Uusi Juttu ja Mediamaailma

Suomen mediakenttä on saanut ja saamassa pari uutta ja varsin mielenkiintoista mediaprojektia: Uusi Juttu ja Mediamaailma. Varsin erilaisista lähtökohdista ja eri tavalla, kyllä, mutta molempien yksi pointti vaikuttaa olevan ”korjata” nykyistä median tilaa. Mutta onko siinä muka jotain korjattavaa? Sehän toimii juuri sillä tavalla kuin se on tarkoitettukin…

En ole ollut kummankan ryhmittymän yhteenkään tahoon missään yhteydessä, joten tämä juttu perustuu omiin havaintoihin mitä näistä on tullut julki. Uudella Jutulla on ainakin Spotifyssa oma podcast ja Mediamaailman yksi puuhamies, ei omistaja, Juha Korhonen, on ollut varsin aktiivinen etenkin twatterissa asian suhteen. Väärinkäsitykset ovat siis täysin mahdollisia, joka johtuu joko annetun tiedon ongelmista tai omasta tulkinnastani, joten saa tulla korjaamaan ja jokaisen tulee tietenkin itse tehdä näistä tapauksista omat johtopäätöksensä…

Uusi Juttu, joka ei vielä ole tätä kirjoitettaessa julkaissut yhtä ainoaa esimerkkiä mitä sieltä on oikeasti tulossa, on entisten valtamedian toimittajien… vaiko toimittelijoiden projekti. Tarkoitus on käsittääkseni julkaista päivittäinen katsaus mualiman menoon ja päälle pari syvempää artikkelia, jostain. Konsepti perustuu tanskalaiseen Zetland-mediaan missä mainostajia ja isoja sponsoreita ei ole lainkaan, vaan koko homma rahoitetaan lukijoiden tilauksilla. Tällä hetkellä hinta on 100€/vuosi tai ”vähävaraisille” 25:n ja sen 100:n välillä oman valinnan mukaan, tosin tulevaisuudessa hinta noussee. Ei siis paha hinta ”oikeille” uutisille, voisi sanoa. Mutta mitä ne uutiset todellisuudessa ovat, on vielä kysymysmerkki ja kun ottaa huomioon tekijöiden taustat, en usko että kovinkaan kauaksi siitä virallisesta tarinasta eksytään. Podcastissa selväksi jo tuli, että ”Putin paha”, eli ainakaan neutraalia uutisointia siltä saralta mahtaa olla turha odottaa.

Mediamaailma taas on varsin perinteisen median näköinen ja kuuloinen projekti, mutta monelta kohdin sen virallisen tarinan vastaiselta suunnalta katsottuna. Kuulemma ei-poliittinen projekti näyttää rullaavan mainoksilla (google), lahjoituksilla ja vissiinkin tilauksilla, mutta niin että mainostajilla ja sponsoreilla ei ole sanavaltaa itse julkaisuun. Kumpainenkin media siis pyrkii eroon ison rahan vaikutuksesta ja tuottaa uutisointia ilman niitä ohjaavia naruja. Näitä vastaavia medioita on toki ollut ennenkin, esimerkiksi Vastavalkea, mutta aina kun lähdetään tallomaan väärien tahojen varpaille, jossain kohden saattaa nakki napsahtaa ja MV-lehden kohtalo odottaa. Tarvetta niille toisille näkökulmille on olemassa…

Neutraalius tuntuu olevan iso juttu molemmissa projekteissa. Uusi Juttu väittää sitä osin olevansa, Mediamaailma taas vaikuttaa olevan enemmän siihen ”toiseen näkökulmaan” keskittyvä systeemi. Molemmille on paikkansa ja aikansa, mutta onko kansa valmis kumpaiseenkaan siirtymään koska nykyisiä valtamedioita pidetään edelleen varsin laajasti totuuden torvena ja pääosin toimivina järjestelminä? Jokainen kirjoittaja näihin medioihin tulee kuitenkin tuomaan sen oman näkemyksensä (koska objektiivisuus on harha) joka ikiseen artikkeliinsa, joten kaikki puheet puolueettomuudesta, objektiivisuudesta ja neutraliudesta tulisikin unohtaa ja myöntää vaan avoimesti mihin suuntaan kukin on kallellaan. Median monipuolisuus olisikin se juttu ja siihen Mediamaailma vastaa koko mediakenttää peilaten, mutta vahvasti epäilen Uuden Jutun vastaavan tähän haasteeseen heikommin.

Mihin Uusi Juttu pyrkiikin vastaamaan median ongelmissa on lääke informaatioähkyyn. Etusivuun vilkaisu riittää Mediamaailmassa todeta, että siihen ongelmaan ei edes pyritä vastaamaan. Jos siis haluaa valtamedian satuilua tiivistetysti, Uusi Juttu on mahdollisesti hyvä vaihtoehto ja jos taas tarve on valtamediasta poikkeaviin kantoihin, Mediamaailma on mahdollinen valinta. Juuri tästä syystä näitä kahta ei voidakaan pitää toisiinsa verrattavissa, vaikka molemmat kertovat pyrkivänsä ratkaisemaan median ongelmia. Ne siis ratkaisevat eri ongelmia ja nämä yhdistämällä voitaisiin saada oikeasti hyödyllinen media. Niin siis kenelle hyödyllinen, koska nykyiset mediat ovat erittäin hyödyllisiä omistajilleen?

Jos meillä olisi demokratia valtiomuotona tai tasavaltamme olisi edes auttavasti demokraattinen, moniääninen ja oikeasti niitä tärkeitä asioita esiin nostava media olisi ensiarvoisen tärkeä asia kansalle. Kumpaistakaan meillä ei kuitenkaan ole, joten nykyinen propagandakoneisto toimii kuin rasvattuna nykyisessä järjestelmässä. Se, että se wanha valtamedia on julkaissut useita positiivisia juttuja Uudesta Jutusta ja samalla ollut hiljaa kuin kusi sukassa Mediamaailmasta kertoo kuitenkin monelle kaiken tarvittavan - venettä ei olla UJ:ssa keikuttamassa vaan aikomus on pyrkiä rauhoittamaan varsin korkeaksi noussut media-aallokko. Yksikään nykyinen media kun ei halua tukea vakavasti otettavaa kilpailijaa tai suoranaista vihollista… Eli onko UJ kilpailija? Mediamaailma taas on selvä vihollinen, se on selvää, tosin se vihollisen vahvuus on hyttysen tasoa. Hyttyset tosin kykenevät levittämään viruksia…

Oma kantani näistä kahdesta mediasta onkin seuraavanlainen: Uusi Juttu voi olla mahdollisesti hyödyllinen palvelu informaatiotulvan rajoittamiseksi, mutta mitään nykyistä valtajärjestelmää haastavaa mediaa ei ole tulossa. Kaikki sama on saatavissa ilmaiseksi Yleltä ja hyysäriltä, mutta se paska on suodatettava itse siinä kun UJ tekee sen puolestasi - saat siis kiinteän pökäleen kuukausimaksulla, mahdollisesti hienosti kuorrutettuna. Mediamaailma on taas varsin kunnianhimoinen projekti, joka voisi tuoda esiin niitä virallisesta poikkeavia kantoja suurelle yleisölle. Todennäköisyys sen onnistumiseen on kuitenkin kutakuinkin samaa tasoa kuin lumipallon saumat mikroaaltouunissa. Olisin toki iloisesti yllättynyt jos MM onnistuisi pääsemään vanhan MV-lehden tasolle tai jopa suuremmaksikin, mutta jos vanhat merkit pitävät kutinsa, helvetti jäätyy ennen kuin näin tapahtuu.

Mediakenttä mualimalla on kuitenkin kovassa myllerryksessä, joten ehkäpä Suomikin saa oman osansa siitä - ehkäpä jopa näiden kahden uuden pelurin alkuun panemana…

Ajan arvo

Aika on rahaa, sanotaan, mutta suuri osa ihmisistä ei ymmärrä mitä se raha edes on, saatikka osaa antaa omalle ajalleen arvoa. Paljonko sitten esimerkiksi tunnilla on arvoa?

Varsin tulisen X:ssä käydyn keskustelun tiimoilta ja selvästikin hieman vajavaiseksi jäänyt kantani kaipasi hieman lisää pohdintaa ja ”päivitettyä” näkemystä varten otin inspiraatiota Marshall Rosenbergin, Alfie Kohnin ja Michael Parentin luennoista ja kirjoista, joita tullut vuosien aikana tavattua yksi jos toinenkin. Herneet siis valmiiksi…

Kiista voidaan yksinkertaistaa siihen, että nähdäkseni jonkin kiinteän hinnan asettaminen johonkin immateriaaliseen ”tuotteeseen” ei välttämättä ole se paras ratkaisu, vaan nähdäkseni parempi keino olisi pyytää siitä ”maksa miten itsestäsi tuntuu”. Puurot ja vellit menivät tietenkin sekaisin, kun mukaan sotkettiin myös päivittäiskaupan tavarat, mutta otetaan niihin kantaa hieman myöhemmin ja pureudutaan tuohon ”maksa jos jaksat” ajatukseen.

Rosenberg kertoi eräällä luennollaan (en muista missä, joten linkittä, jokin CNVC luento) kuinka hän oli lääkärin (psykiatri) vastaanotollaan vaihtanut hinnoittelunsa tuntitaksasta ”anna sen verran kuin koit sille arvoa” hinnoitteluun. Lopputulos? Tulot kasvoivat noin 30% entisestään ja moni sai palvelun ilmaiseksi koska heillä ei ollut siihen varaa vaikka tarvetta olikin. Juuri tämä onkin järjestelmämme suurin ongelma: monella olisi tarve yhdelle jos toiselle asialle, mutta ei varaa, siinä kun toisilla olisi varaa vaikka heittämällä tarjota sadoille heidän tarpeensa mukaisesti. Näin ei kapitalismi kuitenkaan toimi, vaan pyhät kysynnän ja tarjonnan lait kuulemma säätävät hinnan ja näkymätön käsi korjaa kaikki ongelmat. Kuulostaa kuin joltain uskonnolta, missä se ”jokin” korjaa kaikki ongelmat?

Samaa on kokeiltu myös ravintoloiden ja muiden vastaavien palveluiden kohdalla ja tulokset ovat usein olleet saman suuntaisia - ihmiset antavat usein mieluummin omasta hyvästä tahdostaan kuin lohkaisevat pienen siivun ekstraa siihen annetun laskun päälle. Tuotteen tai palvelun hinta oli kuitenkin jo laskettu kohdalleen ja se nyt sitten maksaa minkä se maksaa, ei minun tarvitse laskea sille enää arvoa ja käyttää siihen penniäkään enempää! Totta, joku oli laskenut millä hinnalla se kauppa tulee tapahtua että kaikki hyötyvät osapuolet saavat siitä mielestään oikean summan.

Mutta keskitytään nyt niihin immateriaalisiin ”tuotteisiin”, eli asioihin joita kukaan ei kanna käsissään mukaan kotiin vaan se jää korvien väliin (tai känny kännykameraan muistiin). Kyllä, usein näissä asioissa on mukana myös kiinteitä kuluja, kuten esimerkiksi vuokrat ja sähkölaskut yms. jotka vaikuttavat siihen päätökseen, mutta itse se tuote tai palvelu ei kuluta juuri muuta kuin aikaa myyjältään. On se sitten tietoa (esim. luento), elävää musiikkia, joogaa, meditaatiota, terapiaa tai jotain muuta vastaavaa, siinä yhden aika on kaupan ja sitten yksi tai useampi ostaa tämän hetken toisen aikaa tavalla tai toisella.

Paljonko sillä tunnilla on sitten arvoa? Sitä on varsin vaikeaa määritellä, mutta ihmiset ovat varsin nopeasti sitä hinnoittelemassa joka tapauksessa. Kun Sarasvuo käy lässyttämässä salissa, hänelle tulee maksaa kymmeniä tuhansia hänen ajastaan, siinä kun joku toinen voi tehdä täsmälleen samaa ilmaiseksi. Onko yhden euron luento sitten 1000x huonompi kuin semmoinen, johon pääsylippu maksaa tonnin? Voi toki ollakin, kuin myös se 10.000€ luento voi olla ihmiselle täysin arvotonta skeidaa, siinä kun kaverin morjenstus pikaisesti voi muuttaa koko elämän parempaan. Sen tuotteen, mikä olikaan, hinta kun ei kerro sen arvoa sille vastaanottajalle millään tavalla ja kun mukaan otetaan myös se raha joka toimii siinä vaihdannan välineenä, pitäisikö koittaa keksiä jokin parempikin tapa antaa sille ajalle arvoa kuin setelinipun paksuus?

Sanotaan että olet kauppaamassa filosofian luentoja. Lippu luennolle maksaa 200€ per perse ja se kestää tunnin. Saliin mahtuu 100 ihmistä korkeintaan kerralla ja sinun tulee maksaa itse sen vuokrasta 1000€. Tarvitaan siis viisi ihmistä paikalle että pääset nollille ja sen jälkeen jokainen osallistuja kasvattaa tuntipalkkaasi 200€, näin yksinkertaistettuna ja veroja maksamatta. Olisit voinut myös puolittaa hinnan tai pudottaa sen jopa 10€ per lippu, jolloin olisit päässyt vähintäänkin nollille jos saliin vaan saadaan riittävästi väkeä. Täydestä salista tulee siis yhteensä 19.000€ taskuun, mikä on varsin hyvä tuntipalkka, eikö?

Entäs jos olisit laittanut hinnaksi ”maksa luennon jälkeen sen verran, kuin koit sillä olevan arvoa ja mihin sinulla on varaa”? Osa kuulijoista oli tyhjätaskuja, he eivät maksaneet mitään mutta saattoivat tulla kiittämään luennon päätteeksi. Osa heitti kympin, pari, siinä kun joku oli tunkenut lippaan täyteen seteleitä ja voitkin lähteä mersukaupoille saman tien. Miksi muka näin kävisi? Maailmassa on runsaasti ihmisiä, joille ei se sata tonnia tunnu missään. Toisaalta, maailmassa on paljon enemmän ihmisiä, joille jo kymppi voi merkitä syödäänkö sillä viikolla hernekeittoa yhden, kaksi vai kymmenen kertaa jatkettuna.

Kuka tahansa kun saattaa tarvita sitä jotain palvelua, mutta hänellä ei ole siihen varaa koska sille tunnille kuulemma täytyy määrittää ennalta jokin hinta. Jos vaihdettaisiin vaikkapa tunti tuntiin päittäin, miljardööri maksaisi siitä tunnista tuhansia, siinä kun työtön voisi tarjota muutaman hilun kun löysi matkalla paikanpäälle yhden tölkin jonka hän palautti kauppaan. Toisaalta, tällä logiikalla ei miljardöörejä edes olisi olemassa jos kaikkien tunti olisi yhtä arvokas. Eikä se annettu tuntikaan ole aina saman arvoinen. Baarissa känniääliö voi selittää jostain asiasta tietämättä siitä juuri mitään, siinä kun joku toinen on saattanut tutkia/harjoitella sitä jotain juttua vuosikymmeniä - molemmat voivat kuitenkin helposti pitää tunnin luennon. Vinh Giang (kommunikaatiokykyjen kouluttaja) antoi omalla tavallaan varsin elegantin vastauksen tunnin arvolle - halutessaan oppia jostain asiasta, hän kysyy sen alan parhaalta asiantuntijalta pitää hänelle tiivistetyn yksityisluennon asiasta ja hän maksaa sitten siitä ajasta kunnolla. Molemmat saavat siis runsaasti arvoa ajalleen ja tieto siirtyy tiivistetyssä paketissa eteenpäin.

Aikapankit ei liioin ole mikään uusi keksintö, tosin Suomessa verottaja ei diggaa ajatuksesta lainkaan. Siinä siis kuka tahansa voi tarjota omaa työtään muille ja voi sitten ”ostaa” vastaavan määrän tunteja joltain toiselta johonkin muuhun. Voit siis vaikkapa haravoida pihaa tunnin ja saat sillä jonkun toisen tekemään sinulle tunniksi lumitöitä. Tämä on fiksu systeemi, mutta töiden on oltava kuitenkin suunnilleen saman arvoisia, eikö totta? Haravateknikoksi ei tarvita pitkää koulutusta, mutta vaikkapa puusepän hommiin ei tuosta vaan lähdetä. Mutta onko esimerkiksi puusepän tunti yhtä arvokas kuin autonasentajan?

Kukaan ei kuitenkaan voi tulla rikkaaksi omalla työllään, vaan siihen vaaditaan aina muiden tekemän työn arvon nousua omaksi eduksi. Kuinka paljon sitä arvoa voidaan kasvattaa sillä ylimääräisellä käsiparilla vaihtelee toki melkoisesti alakohtaisesti, mutta se karu todellisuus ei siitä muuksi muutu - rikastuaksesi sinun tulee hyödyntää muiden tekemää työtä tekemättä sitä itse. Kapitalistisen näkemyksen mukaan tämä on oikein ja reilua, mutta moni näkee asian toisin. Jos teet kahdeksan tunnin työpäivän, kuinka monen tunnin arvo siitä kuuluu sinulle? Vanha nyrkkisääntö taisi mennä siihen suuntaan, että duunarille kuuluu 1/4 ja omistajalle 3/4 tuotosta. Nykyjärjestelmä toimiikin niin, että omistava luokka ei itse tee (tai ei tarvitse tehdä) töitä vaan heidän omistuksensa tuottaa heille muiden tekemän työn tuotot.

Sanoinhan että herneitä oli taas tarjolla, eikö totta? Ajatus siitä, että sille ajalle arvon määrittäminen muutoin kuin taaloiksi/euroiksi suoraan muuttamalla on täysin absurdi. Kaikkihan sen tietää paljonko jostain asiasta tulee maksaa, koska arvo määräytyy sen hinnan mukaan. Osa tosin laskee myös sille omalle vapaa-ajalle arvoa ja kuinka paljon on valmis ”menettämään” tuloja saadakseen hieman omaa aikaa. Leipä pöytään ja katto pään päälle ei monasti ole riittävää ja toisaalta osalla ei ole edes niihin varaa vaikka aikaa olisikin. Miksi? Koska järjestelmämme on niin päin prinkkalaa, ainakin omasta mielestäni. Monen mukaan taas köyhien kitinä on lempimusiikkia, joten tähän ei ihan heti ole tulossa muutosta.

Reilu vuosikymmen tutkimista ja pohtimista tiivistettynä noin 1200 sanaan ja kolme tuntia sen tuottamiseen voisi ajatella olevan jonkin arvoinen asia? Se riippuu kuitenkin vastaanottajasta, jolloin se noin 10min lukiessa tähän saakka saattoi nyt kyllä mennä myös ihan hukkaan, mutta ehkäpä se jollekulle oli sen ajan arvoinen? Omalla kohdalla asia toki menee niin, että se kolme tuntia menee terapiasta ja valtio maksaa eläkkeet, joten ihan puhdasta voittoa vaikka lanttiakaan ei tästä "työstä" tule. Boonuksena kun saa vielä tarjoilla herneitä niin mikäpä tässä ollessa. Järjestelmään uskovien ulina = priceless!

Orjamentaliteetti

Aristoteleen teos, ”Politiikka”, saa paljon kritiikkiä esimerkiksi sen näkemyksestä orjuudesta ja orjista. Nykypäivänä ajatusta siitä, että joku olisi syntynyt orjaksi tai että se on ihan luonnollista olla orja joillakin ihmisillä, voidaan pitää sulana hulluutena ja rasistifasisti-kortti alkaa välittömästi heilumaan, mutta onko ajatus kuitenkaan niin kaukaa haettu?

Aristoteles jakoi orjat kahteen eri ryhmään sen mukaan, miten he asemaansa päätyivät. On helppoa ymmärtää, että joku saattoi ennenmuinoin joutua orjuuteen jos sattui tulla kaapatuksi tai myydyksi orjakauppiaalle. Sodassa häviävän puolen kansalle ja sotilaille sama kohtalo saattoi myös osua kohdalle. Näitä kaikkia kuitenkin yhdistää vastentahtoisuus, eli heistä suurin osa ei varmaankaan halunnut joutua orjan asemaan mutta näin kuitenkin tapahtui. Vaikka tämän kaltainen orjuus onkin saatu nykypäivänä hävitettyä lähes kokonaan maailmasta, edelleenkin joissain maissa orjakauppa voi hyvin ja kukoistaa, pakottaen ihmisiä työskentelemään sillä olettamalla, että he ovat jonkun toisen omaisuutta.

Toinen, huomattavasti kyseenalaisempi, orjuuden muoto on kuitenkin ”luonnolliset orjat”. Joku nyt on vaan syntynyt orjaksi (tai kasvatettu sellaiseksi, tästä lisää myöhemmin) ja täten hänen asemansa olla jonkun toisen omaisuutta ilman vapautta olisi jollain tavalla… luonnollista heille. Tämä näkemys on toki ollut varsin yleinen menneinä aikoina, jolloin ajateltiin tämän ominaisuuden yhdistyvän ihmisen syntyperään. Jotkin ihmisryhmät nähtiin alempiarvoisina, voitaisiin puhua ”ali-ihmisistä”, eli he eivät olleet millään tavalla samalla viivalla omistajiensa kanssa. Moinen rotuerottelu ja sen jälkeen ihmisten luokittelu on sitä rasismia, josta niin kovasti meuhkataan vaikka todellisuudessa sen kaltainen näkemys on varsin harvinainen nykyään.

Tämä ”luonnollisten orjien” ryhmä ei kuitenkaan tarkoittanut jotain etnistä ryhmää, vaan se oli ihmistyyppi hänen luontaisten ominaisuuksien perusteella. Kuinka suuri osa tästä on synnynnäistä ja kuinka paljon opittua onkin taas sitten oma asiansa. Jos riittävän pienestä pitäen ihmiselle opetetaan jotkin tietyt arvot ja uskomukset, hän hyvin todennäköisesti säilyttää ne läpi koko elämänsä eikä juurikaan kyseenalaista niitä. Paitsi jos ihminen ei ole ”luonnollinen orja” - osa ihmisistä kun ei nyt vaan jostain syystä suostu alistumaan. Suurin osa ihmisistä kuitenkin omaa varsin konformistisia ja kollektivistisia perususkomuksia, joten kysymys kuuluukin, ovatko nämä ”lampaat” niitä ”luonnollisia orjia”?

Ihminen saattoi ennen vapaaehtoisesti ryhtyä orjaksi kun halusi päästä veloistaan eroon. Onko moderni velkaorjuus sitten tästä niin suuresti poikkeava tila? Sen lisäksi että se mestari hoiti niin ravinnon kuin katon pään päälle orjilleen, velkaorjat joutuvat nekin maksamaan omasta pussistaan. Orja saattoi siis ostaa vapautensa tehtyään riittävästi töitä, aivan samoin kuin se velkaorja saattaa joskus saada velkansa kuitattua.

Voitaisiin myös puhua ns. opitusta avuttomuudesta, joka merkitsee alistumista siihen tilanteeseen ja päätösten tekemisen ulkoistamista. Vaikka kuinka koettaa pyristellä itseään irti jostain tilanteesta, se ”mestari” ei sitä salli ja lopulta ihminen (tai eläin) luovuttaa ja sopeutuu tähän uuteen normaaliin. Seinät saattavat olla varsin leveällä ja katto korkealla, mutta ne kalterit ympärillä rajoittavat ihmisen vapautta ja kun ympärillä on näkymättömät kalterit, enemmistö ei moisia edes huomaa. Yksi todistetusti tehokkaimmista tavoista murtaa ihmisen mieli tuohon tilaan on antaa hänelle tunne, että ”joku” valvoo jatkuvasti. Teit mitä tahansa, menit mihin tahansa, aina on jokin taho yläpuolellasi joka valvoo ja kirjaa ylös rikkeesi, josta myöhemmin saatetaan rankaista.

No mutta eihän tuommoista tapahdu nykypäivänä, meillä on ihmisoikeudet ja demokratia! Ai onko? Orja nro. (sotusi), ilmoittaudu työtehtävääsi annettuna kellonaikana, jossa tehdyn työn tuotosta saat pitää vain osan itselläsi. Koko työpäivän ajan sinun liikkeitäsi ja tekojasi seurataan ja kuvataan & kuunnellaan lähes jatkuvasti (todennäköisimmin teet sen omasta tahdosta, älypuhelimesi kautta) jonka perusteella sinua ohjeistetaan haluttuun suuntaan ja jopa rangaistaan tarvittaessa. Voit sitten vapaasti valita annetuista vaihtoehdoista mitä teet vapaa-ajallasi, toki, mutta myös sitä kaikkea seurataan ja valvotaan herkeämättä. ”Mestarisi” myös määrää lukemattoman määrän mielivaltaisia sääntöjä ja ”lakeja”, joita sinun tulee noudattaa riippumatta siitä, miten oma moraalinen kompassisi kertoo. Rikkoessasi näitä sääntöjä, sinut voidaan pahimmassa tapauksessa joku laittaa pieneen koppiin häpeämään tai jopa piestä (tai ampua)/kuoliaaksi.

Kamoon hei, ne ihmisoikeudet ja demokratia! Puolustaako se ”mestari” oikeuksiasi, vaiko kenties on säätänyt ”lakeja” joidenka kautta ne oikeudet pitäisi toteutua, kunhan vaan nyt et siis riko niitä sääntöjä. Saat siis liikkua vapaasti missä haluat, sille osoitetuilla alueilla mutta muualle tarvitaan lupa. Saat vapaasti sanoa mitä haluat sekä ajatella vapaasti, kunhan et tee sitä niin että siitä joku loukkaantuu tai se jollain tavalla haastaa auktoriteettiesi otetta jonka jälkeen piiska heiluu. Sinulla on kehollinen koskemattomuus, paitsi sitten kun joku keksii että ei ole koska säännöt. No onneksi sentään on demokratia, eli sinulla on valta! Voit siis valita annetuista vaihtoehdoista uuden mestarin tai jopa pyrkiä itse siihen asemaan. Tai no, et valita, mutta laittaa ehdotuslaatikkoon haluamasi mestarin numeron neljän vuoden välein jonka jälkeen enemmistön päätöksellä valitaan uudet tyypit valtaan ylitsesi. Ja nämä tyypit saavat määrätä sinut töihin rangaistuksen uhalla, pakottaa sinut toistamaan heidän mantrojaan ja pitävät huolen siitä, että kaikesta työstäsi mestari saa varmasti oman osansa.

Voidaanko enemmistö ihmisistä siis nähdä ”luonnollisena orjana” kun he ilomielin luovuttavat suuren osan päätöksistään muiden tehtäväksi ja työskentelevät muille läpi koko elämänsä hymyssä suin? He ehkä eivät syntyneet näillä ajatuksilla, mutta heidät indoktrinoitiin leikkikoulusta lähtien tähän järjestelmään. Osa kapinoi vastaan, mutta konformismi pitää suurimman osan kurissa vaikka sielä taustalla kyteekin inho herrojaan vastaan. Katkeruus sitten sairastuttaa ja viha pilaa koko elämän, kun orjan asemaan vasten tahtoaan joutunut ihminen kuitenkin pakotetaan järjestelmään, joka ei monilta osin eroa juurikaan siitä, miten meille opetettiin koulussa historiaa kuinka pahaa orjuus onkaan. Jännää kuinka vähän historiasta onkaan opittu?

Vai onko se #eriasia, kun saa sentään sirkushuveja aina välillä, sekä itse valita mitä orjatyötä tekee ja kuka on se välitön mestari? Noin 80% kansasta on tainnut olla kautta aikojen se osuus ihmisiä, joille ei tuota mitään ongelmaa olla jonkun muun tahon alainen. Järjestelmät ovat muuttuneet ja kehittyneet, kansalle on keksitty uusia tarinoita jotka oikeuttavat ihmisten aseman järjestelmässä itsessään ja lähes aina se etu on siirtynyt harvojen taskuun. Tällä perusteella voitaisiin sanoa, että se 80 pinnaa olisi ”luonnollisia orjia”? Tätä orjuuden asiaa on pohdittu myös elokuvassa ”Jones Plantation”, jonka suosittelen vilkaisemaan ja vertaamaan sitä tähän nykypäivän ”demokratiaan”.

Jostain syystä edistyksellisten tahojen mielestä kuitenkin vain osa ihmiskunnan historian orjuutuksesta oli paha asia, muilla ei ole niinkään väliä. Itse en pidä orjuutta millään tavalla enkä missään muodossa hyväksyttävänä, mutta toisaalta, jos enemmistö on ”luontaisia orjia”, mikä minä olen sitä heiltä liioin kieltämään?

Asiantuntijoista

Kun televisioruudun alalaidassa välähtää titteli ”asiantuntija” tai jopa ”erityisasiantuntija”, merkitsee se osalle että kyseessä on nyt todellinen asian tuntija ja auktoriteetti, jonka sana on laki. Osalle se taas on punainen vaate, jonka jälkeen kaikki mitä sieltä suusta tulee ulos on automaattisesti ihan päin honkia. Auktoriteettiin vetoaminen ja juuri tämä aseman nostaminen keskiöön on toki pahemman luokan argumentointivirhe, mutta näin se media on käsitellyt lähes joka asiaa vuosikausia. Jostain asiasta mitään tietämätön ei tietenkään kykene sanomaan siitä muun kuin mielipiteensä, jolla ei käytännössä ole juurikaan arvoa, eli asiantuntijan valitseminen haastateltavaksi on sinänsä ihan viksu ajatus. Toisaalta, jos kerran asiasta pitää jotain tietää ennen kuin siihen tulisi ottaa kantaa, miksi ihmeessä demokratiaa pidetään toimivana ratkaisuna asioista päättämiseen?

Ongelma näiden auktoriteettien kanssa voidaan jakaa kahteen eri alueeseen - aiheen mahdottomuuteen ja puolueellisuuteen. Nämä kaksi ongelmaa yhdistämällä saadaankin sitten ulos näkemyksiä, jotka eivät puppugeneraattorin sopelluksesta juurikaan eroa…

Ensiksi siitä mahdottomuudesta, eli miksi asiantuntija ei juurikaan voi antaa valistunutta arvausta tarkempaa vastausta. Sanonta ”ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden” pitää varsin hyvin paikkansa, mutta kun se ennustus tulee asiantuntijan suusta sen sijaan että joku katsoisi kristallipalloon, jostain syystä kansa pitää sitä pukuun sonnustautunutta jantteria jollain tavalla luotettavampana. Kyllä, valistunut arvaus saattaa osua paremmin kohdalleen kuin nopalla heittämällä tai sinne palloon katsomalla, mutta siihen ei ole mitään takeita koska ollakseen jonkin asian ekspertti, siihen tarvitaan tiettyjä asioita, joita ei läheskään joka tapauksessa voida täyttää.

Ihminen nimittäin vaatii tiettyjä kriteerejä oppiakseen jonkin asian niin hyvin, että häntä voidaan pitää oikeasti asiantuntijana. Alkuun tarvitaan runsaasti kokemusta, siihen johonkin aiheeseen kunnolla paneutumista. Nyrkkisääntönä pidetään, että jonkin asian todelliseen oppimiseen vaaditaan noin 10.000 tuntia sen kunnolla sisäistämiseen. Ei kuitenkaan riitä, että asiaa on vaan jossain treenannut tai opiskellut, vaan ympäristö jossa sitä tehdään pelaa myös merkittävää osaa. Keskittymistä varten se ympäristö kun on oltava mahdollisimman vakio ja ennalta arvattava. Urheilussa tämä on varsin helppoa, koska se ”pelikenttä” on usein vakio, mutta kun se muuttuu, hommat menevät helposti reisille - tämä selittää osin sen, miksi esimerkiksi se keihäs lentää kotikisoissa nappiin, mutta isoissa kisoissa tulos jää ”kauden parhaasta” reilusti jälkeen. Siitä suorituksesta on myös saatava aina välitöntä palautetta, koska muutoin ei voida arvioida osuiko se oma tempaus kohdilleen vai ei. Jälleen, urheilussa helppoa, mutta vaikkapa lääkäri ei välttämättä saa koskaan tietoonsa osuiko se hänen diagnoosinsa edes etäisesti kohdalleen jos potilasta ei koskaan näy uudelleen. Ja viimeisenä merkittävänä asian on jatkuva itsensä haastaminen alati vaikeampien pulmien ratkaisuun. Kellolla tai mittanauhalla mitattaessa sitä haastavuutta on helppoa seurata, mutta se kemian opettaja joka vuosikymmeniä toistaa ne samat luennot kuin autopilotilla ei koskaan kohtaa uusia haasteita, jolloin se vuosikymmenten kokemus kutistuu aivottomaksi automaatioksi.

Voiko siis yksikään politiikan tai talouden asiantuntija koskaan olla oikeasti niin hyvä kuin oletetaan? Kyllä, jos pysytään siinä mikä on jo tapahtunut ja asia on tutkittu perinpohjin. Mutta ennustaminen? Ei, koska joka ikinen tapahtuma on ainutkertainen ja yhdelläkään ihmisellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta saada tietoonsa edes auttavan riittävästi niitä asioita, jotka vaikuttavat tulevaan tapahtumaan. Sama kuin kysyisi matemaatikolta ratkaista kaava, jonka muuttujia ei tiedetä läheskään riittävästi. Mutta kun on puku päällä ja titteli kohdallaan, enää ei puutu kuin vakuuttavan kuuloinen esitys niin ihmiset uskovat kerrotun asian. Vielä kun asiantuntijat eivät yleensä joudu vastuuseen sanomisistaan eikä palautekaan tunnu kiinnostavan, ihminen ei voi kehittyä ja tulla oikeaksi asiantuntijaksi.

Sen sijaan että sinne mediaan kiikutetaan ”oikeita” asiantuntijoita, sinne valitaan tyyppejä, jotka sopivat agendaan. He osaavat esittää aiheen halutulla tavalla ja ennen kaikkea halutusta kulmasta, päätyen ”oikeaan” lopputulokseen. Kyllä, moni jotain asiaa pitkään tutkinut ei automaatisesti osaa esittää asiaansa niin, että muut voisivat sen sanoman sisäistää halutulla tavalla. Esiintymistaito onkin varsin merkityksellinen osa sanoman uskottavuutta ja siksi taitava puhuja voi saada ihmisen uskomaan vaikkapa että maa on litteä, vaikka kaikki todisteet puhuisivat sitä vastaan. Sanomat todenperäisyys onkin usein toisarvoinen asia uskottavuuteen nähden, minkä ansiosta ihmiset uskovat jos jonkinmoisiin hulluuksiin vain koska jokin sopiva auktoriteetti niin kertoi. Toisaalta taas monikaan asiantuntija ei halua tulla julkisuuteen tuomaan näkökantaansa esiin, koska he tietävät saavansa siitä tulikivenkatkuista palautetta yleisöltä. Tai jos ei yleisöltä, niin vaarana on ”väärän” näkemyksen kertomisessa päätyä itse median mustalle listalle ja koko ammattikunnan sylkykupiksi. Tilanne on siis varsin haastava katsoi sitä miltä suunnalta tahansa.

Demokratian toimivuuden kannalta olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää saada asiasta kuin asiasta useampikin näkökulmia julki ja sitten niiden edustajat debatoimassa keskenään tasavertaisina neutraalilla alustalla. Näin ei kuitenkaan juuri koskaan tapahdu, koska mediat ovat yleensä ajamassa sitä jotain agendaa sen sijaan että ne edistäisivät ymmärrystä aiheen suhteen.

Lopputulos on siis varsin usein asiantuntijoiden kanssa se, että meille saarnataan sitä yhtä oikeaa totuutta ja pelotellaan asioista, jotka sijaitsevat vain näiden asiantuntijoiden omassa mielikuvituksessa. Jos meillä olisi edes auttavasti terve keskustelukulttuuri ja sananvapaus olisi muutakin kuin korusana poliitikkojen puheissa, voitaisiin järjestelmää pitää etäisen demokraattisena. Mutta kuka sitä haluaa? Kansa, ehkä, mutta siltä kansalta ennenkään kysytty…

Oletko aivopesty?

Steven Hassan on tutkinut vuosikymmeniä kuinka ihmisiä manipuloidaan ja aivopestään. Hän itsekin upposi moiseen ansaan nuorena miehenä liittyessään kulttiin ja hän ammentaa omasta kokemuksestaan miten tilanteesta pääsee niin irti kuin jatkaa elämäänsä ulos päästyään. En nyt viittaa suoraan yhteenkään hänen luentoonsa tai kirjaansa, mutta suosittelen lämpimästi tutkimaan hänen materiaaliansa jos epäilet, että joku läheisesi tai ehkäpä myös itse olet osallisena jossain kultin tapaisessa ryhmässä jonka toiminta perustuu aivopesuun.

Karu totuus ihmisten suostuttelussa ja manipuloinnissa on se, että faktoilla ei ole juurikaan mitään virkaa - ne eivät muuta yleensä kenenkään mielipidettä. Voit tarjota kirjakaupalla faktoja asian suhteen, mutta niiden vaikutus on varsin pieni verrattuna suostuttelevaan sanomaan. Eri tekniikoita ihmisten mielipiteiden manipulointiin on lukemattomia ja parhaat myyntimiehet voivat kaupata onnistuneesti vaikka lunta eskimoille. Mihin kukin vetää sen rajan koska suostuttelu muuttuu manipuloinniksi, mutta nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, onko vapaa valinta edelleen sillä suostuteltavalla itsellään. Jos kahvilassa siis sinulta kysytään ”haluaisitko jotain?”, on valinta ihmisillä täysin itsellään, mutta kun ”otatko kahvia vai limsaa tuon munkin kanssa?” aletaan lähestyä manipuloivaa kielenkäyttöä. Selviä rajoja on mahdotonta piirtää, mutta hyvät myyntimiehet osaavat kaikki alan temput.

Aivopesu, eli manipulointi, on kuitenkin spektri, ei mikään kyllä ja ei. Meitä pyritään manipuloimaan jatkuvasti ostamaan se seuraava iso juttu, se uusin härpäke ja uusin trendi. Captologia esimerkiksi tutkii sitä, kuinka tietokoneita käytetään ”suostuttelemaan” ihmisiä ja se raja jolloin mennään manipuloinnin puolelle sen sijaan että meitä avustetaan tekemään hyviä päätöksiä on veteen piirretty viiva. Onko mielestäsi se ”lisätakuun” tarjoaminen sen uuden luurin yhteydessä juuri ennen ”osta tästä”-napin painamista vain keino koukuttaa ostaja hankkimaan turhanpäiväisen palvelun, vaiko helpotusta käyttäjän kokemukseen uutta puhelinta hankkiessaan?

Mistä sitten tunnistaa koska mennään aivopesun puolelle? Hassanin mukaan voidaan pohtia neljää kriteeriä, joista tunnistaa ”kultti”. Yksinkertaistettuna, jos seuraavaan neljään osaan pyritään vaikuttamaan: käyttäytyminen, informaatio, ajatukset ja tunteet, on kyseessä aivopesu. Mainoksilla pyritään esimerkiksi vaikuttamaan pääosin vain käyttäytymiseen, eli saamaan sinut ostamaan jotain. Mutta entäs sitten mitä meille syötetään muutaman tunnin välein mediassa? Uutiset päättävät mitä informaatiota sinulle tarjotaan ja miten sinun tulee ajatella ja tuntea niistä asioista, joka tietenkin vaikuttaa mahdollisesti myös käyttäytymiseesi. Ja mitä sosiaalinen media tekee? Näitä kaikkea, mutta tarkkaan kohdennetusti ja yksilöidysti… onneksi se tietenkin tehdään yhteiseksi hyväksi ja juuri sinun turvallisuutesi vuoksi! Elämme siis jatkuvasti ympäristössä, jossa lähes kaikki toimijat pyrkivät manipuloimaan suostuttelun sijaan. Ennen oli siis paremmin, koska silloin emme olleet jatkuvassa pommituksessa… eivätkä ihan kaikki mainostajat olleet vielä lukeneet uusimpia tutkimuksia miten koijata apinaa?

Jos epäilet että sinä itse, tai joku lähipiiristäsi on joutunut aivopesun uhriksi, Hassan tarjoaa ohjeeksi neljän askeleen ”ohjelman” jolla hän itse pääsi irti kultin kourista.
Askel 1: Ensiksi sinun pitää saada ihminen irti siitä kaikesta materiaalista jota kultissa syötetään, viikoksi vähintään mutta pitempikin tauko saattaa tehdä terää. Ei mediaa eikä kontakteja yhdenkään kulttiin uskovan kanssa. Helpommin sanottu kuin tehty, tietenkin, etenkin nykypäivänä jolloin eri aatesuuntia markkinoidaan 24/7 joka tuutista.
Askel 2: Tutki mitä eri keinoja ihmisten manipulointiin ja aivopesuun käytetään ja pohdi, mitkä näistä keinoista tuntuvat hieman liiankin tutuilta. Propagandistisien keinojen tunnistaminen ja havaitseminen viestinnässä pyritään usein piilottamaan, koska ihmisillä saattaa herätä epäilyksiä kertojen tarkoitusperistä kun sanoma on liian räikeää, esimerkiksi puhdasta pelonlietsontaa.
Askel 3: Etsi kriitikkoja ja entisiä kulttilaisia, joiden selviytymistarinat ja kokemukset auttavat peilaamaan tilannetta. Kriitikot ovat usein tutkineet asiaa vuosien ajan, mutta vanhoista uskomuksista täysin päinvastaisesti puhuvien sanottava voi olla kova pala purtavaksi.
Askel 4: Viimeinen, mutta se kaikista tärkein askel on kuitenkin rehellinen itsetutkiskelu, itsereflektio. Itsereflektion eli oman toiminnan itsearvioinnin ja tarkastelun taito on tärkeää myös elämän alueilla, mutta etenkin aivopesun uhreille tämä ratkaisee miten asia etenee.

Yleisin harhaluulo kulteissa ja kulttimaisissa ryhmissä on se, että ”älykäs” ihminen ei niihin tietenkään lankea ja että ne voidaan tunnistaa ulkopuolelta pikaisella vilkaisulla. Mikään määrä älykkyyttä ei suojele manipuloinnilta ja monet päällepäin hyväntahtoiset ryhmittymät voivat käyttää varsin pahantahtoisia manipulointitekniikoita pitääkseen oman seurakuntansa yhtenäisenä. Tarkemmin tutkittuna tämä ”virallinen tarina” omaa varsin runsaasti piirteitä kulttimaisesta ”uskonnosta”, mutta eiväthän ne viranomaiset nyt niin tekisi omalle kansalleen…

Eiväthän…?

Kaikki nämä elokapinat ja vastaavat liikkeet, aivan kuin miten tämä zombie-pandemian härdelli eteni, nojaavat vahvasti samoihin aivopesuoppeihin. Ulkopuoliset ovat pahoja syntisiä, siinä kun juuri sinulle kerrotaan totuus ja juuri niihin tiettyihin tahoihin uskomalla ja luottamalla voit pelastua! Etkö usko? Ehkäpä se johtuu siitä, että olet osa moista kulttia…

Miksi valitsemme huonoja johtajia?

Ihmiskuntaa on kautta aikojen vaivannut huonojen johtajien ongelma. Sen sijaan että johtoon valittaisiin paras, sinne useimmiten päätyy se suurin persereikä. Nykypäivänä asia voitaisiin helposti kuitata heitolla ”koska media”, mikä tosi pitää suurelta osin paikkansa, se ei kuitenkaan ole koko totuus asiasta. Kyllä, tavan tallaajien tyhmyys on myös osasyynä, mutta sekään ei vielä kerro tarinaa kokonaisuudessaan. Olisiko se sitten ihmisen luonto, joka nostaa pinnalle ne suurimmat perslävet?

Kuvitellaan tilanne, missä sinun tulisi valita tulevalle retkikunnallesi uusi kapteeni laivaan. Matka on vaarallinen, pitkä ja erittäin kallis, joten valinta olisi tehtävä huolellisesti. Paikkaa hakee kaksi kapteenia, A ja B, joilla molemmilla on vuosikausien kokemus. Kapteeni A on tehnyt vastaavia matkoja onnistuneesti jo puolen tusinaa, siinä kun B on myös tehnyt yhtä monta katkaa mutta hänen kaikki reissunsa ovat menneet reisille. Kumpi näistä vaihtoehdoista olisi mielestäsi parempi vaihtoehto ja kumpi näistä kapteeneista tulee todennäköisimmin valituksi?

Ensimmäiseen moni vastaisi A, samoin kuin toiseen, mutta jos historiasta otetaan opiksi niin B olisi hyvin todennäköisesti se valinta. Miksi helvetissä, eivätkö luvut puhu jo A:n puolesta niin vahvasti? Kyllä, mutta tarinat mitä heistä kerrotaan ovat lähes poikkeuksetta se todellinen syy miksi B tulee todennäköisimmin valituksi. Eihän tuossa ole mitään järkeä?

Kuvitellaan toinen tilanne, huomattavasti yksinkertaisempi kuvaus millä perusteella ihmiset tekevät valintoja ja miten tarinat muokkaavat ihmisten valintoja. Lääniä halkoo suuri ja voimakasvirtainen joki. Uimari A loikkaa veteen ja alkaa uimaan joen poikki. Jo alkuvaiheessa hän joutuu vaikeuksiin ja ankaran räpiköinnin päätteeksi hän selviää kuin selviääkin hengissä toiselle rannalle. Kansa hurraa hänen uroteostaan ja tarinat hänen ”vaikeuksista voittoon” asenteestaan ovat kuuluja kautta maan. Uimari B taas ottaa joen olosuhteista selvää, suunnittelee suorituksensa etukäteen ja treenaa itsensä kuntoon ennen yritystä. Hän ui joen yli ongelmitta ja vaikka suoritus olikin kunnioitettava, hänen suorituksessaan ei ollut jännitystä tai draamaa lainkaan - se näytti jopa helpolta mihin kuka tahansa kykenee, ei lainkaan miten A:n suoritus. Mutta… he ylittivät saman joen.

Johtajien buustaaminen mediassa on miljardibisnes nykypäivänä, mutta ne tarinat sankareista ovat aina toimineet samalla tavalla - sankariteoista ja vaikeuksien kautta voittoon päässeistä kirjoitetaan hyllymetreittäin, siinä kun ne ”tylsät” tyypit unohdetaan vaikka heidän suorituksensa ovat vähintäänkin yhtä merkittäviä. Kapteenien tapauksessa B:n suoritukset siis olivat saaneet paljon enemmän huomiota ja ihmisluonnolle on varsin tyypillistä assosioida maine ”hyvään” tyyppiin, vaikka käytännön tasolla tyyppi olisi kävelevä katastrofi.

Jostain syystä kun tietyt tyypit ovat jossain hommassa mukana, aina sattuu ja tapahtuu jotain dramaattista. Jos he selviävät voittajana tilanteesta, heidän maineensa moninkertaistuu, mutta jo mukana ollessaan he keräävät paljon enemmän huomiota sille asialle, mikä voi toki olla positiivinen asia jo itsessään. Kukaan ei puhu saatikka muista niistä hiljaisista ja taustalle jääneistä, joidenka ansiosta homma oikeasti toimi ja juttu eteni. Ainoastaan ne sankarit muistetaan, vaikka varsin usein he olivat syy miksi homma ylipäänsä kusi.

Politiikassa suuria johtajia nouseekin esiin juuri dramaattisissa tilanteissa. Se vaan, että ne ongelmat ovat varsin usein joko itseaiheutettuja seurauksia, tai jopa tahallaan luotuja ongelmia että voidaan tarjota pelastaja kansalle. Koko kansan Sanna on tästä loistava esimerkki - hän ei toki luonut koronapandemiaa, mutta hänen toimensa nostivat hänen hallintonsa kansan suosioon. Tarkemmin katsottuna koko sirkus meni pääosin päin helvettiä ja useat ongelmat johtuivat tehdyistä päätöksistä, mutta kansa ohitti ne huonot päätökset koska tarina kieputettiin heille ”vaikeuksista voittoon” satuna. Toki siinä mukana oli hieman Machiavellilta opittuakin mukana - ei ole väliä onko se johtaja vallassa rakastettuna vai pelättynä, niillä kahdella keinolla kansa pysyy kurissa. Suurin osa kansasta rakasti Sannaa koska media hoiti hommansa, mutta loput elivät enemmän tai vähemmän siinä pelossa, että se hullu akka laittaa pian koiransa kimppuun. Lopputulos olikin taattu ja häntä pidetään edelleen sankarina, joka ”voitti koronan” - tarina, jonka todenperäisyys on varsin kyseenalainen.

Sen sijaan että moisia draamakuningattaria päästetään mihinkään johtavaan asemaan, meidän tulisikin koettaa saada oikeasti hyviä johtajia päättämään asioista. Tai no, jos ylipäänsä halutaan niitä johtajia, koska oman näkemykseni mukaan kuka tahansa vallassa muiden yli oleva on ongelma jo itsessään, mutta ei nyt siitä enempää. Hyvä johtaja kun kykenisi ennakoimaan suuren osan ongelmista ja tekemään asioille jotain ennen kuin niistä alkaa muodostua kunnon katastrofi. Yksikään nykyisistä poliittisista puolueista ja johtajista ei tähän kykene, koska he ovat kasvaneet kulttuuriin missä ongelmat ratkaistaan lähinnä luomalla uusi näkyvä ongelma kansalle purnattavaksi.

Millä keinoilla sitten ihmiskunta voisi petrata asian suhteen? Alkuun olisi kyettävä tunnistamaan ne kriisijohtajat, jotka tuntuvat vetävän ongelmia puoleensa. Vaikka he olisivat kuinka hyvin onnistuneet ratkaisemaan osan niistä ongelmista, olisi parempi koettaa tunnistaa tahot jotka osasivat tehdä ne korjausliikkeet jo ennalta, eikä vasta sitten tehdä jotain kun paska osui tuulettimeen. Näille draamakuningattarille ei tulisikaan antaa huomiota vaan heidät tulisi unohtaa tai lähinnä vaan mainita huonoina esimerkkeinä, sen sijaan että heitä juhlitaan vuosienkin jälkeen.

Näiden ”tylsien” johtajien tunnistaminen olisikin ensiaskel ongelman ratkaisuun. Jos yhteiskunta arvostaisi niitä jotka hoitavat homman ilman draamaa sen sijaan että huomiohuoraajat nostettaisiin korokkeelle, saattaisimme saada aikaiseksi huomattavasti toimivamman hallinnon. Syy miksi hommat ylipäänsä vielä edes auttavasti toimivat kun on se, että sielä koneistossa on sisällä vielä ainakin jokunen hyvä tyyppi joka osaa oikeasti hommansa, hoitaen sen kaikessa hiljaisuudessa ja yleensä jääden täysin huomiotta. Tosin niistä tylsistä ei saisi lööppejä eikä kansa ilman draamaa saisi jotain purnattavaa, mikä olisi medialle taas katastrofi.