Edellisessä tekstissä puhuttiin jo siitä, kuinka moraalin ja säädännön yhteys on varsin haastava. Tällä kertaa otetaan muutama käytännön esimerkki siitä, kuinka hankalaa on tehdä mitään mitään sääntöä, joka olisi moraalisesti ”oikein”. Ongelmaksi kun muodostuu se, että kenen mukaan se ”oikein” sitten on - ihmiset tuppaavat näkemään asiat varsin eri tavoilla. Jos jotain asiaa ei voida säätää niin, että se on (lähes) kaikkien mielestä ”oikein”, olisiko siis parempi jättää asia jokaisen itsensä päätettäväksi sen sijaan että kirjoitetaan yhteisiä sääntöjä joita kaikki pakotetaan noudattamaan vaikka oman näkemyksensä mukaan asia on väärin? Itse näkisin Kantin kaltaisten universaalien ”oikeiden” hakemista haluttavana, mutta se vaatisi paljon aikaa ja vaivaa… ja semmoisilla säännöillä ei ne harvat hyötyisi muiden kustannuksella, eli kapitalistinen järjestelmä olisi heivattava hus helvettiin. Mutta niihin esimerkkeihin, joihin annan lopuksi ”oikeat” vastaukset!
Tapaus 1: Olet kaupan omistaja, joka myy elintarvikkeita ja sen kaltaisia yleishyödykkeitä. Alueella tapahtuu suuri luonnonkatastrofi, vaikkapa tulva tai hurrikaani, joka pyyhkäisee kaikki muut alueen kaupat veden mukana mereen. Normaalina päivänä myyt vesipulloja 2€/kpl, mutta nyt kävi tsäkä - sinun kauppasi on ainoa paikka mistä ihmiset voivat ostaa puhdasta juomavettä siihen saakka, kunnes ulkopuolelta saadaan apua paikalle. Vettä voisi nipin napin riittää kaikille, jos se jaettaisiin tasan tarpeen mukaan, mutta onni onnettomuudessa, sinulla on nyt mahdollista määrittää uusi hintataso vesipullollesi täysin kysynnän ja tarjonnan mukaan. Kaikilla voisi olla vielä varaa maksaa 5€ pullosta, mutta mikään ei estä sinua pyytämästä 50 tai 100€ pullolta. Paljonko kauppias saa veloittaa pullosta hätätilanteessa?
Joissain maissa tai niiden osissa on jo nyt säädetty, että katastrofin aikana hintojen hilaaminen ylös on kiellettyä hätätapauksissa. Vesi, polttoaineet ja muut vastaavat perustarpeet on pidettävä ”normaalissa” hintatasossa, siitäkin huolimatta että kysyntä räjähtää käsiin ja varastot ovat rajallisia. Onko tämmöinen laki oikeutettu, vai onko vapaa markkinatalous reilumpi tapa ratkaista kenelle se vesi toimitetaan? Jos hinnat nousevat yllättäen, ulkopuoliset toimijat saattavat nopeuttaa omaa tavarantoimitustaan päästäkseen hyville apajille, joten hintojen nosto saattaa auttaa isossa kuvassa koko yhteisöä. Toisaalta taas hintojen roima korotus estää elämälle varsin perusteellisen osan, veden, yhdenvertaisen jakamisen koska rikkailla on varaa ostaa itselleen enemmän kuin he tarvitsevat siinä kun köyhillä ei ole ehkä varaa edes yhteen pulloon. Toki hinnan vakaus ei takaa tasaista jakautumista, koska hamstraamista ei välttämättä pystytä liioin estämään, vai pitäisikö sekin samalla estää? Onko se kauppiaan vastuulla jakaa yhdenvertaisesti asioita edes kriisitilanteessa, vai kuuluuko moinen vain valtiolle?
Tapaus 2: Alueen ainoa sairaala toimii sillä periaatteella, että aamulla ensin jonoon tullut pääsee ensimmäiseksi sisään. Vastaanottomaksu ja hoito on halpaa, sanotaan vaikka sama 2€ eli kenellä tahansa on varaa parhaaseen mahdolliseen hoitoon, mutta sairaalan kapasiteetti on rajallinen ja se kykenee palvelemaan vain noin 60% päivittäisestä tarpeesta. Päivän aluksi sisältä tulee henkilökuntaa paikalle ja he jakavat sadalle ensimmäiselle jonossa olevalle numeroidun lipun, joka oikeuttaa omalla vuorollaan hoitoon pääsyn. Kukin jonossa oleva voi saada vain yhden lipun, mutta siinä ei ole mitään nimeä eikä vastaavaa merkintää kenelle se on annettu. Olisiko tämmöinen järjestelmä reilu? (Tapaus perustuu Kiinassa joissain paikoissa toimivaan systeemiin, toki hieman yksinkertaistettuna)
Kukaan ei siis estä yksilöä vaihtamasta lippua toisen kanssa, tahi myymästä sitä eteenpäin. Jonon hännillä oleva vaikeasti sairas ihminen saattaa siis olla hyvin kiinnostunut ostamaan alkupään lipun itselleen ja jotkut ovatkin havainneet tehokkaaksi ansaintatavaksi mennä joka aamu jonottamaan lippua ja myymään niitä eniten tarjoavalle. Laitonta se ei ole, mutta onko se moraalisesti oikein? Eniten tarvitseva voi siis päättää itse mennäkö sinne jonoon ajoissa, tahi kaivaa kuvetta ja ostaa aitiopaikka itselleen. Olisiko kenties parempaa priorisoida jono avun tarpeen mukaan, vai olisiko aika riittävän yhdenvertainen peruste - jos kerran tarvitsee lekuriin, on valmis myös jonottamaan jos lippujen myynti kiellettäisiin?
Tapaus 3: Kanadassa pohjoisosissa oli vielä 1900-luvun alussa runsaasti mursuja, kunnes ne metsästettiin lähes sukupuuttoon. Sen seurauksena hallinto kielsi metsästyksen kokonaan, mutta inuiitit vetosivat hallintoon oikeudesta metsästää pienen määrän vuosittain mursuja, koska se kuului heidän kulttuurinsa ja oli merkittävä osa elämäntapaansa. Hallitus myöntyi ja inuiitit saivat jatkaa elämäntapaansa, missä lähestulkoon koko eläin käytettiin hyödyksi. Kaikki menikin alkuun hyvin, kunnes jotkut halusivat metsästää mursuja saadakseen takan päälle koristeeksi vissiinkin kallon ja ne mahtavat torahampaat. Noh, inuiiti kysyivät luvan valtiolta, että he voisivat myydä osan kiintiöstään rikkaille metsästäjille ja valtio suostui asiaan. Mutta, olisiko valtion pitänyt siihen myöntyä?
Sama määrä mursuja siis kaadetaan edelleen, mutta nyt osa niistä ammutaan urheilun/huvin vuoksi. Kaikki jäljelle jäävät osat kuitenkin käytetään hyödyksi kuten ennenkin, mutta siihen päälle inuiitit saavat turisteilta sievoisen summan rahaa toimiessaan heille oppaina ja hoitaessaan käytännön asiat. Eläinten kannalta tilanne on siis täsmälleen sama eikä mitään osaa heitetä hukkaan kuten esimerkiksi safarilla metsästävät tekevät. Kuitenkin jos kyse on rituaalista ja merkittävästä osasta heidän kulttuuriaan, miten se rikkaan jenkin tai vastaavan roudaaminen vetämään liipasimesta sopii kuvaan? Kyllä, alkuperäiskansat voivat niistä voitoista saaduilla varoilla kehittää omaa elinympäristöään merkittävästi, mutta jos se itse metsästys on tärkeä osa sitä rituaalia, millä oikeudella he saavat kaupata uhanalaisia eläimiä turisteille?
…
Mikä on siis moraalisesti oikein näissä tapauksissa ja missä kohden lainsäädäntö on kuten pitääkin, vai ovatko annetut säännöt vain mielivaltaisia ratkaisuja kyseiseen ongelmaan? Puhtaasti utilitaarisesta näkökulmasta katsottuna vettä saa myydä miten kukin haluaa, lippukauppa on jees ja mursuja tapetaan edelleen sama määrä. Mutta maailma ei ole ihan niin mustavalkoinen ja kun asiassa huomioidaan muutakin kuin se mikä toimii tehokkaimmin, ratkaisu näihin kysymyksiin ei olekaan niin yksinkertainen.
Oikea vastaus joka kohtaan on siis: se riippuu. Maailma pyörii tällä hetkellä rahalla ja jokaiseen kysymykseen ”oikea” vastaus on kysynnän ja tarjonnan laki. Se näkymätön käsi ei kuitenkaan välitä viittä vesilusikkaa siitä, mikä olisi mahdollisesti reilu ratkaisu asiaan ja toisaalta, kuka sen reiluuden saa edes päättää? Jos minulta kysytään, veden hinnan säännöstely on perusteltua, terveydenhuollossa kiireellisyys tulisi ottaa huomioon mutta inuiittien tapaus on haastava, koska en osaa millään tavalla arvioida kuinka tärkeä osa heidän kulttuuriaan se metsästys itsessään on. Jos se kerran on tärkeä kulttuuriin kuuluva rituaali, ehkä se turistimetsästys ei mene ihan jämptisti.
Poliitikot tuppaavat myymään useat päätöksensä juuri sillä moraaliposeerauksella, mutta jos asiaa alkaa hieman syvemmältä tutkimaan, se rahan valta tuntuu olevan kuitenkin se kaikista tärkein motivaattori. Se ainakin selittäisi sen, miksi säännöt ovat mitä ovat, mutta osa tietenkin uskoo sen yhteisen hyvän olevan puhtaasti viivan alle jäävän tuloksen suuruus. Itse en maailmaa niin näe, mutta en mene ihan heti sitäkään kantaa tuomitsemaan niin kauan kun ”joudumme” elämään kapitalistisessa järjestelmässä. Kilpailu tuppaa olemaan ratkaisu nykypäivän ongelmiin, vaikka väitänkin sen aiheuttavan enemmän ongelmia kuin se korjaa. Miten itse vastaisit? Heitä kommenttia alle tai laita twatterissa aloitukseen vastaukseksi oma kantasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti