Aikoinaan irtolaislaki kielsi ”lorvimisen” mutta media on nostanut työn välttelyn vuosien saatossa useaan kertaan mediaseksikkääksi aiheeksi. Osa kannattaa ”ideologista työttömyyttä”, siinä kun joillekin se vaikuttaa olevan lähes pakkotyöllä rangaistava rikos. Otetaan jutun juoneksi pari aiheeseen liittyvää iltapaskan artikkelia arkiston kautta linkattuna: ”Työstä kieltäytyminen vasemmistoliiton joulumyyjäisten keskiössä – Näin Pontus Purokuru perustelee” ja ”Sirpalle on edessä kaikkien aikojen vaikein joulu – Tylyt terveiset päättäjille”. Toinen siis suoraan aiheeseen liittyen, toisen yhteys selviää hetken kuluttua.
Jos et nykypäivänä pärjää, se on oma vika. Tämä on varsin yleinen asenne kapitalistisessa mallissa, joka kuulemma näkymättömän kätensä ansiosta korjaa ihan kaikki yhteiskunnan ongelmat. Tämä perustuu usein ajatukseen, että olet ansainnut kaiken sen minkä omalla työlläsi olet saavuttanut… mikä nyt ei ihan pidä paikkaansa ja josta tarkemmin yritin selittää tässä toisessa artikkelissa. Toisaalta taas yhä kasvava joukko ihmisiä näkee työnteon ikävänä tai haitallisena asiana, mitä se usein onkin, mutta sitä työntekoa kuitenkin pidetään korkeassa arvossa ja merkityksellisenä asiana ihmisille. Moni määritteleekin itsensä työn kautta, sen koulutodistuksessa olevan tittelin lisäksi. Ja jos joku kehtaa kyseenalaistaa identiteettiäsi, sehän on ihan kauhiaa!
Työn arvostuksen mittari on yleensä palkka, joka osoittaa varsin karulla tavalla kuinka puheet ”tärkeistä” töistä ja ”turhista/haitallisista” töistä menevät usein päälaelleen. Maanviljelijöitä, sairaanhoitajia ja putki/sähkö/raksa/mitälie-duunareita puheissa kyllä arvostetaan ja palkka hipoo alarajaa. Hyvinvointialueen johtajat, poliitikot ja korkeat virkamiehet pankkiirien kanssa taas vetävät jäätävät määrät hilloa tekemättä oikeastaan yhtään mitään muuta, kuin käskyttävät muita ihmisiä tekemään jotain (tai lainaavat rahaa joka luodaan tyhjästä). Ihmisille kerrotaan, että pitäisi kouluttautua korkealle että saa arvostusta ja hilloa, minkä ansiosta Suomi onkin yksi korkeimmin koulutetuista maista jossa maisterit saavat pakata hyllyjä kaupassa kun muuta duunia ei löydy. Meritokratiaa parhaimmillaan, voisi sanoa. Toki aina voi olla työttömänä, kun sillä kerran tienaa usein enemmän kuin tekemällä sitä ”paskaa duunia”. Karvan verran ristiriitainen järjestelmä, sanoisin.
Selitys sille, miksi tämä järjestelmä on näin päälaellaan voidaan kuitenkin mielestäni yksinkertaistaa muutamaan kriittiseen ja samalla nykyideologioilla muuttumattomaan asiaan. Kilpailu ja materialismi ovat tappava yhdistelmä ja nykyinen neoliberalistinen ideologia (kilpailu hoitaa kaiken) ajaa ”eliitin ylituotannon” ansiosta koko järjestelmän kohti seuraavaa katastrofia muutamassa vuosikymmenessä, ellei aikaisemminkin. Kun tähän yhdistetään ihmisten tahallinen harhaanjohtaminen ja napit vastakkain ajaminen, mikä voisikaan mennä pieleen?
Neuvostoliitossa aikoinaan asia käsitettiin niin, että duunari on arvokas ja nämä kynänpyörittelijät eivät ole millään tavalla arvokkaampia järjestelmälle, ehkäpä jopa alempiarvoisia minkä vuoksi esimerkiksi opettajat ja lääkärit jäivät palkassa jälkeen ”raskaan työn” tekijöistä. Tämä on nyt sitten käännetty päälaelleen ja kaikki on paremmin? Työn arvostus siis vaihtelee yhteiskunnasta riippuen. Järjestelmässä oli kuitenkin yksi teoriassa huomioon otettu etu meidän mallimme nähden - kilpailu oli ”poistettu”. Käytännössähän sama eliitin ylituotannon ongelma vaivasi vähintään yhtä paljon ja homma kusi ruhtinaallisesti monessa kohden, mutta teoriassa se pelasi.
Noista ajoista (ja aatteista) kuitenkin otettiin oppia ja väitän, että saamme kiittää siitä nykyistä ”sosiaalista” järjestelmäämme, missä ketään ei jätetä järjestelmän ulkopuolelle vaan kaikille tarjotaan jokin minimi elintaso. Tämä ”kaikkien auttaminen” voidaan perustella kaikenlaisilla kauniilla puheilla ja se voidaan myös kyseenalaistaa eri argumentein, mutta itse yksinkertaistaisin sen jostain kuulemaani muotoon: syy miksi alimmille luokille maksetaan almuja on se, etteivät he nouse ruokkivaa kättä vastaan ja kaada koko systeemiä. Vaikka moni kovan linjan kapitalisti pitää kaikkia sosiaalitukia negatiivisina asioina, ne ovat kuitenkin se halpa henkivakuutus etteivät ne köyhät tule ovelle koputtelemaan ja hakemaan mielestään heille kuuluvaa osaa. Koska hei, kilpailu ja demokratia, eli enemmistö päättää ja vahvin on oikeassa, eikös?
Näin siis yksinkertaistettuna ja kärjistettynä, tietenkin. Asiat ovat kuitenkin oikeasti paaaaaljon monimutkaisempia. Kaikki tämä uhriutuminen, sormien osoittelu ja syyttely onkin varsin elegantti tapa hallita suuria ihmismassoja ja kuten opetetaan siinä vanhassa meemissä, missä kuninkaan linnan ympärille on kertynyt suuri joukko ihmisiä soihtujen ja talikoiden kanssa ja neuvonantaja sanoo ”Älä huoli, kerrot vaan soihtuja kantaville että talikoita kantavat koittavat varastaa teidän soihdut”, lokeroimalla ihmiset ja kääntämällä heidät sotimaan keskenään, ihmisiä voidaan hallita varsin helposti.
Karpmanin draamakolmio
Stephen Karpman kehitti 1960-luvulla psykologisen mallin kuvaamaan tätä ihmisten käyttäytymistä esimerkiksi juuri tämän työnteon kaltaisissa aiheissa. Malli antaa yksinkertaistetun kuvan kuinka ihmiset käyttäytyvät ja kommunikoivat keskenään kun joku toinen tekee tai ajattelee ”väärin” jossain asiassa. Ihmiset ottavat näissä draamoissa yhden tai useamman roolin itselleen ja ne roolit saattavat vaihtua hyvinkin nopeasti aina tilanteen mukaan. Kun seuraa sivusta näitä keskusteluja työstä tai mistä tahansa muusta kiistanalaisesta aiheesta, nämä roolit ovat varsin helposti havaittavissa. Ja kun itse on osallisena? Kaikki on muiden syytä, tietenkin, itse teen kaiken oikein!
1. Uhri - Minua sorretaan! Avuttomuus, voimattomuus, väärin kohdelluksi tuleminen ja pelastajan odottaminen, koska enhän minä nyt itse voi tälle mitään.
2. Pelastaja - Minun täytyy auttaa/vaikuttaa! Ihan sama kysytäänkö apua, asialle halutaan tehdä jotain ja vaikuttaa muiden elämään. Usein pelastaja ylläpitää ongelmaa eikä oikeasti auta juurikaan. Uhri halutaan riippuvaiseksi pelastajasta.
3. Vainooja/syyttäjä - Tämä on tuon syytä! Painostus ja uhkailu tai vaan passiivis-aggressiivinen käytös aseenaan sormi osoittaa aina johonkin toiseen. Vainooja pysyy itse ulkona asiasta ja näin kokee ylemmyyttä uhriin ja pelastajaan.
Eli kun joku valittaa jostain asiasta, paikalle saapuu pelastaja ”auttamaan” ja vainooja kritisoimaan molempia. Pelastaja väsyy ja muuttuu uhriksi ja uhri suuttuu ja muuttuu vainoojaksi. Ja sama toistetaan kunnes kenelläkään ei ole enää kivaa. Poliitikot rakastavat pelastajan ja vainoojan rooleja, tavan kansa on yleensä se uhri. Poliittiseen aatesuuntaansa vastauksen lukinneet tavan tallaajat pääsevät aiheesta kuin aiheesta draamakolmioon mukaan aina niin halutessaan.
Palataan siihen toiseen iltapaskan artikkeliin missä ihmisillä ei ole senttiäkään ylimääräistä juhlapyhien aikaan käytettäväksi. Klassinen uhritarina johon on helppo tarttua joko samaistumalla tai sitten syyttelemällä - itselläkin menee heikosti tai omaa syytä laiskat! Pelastajaa ei suoranaisesti tarjota itse jutussa, mutta kaikkihan sen tietää mikä auttaa: äänestä ensi kerralla oikein! Seuraava hallitus tuleekin olemaan mitä todennäköisimmin taas ”vasemmistolainen”, ellei EU sitä ennen pakota Suomea ottamaan heidän määräämää virkamieshallintoa tai vastaavaa.
Heeetkonen, eikös tämäkin teksti seuraa sitä samaa Karpmanin kaavaa osoittaen sormella toisia kohti? Juu, kuten sanottua että se on se normaali tapa, tosin laitetaan pieni spinni vielä tarinaan, eli ei jätetä asiaa pelkän syyttelyn tasolle vaan tarjotaan jotain märehdittävää. Ei kuitenkaan pelastusta vaan henkilökohtaisen vastuun ottamista nousten uhrin asemasta ”luojan” asemaan.
Puhutaankin siis voimaantumiskolmiosta, missä uhri vaihdetaan luojaksi, pelastaja valmentajaksi ja vainooja haastajaksi. Luoja ottaa itse vastuun itsestään ja omista tekemisistään, etsien vaihtoehtoja siitä omasta kuopasta nousemiseen. Valmentaja auttaa siinä esittämällä kysymyksiä, ei antamalla vastauksia tai tekemällä jotain toisen puolesta. Haastaja taas osoittaa tai asettaa rajoja haastaen rakentavasti luojan ajatukset.
Ei siis vastauksia vaan lisää kysymyksiä, joihin jokaisen pitää löytää se oma vastaus. Positiivista olisi jos jokainen antaisi myös muiden löytää ne omat vastaukset itse, sen sijaan että ne tungetaan pakolla toisen kurkkuun, eikö totta? Eli… Mitä on se työ jolla on merkitys ja teetkö itse mitä saarnaat? Miksi sillä työllä on merkitystä ylipäänsä? Määrittääkö työ/koulutus sen kuka sinä olet? Onko se tyhmä joka pyytää vai se joka maksaa? Kumpi on pyöreämpi vai appelsiini? Onko olemassa sellaista asiaa kuin ”reilu kilpailu”?
Ja loppuun vielä kriittinen kysymys: Onko tämä heiluri niin merkittävä, että sille kannattaa antaa lisää vauhtia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti