Jos ajatellaan propagandan merkitystä niin sodan kuin rauhan aikana, ei parempaa osoitusta sille ole kuin Ylen toimitusjohtaja. Ihmetystä kun aiheuttaa se, miten median pomo vetää suunnilleen saman suuruista palkkaa kuin pääministeri ja puolustusvoimien komentaja yhteensä. Noh, yksinkertaisesti siksi, että maan suurimman ja ”tärkeimmän” median pomolla on enemmän valtaa kuin näillä kahdella yhteensä. Toki niin ministeri kuin komentaja voivat määrätä joitakin ihmisiä tekemään halutulla tavalla, mutta mediapomo saa valtaosan ihmisistä tekemään haluamallaan tavalla ilman mitään pakkoa tai edes käskyä.
Mutta se nyt ei ole jutun juoni tällä kertaa, vaan pohditaan erään 1930-luvulla kirjoitetun tekstin tunnelmissa sotapropagandaa. Teksti kulkee nimellä: ”Propaganda, aikamme uusi sodankäyntiväline” - kapt. Olavi Huhtala. Vaikka tekstin esimerkit ovatkin ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa esiin tulleita asioita, ei se sotapropaganda ole ytimeltään juurikaan muuttunut. Uudet keinot aina radiosta sosiaaliseen mediaan ovat toki muuttaneet propagandan jakelua ja kohdistamista, mutta ne samat viestinnälliset keinot ovat edelleen käytössä ja varsin selvästi näkyvillä päivittäin mediassamme. Vaikka Suomi ei ole onneksi hetkeen ollut itse osallisena suoraan yhdessäkään sodassa, ei se tarkoita etteikö maamme mediaa oltaisi käytetty kaikki nämä vuodet sotapropagandaan.
Jenkit ovat sotineet ympäri maapalloa lähes taukoamatta heti perustamisestaan lähtien, mutta yksi heidän tärkeimmistä propagandakampanjoistaan on mielestäni ollut taistelu ”punaista uhkaa” vastaan. Eri maat ovat ottaneet osaa tähän taisteluun omalla tavallaan ja tästä voitaisiinkiin vetää helposti niitä eri leirien rajaviivoja, jos niin haluttaisiin tehdä. Jokaiselle konfliktille ne rajat piirretään kuitenkin uusiksi, joten asiaa on aina tarkasteltava tapauskohtaisesti. Pääpiirteittäin ”länsi” on aina samassa porukassa keskenään ja muu maailma tekee sitten omat valintansa.
Sotapropagandan tyyli riippuu aina siitä, onko kohteena omat, viholliset, liittolaiset vaiko neutraalit osapuolet. Myös sillä, ollaanko puolustamassa vai hyökkäämässä on merkitystä, mutta ei keskitytä nyt siihen. Otetaan alkuun pieni pätkä Huhtalan tekstistä, jossa hän osoittaa millä tavalla vihollisen väestöön voidaan kohdistaa sotapropagandaa murentamaan taistelutahtoa ja yhtenäisyyttä:
Jos nämä asiat ovat ”vihollisemme” propagandaa, miksi ihmeessä näitä asioita toistetaan omassa mediassamme ja miksi ihmeessä hallintomme toisensa jälkeen ovat tehneet lähestulkoon kaikkensa aiheuttamaan näitä ongelmia? Venäjän mahdollisuus kun saada oma kantansa Ylen uutisiin on varsin epätodennäköistä, siinä kun rapakon takaiset herramme saavat julistaa omia totuuksiaan täysin vapaasti. Kuka on siis tässä vihollinen, kuka liittolainen ja ketkä ovat omia?
Omille ja liittolaisille sotapropaganda on varsin samankaltaista. Me olemme hyviksiä, oikealla asialla ja ihan saletisti voitolla, siinä kun vihollisemme on pahiksia, väärällä asialla ja ovat häviämässä sodan jo seuraavalla viikolla. Näistä asioista tulee muistuttaa jatkuvasti ettei vaan kukaan unohda mikä on oikein. Vastapuolen haukkuminen ja leimaaminen on syytä aloittaa jo hyvissä ajoin ennen varsinaista sotaa, koska kansa on saatava riittävän vihaiseksi ja pelokkaaksi että se ei kyseenalaista päättömimpiäkään ”uutisia” konfliktin alettua. Asiantuntijat tietävät ja viranomaiset kertovat vain faktoja, yhteiseksi hyväksi ja sinun turvallisuutesi vuoksi.
Vihollisille taas koetetaan ujuttaa mahdollisimman paljon yhtenäisyyttä hajottavaa materiaalia. Kyllä, tämän vuoksi maamme tilasta syytetään nimenomaan Venäjän propagandaa, koska kaikki hajottava ja auktoriteettien virallista totuutta uhmaava pelaa ”Putinin pussiin”. Tavan kansa ei kuitenkaan edes yritä haistella niitä propagandan vivahteita, joista voitaisiin analysoida millä todennäköisyydellä jokin asia on oikeasti vihollisen sanomaa vaiko vaan oman puolen sotapropagandaa kiihottamaan sotaan. Enemmistö suuntaa vihansa vain ja ainoastaan haluttuun suuntaan vaivaamatta sillä hetkeäkään päätään mitä on meneillään. Pelonlietsonta taas on tehokas tapa parantaa auktoriteettien uskottavuutta, koska ihmiset odottavat siltä suunnalta pelastusta, joten taitava propagandisti ei tahallaan lietso pelkoa vastustajassaan niin, että heillä on siihen myös pelastaja tiedossa.
Pelonlietsonta on helppo osoittaa kahdella narratiivilla:
Tarina 1: ”Teillä on iso paha naapuri joka käy julmaa hyökkäyssotaa toisaalla. Jos te ette nyt heti liity meidän puolelle, tulee iso paha susi ja vie!”
Tarina 2: ”Meillä on ohjuksia, joita te ette kykene millään pysäyttämään. Älkää vittuilko meille.”
Uhka - haluttu reaktio - pelastus. Muistaako joku miksikä tuota ketjua kutsuttiin?
Koska kaikki tietävät sodan molempien osapuolten käyttävän propagandaa, moni ajatteleekin löytävänsä ”totuuden” puolesta välistä - seuraamalla neutraalien osapuolten viestimiä. Sota on kuitenkin jo aiheuttanut ensimmäisen uhrinsa hyvissä ajoin ennen taisteluiden alkua: totuus. Jokainen sodan aktiivinen osapuoli kun tekee kaikkensa saadakseen näiden puolueettomien maiden lehdistön puolelleen. On aivan selvää, että liittolaisten lehdistö hokee samaa mantraa, toki samoin kuin vastapuoli omine liittolaisineen, mutta sentään ne neutraalit osapuolet kertovat puolueetonta tietoa asiasta, eikös? Ei, eivät kerro. Joka ikisen maan valtamedia on alisteinen sen maan hallitsijoille (oli se sitten valtio tai mikä tahansa muu) ja heillä on yhtenäinen tarina kerrottavana. Kenen puolella ja ketä vastaan ollaan, se on sitten tapauskohtaista.
Mitä siis jää jäljelle kun valtamediat ympäri maailmaa on otettu osaksi sotapropagandakoneistoa? Itsenäiset mediat ja kansalaisjournalistit. Valtamediat (siis vallanpitäjät) ympäri maailman vihaavat kaikkia niitä, jotka kyseenalaistavat millään tavalla heidän omaa tarinaansa. Itketään kuinka vaarallista se on demokratialle, kun joku ei papukaijana toistakaan virallista tarinaa. Liberaalin demokratian idea kun oli se ajatusten vapaa markkinapaikka, mutta se on unohdettu jo kauan sitten - tuolloin syntyaikoina kun oltiin vasta lehtipainon ja kirjojen varassa propagandan suhteen. Nyt kuka tahansa voi alkaa tuottamaan mediaa ja ainakin teoriassa saada äänensä kuuluviin, mikä uhkaakin oikeita vallanpitäjiä. Ennen riitti ottaa yhteyttä jokaisen maan johtoon ja vahvistaa kenen puolella sitä ollaan, mutta nyt pitäisi vaikuttaa joka ikiseen bloggaajaan ja vaikuttajaan erikseen että tarina pysyisi kunnolla kasassa. Ei siis ihme, että kansalle pitää osoittaa heti alkuun se suurin vihollinen - erimielinen taho keskuudessanne, hän pelaa vastapuolen pussiin!
Ei sinänsä, iso osa vaikuttajista on myös puolensa valinnut ja vääristää kerrottua tarinaa omalla tavallaan omalle yleisölleen. Minua syytetään aina näiden kannanottojen jälkeen Putinistiksi, kun en purematta niele lännen satuilua ja paskapuheita. En tosin niele myöskään idän satuja, mutta noin monimutkainen kanta ei tunnu menevän millään jakeluun täyteen kiihkoon piiskatulle kansalle. Tyhmää ei voi korjata, joten asialle ei mitään saa.
Nykypäivänä ”totuuden” löytäminen siitä valtavasta informaatiotulvasta onkin sula mahdottomuus. Se totuus kun ei ole kahden vastakkaisen tarinan puolessa välissä vaan yleensä siitä ei hiiskuta lainkaan. Kumpainenkin osapuoli kun pelaa propagandassaan omaan pussiin ja pyrkii kusemaan vastapuolen muroihin, mutta ne juurisyyt halutaan pitää piilossa. Ja kukapa sitä nyt haluaisi oikeita syyllisiä lähteä etsimään, vaikka toistetaankin sanontoja kuten ”kaikki sodat ovat pankkiirien sotia”? Niitä salaisia sopimuksia ja todellisia liittoumia kun ei tulla koskaan paljastamaan ennen kuin se sadan vuoden turva-aika on umpeutunut, eli kaikki osalliset ovat mullan alla. Siksi ensimmäisen maailmansodan taustalla olleista tapahtumista on jo kirjoitettu… mutta se seuraava (toinen maailmansota) tullee olemaan poikkeus tähän sääntöön. Tai no, ei ehkä poikkeus - se ei nimittäin ole vieläkään päättynyt, ainoastaan osa pelureista on vaihtunut. Lännen peikkosatu kun on koko nykyisen yhteiskuntamme peruspilari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti