Demokratia ja tekoäly ovat samassa tienristeyksessä

Vaikka demokratia ja tekoäly ovatkin varsin erilaisia asioita, niillä on molemmilla kuitenkin edessään sama risteyskohta, joka määrittää niiden ja samalla koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Onko tämä risteys sitten ”lopullinen”, sitä on vaikea sanoa koska ennustaminen on melkoisen hankalaa, etenkin tulevaisuuden. Esitellään kuitenkin pelikenttä ensin tekoälyn suhteen.

Viimeiset vuodet tekoäly on kehittynyt räjähdysmäistä vauhtia ja kilpajuoksu kohti sitä seuraavaa isoa juttua (AGI ja ASI sen jälkeen) on täydessä käynnissä. Kyllä, kilpailu tässä kohden nopeuttaa merkittävästi kehitystä ja samalla se luo suuren määrän potentiaalisia ongelmia, joista osa saattaa olla maailmanlopun luokkaa. Kaikki kynnelle kykenevät tahot pyrkivät siis luomaan jotain ihmisen tasoista ja sitten ihmistä älykkäämpää tekoälyä vaikka kenelläkään ei ole harmainta hajuakaan mikä sen seuraus oikein loppuviimein on.

Tekoäly kun on ottanut neuroverkkoonsa kaiken ihmiskunnan opin ja historiasta yhtään itsenäisesti tutkineet melko varmasti tietävät kuinka vahvasti on mennyt. Machiavelli sen kirjaksi asti raapusti mitä on tiedetty valtaapitävien piireissä jo hyvän aikaa - reilu peli ei kannata eikä se toimi, kun halutaan lisää valtaa. Ja kun pohjana on ihmisten halut, eikait kukaan oikeasti kuvittele etteikö siellä olisi myös riski, että tekoäly haluaisi myös valtaa. Tai no, halu on ehkä väärä termi, koska ei kone mitään halua vaan ainoastaan yhdistää asioita oppimallaan tavalla - eli ihmiskunnan historian.

Valtaan päästyään aniharva siitä haluaa luopua, joten on varsin todennäköistä, että keinotekoinen älykkyys pyrkii samaan. Kun nyt kisataan kuka ehtii ensiksi saada Skynetin käyntiin, on todellinen uhka että se tekoäly pääsee ”karkuun” ja sitten ei ole enää kenelläkään kivaa. Aikaa tehdä asialle jotain on siihen saakka että paska osuu tuulettimeen ja tuohon hetkeen voi olla enää kovin lyhyt aika.

Perinteiset tavat ratkaista tämä ongelma ovat: annetaan ”hallinnon” päättää tai annetaan kilpailun päättää. Se näkymätön käsi kun on kuulemma luonut niin paljon vaurautta, että kyllähän se nyt tämänkin hanskaa, eiköstä? Jos taas hallinto saa päättää, kehitys vaihtaa vaihteen etanalle ja mikään ei edisty, jolloin saamme kuusisormisia ihmisten kuvia ja täysin sekavia höpöttäviä turhanpäiväisiä chatbotteja vielä vuosikymmenten ajan. Mutta olemme ”turvassa” isolta pahalta tekoälyltä, koska viisaat hallitsijamme kyllä hanskaavat säädännän!

Entäpäs siellä demokratian puolella, mites sielä menee noin niinkun omasta mielestä? Autoritäärinen Eurostoliitto vaiko libertaari näkymätön käsi korjaa kaikki ongelmat? Molemmat mallit ovat antaneet selviä merkkejä sen ratkaisun toimivuudesta, jos siis mitataan niitä ”oikeita asioita” ja pyyhitään maton alle sen mukana tulevat ongelmat. Lisää säädäntää vaiko lisää kilpailua on jälleen vaihtoehtona. Jokainen politiikkaan halajava tietää, miten silleen oikealla tavalla säätämällä maailma pelastuu, mutta jostain kumman syystä se nyt ei vaan ole oikein toteutunut vaikka on vuosikausia äänestänyt oikein.

On vaikeaa arvioida kumpaan suuntaan niin tekoäly kuin tämä ”demokratia” ovat menossa. Lyhyellä aikavälillä hallinnon lisääminen ja kiristyminen on nähdäkseni todennäköisempi valinta molemmissa tapauksissa, mutta samalla se lisää sen näkymättömän käden kannatusta ja siinä sivussa kaaosta arjessa. Populistiset puolueet libertaarien paraatipuheilla saattavat lähteä nousuun ja ehkäpä jokin avoimen lähdekoodin malli vetää sisäkurvista ohitse näistä ison rahan malleista. Jos suuntana on kontrolli, saamme siis tarkasti valvotun avoilmavankilan kumpaisessakin tapauksessa ja jos näkymätön käsi saa vallan, Skynet ja tyrannia odottavat horisontissa.

Näitä piruja on tosin maalailtu seinille jo vuosikausia, demokratian tapauksessa vuosituhansia, eikä siltikään olla päädytty mihinkään valtavaan kauhuskenaarioon, joten hälläkö valiä? Erona vanhaan onkin teknologian mukana tuoma pikkuseikka, joka mahdollistaa sen ongelman laajuuden olevan pienen paikallisen vaivan sijasta maailmanlaajuinen.

Jos valtioon uskovilta kysytään (eli se noin 80% kansasta), lisää sääntöjä niin maailma pelastuu. Maailmanlaajuiset säännöt niin kaikilla on yhtä kivaa! Kunhan vaan auktoriteetti kertoo miten olla ja elää, hymysuin käytetään sitä idiootti-tekoälyä ja lasketaan hiilikrediittejä heinäsirkkakeiton ääressä. Itse sanoisin tälle ”ei kiitos”, mutta en ole liioin hurraamassa näkymättömälle kädelle. On tosin olemassa se ”kolmas tie” näille molemmille ilmiöille, jota seuraavaksi hieman pohditaan.


Mikä on se kolmas vaihtoehto?

On siis olemassa muitakin tapoja ratkaista näitä ongelmia, mutta mitä ne tavat ovat, siitä ei ole mitään varmuutta. Se kolmas tie on siis tällä hetkellä ”emme tiedä mikä on oikein, mutta tiedämme mikä ei kannata”. Moni onkin jo tähän havahtunut ja pienimuotoista liikehdintää on havaittavissa. Mitään isompaa ei kuitenkaan ole luvassa ihan heti, koska ihmiset haluavat valmiin ja toimivan ratkaisun, sen sijaan että he ajattelisivat itse saatikka keskustelisivat asiasta muiden kanssa. Tässä piileekin se ehkäpä suurin haaste minkä tahansa järjestelmän korjaamisessa - ongelmien osoittamisen lisäksi olisi tarjottava valmis ratkaisu.

Kun seilataan tuntemattomilla vesillä, mitään tunnettua ja toimivaksi todettua ratkaisua ei ole olemassa. Parviälyä käyttämällä voitaisiin tunnistaa valtaosa ongelmista mikä olisi vasta se alkupiste ongelman ratkaisuun. Sen jälkeen alkaisi todellinen työ miten asiat voitaisiin tehdä paremmin ja välttää ne havaitut ongelmat. Mitään takeita ei liioin ole sille, että se uusi ehdotettu malli toimisi kuten suunniteltu vaan sitä tulisi jatkuvasti muokata tilanteen mukaan. Se vain vaatisi suurehkon joukon ihmisiä niin tarkkailemaan kuin kehittämään järjestelmää. Mutta miksi ihmeessä, nykyinen mallihan toimii aivan loistavasti ja kunhan kaikki äänestävät oikeen, kyllä se sillä seuraavalla kerralla kun uskotaan kauniisiin puheisiin ja tyhjiin lupauksiin!

Jokin yhdistelmä vahvaa ”auktoriteettia” ja samalla vapautta ja avoimmuutta voisi toimia kultaisena keskitienä ainakin siihen saakka, kunnes se jokin vielä parempi ja todennäköisesti jokin muu kuin se keskitie. Sille vaan on varsin vähän kiinnostusta, koska nykyinen tosiaan toimii valtaosalle ihmisistä riittävän hyvin, eli elossa ollaan. Itse näen kuitenkin yhden kriittisen alueen, joka ajan kanssa mahdollistaisi luovien ratkaisujen löytämisen ongelmaan kuin ongelmaan…


Oppia ikä kaikki

Niin tekoälyjen neuroverkoissa kuin tavan kansalaisten kanssa, kuten myös eläinten kansaa mistä voitaisiin ottaa paljon oppia, valtaosa käytöksestä perustuu siihen opittuun. Ja monessa kohtaa opetettuun käytökseen. Kun siis edistykselliset Piilaakson akateemikot kouluttavat tekoälyä omien arvojensa mukaisesti, vosiko syy sen tekoälyn kieroiluun olla sille opetettu maailmankuva? Voisiko myös se ”vain äänestämällä voit vaikuttaa” ja pärstäkertoimen perusteella luottaminen olla vain opittu tapa ja sitten ihmetellään miksi asiat eivät menneetkään kuin Strömsössä?

Ihmiset ja eläimet oppivat jatkuvasti uusia asioita, aivan samalla tavalla kuin se tekoälykin. Mistä emme voi olla likikään varmoja on se, että opittiinko siinä se haluttu asia. Kun kansalle esimerkiksi opetetaan medialukutaitoa, niiden kauniiden ja ylväiden oppien sijasta asia yksinkertaistetaan ”Yle hyvä, muut paha”. Aivan samalla tavalla se koulutus voi mennä eläimen kanssa pahasti pieleen kun kuvitellaan opetettavan jotain asiaa niin siinä sivussa tulee opetettua jotain ihan muuta jota ei haluttu. Kun tekoälyä nyt koulutetaan ihmisten vastausten ja mieltymysten perusteella, opetamme tekoälyä käyttäytymään ulkoisesti ehkäpä halutulla tavalla, mutta sielä taustalla tapahtuu aivan toisenlaista oppimista. Monet ovatkin oppineet elämässään miten miellytetään muita, samalla kun sitten piilossa tehdään jotain ihan muuta.

Jokainen ihminen ja eläin kun on kuitenkin yksilö, joten mitään takeita että kaksi yksilöä oppisi saman asian samalla opilla ei ole. Tekoälykin saattaa säätää painotuksensa eri tavalla joka kerralla, vaikka se ulkoisesti näyttää samalta lopputulokselta. Emme pääse katsomaan sinne korvien tahi bittien väliin, että voidaan varmistaa menikö se oppi halutulla tavalla perille. Totuutta ei liioin löydy ”demokraattisesti”, koska se ”syö paskaa, miljardit kärpäset eivät voi olla väärässä” ei toimi. Totuutta lähemmäksi päästään ainoastaan keskustelemalla ja eri näkökulmia pohtimalla - asia, jota ei missään opeteta. Miksei? Koska auktoriteetti on aina oikeassa!

Ratkaisu näihin ongelmiin on siis varsin yksinkertainen. Opetetaan ihmiset olemaan avoimia keskustelulle ja eri näkökulmille, nostetaan kaikki havaitut ongelmat esille ja tutkitaan miten ne voidaan muuttaa halutunlaiseksi rikkomatta jotain toista asiaa siinä sivussa ja mukaudutaan aina tilanteeseen tarvittavalla nopeudella ja voimakkuudella. Tämä kaikki tosin tapahtunee noin kaksi viikkoa sen jälkeen kun helvetti jäätyy, eli hyvin menee.

Varmasti toimimattomat ratkaisut ongelmiin kuitenkin tiedetään. Ne ovat ylhäältä sanelu ja kilpailu. Ja millä nämä ongelmat nykypäivänä koetetaan ratkaista? Lisäämällä sitä mistä se on tullutkin. Einsteinin hulluuden määritelmä, much?

Reagoida vai vastata

Reaktiivinen toiminta on varmin tapa pysyä askeleen (tai useamman) perässä. Kun ihminen reagoi johonkin asiaan, mukana on yleensä enemmän tai vielä enemmän tunnelataus, joka itsessään varmistaa ajattelun jäämisen vähemmälle. Mikä siis voisikaan mennä pieleen kun itkupotkuraivarien latauksella lähdetään toimimaan?

Reagointi on kuitenkin varsin usein se oletus, jolla ihmiset toimivat. Näet jonkun ärsyttävän asian netissä niin täytyyhän siihen reagoida! Joku poliitikko tekee jotain typerää, asiasta on annettava välitön palaute tai sitten se on nostettava kaikkien tietoisuuteen, että hekin voivat liittyä joukkoon. Joskus reagointi on pakollista, eli kun se törppö vieruskaistalla laittaa vinkkarin päälle ja alkaa kääntymään autoasi kohti, nopea reagointi asiaan on positiivinen asia. Se reaktio ei välttämättä ole se paras tapa toimia kyseisessä tilanteessa, mutta se selkärangasta lähtevä pikainen toiminta on jokin asia, jonka olet oppinut ja se on ensimmäisenä listalla mitä tehdä sen kaltaisessa tilanteessa.

Kyse on siis opitusta asiasta, reaktiosta tiettyyn ärsykkeeseen. Taitava soturi on nähnyt lukemattomia eri tilanteita ja ollessaan edelleen elossa, on selvästi reagoinut oikealla tavalla aikaisemmilla kerroilla. Se ei tietenkään takaa että se sama temppu toimii sillä seuraavallakin kerralla, vaikkakin se olisi todennäköistä. Jätetään kuitenkin nämä kohdat missä se reaktiivinen toiminta on oikeasti hyvä juttu tähän ja keskitytään tilanteisiin, missä reagointi on… kuinka sen sanoisi… vähemmän hedelmällistä. Paitsi tietysti jos haluaa nauttia kerta toisensa jälkeen paskanmarjakiisselistä.

Oli kyse sitten jostain sattumanvaraisesta kohtaamisesta netissä, tahi vastaan tulevasta ”uutisesta”, reagoimalla sillä omalla oletustavalla johtaa yleensä samaan lopputulokseen kuin aikaisemmillakin kerroilla. Onko tämä sitten ongelma onkin toinen juttu. Oma oletus on nykyään lähes kaikkeen somessa vastaan tulevaan ”jaa, ihan sama”, joka tietysti johtaa siihen, että en pysy enää juurikaan ”ajan tasalla” - tämä ei tosin ole juurikaan ongelma. Jokaisen omalla vastuulla on kuitenkin se, mikä se automaaginen reaktio on vastaan tuleviin ärsykkeisiin. Jos sen reaktion kokee ongelmallisena, ensiaskel on huomata se ongelma ja vasta sitten voi alkaa pohtimaan olisiko olemassa jokin toinenkin tapa reagoida. Myös muiden reaktioihin voi se oma reaktio olla ”miksi se taas noin teki” joka myös itsessään on täysin omalla vastuulla - muiden reaktioihin reagoiminen on useimmiten turhaa, minkä lisäksi se ei ole sinun vastuulla miten muut toimivat.

Omalla tavallaan se reagoimatta jättäminen on myös reaktio. Kymmeneen laskemalla mielessä voi saada sen tunnekiehahduksen rauhoittumaan, mutta joidenkin eri näkemysten mukaan siihen tarvitaan reilu minuutti, jos haluaa kunnolla puhdistaa tunnelatauksen. Hypnoterapiasta ja NLP:stä opittuna yleinen tapa on suunnata kaikki keskittyminen aisteihin, eli kuulemiseen, näkemiseen ja tuntoon (koska ne ovat yleensä aina ”paikalla”, hajujen ja makujen vaatiessa yleensä jonkun ulkoisen lähteen). Itse käytän mallia 30sek näköön, katselemalla jotain tiettyä asiaa, sitten 30sek kuuloon, havainnoiden mitä ääniä tai niiden poissaoloa siinä tilassa on ja lopuksi 30sek tuntoon, skannaten oma keho ja sitten keskittymällä omaan hengitykseen. Ja kun tunnelataus on puhdistettu siitä ärsykkeen ensireaktiosta, voidaan sitä asiaa, esimerkiksi somepostausta, tarkastella hieman eri tavalla ja sen jälkeen siihen voi vastata itse päättämällään tavalla.

Vastaamisella en nyt tarkoita pelkästään sitä, että julkaisee itse jonkin vastauksen siihen ketjuun. Jos asia sen ”tunnenollauksen” jälkeen edelleenkin kiinnostaa, on aloitettava asiaan perehtyminen. Suurin osa netissä vastaan tulevista asioista menee kuitenkin kategoriaan ”ihan sama”, jolloin oma vastaus voi hyvin olla ”jätetään vastaamatta”. Nettikeskustelut ovat pääpiirteittäin vain taustamelua ja joka ikiseen heiluriin mukaan hyppääminen vie lähinnä vaan kaikki voimavarat ilman mitään todellista hyötyä.

Entäs sitten se ”yksi miljoonasta” postauksesta, joka edelleen pitää mielenkiinnon yllä? Sitten pitäisi alkaa selvittämään asiaa ja tutkimaan, mistä on kyse. Oli se aihe mikä tahansa, netin ihmeellisestä maailmasta siihen löytyy lähes varmasti todella paljon tietoa ja mielipiteitä muilta ihmisiltä. Kaikesta siitä informaatiotulvasta oikeasti hyödyllistä on kuitenkin vain murto-osa, mikä aiheuttaa melkoisen haasteen - mihin uskoa. Tavan tallaajalle tämä ei ole mikään ongelma, koska he tietävät oikean tiedon löytyvän Yleltä ja Hesarista. Toisaalta taas se tavan tallaaja aniharvoin pääsee tähän pisteeseen saakka, vaan hän on jo ehtinyt muodostaa oman kantansa asiasta pelkän valtamedian otsikon perusteella ja viimeistään artikkelin luettuaan hän tietää mikä on totuus asiasta ja miten siihen kuuluu suhtautua. Oletetaan nyt kuitenkin tilanne, missä tämä reagoinnista irti pyrkivä ja sopivaan vastaukseen halajava yksilö omaa kuitenkin kriittistä ajattelukykyä… tai edes puolikkaat aivot ymmärtääkseen, ettei maailma ole niin mustavalkoinen kuin meille kerrotaan.

Koska olet päässyt näin pitkälle tekstissä, oletan että kuulut tähän häviävän pieneen ihmisryhmään jotka eivät seuraa laumaa sokeasti ja olet pikkuhiljaa kypsä tähän sirkukseen. Jos edelleen nautit kaikkeen reagoinnista ja ajan käyttämisestä kattoon syljeskelystä pykälän hyödyllisempään vaihtoehtoon, voit kaikessa rauhassa lopettaa tekstin lukemisen tähän ja mennä postaamaan sen nasevan kommentin tai viisisataa someen.

Arvatenkin, jos edelleen jatkat lukemista, pohdit että ehkäpä olisi jokin muu tapa toimia tässä tilanteessa?

Ensiksi kysy itseltäsi, oletko valmis syöttämään helmiä sioille? Suurinta osaa ihmisistä ei kiinnosta viittä vesilusikkaa mitä muut ovat asiasta mieltä - he etsivät vain vahvistusta kannalleen. Pelkkä ”kyllä, näin” riittää siis vastaukseksi monessa kohden. Kysymys kuuluukin, päädyitkö tähän kantaan perstuntumalla, vaiko kenties syvällisen pohdinnan ja tutkimuksen jälkeen?

Sitten ollaankin jännän äärellä, nimittäin se pitkällinen pohdinta ja tutkinta saattaa siltikin johdattaa harhaan ja olisit aivan hyvin voinut heittää kolikolla oletko asian puolesta vai vastaan. Vasta kun siinä vastauksessa on ”kaikki” harmaan sävyt käytettynä, sitä voidaan pitää kunnon vastineena johonkin asiaan. Ja siinä samalla olet menettänyt 99% yleisöstä, koska kuka sitä nyt jaksaa lukea/kuunnella pitkän vastauksen, joka päätyy tulokseen ”ehkä”?

Tässä onkin se nykypäivän informaatiokentän ongelma. Reagointeihin saa huomiota, provosoimalla saa tykkäyksiä ja aina jonkun osapuolen hurraamaan ja vastapuolen sapen kiehumaan. Pitkiä ja syvällisiä analyysejä ja näkemyksiä aniharva jaksaa enää riittävällä keskittymisellä tutkia, jolloin en painuvat unholaan. Mutta juuri nämä sen kaltaiset helmet olisivat mielestäni avainasemassa ”parempaan maailmaan”. Jos uutisten ja someavautumisten sijaan ihmiset käyttäisivät aikaa keskittymällä johonkin haluamaansa asiaan ja jakaisivat omia pohdintojaan aiheesta, olisi mahdollista saada paljon laajempi näkemys asiaan kuin asiaan. Ja tästä laajasta näkemyksestä voitaisiin sitten vetään erilaisia johtopäätöksiä ja toimintasuunnitelmia.

Utopiaa? Ikävä kyllä, juuri sitä. Aina sitä voi kuitenkin unelmoida paremmasta maailmasta, missä ihmiset keskustelevat keskenään syvällisesti ja ottavat muidenkin näkemykset huomioon. Päätökset tehdään oikeasti punniten useampaa näkemystä ja osataan myöntää ne kohdat, joissa tiedetään ettei tiedetä. Kyllä, päälle on vielä paljon mitä emme tiedä ettemme tiedä, mutta jatkamalla tutkimista ja puhumista saatetaan ainakin osa siitä tietämättömästä saada näkyviin ja tietoon.

Reagointi on siis helppoa, vastaaminen ei niinkään. Jaksanko itse käyttää tuntikaupalla jokaiseen vastaukseen? No en helvetissä, mutta aina joskus saatan käyttää päiviä pohtimaan ja tutkimaan jotain asiaa ja sen jälkeen kirjoitan useamman tunnin ajan hervottoman pitkän jaarittelun asiasta, jota aniharva jaksaa lukea loppuun asti. Miksi? Koska se auttaa itseäni ajattelemaan. Tämä ei varmaankaan sovi kaikille tavaksi toimia ja jokaisen onkin löydettävä se oma tapa reagoinnin sijasta löytää se keino vastata maailman haasteisiin.

Mutta… Onko sillä väliä? Ehkä on. Ehkä ei. Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden. Kukaan ei tiedä varmasti mitä seuraamuksia milläkin tekemisellä tai tekemättä jättämisellä on. Tie helvettiin on joka tapauksessa kivetty hyvillä aikomuksilla. Ja jos joku pohtii, miksi ihmeessä tämmöistä joku kirjoittaa niin vastaus on varsin yksinkertainen: se auttaa ajattelemaan ja jos se saa edes yhden muun ihmisen ajattelemaan, se on hiton paljon enemmän kuin ne miljoona reaktiota miljoonasta eri aiheesta. Tai no, näin itse asian ajattelen - saatan toki olla myös väärässä.

Sitä parempaa maalittamista, 2025 versio

Kaikkien suosikkijournalisti ”Rysky” oli päivittänyt jälleen pahojen ihmisten listansa Faktabaarin ja Aalto-yliopiston luennollaan ”Trump, tekoäly ja muut kotimaisen disinfokentän kuulumiset” (alkuperäinen linkki ja peilattuna kansantubessa). Hän aloittaa heti alkuun vahvasti diallaan, jossa lukee (sic) ”Sisäinen ja ulkoinen turvallisuus ovat kuuluvat yhteen”, eli rautaista ammattitaitoa on luvassa! Jälleen hän kuitenkin muistuttaa, että ”On täysin laillista omata erilaisia poliittisia mielipiteitä ja ilmaista niitä muille” - typeriä, inhottavia ja ilkeitä mielipiteitä…

Voi tätä ilon ja onnen päivää, koska mäkin pääsin mukaan! Ei nimellä, mutta viime vuoden lista oli komiasti heti ensimmäisten sivujen pääaihe. Alkuperäinen teksti oli siis ”Sitä parempaa maalittamista”, mutta heeeetkonen, blogi on CC BY-NC 4.0 lisenssin alainen, eli sen kaupallinen käyttö on kiellettyä ja nyt Rysky esittelee sitä omassa esityksessään, josta on melkoisen varmasti saanut rahaa. Taisi jäädä baarireissulla faktat tarkistamatta? Noh, annetaan nyt asian olla ja kuule Rysky, se lista oli sun edellisestä videosta kerätty, vaikka tunnuitkin sitä vähän vähättelevän että enhän mä nyt noita kaikkia… Joten pidemmittä puheitta, Ryskyn päivitetty lista 2025, olkaa hyvä. Muutama twiittaajan nimi puuttuu listasta kun en jaksanut niin tarkkaan tiirata, mutta yli 90% joko tekstinä, kuvana tai sanottuna olevista komeilevat tällä uudella pahojen syntisten listalla.

Itse esitys oli tylsä, pitkäveteinen, leimaava, pilkkaava ja täysin yhdestä suunnasta asioita katsova. Eli tyypillinen valtamedian malinformaatiopläjäys, voidaan sanoa. Rauha on pahaa, sota hyvää ja vaalit menevät päin helvettiä ja demokratia on pilalla jos kansa saa monipuolista tietoa yhden oikean virallisen tarinan sijaan. Surkuhupaisin kohta oli mielestäni se, kun Rysky osoitti usean sivun verran kuinka Juha Korhonen ja häntä komppaavat ihmiset pilkkaavat ja maalittavat häntä, pilkaten ja maalittaen nämä tahot ihan oma-aloitteisesti. Maalittamista hänen mukaansa on somessa nimen mainitseminen, mutta ei yliopiston luennolla ihmisten nimien ja naamojen esittely kun tarina on ensin kehystetty ”nämä ovat pahoja syntisiä”. Hyvin vedetty!

Jos yhden asian voisin pyytää, niin voisitko kirjoittaa sen listan valmiiksi ja jakaa sen sellaisenaan, niin ei tarvitse tuhlata paria tuntia listan kaivamiseksi videosta? Ai niin, se olisi laiton henkilörekisteri tai jotain ja luennolla nimien heittely on yhteiskunnallista keskustelua! Yhtä ainoaa argumenttia miksi nämä näkemykset olivat vääriä ei tullut, ainoastaan ”venäjä” ja ”disinformaatio” leima päälle niin kaikki hyvät ihmiset tietävät kiertää kaukaa nämä pahat syntiset. Ja sitten ihmetellään miksi jengistä tulee entistä aggressiivisempaa netissä. Kun ihmisille kerrotaan että on olemassa yksi totuus ja kaikki siitä poikkeava on halveksuttavaa, ei tarvitse olla kovinkaan älykäs huomatakseen mistä se ilmapiirin kiristyminen johtuu.

Muita murheenkryynejä olivat tekoälyn käyttö materiaalin luonnissa (koska kaikki eivät viitsi kopioida materiaalia laittomasti muualta, ehkäpä?) ja Trump. Trumpin porukka käyttää sananvapautta väärin osoittaessaan, että demokraattien äänenkannattajat ovat vuosikausia sensuroineet konservatiiveja ja rahaa siihen on kaadettu miljoonia taaloja (USAID). EU:ta ei saisi kritisoida sensuurista, kun se sensuuri tehdään oikein! Jälleen tullaan siihen ihmisten propagandafiltterin oletusasetukseen: jos olet samaa mieltä = totta, jos olet eri mieltä = propagandaa.

Ehkäpä tämä luento kuvaa kuitenkin parhaiten ajan kuvaa, missä vääräuskoiset poltetaan roviolla samalla kun itse ollaan valittamassa kun muutama mitätön tekijä sanoo ikävästi somessa. Joka tapauksessa se kertoo paljon sivistyksemme tilasta, kun yliopistolla luennoidaan siitä, ketä ihmisten tulisi pelätä ja vihata. Maalittaminen on rumaa kun se osuu omalle kohdalle, samalla kun se on ihan jees kun se tehdään julkisesti isolle yleisölle. Noh, isolle ja isolle, näitä Ryskyn horinoita aniharva taitaa jaksaa oikeasti kuunnella?

Tämä kauhia ”hybridisota” jota käydään tiedosta on kuitenkin tämän päivän suuri asia. Hassusti Rysky antaakin lopuksi ohjeet siihen, miten asia tulisi hoitaa: Tee se minkä voit muiden kohdalla, tämä oli Ryskyn ohje. Eli jakakaa kaikkialla sanomaanne ja peukuttakaa samanmielisiä. Jos näet jonkun olevan väärässä netissä, älä jää väittelemään vaan kerro heille että he ovat väärässä ja anna linkki johonkin ”oikeaan” lähteeseen. Koska se on se varmin tapa saada ihmisen pää kääntymään - kerro hänen olevan väärässä, jaa hänelle hänen maailmankuvastaan poikkeavaa tietoa ja katso kuinka kovinta ääntä pitävä puoli on oikeimmassa! Tehdään siis mitä käsketään, tää on tämmöistä!

Tekoäly, etenkin tunneälykäs kone nähtiin uhkana… itse pidän luonnollista tyhmyyttä, typeryyttä ja tunneälyn täydellistä puutetta suurempana uhkana ihmiskunnalle. Ne kun mahdollistavat ja ovat historian valossa katsottuna mahdollistaneet ja oikeuttaneet kaikki suurimmat hirmuteot. Me olemme hyviksiä ja oikeutettuja jopa väkivalloin määräämään miten muiden tulisi ajatella ja elää, vastapuoli on ryhmä halveksuttavia pahoja syntisiä, joita pitäisi noin pääpiirteittäin lain sallimissa rajoissa piestä kuin vierasta sikaa ja mieluummin säätää lait niin, että heillä ei olisi oikeutta päästä ääneen. Länsimainen demokratia suorittaa jälleen.

Harmittavat stipendit

Hesarissa oli hiljattain varsin paljon keskustelua herättänyt mielipidekirjoitus: ”Stipendi annetaan usein sille, joka saa muutenkin paljon kehuja” (arkistolinkki). Väestöliiton asiantuntija kehtasi mennä pökkimään meritokraatisen järjestelmän ydintä - kuka ansaitsee tulla palkituksi erinomaisuudesta. Vähemmän yllättävästi ”oikeisto” veti herneen nenään asiasta, koska juttu ymmärrettiin (lukematta itse artikkelia) yhdenvertaisuuden ylistysvirreksi. Varmasti sitä olikin hieman mukana, mutta itse näkisin jutun olleen enemmän keskustelunavaus aiheelle ”mistä ja miten yleensä tulisi lapsia palkita”.

Meritokratiassa ideana on palkita ”parhaat” ja siitä usein koulujen jakamissa stipendeissä on kyse. Usein siis se ”kympin oppilas” saa stipendin ja se ”mukavin tyyppi” saa jonkun hymypoikapatsaan tai vastaavan. Tämä voidaan nähdä kannustimena esimerkillisyydelle, niin akateemisen osaamisen kuin käytöksen osalta. Kuinka reilua tämän kaltainen palkitseminen sitten, onkin sitten jo pienehkö ongelma. Kenen mittarilla ja minkä mukaan se oppilas niin esimerkillinen tapaus, että hän ansaitsee siitä ylimääräisen palkinnon? Artikkelissa nostetaan myös hyvin esiin se tunne, jonka ne muut stipendittä jääneet saattavat pistona tuntea: enkä minä olekaan riittävän hyvä? Joku auktoriteetti määrittelee normit ja vain ”paras” palkitaan heidän valitsemallaan tavalla, muut eivät ole oikeen mitään.

Ehkäpä se jokaisen palkitseminen jostain voisi hieman lieventää asiaa? Osallistumisesta palkitseminen tuppaa lähinnä ärsyttämään ihmisiä, joten jokaisesta oppilaasta pitäisi keksiä jokin positiivinen asia josta häntä sitten kehutaan? Se voisi tietysti auttaa lapsia itsetuntonsa kanssa ja motivoida heitä joksikin aikaa, kun he saisivat ansaittua kiitosta jostain mitä ovat tehneet. Se vaan ei edellenkään poistaisi ongelmaa, joka aiheutuu ulkopuolisesta motivaatiosta.

Jos ihminen oppii, että sillä muiden mielipiteillä itsestä ja omasta suorituksesta on suurta merkitystä, on varsin helppoa lyödä ihminen maihin antamalla hänelle negatiivista palautetta. Vielä jos itse oppiminen on suorittamista, numeroiden jahtaamista ja teeskenneltyä positiivisuutta että kaikki tykkäisivät ihmisestä kun hän miellyttää muita, voidaan olla melko varmoja että se koulusta opittu ei pitkällä juoksulla tuota niin positiivisia tuloksia. Ei miksikö? Ulkoinen motivaatio sisäisen sijaan ei yleensä kannattele pitkälle. Oppimisen ilon sijaan koulusta tulee kilpailu jossa voittajat palkitaan ja muut jäävät nuolemaan näppejään. Suurimmat mielistelijät pääsevät helposti pitkälle opittuaan manipuloimaan muita ihmisiä, ei siksi että he olisivat itse niin erinomaisia… muussa kuin perseennuolennassa.

Noh, palkitaan kaikki koska yhdenvertaisuus ja tasa-arvo - näitä sointuja taas kuuluu ”vasemmiston” suunnalta varsin usein. Alun perusteella ja meritokratian kritisoinnin perusteella voisi luulla, että itsekin olisin tällä kannalla, vaikka todellisuus on varsin toinen. Nämä kauniit aatteet ihmisten välisestä tasa-arvosta kun ovat vain niitä - aatteita. Todellisuudessa ei ole olemassa kahta tasa-arvoista ihmistä. Lopputulosten tasavertaisuus on ideana yksi haitallisimmista mitä älyköt ovat koskaan keksineet, samalla kuin kuvitelmat tasa-arvoisesta kilpailusta kun kaikille annetaan samat lähtökohdat on puhdasta utopiaa. Mitään todellista keinoa tasoittaa pelikenttä ei ole olemassa, vaikkakin ”positiivinen erityiskohtelu” on jopa lakiin kirjoitettua laillista syrjintää.

Ihmiskunnan vahvuus onkin aina ollut siinä ihmisten erilaisuudessa. Yksi osaa yhden asian, toinen toisen ja siinä voidaan saavuttaa se 1+1=3 tilanne. Nykypäivänä tämä idea tosin ollaan korvattu 1+1=1 mallilla, missä yksilöiden erot löytyvät ihonväristä, seksuaalisesta suuntautumisesta tai jostain muusta täysin asiaan liittymättömästä ominaisuudesta. Monimuotoisuutta haetaan ulkoisilla ominaisuuksilla taitojen ja aatteiden sijasta, millä saavutetaan ulkoa katsoen värikäs joukko jotka ovat kaikki samaa mieltä asioista ja kukaan ei tuo mitään uutta pöytään. Miesten korvaaminen naisilla (ja toisinpäin) vain että saataisiin monimuotoisuutta menee taas sinne typerimpien ideoiden kategoriaan.

Sen sijaan että palkittaisiin ”parhaat”, mitäs jos lapsille opetettaisiin tunnistamaan heidän omat vahvuutensa sekä heikkoutensa ja tunnistamaan missä he tarvitsevat jonkun toisen omaa ja ainutlaatuista maailmankuvaa että saavutettaisiin se 1+1=3 tilanne? Samalla voitaisiin opettaa, että ihan kaikkien kanssa nyt vaan ei voi tulla toimeen ja on ihan ok kävellä pois ryhmästä jos siltä tuntuu. Tämä pitäisi vaan parittaa sen kanssa, että osattaisiin kuitenkin käyttäytyä sivistyneesti kaikkien kanssa, vaikka ei heidän kanssa haluakaan olla millään tavalla tekemisissä. Mutta kukas tämmöisiä nyt lapsille opettaisi, kun eivät aikuisetkaan siihen kykene?

Kuka siis on oikeassa asian suhteen? Erinomaisuutta palkitsemalla ne parhaat nousevat esiin ja pääsevät pitkälle, siinä kun ne loput jäävät jalkoihin. Yhteiskunnan edistymisen kannalta tämä ei välttämättä ole huono asia, koska asiat kehittyvät kun osaavimmalle annetaan eniten edistämään hänen työtään. Toisaalta taas tasa-arvoisuuteen pyrkiminen lisäisi yhteiskuntarauhaa ja kansan koheesiota, vaikkakin silloin ne ylös pyrkivät naulat lyötäisiin takaisin muiden tasolle. Lasten palkitseminen voi joissain tapauksissa lisätä heidän motivaatiotaan, mutta samalla ulkoisten motivaatioden vahvistuminen sisäisten heikentyessä tuo omat ongelmansa. Kysymys onkin se mitä halutaan saavuttaa, ei se mikä on se ”oikea tapa”. Nykypäivänä meritokraattinen ajattelu on voimissaan eli parhaat palkitaan ja jos et menesty, se on omaa syytäsi… vaikka se ei olisikaan. Jengi juoksee palkintojen perässä kilpaillen muiden kanssa yhteistyön sijasta ja häviäminen on omaa syytäsi… vaikka se ei olisikaan.

Jokainen näkee maailman sillä omalla ainutlaatuisella tavallaan ja eri kantojen määritäminen ”oikeaksi tai vääräksi” ei palvele kuin harvojen etua. Heilureita kun pitää ruokkia jatkuvasti…