, vaikkakin takana on saattanut olla vuosien tai jopa vuosikymmenten kova uurastaminen. Kumpi se nyt sitten on, kova työ vai se portin löytäminen, joka on ihailtavaa?

Jos otettaisiin oppia luonnosta, se vähimmän vastuksen tie on se mihin luonto pyrkii. Kyllä, se saattaa tarkoittaa että kaivaudutaan läpi kiven harmaan, se kun nyt sattuu olemaan kuitenkin se vähimmän vastustuksen polku. Vesi etsii aina sen alhaisimman kohdan ja kappaleet tuppaavat muodostumaan palloksi, koska se muoto on monessa kohden se vähiten vastustava. Ei kukaan (ok, flättärit ovat asiasta eri mieltä) mene sanomaan luonnolle, että se tekee väärin ja ei noin saa tehdä, vaan se otetaan luonnon lakina ja sillä selvä.

Taisi olla Bruce Lee joka sanoi ”ole kuin vesi” (joka tekee tiensä halkeamista - tämä olisi koko lainaus savonnettuna), joka osuukin asian ytimeen. Kukaan ei väitä että se tie olisi helppo, mutta se on kuitenkin se joka vastustaa vähiten. Moni kuitenkin koettaa saada sen tiensä auki hakkaamalla päätään seinään, sen sijaan että etsisivät helpompaa reittiä. Se pään hakkaaminen seinään on toki jokaisen oikeus, niin tyhmää kuin se onkin. Toisaalta, ehkäpä se joskus on kuitenkin se tarpeellinen tapa omassa elämäntilanteessa?

Moni ongelma voidaan toki ratkaista sinnikkyydellä ja kovalla työllä. Ei ole tosin itsestäänselvää, mikä olisi se aidan matalin kohta saatikka se portti. Missä kohden onkaan se oikea aika sitten vaihtaa strategiaa tai luovuttaa? Kukaan ei taida pitää luovuttajista ja sille lannistetulle yksilölle se saattaakin olla se viimeinen naula arkkuun. Ehkä tämäkin on kuitenkin vain yhteiskuntamme tapa lyödä lyötyjä, kun epäonnistumisia pidetään halveksuttavana asiana sen sijaan, että se nähtäisiin vain jälleen yhtenä arvokkaana oppina miten jotain asiaa ei kannata tehdä?

…

Opettajan sanat säilyivätkin mielessäni aina näihin päiviin saakka, joka aiheutti sen, että asioiden kokeilu ja epäonnistumisista oppiminen unohtuivat. Ainoastaan se ”kova työ”, aidan kaahiminen korkeimmalta kohdalta oli hyväksyttävää. Jos joku ei näyttänyt luonnaavan, tehköön sitten joku muu - pitäkää tunkkinne! Ehkäpä vielä kerran, pari, ajattelin, mutta seinä nousi vastaan joka ikinen kerta kun tätä pellemaailmaa koetti ”ratkaista”. Ja siinä se olikin se ongelma, kunnes vihdoin ja viimein se upposi paksuun kallooni että ongelmaa ei taida loppuviimein ollakaan olemassa.

Ensinnäkin, reilu vuosikymmen psykologiasta propagandan kautta politiikkaan ja lopulta filosofiaan antoi aika hemmetin kovan ponnahduslaudan. Toisekseen, kaikki se aktivismiräpellys antoi ymmärryksen alhaalta ylös vaikuttamisesta. Ja kolmanneksi, kertakaikkinen loppuun palaminen pakotti katsomaan peiliin ja kysymään että mitähän vittua nyt taas. Kaikki tämä ”vastustaminen” loppuviimein vain pönkittää niitä rakenteita.

Koko järjestelmä edelleenkin etsii sitä helpointa reittiä hoitaa asiat. Helpoin reitti hallita kansaa on pelko ja helpoin keino pelotella on propaganda. Helpointa on teeskennellä demokratiaa ja ohjailla koko sirkusta rahalla, koska ahneus ja tyhmyys ovat loppumattomia luonnonvaroja ja niitä vallanhimoiset poliitikot ovat täpösen täynnä. Näiden asioiden muuttaminen vaatisi resurssit estämään kaiken sen veden pääsy alajuoksulle ja vaikka lukemattomia eri strategioita onkin vuosisatojen aikana pohdittu ja kokeiltu, niistä yksikään ei ole ollut likikään riittävä estämään tämän hulluuden etenemistä. Samoin kuin vesi joessa, pato toimii vasta kun vettä on riittävän vähän tahi pato on riittävän suuri.

No miten muka voi sanoa, että ongelmaa ei ole? Aivan kuten luonnossa, sitä vastaan voi koettaa taistella tai sitten voi rakentaa sen tupansa riittävän etäälle. Se luonto, samoin kuin tämä järjestelmä nyt vaan on - molemmat ovat muovanneet itsensä nykyiseen tilaansa aikojen saatossa ja sen näkeminen ongelmana on ikävä kyllä vain jokaisen oma näkemys. Suurin osa ihmisistä kun ei näe minkäänlaista ongelmaa, vaan he menevät massojen mukana autuaan tietämättöminä. Osa taas näkee sen ongelman nimenomaan ongelmana ja koettaa taistella sitä vastaan (kuten itsekin vuosia tein). Mutta jos sen ongelman sijaan näkee asian tilan vain vallitsevana tilana, kyeten arvioimaan omat voimansa, voi hyvillä mielin siirtyä sen tulvan edestä pois ja vain hymyillä ja vilkuttaa.

Kuitenkin kyseessä on oma uskomus sekä arvostelu, että pellemaailmamme olisi jollain tavalla negatiivinen asia. Se on mikä on, omaten aina mahdollisuuden muuttua joksikin toiseksi. Siinä voi koettaa kiivetä aidan yli haluamastaan kohdasta, tai sitten etsiä porttia ulos. Sen vastustaminen saa aikaan lähinnä vain takaiskuvaikutuksen, koska suurin osa ihmisistä ei halua tahi kykene vaihtamaan kantaansa. Ja toisaalta, miksi heidän tulisikaan vaihtaa kantaansa, onhan meillä kuitenkin valinnanvapaus?

Onkin varsin helpottunut olo kun vaihtaa näkökantansa vastustamisesta portista ulos kävelyyn. Kyllä, osa varmasti halveksuu moista päätöstä, koska vain sillä kovalla työllä on arvoa, ei sillä ymmärryksellä koska astua pois leikistä. Toki niitä turhautumisia siihen vierestäkin katsomiseen tulee aina välillä ja tulee sivallettua sanan säilällä kohti hulluutta, mutta ehkäpä siitä joskus vanhana oppisi senkin lopettamaan? Ennen kun sitä oli nuori ja tyhmä, enää vain tyhmä…

Jokaisen on kuitenkin valittava se oma tie tässä maailmassa. Kovan työn sijaan olisi ehkäpä kuitenkin suotavaa käyttää sitä järkeä hieman enemmän ja ottaa niin omien kuin muiden virheistä oppia? Luonnosta voisi myös ottaa opiksi sen, kuinka se pienikin taimi voi lohkaista suurenkin kallion ajan kanssa ja vesi voi löytää tiensä läpi sen harmaan kiven. Kumpaakaan ei kuitenkaan voi pakottaa niin tekemään, vaan kaikki tapahtuu kun on sen aika. Nyt on oma aikani ladata rauhassa pattereita ja etsiä niitä siemeniä, joita voi sitten kylvää ja jotka saattavat joku päivä sen vuoren luhistaa.

Toivottelenkin siis hyvää tulevaa Joulua ja rauhallista tulevaa vuotta. Ja niille, jotka kuvittelevat olevansa oikeutettuja valtaan muiden ylitse… tunkekaa se valta hanuriinne.

𝒥𝓊𝓀𝓀𝒶

Itsenäisyyden muistopäivä

Kyllä, wanha vitsi, itsenäisyyden muistopäivä 6.12.2024

Eikä siinäkään ole mitään uutta, että osoitetaan kuinka ”itsenäinen” Suomi todellisuudessa on - EU päättää politiikasta, NATO (ja jenkit DCA:n kautta) puolustuksesta, WEF ja kumpp poliitikkojen puheista, piakkoin WHO terveydestä, omaa valuuttaa ei ole ollut herran aikoihin ja Suomi haastaa käskystä riitaa Venäjän kanssa. Hyvin menee ja silleen, eikö totta? Kuitenkin suurelle osalle kansasta kaikki on hyvin. Meillä on maailman onnellisin kansa, paras koulujärjestelmä, luotettavin media ja paras hallitus sekä presidentti! Demokratiamme on huippuluokkaa ja kansa tulee kuulluksi päätöksenteossa, minkä lisäksi vapaa markkinataloutemme antaa kaikille mahdollisuuden menestyä (eli on oma vikasi jos et pärjää kilpailussa).

Miksi ihmeessä kansa sitten uskoo näihin kauniisiin satuihin ja ehkäpä vielä tarkemmin ajateltuna, kysymys tulisi ehkä kuitenkin muotoilla muotoon miksi ihmeessä osa EI usko näihin satuihin? Useiden ylikansallisten organisaatioden valta Suomessa on kiistämätön fakta, mikä jo yksistään tulisi riittää todisteeksi tälle ”itsenäisyyden” vitsille. Se, että koulutetut apinamme (poliitikot) saavat painaa puolueensa käskystä oikeaa nappia luulisi olevan riittävä vihje demokratian ongelmille ja leipäjonojen sekä pahoinvointialuiden tila voisivat olla vihjeitä markkinatalouden toimivuudelle. Maailman onnellisimpaan kansaan näillä kiistattomilla todisteilla ei kuitenkaan ole mitään vaikutusta, koska valtaenemmistö uskoo Yleen ja vastaaviin medioihin kuin ne olisivat suoraan Jumalan sana. Ei siis pitäisi olla millään tavalla epäselvää, miksi ihmeessä pieni joukko kansasta ei ehkä enää ihan täysin luota tähän järjestelmään?

Ennen olikin paremmin, omalla tavallaan. Suomalaisten vahvimmat motivaattorit kaikelle, eli vieraskoreus ja naapurikateus pitivät kansan ruodussa ja poliitikot teeskentelivät ulkokultaisuudellaan hyveellisiä johtajia. Näitä asioita pidettiinkin itsestäänselvyytenä, joista vain kylähullut poikkesivat. Jokainen tiesi millä tavalla ”hyvän kansalaisen” tuli esiintyä ulkopuolisille ja mikä oli se muotti, johon poliitikon täytyi sopia että kansa hänet valitsi viemään kansalaisesta tuhkatkin pesästä.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja kansa alkoi arvostamaan yksilöllisiä näkemyksiä. Yksilöllisyys ei rajoittunut vain omaan ulkopuoliseen kuvaan, vaan asioista sai olla myös sitä omaa mieltään tietyissä rajoissa. Näitä rajoja sitten määriteltiin jatkuvasti ulkoa käsin kun media kertoi miltä tämä uusi übermensch sai näyttää ja mitä ajatuksia hän sai vapaasti esittää. Nämä ns. ”Kristilliset arvot” heivattiinkin romukoppaan, koska moderni ihminen ei mihinkään taikauskoon enää lankea, jos ei lasketa ”näkymätöntä kättä” joka ratkaisee kaikki talouden ongelmat. Oli niistä arvoista mitä mieltä tahansa, niiden arvo yhteiskunnassa oli kuitenkin siinä, että ne olivat lähes kaikille yhteisiä. Ja juuri tämä yhtenäisyys oli suurena osana sitä, miksi Suomi oli varsin menestyvä maa ja kansa oli ainakin näennäisesti onnellinen. Kun päälle vielä heitettiin älykkäältä ja karismaattiselta vaikuttavia johtajia, kansa oli tyytyväinen asemaansa kun heillä kerran oli ”hyviä johtajia”.

Kansa kuitenkin halusi vapautta näistä kristillisistä kahleistaan ja sitä se saikin, vaikkakin siinä sivussa vaan vaihtoi eri kahleet ranteisiinsa. Nyt saa niin kadulla kuin somessa huutaa ihan mitä lystää ja päättäjäksi voidaan valita lähes mikä tahansa pähkähullu variksenpelätin. Kunhan vaan sen tekee oikein, eli niissä uusissa rajoissa jotka meille annetaan. Näiden rajojen rikkojia kun edelleenkin rangaistaan vähintään yhtä rankasti kuin ennenkin, ellei jopa vielä kovemmin. Yksikin väärä mielipide jopa vuosien takaa kun voidaan kaivaa esiin ja sillä kortilla naulata tyyppi ristille vääräuskoisena.

Kansalaisten ei halutakaan enää olevan suomalaisia, vaan eurooppalaisia ahkeria orjia, jotka tekevät juuri mitä käsketään. Pelolla ja vihalla hallitaan niin enemmistöä kuin sitä ”väärää mieltä” olevaa vähemmistöä, ettei kenellekään tulisi vahingossakaan mieleen haastaa itse järjestelmää vaan syyllinen löytyy aina niistä väärin äänestäneistä jotka pilaavat koko homman. Kyllä, olen osittain samaa mieltä: jokainen joka kannattaa tätä umpikieroa mallia niin äänestämällä, kuin etenkin siihen sirkukseen aktiivisesti pyrkimällä, äänestää väärin. Mutta mikä minä olen muiden puolesta päättämään mitä he haluavat?

Jokainen kun omasta mielestään tekee kaiken ”oikein”, jolloin kaikki siitä poikkeava on automaattisesti ”väärin”. Asioista on kuitenkin mahdotonta keskustella, koska se yksilöllisyys on laajennut myös sanavarastoomme. Jokainen saa määrittää sanat sillä omalla haluamallaan tavalla ja se ei siis ole millään tavalla virheellistä vaikkapa väittää edellisiä ja nykyistä hallintoa ”sosialistiseksi”, kun se sanan määritelmä täsmää siihen omaan määritelmään 100%:sti. Joka toisin väittää on automaattisesti väärässä, vaikka niillä muille ei ole harmainta hajuakaan mistä edes puhutaan. Siksi kansa tekeekin päätöksensä lähes täysin mielikuvien varassa, ymmärtämättä kuinka ne mielikuvat niin ihmisistä, puolueista kuin aatesuunnista ovat suurelta osin vain se minkä media on heidän eteensä piirtänyt. Tämä koska sitten myös niitä ei-vanhojen puolueiden kannattajia, koska myös he muodostavat kantansa mielikuvien mukaan - ne vaan on muodostettu eri lähteisiin perustuen.

Vanha malli siis omalla tavallaan toimi paremmin, kun kansalla oli vain se yksi lähde kaikelle tiedolle ja kaikki noudattivat niitä samoja sosiaalisia normeja. Jos siis ”paremmalla” tarkoitetaan hyvin rasvattua koneistoa, jossa jokainen ratas (ihminen) voidaan vaihtaa toiseen heittämällä - riittää, että pohjalla oli vaan riittävän samankaltainen koulutustaso ja yhteiskunnallinen asema niin kuka tahansa voitiin korvata toisella tarpeen vaatiessa. Yhteiskuntarauhan kannalta ja koneiston sulavuuden suunnalta katsottuna ennen oli siis selvästi paremmin ja itsenäinen Suomi puksutti samoilla kiskoilla sulavasti eteenpäin. Ei vaan puksuta enää, vaan kone yskii pahemman kerran.

Samaan muottiin puristamisella on omat merkittävät etunsa, sitä ei voida kiistää. Kun lähes kaikki noudattavat niitä yhteisiä pelisääntöjä, olivat ne sitten kirjoitettujen tai kirjoittamattomien lakien ja sääntöjen muodostamia, homma sujui sulavasti. Veikkaisin, että näiden poikkeavien rattaiden sisään ottaminen oli kuitenkin täysin tietoinen ja tahallinen teko, minkä lisäksi netti siihen päälle mahdollisti minkä tahansa idean esilletuonnin ja jopa kannatuksen merkittävän kasvun. Media edelleenkin yrittää pyristellä mukana luomassa niitä stereotyyppejä ja mielikuvia ihmisille, mutta pahoin pelkään että ne ajat ovat menneen talven lumia kun kaikilla on nykyään taskussaan portaali mihin tahansa aatemaailmaan. Ja ettei se jää epäselväksi mitä portaalilla taskussa tarkoitan, puhun siis noista älyluureista joilla voi katsoa ja kuunnella mitä tahansa.

Omalla tavallaan mikään ei kuitenkaan ole muuttunut jopa vuosituhansien aikana - osa ihmisistä johtaa, muut tekevät mitä käsketään tai itkevät ja tekevät. Uusia keinoja oikeuttaa tämä valta muiden ylitse on toki keksitty, eli enää aniharva uskoisi kuninkaan vallan olevan jonkin yliolennon tahto, vaan nykyään uskotaan vakaasti tasavallan ideaan, missä kansa valistuneena valitsee demokraattisesti johtajat itselleen. Myös tämä satu itsenäisestä Suomesta on samaa sarjaa, tosin sillä erotuksella että enää ei ne maan johtoon tarkasti valitut johtajat saa päättää enää juuri muusta, kuin että mitä lässyttävät somessa tai minkävärisen krakan tai hameen laittavat päälleen.

Oliko Suomi sitten missään kohden itsenäinen valtio? Se riippuu siitä, miten sen sanan ”itsenäisyys” määrittelee. Siksi osalle Suomi on edelleen itsenäinen valtio, toisille taas viittä vaille valmis konkurssipesä EU:lle tai jenkeille kaupattavaksi. Kansa edelleenkin on tosin olemassa ja on ollut jo … luoja tietää (jos sekään) kuinka kauan. Herrat ovat vaihtuneet, aatteet muuttuneet ja itse maaplänttimmekin vaihtanut kokoaan ja muotoaan. Kylmässä ja karussa pohjolassa asustellut kansa on kuitenkin sinnitellyt kaikesta huolimatta, rikkailta lainaamalla toiveitaan toteuttaen kuten Leevi & The Leavings lauloi. Toki ajan saatossa yksi jos toinen kansa on kadonnut maan päältä ja uusia muodostunut, joten isossa kuvassa katsottaessa koko Suomi ja suomalaiset ovat varsin merkityksettömiä. Ja sieltä herrojen suunnalta katsottaessa vain yksi orjajoukko muiden joukossa hyväksikäytettäväksi.

Tässä kohden voitaisiin siis vaan toivottaa hyvää itsenäisyyden muistopäivää ja siirtyä idioottilaatikon ääreen katsomaan, kun silmäätekevät porsastelevat kansalta varastetulla rahalla kansan hurraamana, mutta se saattaisi jättää kuvan tästä tekstistä, että ”me ollaan hävitty tää peli”, joten jatketaan vielä vähän…

…

Tämä sirkus ei tule muuttumaan utopiaksi yhdenkään aatteen, ei poliittisen järjestelmän eikä suuren messiaan saapumisella. Muuttumaan, kyllä, mutta ei välttämättä siihen suuntaan kuin kukin itse haluaisi. Se miten kukin asiat näkee, miten he kohtelevat niin itseään kuin lähimmäisiään ovat ne asiat, joihin jokainen voi vaikuttaa vaikka saman tien. Jos käyttäisimme kirahvikieltä (NVC/Marshall Rosenberg) ja oppisimme kommunikoimaan keskenämme, ottaen huomioon muiden tunteet ja tarpeet, maailmasta tulisi paljon rauhaisampi paikka olla ja elää. Todennäköisyys sille, että näin tapahtuu on kuitenkin aika tarkkaan nolla, joten kysymys ”no mitä sitten?” on aiheellinen.

Ja siihen kysymykseen jokaisen on vastattava itse. Itse käytin reilun vuosikymmenen tutkien mm. psykologiaa, propagandaa, politiikka ja filosofiaa ja kahdeksan vuotta aiheesta olen kirjoittanut, jotka kaikki tuntuivat vievän samaan johtopäätökseen. Tälle sirkukselle ei mitään voi ja asiasta on kirjoitettu vuosisatoja, mikä on johtanut isolta osin järjestelmän kehittymiseen aikakauteen sopivaksi, mutta valtarakenteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Jotkut harvat ihmiset ovat muuttuneet ja onnistuneet elämään omasta näkökulmasta paremman elämän käyttäen sitä kaikkea tietoa ja se on se suunta johon itsekin pyrin. Sen seurauksena tänne blogiin tulee ilmaantumaan enää hyvin harvoin materiaalia näistä pellemaailman isoista kuvioista ja keskitynkin enemmän omiin asioihini. Kaikesta on jo kuitenkin kirjoitettu jossain ja on jokaisen oma tehtävä etsiä sitä tietoa mitä tarvitsee, joten itse otan tämän taakan harteiltani pois koettaessani selittää omaa kantaani muille. Koska kirjoittaminen on kuitenkin aivan erinomainen tapa auttaa ajattelua, näitä hajatelmia tulee myös jatkossakin ilmestymään muiden iloksi tai sitten suruksi. Selvää kuitenkin on, että mikä tahansa asia voidaan muuttaa yhteistyöllä, joten aika näyttää miten tämä mualima etenee.

Asioita ei kuitenkaan voi edellenkään ymmärtää muiden puolesta ja jokainen tulkitsee kaiken sillä omalla tavallaan, joten jätän tämänkin tekstin tulkinnan täysin jokaisen omalle vastuulle. Turha siis kuvitella, että oma tulkintasi osuu juuri siihen, mitä missäkin kohden olen raapustellessani tarkoittanut. Jos onnistuin kuitenkin saamaan sinut, hyvä lukija, ajattelemaan näitä itsenäisesti edes hitusen lisää, pidän sitä suurena onnistumisena omalta kohdaltani.

Hyvää itsenäisyyspäivää siis toivottaen
Jukka