Kolme totuutta

Jotkut sanovat, että on olemassa vain yksi totuus asioista. Toisten mukaan jokaisella on oma totuus. Vain toinen näistä voi olla totuus, mutta kumpi? Vuosia sitten pohdin asiaa edellisen kerran artikkelissa ”Totuuden ja todellisuuden ero?” ja nyt koetetaan saada lisää tolkkua tähän asiaan.

Pragmaatikko William James kuvasi totuutta samalla tavalla kuin esimerkiksi Hunan opeissa - totuus on se mikä toimii. Tieteessä ei yleensä puhuta totuudesta, mutta juuri tuo lähestymistapa on se mihin tiede perustuu: jos se toimii eikä sitä ole todistettu vääräksi, oletamme sen olevan paikkansa pitävä. Tällöin voidaan puhua objektiivisesta totuudesta - se ei riipu lainkaan siitä uskooko ihminen asiaan vai ei ja se toimii samalla tavalla ihan jokaiselle. Subjektiivinen totuus taas saattaa toimia yksilöllä itsellään, mutta muiden näkökulmasta se ei pidä välttämättä lainkaan paikkansa. Henkilökohtaiset totuudet ovatkin uskon asioita ja vahvaa uskomusta ei voida todisteilla kumota.

Kolmas totuus kuitenkin puuttuu vielä tästä yhtälöstä ja se on poliittinen totuus, jota itse kutsun yleensä termillä ”virallinen tarina”. Miksi? Koska se varsin usein on vain pelkkä tarina, jota ihmiset kuvittelevat totuudeksi koska auktoriteetti sen kertoo. Tämä poliittinen totuus jakaakin ihmisiä eri ryhmiin. Osa muuttaa omaa totuuttaan täsmäämään poliittiseen totuuteen saman tien, osa taas hammasta purren muuttaa omaa kantaansa jättäen kuitenkin pienen epäilyksen sinne pohjalle, osa hylkää sen suoralta kädeltä koska se on mitä auktoriteetti kertoi ja niihin ei ole luottaminen ja jotkut saattavat alkaa pohtimaan asiaan pyrkien löytämään objektiivisen totuuden asiasta.

Kuinka lähelle sitä absoluuttista totuutta ihminen voi sitten oikein päästä, sitä on vaikea sanoa, mutta toistaiseksi poikkeuksetta toimiviin totuuksiin on mahdollista päästä useista asioista. Epävarmuus on monelle haastava tai jopa mahdoton asia, joten heillä täytyy olla täysi luottamus siihen, mihin hän itse uskoo täytyy olla totta. Ristiriitoja näissä uskomuksissa onkin joskus varsin helppoa sitten osoittaa ja naureskella päälle kun ”dissonanssit paukkuu”, viitaten kognitiiviseen dissonanssiin. Mutta onko siitä nyt sitten mitään hyötyä kenellekään? Loukattu taho kaivautuu usein entistä syvemmälle poteroonsa ja kaikki poikkeava menee kuuroille korville. Toki jokaisella on myös täysi oikeus uskoa mihin uskoo täysin riippumatta todisteista.

Asioiden kyseenalaistaminen, myös niiden omien uskomusten, on kuitenkin taito jota voi harjoitella. Jos haluaa aloittaa nollilta pohtimaan mitä tahansa asiaa, sanoisin että hyvä lähtökohta on siinä, että tietää ettei tiedä asiasta itse paskaakaan ja kaikki mitä poliitikot asiasta sanovat on väärin. Omille vinoumilleen ei mitään voi, ellei pysty pureutumaan niin syvälle omaan uskomusjärjestelmäänsä että löytää ne kohdat mistä kyseinen vinouma on syntynyt. Myös se on ison luokan vinouma, että kuvittelee oman ajattelunsa olevan ilman vinoumia - olemme ihmisiä ja joskus menemme ajattelussa ruhtinaallisesti metsään. Ja siksi asioista pitää osata ja voida keskustella, mieluiten sivistyneesti ja kohteliaasti, mutta edelleen… ihmisiä.


Tabula rasa

Ihminen on syntyessään ns. tyhjä taulu… vai onko? Esimerkiksi alkukantaisia pelkoja ei ihmisen tarvitse mistään oppia, vaan tietyt asiat saavat ihmisen lukkoon pelosta ilman mitään aikaisempaa kokemusta. Korona-aikana muistaakseni Saksasta ja Briteistä julki tulleiden dokumenttien perusteella juuri näitä alkukantaisia pelkoja käytettiin hyväksi paniikin lietsonnassa (esim. tukehtumalla kuoleminen), mikä on tietysti kätevää kun ei tarvitse erikseen propagoimalla juurruttaa sitä pelkoa ihmiseen. Miten siihen pelkoon sitten reagoi kun on saanut hetken asiaa pohdittua, se taas on opittua. Ja sitä ennalta opittua... voi pojat sitä on paljon, asiasta kuin asiasta.

Alussa luvattiin kuitenkin tolkkua tähän hommaan, joten siirrytään itse aiheeseen eli … tolkkuun, järkeistämiseen… suomeksi ei ole olemassa vakiintunutta termiä lontoon vastaavalle: ”sense-making”. Sense-making -teoria, sense-making methodology (SMM) juontaa juurensa Brenda Dervinin 1970-luvulla kehittämään malliin siitä, miten ihmiset ratkaisevat ongelmia tiedon hankinnassa ja käytössä. Eli siinä, miten ihmiset koittavat saada tolkkua johonkin asiaan. Itsekin olen vasta alussa tämän metodologian kanssa, mutta se vaikuttaa niin mielenkiintoiselta että pitää ajatella jo nyt asiasta ääneen. Daniel Schmachtenberger on puhunut asia jo useamman vuoden ajan ja hänen materiaalinsa sai minut kiinnostumaan asiasta alunperin.

Idea on varsin yksinkertainen. Kun kohdataan uusi ongelma, vaikkapa ottaa selvää jostain asiasta, millä tavalla voi asiaa lähteä ratkaisemaan. Ensiksi se ongelma pitää tietenkin havaita, eli ettei tiedä asiasta, ainakaan riittävästi. Yleinen ensireaktio on kuitenkin ohittaa asia - ei kiinnosta, nykytiedot piisaavat, näin jo tuon uutisista joten ei tarvitse vaivata päätä. Vasta kun siihen pysähtyy edes hetkeksi, voi arvioida asiaa edetäänkö sen suhteen vai ei. Lapsilta asia sujuu tässä kohden varsin luontaisesti - ruvetaan kysymään kysymyksiä. Miksi-missä-milloin-mitä-kuka-miten-kuinka?

Kuvittele seisovasi kuilun reunalla ja siellä kuilun toisella puolella on vastaus. Se missä nyt seisot on tila, jossa olet tällä hetkellä omien uskomuksien ja tietojesi kera. On siis selvitettävä mitä tiedät, mutta myös miksi tiedät ja tiedätkö vai vaan luulet tietäväsi. Päästäksesi toiselle puolelle sinun on rakennettava silta uudella tiedolla. Mitä tulee tietää seuraavaa askelta varten? Voiko siihen tietoon luottaa? Yritetäänkö sinua johdatella tiettyyn suuntaan saatavilla olevalla tiedolla? Kun kaikkiin kysymyksiin on vastattu ja silta rakennettu, päädyitkö mihin halusit, mihin todisteet johdattivat vai avautuiko eteesi jälleen uusi kuilu?

Kaiken tämän voi toki tehdä yksistään omassa päässään, mutta ajattelua saattaa helpottaa keskustella asiasta muiden kanssa siinä prosessin aikana. Ehkäpä todisteiden valossa ihmiset rakentavat toisistaan poikkeavia siltoja, koska lähtökohdat olivat niin kaukana toisistaan? Avoimella keskustelulla ei ehkä löydetä sitä lopullista objektiivista totuutta asiaan, mutta ainakin saatetaan päästä edes auttavasti yhteiseen totuuteen. Ja sitähän loppuviimein ihmisten yhteisöt ovat - yhteisiä ja jaettuja harhakuvitelmia totuudesta. Nämä yhteiset totuudet erottavat ”meidät” niistä ”muista” vaikka keskustelemalla saatettaisiin todeta ettemme olleetkaan niin erilaisia keskenään - henkilökohtaiset totuutemme eivät vaan täsmänneet alkuunkaan.

Väitänkin, että siksi maamme, maailmamme, on jakautunut niin pahasti keskenään riiteleviin ryhmiin - totuutemme eivät täsmää. Poliittinen totuus oli ennen se yhteinen totuus ja ihmiset uskoivat siihen, mutta kun tietoa on saatavilla nykyään lähes rajattomasti, se poliittinen totuus ei olekaan enää niin houkutteleva vaan jokainen haluaa löytää sen oman totuutensa. Poliittinen totuus ja objektiivinen totuus ovat varsin usein toisistaan poikkeavia, joten siltä suunnalta on aivan turha odottaa pelastusta tähän ongelmaan - vallanpitäjille kansan keskinäinen riitely on vain positiivinen ilmiö ja propagandalla saadaan enemmistö kuitenkin marssimaan haluttuun suuntaan.

Yhdellä totuudella, sillä objektiivisella, asiat olisivat kunnossa. - Kahdella, oma+obj, voisimme vielä tulla hyvin toimeen muodostaen omia yhteisöjä jotka tulisivat toimeen keskenään vaikka eivät samoin kaikkia asioita näkisikään. - Mutta kolmella, ylhäältä ohjatulta ja harvojen etua vain ajatellen, ihmiskunta tulee jatkossakin tappamaan toisiaan väärien ”totuuksien” vuoksi.

Ihmekkös sananvapautta halutaan rajoittaa, media lietsoo jatkuvaa vihamielisyyttä sekä eripuraa ja koko maailma pyörii poliitikkojen paskapuheella. Mutta kyllä se varmasti siitä korjaantuu, kunhan kaikki vaan äänestävät oikein, eiks jeh?