Hiljattain eräässä Twatterhuoneessa nostettiin esiin termi ”viitekehys”. Jokaisella on aina se oma viitekehyksensä, kuin on myös eri toimijoilla yhteiskunnassa. Kun ymmärtää mistä lähtökohdista se toinen esimerkiksi keskusteluun saapuu, on helpompaa ymmärtää mistä esimerkiksi tietyt erimielisyydet oikein johtuvat. Emme tietenkään kykene lukemaan toisten mieliä ja saamaan tarkkaa tietoa mistä mikäkin ajatus oikein kumpuaa, mutta etenkin organisaatioista puhuttaessa asiaa voidaan yleistää sen näkökulman helpommin ymmärtämiseksi.
Ensin pitää kuitenkin ymmärtää mikä se viitekehys oikein edes on. Termiä käytetään usein tieteestä puhuttaessa, etenkin tutkimuksissa. Juuri mitään tutkimusta ei vedetä täysin tyhjästä, vaan se perustuu tiettyihin muihin ennalta tutkittuihin asioihin. Näistä edeltävistä ”tiedetyistä” asioista muodostuu sitten se viitekehys, jonka päälle sitä uutta juttua lähdetään kasaamaan. Kaikki lähteekin hyvin alkuun, jos ne aikaisemmat teoriat ja tutkitut asiat pitävät myös kutinsa. Esimerkiksi lääketeollisuudessa rokotteet ovat viitekehyksessään ”turvallisia ja tehokkaita” ja uusi tutkimus lähinnä kertookin kuinka ”hyviä” ne uudet piikit ovat, niiden lähtöasetelmaa ei edes kyseenalaisteta. Jos joku toinen taho lähtee sitä kehystä haastamaan, se leimataan välittömästi pseudotieteeksi, koska tietyt asiat nyt vaan ovat kuulemma faktoja koska kaikki samaan ryhmään kuuluvat ovat saaneet heti alusta alkaen oppinsa juuri tästä samasta viitekehyksestä. Huomannet ongelman?
Sama pätee myös moneen muuhunkin asiaan - se viitekehys määrittää mikä on sen Overtonin ikkunan sisällä ja mihin asioihin ei edes puututa. Tietysti ihmisen oma ajattelu murenisi ihan täysin, jos hän huomaisi että ne omat perususkomukset ovatkin päin honkia. Koko maailmankuva romahtaisi ja kaikki pitäisi pohtia uusiksi jos ne oman viitekehyksen peruspilarit murtuisivat. Tämä on tietysti se asia, joka on tapahtunut hyvin pitkälti kaikille ”heränneenä” itseään pitävälle, eli jossain kohden ne aikaisemmin totena pidetyt asiat joidenka päälle koko todellisuus on rakentunut ovat ainakin joiltain osin romahtaneet ja ne on pitänyt luoda uudelleen, uudeksi pohjaksi kaikille muille uskomuksille. Aniharva haluaa sen oman maailmansa noin romahtavan eikä sitä voida ulkoa edes aiheuttaa, vaan se muutos täytyy aina lähteä itsestä. Mitäs jos tuo yksi asia olikin valhetta, mihin kaikkeen sitä uskookaan sen ansiosta. Mikään ei tosin takaa sitä, että se uusi viitekehys olisi liioin oikein, mikä on se tilanne esimerkiksi lättymaahan uskovilla - maailmaa katsotaan vain uusien linssien läpi, mutta ne samat ongelmat kiveen hakatusta viitekehyksestä säilyvät.
Viitekehys on siis yksinkertaistettuna se kartta, jonka mukaan niin tutkijat kuin muutkin yhdistelevät monimutkaisia asioita toisiinsa. Siitä siis lähdetään ja sitä lähtökohtaa ei kyseenalaisteta.
Yhtenäinen kansa tarvitsee kuitenkin tiettyjä yhteisiä viitekehyksiä, jotta yhteiskunta voisi edes toimia. Tämä yhtenäinen asia ei kuitenkaan ole tyyliin ”vapaus ja totuus ennen kaikkea”, vaan ulkoa saneltua ja ohjailtua tarinaa, johon kaikkien tulee uskoa tai olet paha syntinen. Vuosisatojen ajan tämän virallisen tarinan, yhteisen viitekehyksen, sanelijana toimi kirkko, mutta nykyään ne papit on korvattu toimittelijoilla, asiantuntijoilla, tutkijoilla ja poliitikoilla. Ojasta allikkoon, sanoisin.
Mikä se valtamedian viitekehys sitten on?
Meille kerrotaan ja sen vuoksi yleisesti myös uskotaan, että median tehtävä on pitää ihmiset informoituna tärkeistä asioista. Vapaa ja riippumaton media on demokratian kulmakivi, minkä vuoksi siinä samalla koko vallan oikeutus on uhattuna, jos mediaa lähdetään kyseenalaistamaan. Objektiivisuus on kuitenkin vain illuusio ja paraskaan media ei voi olla objektiivinen, koska se toimii aina oman viitekehyksensä sisällä. Mitä sitten ovat ne kantavat asiat länsimaisessa mediassa?
Vaikka media olisi valtion omistuksessa, he toimivat silti saman kilpailun alaisessa järjestelmässä, missä rahalla saa ja mopolla pääsee. Joka ikinen media kilpailee keskenään yleisöstä, mikä taas vetää puoleensa tahoja, jotka haluavat sitten myydä jotain sille yleisölle. Oli se sitten tuotteita tai aatteita, aina löytyy tahoja jotka haluavat manipuloida muita ihmisiä omaksi edukseen ja tähän tehtävään ei mediaa parempaa työkalua ole olemassa. Säilyttääkseen illuusion objektiivisuudesta, median kannattaa julkaista myös runsaasti ”ei niin värittynyttä” tarinaa, mutta edelleenkin kaikki mitä sielä mediassa julkaistaan, on aina ihan tarkoituksella kansan naamalle tuotuna. Pieniin juttuihin toimittelijoille annetaan kohtuullisen vapaat kädet, koska joka ikinen työntekijä on kuitenkin ensin valittu tehtäväänsä kyseiselle medialle sopivana henkilönä. Usein väitetään, että median omistus ei vaikuta asiaan eivätkä ne omistajat päätä mitä mediassa julkaistaan, mutta kukapas ne päätoimittajat on sinne valinnut? Jokaista juttua ei tarvitse erikseen ulkoa ohjata kun koko organisaatio on ylhäältä alas saakka luotu samaan viitekehykseen sopivana.
Samaan kilpailuun kuuluu myös se, että mistä asioista edes puhutaan valitaan usein niiden mediaseksikkyyden perusteella. Konfliktit, skandaalit ja ”julkkikset” myyvät, joten niistä puhutaan. Media valitsee aiheensa sen perusteella, mikä ihmisiä kiinnostaa, mutta samalla ihmisiä kiinnostaa lähinnä ne asiat, joita media nostaa esiin. Tämä johtaa varsin nopeasti vahvaan kieroumaan, joka antaa kuvan että asiat ovat päin persiitä. Toki ne ovatkin, mutta maailmassa tapahtuu myös paljon hyvää - niistä asioista ei vaan yleensä kerrota. Ylekin taisi hiljattain kertoa, että ihmiset kaipaavat positiivisempia uutisia eikä vaan aina sitä samaa negaa. Median tapa esittää ne konfliktit ja skandaalit aina tietyllä tavalla kehystettynä on sitten siihen vielä päälle, mutta ei siitä juuri enempää tällä kertaa - kaikki pahat asiat ovat joko ilmastonmuutoksen tai Putinin syytä! Muista siis pelätä ja vihata kuten me kerromme!
Objektiivisuus ja tasapuolisuus kuuluvat myös vahvasti valtamedian viitekehykseen. He tietävät totuuden asioista ja kertovat sen juuri oikealla tavalla. Kaikki median kanssa eri mieltä olevat joko valehtelevat tai tuottavat trendisanana ”misinformaatiota”. Joka ikinen median esiin nostama auktoriteetti ja asiantuntija kertoo miten asiat oikeasti ovat ja tasapuolisuuden nimissä kansalle muistetaan mainita, että myös eri mieltä olevia on olemassa, mutta he ovat pahoja syntisiä - denialisteja, putinisteja ja salaliittoteoreetikoita. Jos siis törmäät edes vahingossa valtamediasta poikkeavaan tietoon, se on automaattisesti väärää tietoa koska me niin sanomme. Ja kun toimittelijat vielä siihen uskovat, he osaavat esittää asian uskottavasti kansalle.
Vaikka media kuinka esittää nöyrää kansan palvelijaa, he ovat kuitenkin yksi suurimmista vallankäyttäjistä koko maailmassa - ja he tietävät sen. Hallinnot pyrkivät mediaa toki ohjaamaan haluamaansa suuntaan (mediapooli), mutta valtapelissä nämä lännen ”demokraattiset hallinnot” ovat varsin hampaattomia jos niitä verrataan isoon rahaan tai maihin, joissa sille hallinnolle ei kertakaikkiaan vittuilla. Tiedustelupalvelut saavat varsin vapaasti rellestää mediakentällä ja yksikään itsesuojeluvaistoa omaava toimittelija ei astu yhdenkään väärän tahon varpaille. Vaikka sanonta ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat” pitääkin varsin hyvin paikkansa, ne tahot, jotka voivat sen leivän halutessaan myös myrkyttää omaavat omat takaporttinsa siihen viralliseen tarinaan ja ohjailevat koko viitekehystä piilosta.
Media myös usein kuvittelee olevansa se ”ainoiden oikeiden arvojen” messias. He tietävät mikä kansalle on parhaaksi ja nykypäivän toimittelijat ovatkin lähinnä aktivisteja omine agendoineen. Tämä myöskin on tiedossa varsin hyvin, mutta hehän täytyvät olla oikeutettuja moiseen valtaan koska heidät on valittu tehtäväänsä! Jokainen median toimija tietää kuitenkin sen oman työpaikkansa viitekehyksen, jonka rajoissa heidän täytyy toimia. Siksi esimerkiksi nämä valtamediassa esiintyvät ja mukamas kovinkin kriittisiä näkökulmia esittävät toimittelijat osaavat varsin hyvin pysytellä poissa tietyistä asioista ja näkökannoista, mutta kasvattaakseen yleisöään he seilaavat siinä kehyksen rajalla koettaen onkia mahdollisimman paljon yleisöä sieltä kehyksen ulkopuolelta omaan haaviinsa. Mediaa ylipäänsä kutsutaan usein portinvartijaksi ja nämä ”mukakyseenalaistajat” ovat malliesimerkkejä portinvartjoista. Mutta tämä kaikki kuuluu pelin henkeen ja siihen isompaan viitekehykseen…
Viimeinen ja ehkäpä se suurin osa koko valtamedian viitekehystä on kuitenkin mielestäni vallan oikeutus. ”Tämä on äärimmäisen vaarallista demokratiallemme” on yleinen virsi kaikkialla lännessä, jos mikään taho tai asia uhkaa sitä järjestelmää. Äärioikeisto on nykypäivän edistyksellisten toimijoiden lempibiisi, jota käytetään aina kun mitään osaa virallisesta viitekehyksestä kyseenalaistetaan. Natsit ottavat vallan jos annetaan tuumakin periksi! Puhutaan liberaalista demokratiasta, vaikka median toiminta yhtään tarkemmin katsottuna ei ole niin liberaalia kuin demokraattista. Viitekehyksen mukaan tätä ”demokratiaa” pitää suojella ja puolustaa … vaikka totuus ei tarvitse puolustajia, ainoastaan valhe tarvitsee jatkuvaa tukea. Mutta niitä ”länsimaisen demokratian” ongelmia ei parane kuin hienosti kiertämällä mainita, koska se on tärkein osa heidän viitekehystään: siksihän meillä on ylipäänsä tämmöinen ”vapaa ja riippumaton, maailman luotettavin media”. Jos meillä ei olisi liberaalia demokratiaa, valtamedia olisi vain valtaapitävien äänitorvi - joko valtiollisten tai yksityisten toimijoiden.
…
Mitä tästä kaikesta seuraa on se, että nykypäivänä ihmiset vaativat kiistattomia todisteita kumoamaan omat uskomuksensa, jotka ovat muodostuneet tiedosta, jolle ei ole usein mitään muuta todistetta kuin että ”media niin kertoi”. Media pesee kätensä asiasta kutsumalla asiantuntijoita kertomaan ne asiat, mutta auktoriteettiin vetoaminen on vain yksi virheargumentti muiden joukossa. Jos kaikki asiat olisivat alkuun samalla viivalla ja sitten niitä lähdettäisiin selvittämään, saattaisimme aina joskus päätyä edes piirun verran lähemmäksi totuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti