Usein kuvitellaan, että asiantuntija olisi siinä samalla jonkin sortin auktoriteetti, jolla on kuin ihmeen kaupalla jotain valtaa muiden ylitse. Se, että media kiikuttaa jonkun tyypin haastateltavaksi studioon ja kutsuu häntä asiantuntijaksi, ei tee hänestä kuitenkaan automaattisesti minkään asian tuntijaa, saatikka auktoriteettia johon tulisi luottaa. Ennakkoasenne ketä tahansa auktoriteettina esiintyvää hahmoa vaihteleekin melkoisesti, mutta suomalaiset ovat kuitenkin keskimäärin varsin auktoriteettiuskoista kansaa. Oli se sitten pappi, lääkäri, opettaja, poliisi, upseeri tai vastaava, tämä titteli kertoo millä kunnioituksella kyseistä henkilöä tulisi kohdella. Mutta… miksi?
Sekoitetaan tähän pohdintaan niin Rosenbergin NVC:tä kuin Grinder/Bandler kaksikon NLP:tä. Molempiin kolmikirjainjärjestelmiin jo kohtuullisesti tutustuneena (ja tässä joskus kevään aikana NLP practitioner tittelin ehkäpä seinälleen saavana), ajatus siitä, miten jokin titteli kuuluisi muka ylentää jonkin tahon on… huvittava. Ehkäpä enemmän surkuhupaisa?
Auktoriteetti, latinan ”auctoritas”, tarkoitti alunperin ”kohotettua” tai ”nostettua” henkilöä, eli jotain ”korkeassa ja arvostetussa” asemassa olevaa ihmistä. Kylän vanhin, senaatin jäsen tai kuka tahansa oman erinomaisuutensa ansiosta kunnioitettava tyyppi. Myöhemmin siihen tuli mukaan hallitun ja hallitsijan erottaminen sekä kaikenmoista korkeampien voimien siunaamaa. Yksinkertaistettuna, auktoriteetti oli joku, jolla oli valtaa - lainvoimasta, vaikutus- tai hallintovaltaa. Kuka kuoli ja teki susta kuninkaan?
Olivatko ne entisten aikojen auktoriteetit sitten ansainneet asemaansa oikeutetusti vai eivät, sitä voidaan toki myös pohtia, mutta keskitytään enemmän nykypäivän auktoriteetteihin, auktoriteettiuskoon ja siihen, tulisiko sillä tittelillä olla ylipäänsä mitään merkitystä.
Hierarkioita löytyy kaikkialta luontoa myöden, mutta ihminen on vienyt tämän aatteen vielä monta askelta pidemmälle ja jostain syystä pidetään täysin hyväksyttävänä, että kaksi hyvin samankaltaista ihmistä voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan useammassa eri hierarkisessa järjestelmässä. Vaikka toinen ei olisi huomattavasti toista ”parempi” millään fyysisellä tai henkisellä mittarilla, he saattavat olla yhteiskunnassa täysin eri tavalla arvossa. Miksi? Koska toinen on ”auktoriteetti” ja toinen ei. Ja meidän tulisi nyt sitten uskoa sen auktoriteetin sanaa sen toisen ylitse?
Täydellisessä maailmassa ne auktoriteetit olisivat oikeasti sellaisia tahoja, joita kannattaa kuunnella. Ei pakko, mutta heillä saattaa olla siinä omassa jutussaan enemmän tietoa/taitoa kuin tavan tallaajalla. On siis ihan järkevää kuunnella sitä auktoriteettia, mutta jokainen päätös on kuitenkin tehtävä itse - sitä vastuuta kun ei voi siirtää sille toiselle, ei edes auktoriteetille. Milgram tosin kokeillaan todisti, että moni on varsin halukas siirtämään myös sen vastuun toiselle, kunhan vain pitää häntä auktoriteettina. ”Tein vaan mitä käskettiin” on aina toiminut aivan loistavasti puolustuksena, eikös?
Mutta emme elä täydellisessä maailmassa, vaan kilpailulla sen paremmuuden päättävässä järjestelmässä, missä auktoriteetin asema saavutetaan mm. lompakolla, kouluvalinnalla tai duunipaikalla. Mitään erinomaisuutta ei siis tarvita, riittää että ylittää sen joskus hyvinkin matalalla olevan riman ja sitten jokin taho raapustaa paperille tittelin, joka kuin ihmeen kaupalla antaa tälle yksilölle vallan muiden yli tietyissä asioissa. Eläinkunnassa tyhmintä ei koskaan valita johtamaan, mutta ihmisillä tämmöistä rajoitetta ei juurikaan ole.
Vaikutusvaltaisia ihmisiä pidetäänkin usein auktoriteettina ja jostain syystä heidän sanaansa uskotaan, vaikka he puhuisivat aivan täyttä puppua. Vanhalla logiikalla auktoriteetilla oli vaikutusvaltaa, mutta sen vallan omaaminen ei tehnyt automaattisesti auktoriteettia. Kun tähän tilanteeseen liitetään sokea usko niihin ”ylennettyihin” tahoihin, voisi sanoa että kusessa ollaan. Yhteiskunta, jossa kenestä tahansa voidaan tehdä kynän heilautuksella auktoriteetti johon kansa sokeasti uskoo on matkalla pikajunalla helvettiin, mutta toisaalta, toimisiko se ”oikeiden” auktoriteettien johtama järjestelmä liioin? Meritokratiaan uskovien mielestä kyllä.
Elämä olikin ennen niin paljon helpompaa, kun joka ikinen tiesi niiden auktoriteettien olevan sen tavan tallaajan yläpuolella niin arvoasteikossa kuin ominaisuuksiltaan. Hehän olivat ansainneet paikkansa omalla erinomaisuudellaan, joten olisi sulaa hulluutta päästää heikompia johtamaan, eikö totta? Sitten joku pölvästi keksi sanoa, että ihmiset ovat yhdenvertaisia ja oikeutettua valtaa on joku ihmeen ”kansanvalta”, unohtaen kuitenkin kertoa sille kansalle että nämä auktoriteetit eivät muuten sitten ole enää kansanvallassa mitään ”kohotettuja” oman erinomaisuutensa vuoksi, vaan ainoastaan pitämässä piiskaa kädessä ja kansan ruodussa.
Tässä tullaankin nyky-yhteiskunnan yhteen suurimmista ongelmista. Ollaan mukamas niin tasavertaisia ja arvoisia, mutta kuitenkin osalla ihmisistä on järjettömästi enemmän vaikutusvaltaa ihan kaikkien asioihin ja laput silmillä uskotaan tahoja, joita joku kutsuu ”auktoriteetiksi”. Meritokratia, niin hieno ajatus kuin onkin, ei ole millään tavalla ”reilu” järjestelmä vaan ihmiset jotka kokevat ansaitsevansa enemmän valtaa kuin muut saavat päättää muiden puolesta asioista, jotka eivät heille kyllä millään mittarilla kuulu. Mutta hei, kunhan vaan joku auktoriteetti kertoo että tää on ihan okei, sen täytyy niin olla!
Mitään kaikille sopivaa ratkaisua ei tähän taida olla olemassa, koska joidenkin mukaan ne ”auktoriteetit” ovat oikeutettuja siihen valtaansa, siinä kun toisten mielestä olemme tasa-arvoisia ja järjestelmän olisi oltava ”reilu” ihan jokaiselle. Nämä kaksi vastakkaista näkemystä ovat kalistelleet miekkojaan jo vuosituhansia, enkä näe siihen tulevan loppua. Järjestelmä on mikä on ja suosiokilpailulla päätetään mikä pelle saa sirkusta johtaa. Kilpailua pidetään toki parhaana tapana ratkaista voittaja, mutta siinä tuppaa unohtumaan se, että silloin ne kaikki muut häviävät. Reilua ja tasa-arvoista? Ei. Oikeasti kunnioitettava taho joka ylennettiin oman erinomaisuutensa ansiosta on voittaja? Salli mun nauraa…
Kaukana ovat ne ajat kun kylän vanhin ja viisain oli se auktoriteetti, jota oikeasti kannatti kuunnella. Vaikka hänellä olikin eniten vaikutusvaltaa, hänen tehtävänsä oli käyttää sitä koko yhteisön hyödyksi. Ja kun hän niin teki, hän ansaitsi arvostuksensa ja auktoriteetin asemansa - se ei ollut mikään kynän heilautus byrokraatin toimistossa, kuten auktoriteetit lähes poikkeuksetta nykyään ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti