Tammikuussa veikkasin EU:n propagandan ottavan vielä yhden kierroksen ennen vaaleja, mutta näyttää siltä, että ovat tyytyneet jatkuvaan sotapropagandaan ja uhkakuvien maalailuun. Samako tuo, kansa kirmaa jälleen kerran vaaliuurnille ei ihan niin sankoin joukoin kuin muissa vaaleissa, mutta koska missään maassa ei ole näihin vaaleihin liittyvää alarajaa (vaikka esim. Italiassa muissa vaaleissa onkin), tämä demokratian riemuvoitto saa jälleen kansan siunauksen. Siitäkin huolimatta, että varsin monessa maassa enemmistö ei äänestä, se on kuulemma demokratiaa ja sitten ollaan vielä hurraamassa kun EU vissiinkin suunnittelee myös omaa päätöksentekoaan uudistettavan niin ettei muutamat vastaäänet saisi enää mitään painoa. Demokratiaa, kuulemma, koska liberaalin demokratian aatteet on unohdettu ja enemmistödiktatuuri on pop.
Äänestämisen ja äänestämättömyyden argumentointia on joskus tullut kommentoitua, vaikka enemmän siinäkin on kyse itse järjestelmän tukemisesta tai tukemattomuudesta. Meillähän ei tätä ”demokratiaa” saa kyseenalaistaa lainkaan, vaikka varsin moni tuntuu ymmärtävän kuinka helppoa ihmisiä on ohjailla mm. median avulla. Onkin varsin ristiriitaista kertoa äänestävänsä ja samaan hengenvetoon sanoa kuinka helppoa on massoja manipuloida. Tietty kyllähän se sillä seuraavalla kerralla, kunhan kaikki äänestää oikein ja nythän meillä on aivan loistavia ”kärkiehdokkaita”… kuten joka ikinen kerta asia on maalailtu. Kansa haluaa sankarin ja semmoinenhan aina löytyy?
Jacques Ellul kirjassaan ”Propaganda” antaakin hyviä aatteita miksi ihmeessä tämä ristiriitaisuus tapahtuu. Kun ihminen, joka on koko ikänsä altistunut propagandalle havahtuu asiaan, suurin osa heistä kääntää kelkkansa kahteen mahdolliseen uuteen suuntaan, joista molemmat ovat joko harmittomia tai hyödyllisiä suuntia itse järjestelmälle. Vain pieni vähemmistö ottaa jonkun poikkeavan suunnan ja koska järjestelmä on mikä on, siitä marginaalisesta ryhmästä ei ole mitään vaaraa järjestelmälle, koska ne kaksi pääsuuntaa toimivat tehokkaina lyömäaseina säröääniin.
Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat alkavat taistelemaan järjestelmää vastaan kynsin hampain. Perustetaan ryhmittymiä, yhdistyksiä ja vaikka puolueita, jotka ”haastavat” nykyistä menoa. Nämä ryhmät voivat kasvaa jopa varsin suuriksi, mutta enemmistön mielipiteeseen heillä ei ole juurikaan vaikutusvaltaa. Miksi? Koska koko propagandakoneisto toimii heitä vastaan. Järjestelmällä on kaikki keinot käytettävissään näiden aktivistien liiskaamiseen jos heistä muodostuu edes auttavan kokoinen uhka itse järjestelmälle. Kyllä, jokin tämmöinen ryhmä voi muodostua jopa merkittäväksi poliittiseksi peluriksi taitavien populististen toimijoiden ansiosta, mutta kuten Soinikin gradussaan selittää, jokainen populistinen puolue lakkaa olemasta kansan etua ajava päästessään itse valtaan. Mutta jos uskoo järjestelmän vian olevan vain ”huonoissa säännöissä” eikä itse sääntöpohjaisessa järjestelmässä, tämä reitti on mahdollistanut yhden jos toisenkin puolueen nousun valtaan ja sitten on ihmetelty että ”kuinkas tässä nyt näin kävikään?”
Kaikista ei kuitenkaan tule siinä risteyksestä aktivisteja, vaan he ottavat toisen suunnan: pitäkää tunkkinna. Saksassa toisen maailmansodan jälkeen noussut tämänkaltainen liike oli nimeltään ”Ohne mich-Bewegung” eli savoksi ”ilman meikäläistä-liike”. Mitään varsinaista järjestäytymistä ei tapahtunut, vaan ihmiset yksinkertaisesti haistattivat pitkät politiikalle ja päätöksenteolle isoissa pöydissä. Koska osa jättää kuitenkin äänestämättä, kaikki tämänkaltaisetkin protestit jäävät vain taustameluksi, joten koneistoa se ei haittaa. Ensimmäiseen ryhmään kuuluville nämä ”luovuttaneet” ovat kuitenkin se sylkykuppi, koska vain luuserit antavat periksi ja silleen. Kuinka paljon nämä toiseen suuntaan lähteneet sitten erkanevat yhteiskunnasta tietenkin vaihtelee, mutta tulos on kuitenkin se, että he ovat demoralisoituneet niin vahvasti, etteivät he enää välttämättä edes kykene vastustamaan sitä nousevaa tyranniaa.
Kumpainenkin näistä ryhmistä kuitenkin sopii koneistolle hyvin. Yhdet tukevat järjestelmää edelleenkin osallistumalla kieroon peliin ja toiset antavat vallanpitäjien tehdä mitä lystäävät.
Kumpainenkaan näistä propagandan murtamista ryhmistä ei siis kykene tekemään sitä mitä he haluaisivat - pääsemään eroon siitä järjestelmästä joka heitä sortaa.
Aktivistien suusta usein kuuluukin kommentteja kuten ”no miksi sä meille uliset, mikset mene kertomaan niille valtapuolueita äänestäville tuosta!” Vastaus tähän on kuitenkin varsin yksinkertainen: ne jotka uskovat järjestelmään, eivät millään puheella tule siitä mieltään muuttamaan. Jokaisen on ihan itse omakohtaisesti törmättävä siihen koneiston propagandaseinään ja noustava siitä jaloilleen. Suurin osa törmänneistä sitten lähtee kahteen edellä mainittuun suuntaan, joista kumpaisenkin uhka itse järjestelmälle on parhaimmillaankin marginaalinen. Joitain aktivisteja, oli se sitten nykymallin puolesta tai vastaan, kaikki ”väärin tekeminen” kuitenkin vituttaa niin melkoisesti, että jatkavat olkiukkojensa hakkaamista asian suhteen hamaan tulevaisuuteen saakka. Koneisto kiittää ja kumartaa.
Voitaisiinko asialle sitten oikeasti jotain tehdä?
Kyllä, jos niin haluttaisiin. Ongelma on siinä, että pelkkä halu ei siihen riitä, vaan tarvitaan myös ne keinot ja ennen kaikkea resurssit asiaan. Keinoja olisi monia, mutta ei niistä enempää tällä kohtaa. Aktivisteilla resursseja on yleensä hieman enemmän, mutta ne tuhlataan siihen koneiston tukemiseen tarjoamalla ”vaihtoehtoja” koneiston omilla säännöillä. Joka ikinen pienpuolue ja vastaava tukee itse järjestelmää ja he haluavat vain itse sinne valtaan muiden ylitse, ei eroon itse järjestelmästä. Toki moni tuntuu ymmärtävän, ettei sitä valtaa juurikaan ole edes tarjolle tuolla tasolla, joten hillotolppa on hyvä kakkosvaihtoehto. Ei se tietysti väärin ole, mutta antaa kuvan niistä todellisista aikomuksista.
Koko ihmiskunnan ongelma kun on edelleenkin se, että suurin osa seuraa johtajaa tai laumaa. He eivät ole niin halukkaita kuin edes välttämättä edes kykeneviä mihinkään itsenäiseen ajatteluun saatikka vastuun ottamiseen itsestään. Aina löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita ohjaamaan sitä laumaa haluamaansa suuntaan omaksi edukseen. Ja nämä ”luonnehäiriöiset” tulevat aina ajamaan massat puolelleen liiskatakseen kilpailijansa ja vihollisensa.
Mutta kyllä se varmasti tällä kertaa, kun valitaan uusi joukko koulutettuja apinoita painamaan nappia miten käsketään. Vaikka sielä EU-parlamentissa olisi kuinka monta ”rohkeaa” ja kansan etua ajattelevaa tyyppiä, he eivät edelleenkään voisi tehdä mitään asialle. EU ei vaan yksinkertaisesti toimi sillä tavalla, että ne mepit voisivat asioihin merkittävästi vaikuttaa. Komissio sanelee, mepit painavat nappia. Jos sinne parlamenttiin saataisiin edes jollain tasolla merkittävä edustus, he iskettäisiin propagandalla maahan jo hyvissä ajoin. Valta-asemaan päässeet ihmiset kun eivät siitä vallastaan halua luopua. Ei siis mikään salaliitto, vaan ihan luonnollista ihmisen käytöstä… joka tuppaa kaatamaan joka ikisen ihmisen luoman imperiumin ajallaan. Siitä seuraa vahvojen ihmisten nousu valtaan jotka luovat hyviä aikoja, joka taas luo heikkoja ihmisiä jotka palauttavat sen kierron takaisin pohjalle aikanaan. Erona entisiin aikoihin on lähinnä se, että nyt ihmiskunta omaa keinot pyyhkiä koko ihmiskunnan pois maan päältä.
Sivustaseuraajan roolissa tämä hulluuden nousu ja lähes satavarma tuho on surullista katsottavaa. Jokainen kansa omaa kuitenkin näköisensä johtajan, siis sen kansanosan joka edelleen uskoo että on olemassa ihmisiä, joilla on oikeutettu valta heidän ylitseen. Jokainen on toki vapaa hakkaamaan päätään seinään päivästä toiseen odottaen poikkeavaa lopputulosta. Eli eikun vaaliuurnille, koska vain äänestämällä voi vaikuttaa! (Sanoi joka ikinen propagandisti vallanpitäjiensä käskystä) Historiasta voisi joskus ottaa oppia…
Loppuun vielä kaappaus Ellulia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti