Tee työtä jolla on merkitys

Aikoinaan irtolaislaki kielsi ”lorvimisen” mutta media on nostanut työn välttelyn vuosien saatossa useaan kertaan mediaseksikkääksi aiheeksi. Osa kannattaa ”ideologista työttömyyttä”, siinä kun joillekin se vaikuttaa olevan lähes pakkotyöllä rangaistava rikos. Otetaan jutun juoneksi pari aiheeseen liittyvää iltapaskan artikkelia arkiston kautta linkattuna: ”Työstä kieltäytyminen vasemmistoliiton joulumyyjäisten keskiössä – Näin Pontus Purokuru perustelee” ja ”Sirpalle on edessä kaikkien aikojen vaikein joulu – Tylyt terveiset päättäjille”. Toinen siis suoraan aiheeseen liittyen, toisen yhteys selviää hetken kuluttua.

Jos et nykypäivänä pärjää, se on oma vika. Tämä on varsin yleinen asenne kapitalistisessa mallissa, joka kuulemma näkymättömän kätensä ansiosta korjaa ihan kaikki yhteiskunnan ongelmat. Tämä perustuu usein ajatukseen, että olet ansainnut kaiken sen minkä omalla työlläsi olet saavuttanut… mikä nyt ei ihan pidä paikkaansa ja josta tarkemmin yritin selittää tässä toisessa artikkelissa. Toisaalta taas yhä kasvava joukko ihmisiä näkee työnteon ikävänä tai haitallisena asiana, mitä se usein onkin, mutta sitä työntekoa kuitenkin pidetään korkeassa arvossa ja merkityksellisenä asiana ihmisille. Moni määritteleekin itsensä työn kautta, sen koulutodistuksessa olevan tittelin lisäksi. Ja jos joku kehtaa kyseenalaistaa identiteettiäsi, sehän on ihan kauhiaa!

Työn arvostuksen mittari on yleensä palkka, joka osoittaa varsin karulla tavalla kuinka puheet ”tärkeistä” töistä ja ”turhista/haitallisista” töistä menevät usein päälaelleen. Maanviljelijöitä, sairaanhoitajia ja putki/sähkö/raksa/mitälie-duunareita puheissa kyllä arvostetaan ja palkka hipoo alarajaa. Hyvinvointialueen johtajat, poliitikot ja korkeat virkamiehet pankkiirien kanssa taas vetävät jäätävät määrät hilloa tekemättä oikeastaan yhtään mitään muuta, kuin käskyttävät muita ihmisiä tekemään jotain (tai lainaavat rahaa joka luodaan tyhjästä). Ihmisille kerrotaan, että pitäisi kouluttautua korkealle että saa arvostusta ja hilloa, minkä ansiosta Suomi onkin yksi korkeimmin koulutetuista maista jossa maisterit saavat pakata hyllyjä kaupassa kun muuta duunia ei löydy. Meritokratiaa parhaimmillaan, voisi sanoa. Toki aina voi olla työttömänä, kun sillä kerran tienaa usein enemmän kuin tekemällä sitä ”paskaa duunia”. Karvan verran ristiriitainen järjestelmä, sanoisin.

Selitys sille, miksi tämä järjestelmä on näin päälaellaan voidaan kuitenkin mielestäni yksinkertaistaa muutamaan kriittiseen ja samalla nykyideologioilla muuttumattomaan asiaan. Kilpailu ja materialismi ovat tappava yhdistelmä ja nykyinen neoliberalistinen ideologia (kilpailu hoitaa kaiken) ajaa ”eliitin ylituotannon” ansiosta koko järjestelmän kohti seuraavaa katastrofia muutamassa vuosikymmenessä, ellei aikaisemminkin. Kun tähän yhdistetään ihmisten tahallinen harhaanjohtaminen ja napit vastakkain ajaminen, mikä voisikaan mennä pieleen?

Neuvostoliitossa aikoinaan asia käsitettiin niin, että duunari on arvokas ja nämä kynänpyörittelijät eivät ole millään tavalla arvokkaampia järjestelmälle, ehkäpä jopa alempiarvoisia minkä vuoksi esimerkiksi opettajat ja lääkärit jäivät palkassa jälkeen ”raskaan työn” tekijöistä. Tämä on nyt sitten käännetty päälaelleen ja kaikki on paremmin? Työn arvostus siis vaihtelee yhteiskunnasta riippuen. Järjestelmässä oli kuitenkin yksi teoriassa huomioon otettu etu meidän mallimme nähden - kilpailu oli ”poistettu”. Käytännössähän sama eliitin ylituotannon ongelma vaivasi vähintään yhtä paljon ja homma kusi ruhtinaallisesti monessa kohden, mutta teoriassa se pelasi.

Noista ajoista (ja aatteista) kuitenkin otettiin oppia ja väitän, että saamme kiittää siitä nykyistä ”sosiaalista” järjestelmäämme, missä ketään ei jätetä järjestelmän ulkopuolelle vaan kaikille tarjotaan jokin minimi elintaso. Tämä ”kaikkien auttaminen” voidaan perustella kaikenlaisilla kauniilla puheilla ja se voidaan myös kyseenalaistaa eri argumentein, mutta itse yksinkertaistaisin sen jostain kuulemaani muotoon: syy miksi alimmille luokille maksetaan almuja on se, etteivät he nouse ruokkivaa kättä vastaan ja kaada koko systeemiä. Vaikka moni kovan linjan kapitalisti pitää kaikkia sosiaalitukia negatiivisina asioina, ne ovat kuitenkin se halpa henkivakuutus etteivät ne köyhät tule ovelle koputtelemaan ja hakemaan mielestään heille kuuluvaa osaa. Koska hei, kilpailu ja demokratia, eli enemmistö päättää ja vahvin on oikeassa, eikös?

Näin siis yksinkertaistettuna ja kärjistettynä, tietenkin. Asiat ovat kuitenkin oikeasti paaaaaljon monimutkaisempia. Kaikki tämä uhriutuminen, sormien osoittelu ja syyttely onkin varsin elegantti tapa hallita suuria ihmismassoja ja kuten opetetaan siinä vanhassa meemissä, missä kuninkaan linnan ympärille on kertynyt suuri joukko ihmisiä soihtujen ja talikoiden kanssa ja neuvonantaja sanoo ”Älä huoli, kerrot vaan soihtuja kantaville että talikoita kantavat koittavat varastaa teidän soihdut”, lokeroimalla ihmiset ja kääntämällä heidät sotimaan keskenään, ihmisiä voidaan hallita varsin helposti.


Karpmanin draamakolmio

Stephen Karpman kehitti 1960-luvulla psykologisen mallin kuvaamaan tätä ihmisten käyttäytymistä esimerkiksi juuri tämän työnteon kaltaisissa aiheissa. Malli antaa yksinkertaistetun kuvan kuinka ihmiset käyttäytyvät ja kommunikoivat keskenään kun joku toinen tekee tai ajattelee ”väärin” jossain asiassa. Ihmiset ottavat näissä draamoissa yhden tai useamman roolin itselleen ja ne roolit saattavat vaihtua hyvinkin nopeasti aina tilanteen mukaan. Kun seuraa sivusta näitä keskusteluja työstä tai mistä tahansa muusta kiistanalaisesta aiheesta, nämä roolit ovat varsin helposti havaittavissa. Ja kun itse on osallisena? Kaikki on muiden syytä, tietenkin, itse teen kaiken oikein!

1. Uhri - Minua sorretaan! Avuttomuus, voimattomuus, väärin kohdelluksi tuleminen ja pelastajan odottaminen, koska enhän minä nyt itse voi tälle mitään.

2. Pelastaja - Minun täytyy auttaa/vaikuttaa! Ihan sama kysytäänkö apua, asialle halutaan tehdä jotain ja vaikuttaa muiden elämään. Usein pelastaja ylläpitää ongelmaa eikä oikeasti auta juurikaan. Uhri halutaan riippuvaiseksi pelastajasta.

3. Vainooja/syyttäjä - Tämä on tuon syytä! Painostus ja uhkailu tai vaan passiivis-aggressiivinen käytös aseenaan sormi osoittaa aina johonkin toiseen. Vainooja pysyy itse ulkona asiasta ja näin kokee ylemmyyttä uhriin ja pelastajaan.

Eli kun joku valittaa jostain asiasta, paikalle saapuu pelastaja ”auttamaan” ja vainooja kritisoimaan molempia. Pelastaja väsyy ja muuttuu uhriksi ja uhri suuttuu ja muuttuu vainoojaksi. Ja sama toistetaan kunnes kenelläkään ei ole enää kivaa. Poliitikot rakastavat pelastajan ja vainoojan rooleja, tavan kansa on yleensä se uhri. Poliittiseen aatesuuntaansa vastauksen lukinneet tavan tallaajat pääsevät aiheesta kuin aiheesta draamakolmioon mukaan aina niin halutessaan.

Palataan siihen toiseen iltapaskan artikkeliin missä ihmisillä ei ole senttiäkään ylimääräistä juhlapyhien aikaan käytettäväksi. Klassinen uhritarina johon on helppo tarttua joko samaistumalla tai sitten syyttelemällä - itselläkin menee heikosti tai omaa syytä laiskat! Pelastajaa ei suoranaisesti tarjota itse jutussa, mutta kaikkihan sen tietää mikä auttaa: äänestä ensi kerralla oikein! Seuraava hallitus tuleekin olemaan mitä todennäköisimmin taas ”vasemmistolainen”, ellei EU sitä ennen pakota Suomea ottamaan heidän määräämää virkamieshallintoa tai vastaavaa.

Heeetkonen, eikös tämäkin teksti seuraa sitä samaa Karpmanin kaavaa osoittaen sormella toisia kohti? Juu, kuten sanottua että se on se normaali tapa, tosin laitetaan pieni spinni vielä tarinaan, eli ei jätetä asiaa pelkän syyttelyn tasolle vaan tarjotaan jotain märehdittävää. Ei kuitenkaan pelastusta vaan henkilökohtaisen vastuun ottamista nousten uhrin asemasta ”luojan” asemaan.

Puhutaankin siis voimaantumiskolmiosta, missä uhri vaihdetaan luojaksi, pelastaja valmentajaksi ja vainooja haastajaksi. Luoja ottaa itse vastuun itsestään ja omista tekemisistään, etsien vaihtoehtoja siitä omasta kuopasta nousemiseen. Valmentaja auttaa siinä esittämällä kysymyksiä, ei antamalla vastauksia tai tekemällä jotain toisen puolesta. Haastaja taas osoittaa tai asettaa rajoja haastaen rakentavasti luojan ajatukset.

Ei siis vastauksia vaan lisää kysymyksiä, joihin jokaisen pitää löytää se oma vastaus. Positiivista olisi jos jokainen antaisi myös muiden löytää ne omat vastaukset itse, sen sijaan että ne tungetaan pakolla toisen kurkkuun, eikö totta? Eli… Mitä on se työ jolla on merkitys ja teetkö itse mitä saarnaat? Miksi sillä työllä on merkitystä ylipäänsä? Määrittääkö työ/koulutus sen kuka sinä olet? Onko se tyhmä joka pyytää vai se joka maksaa? Kumpi on pyöreämpi vai appelsiini? Onko olemassa sellaista asiaa kuin ”reilu kilpailu”?

Ja loppuun vielä kriittinen kysymys: Onko tämä heiluri niin merkittävä, että sille kannattaa antaa lisää vauhtia?

Hyvesignaloinnista

(Juttu on alunperin julkaistu Markanmediassa)


Aina kun jotain ”isoa” sattuu ja tapahtuu jossain päin maailmaa, ihmiset sankoin joukoin julistavat tukevansa sitä sen hetkistä ”isoa juttua” laittamalla esimerkiksi lippuja ja kehyksiä somen profiilikuviinsa osoittamaan kuinka hyveellisiä he ovat - hyvesignalointia.

Eivät vain tavikset, mutta myös julkkikset ja joissain tapauksissa jopa yritykset ja yhteisöt nostavat lipun salkoon ja jakavat kuolematonta uskollisuuttaan sille seuraavalle suurelle jutulle. Ja kun hypetys menee ohi, asia unohtuu ja liput korvautuvat sillä sitä seuraavalla isolla jutulla. Jos vuoden päästä menee kysymään mille sitä oltiin niin kovasti lähettämässä hyviä viboja vuosi takaperin, veikkaisin että valtaosa ei enää sitä edes muista koska niin monta vastaavaa tapahtui sen jälkeen.

Mistä on oikein kysymys ja miksi ihmeessä näin oikein edes tehdään? Asiaa on jonkin verran tutkittu akateemisella tasolla ja sieltä suunnasta osviittaa ottaen pohditaan asiaa seuraavaksi. Linkkinä aiheeseen olkoon kuitenkin KVG: ”virtue signaling”.

Päällisin puolin hyvesignalointi on sitä oman rummun hakkaamasta: ”katsokaa kuinka hyveellinen MINÄ olen kun tuen tätä asiaa!” Osalla saattaa olla mukana ”oikea” usko siihen, että sillä lipulla tai profiilikuvalla ja kauniilla ajatuksilla sen muutaman postauksen ja tykkäyksen verran olisi jotain merkitystä, mutta siellä pohjalla on varsin monella se oma napa ensimmäisenä mielessä. Katsokaa MINUA, koska MINÄ välitän! Juutottakai…

Kaikissa näissä ”isoissa jutuissa” on kuitenkin aina kaksi selvää puolta nähtävissä: hyvät hyveelliset ja muut pahat ihmiset. Polarisaatio on taattu ja media kertoo kuinka jostain asiasta tulee olla mieltä. Olet joko puolesta tai vastaan, näin yleensä. Pieniä poikkeuksia toki on nähtävissä, kuten tämä S-kaupan Israel-boikotti osoittaa - media ei oikein tiedä kumman puolen rumpua tulisi hakata. Yhtä kaikki, se eri mieltä oleva porukka on pahoja, se oma puoli hyveellistä ja oikeamielistä sakkia. Ryhmien vahvistaminen on oleellinen osa hyvesignalointia.

Onko hyvesiganloinnissa sitten kyse puhtaasta esityksestä vaiko oikeasta ”uskollisuuden osoittamisesta” määrääkin paljon kuinka asiaa julkisesti julistava/liputtava nähdään. Eli onko se taho hyvesignaloiva NPC vaiko asialle omistautunut aktivisti. Ongelma on vaan siinä, että somessa näiden kahden erottaminen on lähes mahdoton tehtävä ja oletuksena on tyypillisesti se, että jos se toinen on asian puolesta, hänkin on lähes yhtä hyveellinen kuin itse ja kun toinen on asiasta väärää mieltä, hän on teeskentelevä mulkvisti ihan saletisti. Kun sen lipun kanssa lähtee kadulle saakka, se osoittaa ainakin jonkin asteista omistautumista asialle koska palaute saattaa tulla varsin kouriintuntuvasti päin pläsiä.

Hyvesignaalin uskottavuuteen vaikuttaa myös runsaasti sen pitkäkestoisuus. Jos se profiilikuva vaihtuu aina siihen uuteen juttuun, vähenee se ihmisen uskottavuus hyväntekijänä ylipäänsä - pitkäjänteisyys nähdään hyveenä, seuraavan ison jutun perässä juoksemista taas halveksutaan, paitsi kun sen tekee itse ja silleen tiätsä… ”oikein”. Nykypäivänä sitä liputusta ei otetaan enää kovinkaan vakavasti, mikä ei ole mikään ihme kun se lippu saattaa vaihtua viikottain.

Tekopyhyys ja sen seuraukset voivatkin tulla osalle yllätyksenä, kun sillä oman lipun heilutuksella ei saakkaan ylistystä kuin ”omilta” siinä kun muut alkavat halveksumaan itseään korottavia. Etenkin yrityksille nämä liputukset saattavat olla varsin haitallisia jos se oma vakioasiakaskunta ei olekaan niin innostunut kaikenmaailman hömpötyksistä verrattuna juuri palkattuun mainososastoon. Omaan jalkaan ampuminen on kuitenkin sallittua ja se avaa tietä uusille kilpailijoille?

Jos johonkin asiaan haluaa oikeasti vaikuttaa, siihen ei piisaa se profiilikuvan vaihto ja muutama tykkäys. Kun aihe vaihtuu useammin kuin sukat, huomiotaloudessa se muutos jää yleensä marginaaliseksi. Ilmiötä kutsutaankin lontooksi ”slacktivism”-termillä, finglishinä slaktivismi. Slack, laiskottelu väännettynä activism, aktivismi, muotoon - tämä kuvaakin hyvin nykypäivän ”someaktivisteja”.


Kolikolla on kuitenkin kaksi puolta…

Hyvesignalointi on helppo ja varsin tehokas tapa muodostaa yhteisöjä jonkin asian ympärille. Se saattaa nostaa yksittäisen ihmisen julkisuutta merkittävästi ja sen kautta avata uusia ovia ja mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Riittävän suurella joukolla mikä tahansa asia voidaan nostaa julkisuuteen jopa kansainvälisellä mittakaavalla.

Vielä jos mukana on aistittava aitous, se saa ihmiset oikeasti kuuntelemaan. Aitous yhdistettynä moneen eri ääneen saa asian kuulostamaan tärkeältäja kun kun mukana on useita eri samaan suuntaan rummuttavia tahoja, jokainen voi löytää sen oman vivahteensa johon samaistuu. Malliesimerkki tästä oli Trumpin viimeisin vaalikampanja, missä sadat vaikuttajat kykenivät yhteistyössä saamaan oranssin miehen taakse merkittävän massaliikkeen, kukin omalla tyylillään ja silti kaikki samaan päämäärään pyrkien.

Hyvesignaloijat voidaan myös nähdä moraalinvartijoina, jotka niin luovat kuin valvovat moraalisia normeja. ”Me oikeamieliset ihmiset teemme näin” ja päälle yhteinen symboli niin johan on liikkeellä voimaa. Bernays sai aikoinaan naiset tupakoimaan ja sen muuttaminen vaati melkoisen tupakoijien stigmatisoinnin ennen kuin siitä saatiin taas halveksuttavaa. Kukkahattutätien voimaa ei parane aliarvioida?

Moraalinvartijoiden läsnäolo tuo mukanaan myös vastuullisuuden teoista ja sanoista (ja tykkäyksistä). Individualistisissa yhteiskunnissa tämmöistä yleensä katsotaan kieroon, mutta yhteisön yhtenäisyyden kannalta on tärkeää, että niitä yhteisiä normeja seurataan lähes uskonnollisesti, täysin riippumatta niiden järkevyydestä. Vaclav Havelin 70-luvun lopulla kirjoittamassa kirjassa ”Power of the Powerless” asia kuvataan hyvin ja se kaupan ikkunan lappu on vaan nykypäivänä vaihtunut siihen profiilikuvan lippuun. Oikeutettua ja hyveellistä? Jokainen päätelköön itse - tehokkuutta ei voi kiistää.

…

Onko hyvesignalointi sitten hyvä vai huono juttu? Se riippuu. Se riippuu aiheesta ja keneltä kysytään. Julkinen häpäisy on vanha rangaistuskeino. Ne taustalla naruja vetelevät tahot eivät liioin koskaan joudu vastuuseen vaan syyllinen on aina se tavan tallaaja joka tekee ”väärin”.

Hyvesignalointi on siis varsin vanha ilmiö joka somen aikakaudella on saanut uudet vaatteet. Sen seuraukset voivat vaihdella yhteiskuntatasolla suuresta positiivisesta muutoksesta täyteen katastrofiin, aivan samoin kuin yksilötasollakin. Kannan ottaminen niin suuriin kuin pieniin asioihin voi johtaa ties mihin, aivan samoin kuin niistä hiljaa oleminen. Vielä kun somessa ymmärrettäsiin, että kyse on nimenomaan hyveillä signaloinnista, ei siitä että kuka osaa pilkata muita väärämielisiä parhaiten. Ehkäpä se onkin helpoin tapa huomata kuinka aidosta omistautumisesta on oikeasti kyse?

Uskonnoista

Jokaisen tulisi kyseenalaistaa aika-ajoin omia uskomuksiaan ja tarkistaa onko niistä edelleen hyötyä itselle. Hyödyllisyyden sijaan usein kuitenkin ajatellaan, että tärkeämpää olisi uskoa asioihin jotka ovat totta, mutta onko asia kuitenkaan ihan niin yksinkertainen?

Hyvänä esimerkkinä tästä hyödyllisyyden ja toden ristiriidasta ovat monet eri uskonnot. Kuten kaikissa tärkeissä tarinoissa, uskonnot yleensä vastaavat kolmeen perustavaa laatua olevaan kysymykseen: mistä me tulemme, miksi me olemme täällä ja mihin olemme matkalla? Jos se oma uskonto vastaa näihin kolmeen kysymykseen, se antaa ihmiselle selvän polun elämään. Ovatko nämä tarinat sitten totta vai, onkin aivan eri asia.

Koska en ole likikään riittävästi tutkinut itämaisia uskontoja ja uskomuksia, jätetään ne nyt ulos tarkastelusta ja tökitään näitä Abrahamilaisia uskontoja, eli kristinusko, islam ja juutalaisuus. Ja kyllä, näiden uskontojen millään tavalla kyseenalaistaminen aiheuttaa omissa piireissään eeppistä paheksuntaa. Olympiaherneitä ollaan tunkemassa kaksin käsin nenään välittömästi kun mitään osaa niistä nostetaan tikun nokkaan, koska ne ovat ihan satavarmasti suoraan ylhäältä tullutta tietoa eli kritiikin yläpuolella.

Ja ettei niitä herneitä olla tunkemassa rööriin vain ”uskovaisten” parissa, mainitaan nyt vielä että varsin moni, ei kaikki, ateisteista noudattaa täsmälleen samaa ”uskisten” tapaa uskoa siihen omaan versioonsa maailmasta. Siis sitä, että niiden omien todisteiden valossa se oma uskomus on totuus asiasta ja samalla ihan jokainen todiste sitä vastaan ohitetaan olankohautuksella. Samalla voidaan kysyä myös se ikävä kysymys tarinasta, eli mitä hyötyä on siitä, että vastaus kaikkiin kolmeen em. tärkeään kysymykseen on ”sattumaa”? Ja kyllä, tiedän ettei läheskään kaikki ateistit usko kaiken olevan vain sattumaa. Eksistentialismi, absurdismi, materialismi, pragmatismi, nihilismi ja naturalismi, näin muutaman mainitakseni, ovat kaikki erilaisia ”uskontoja” omalla tavallaan. Se, että niitä kutsutaan filosofian aatesuunniksi ei tee niistä yhtään vähemmän uskonnon kaltaisia ideologioita siinä kohden, kun se uskomus omaa omaa toimintaa.

Nähdäkseni suurin ongelma Abrahamilaisissa uskonnoissa on se, että ne kaikki uskovat siihen tiettyyn omaan kirjaan joka on kaikin puolin totta ja täten arvostelun yläpuolella. Jos siis sivuutetaan kaikki se tiedetty näiden pyhien kirjojen syntyhistoriasta niin juu, kyllähän ne antavat uskottavan tarinan josta varsin monelle on ollut hyötyä. Varsin moni on myös menettänyt henkensä sen vuoksi, että joku muu on tulkinnut näitä ”pyhiä tekstejä” oikeuttaakseen jos jonkinmoisia hirmutekoja ja sitten massat on saatu liikkeelle ne teot tekemään. Siihen nähden nämä eri filosofian aatesuunnat ovatkin varsin harmittomia, koska ne pilaavat yleensä ainoastaan sen yksilön oman elämän sen sijaan että ovat kusemassa kaikkien muidenkin muroihin.

Monelle onkin täysin absurdi ajatus, että vuosisatoja tai tuhansia sitten ihmiset olisivat voineet keksiä käyttää propagandaa oikeuttamaan jokin asia massoille. Hallitsijat ovat kautta aikojen osanneet kyllä oikeuttaa valtansa alamaisilleen ja mikäs sen parempi, jos se oma tarina sattuu vielä vastaamaan niihin suuriin kysymyksiin! Suosittelenkin lämpimästi tutustumaan näiden pyhien tekstien syntyperään muistakin lähteistä, kuin kirjoista itsestään.

Samat vahvistusharhat, valikointiharhat, dogmatismi, tietämättömyyteen ja auktoriteettin vetoamiset toki koskevat myös näitä nykyajan uskontoja kuten ”tiede” (etenkin ilmastotiede). Ne omat lähteet ja profeetat kertovat totuuden, kaikki muut valehtelevat. Huvittavaa onkin lukea kun osoittaa näitä ongelmia eri Abrahmisista uskonnoista, samalla kun itse sitten saarnaa jostain toisesta asiasta samalla kiihkolla. Tykkäsi siitä sitten tai ei, ihmiset tarvitsevat asioita mihin uskoa ja näistä muodostuu se oma maailmankuva ja usein vahvasti myös ihmisen persoona. Se, että uskoo omasta mielestään ”faktoihin” ja ”tutkittuun tietoon” ei takaa millään tavalla että uskoisi tosiasioihin. Jos nimittäin oikeasti uskoo tieteen tarjoavan vastauksen kaikkeen, pitäisi uskoa myös sen jatkuvaan muutokseen ja erehtyväisyyteen.

Aniharva vaivautuu myöskään kyseenalaistamaan uskoaan valtioon ja pyhään ”demokratiaamme”. Aivan samoin kuin ne ”uskisten” pyhät tekstit, demokratia perustuu tiettyyn tarinaan joka on muovautunut varsin uskottavaksi versioksi miksi joidenkin ihmisten on oikeutettua kertoa muille kuinka olla ja elää. Toiset nyt vaan ovat tasa-arvoisempia kuin muut, vai kuinka se meni? Jälleen sieltä historiasta kaivamalla löytää kuinka tämäkin satu on saanut alkunsa ja miten sillä oikeutetaan vaikka ja mitä. Mutta ei, älykäs moderni ihminen hylkää vanhat ”pyhät tekstit” ja käy suorittamassa kansalaisvelvollisuutensa äänestyskopissa. Tärkeä uskonnollinen rituaali joka luo yhteenkuuluvuutta, oikeutuksen omille toimille ja selityksen miksi asiat tapahtuvat kuin ne tapahtuvat. Ja tämä erosi Raamatusta… kuinka? Ai niin, korkeampi voima puuttuu ja se on korvattu byrokraateilla - huomattava parannus!

Yksilö voi kuitenkin aina muodostaa sen oman maailmankuvansa haluamallaan tavalla ja poimia kaikesta mahdollisesta ne itseä hyödyttävät osat mihin uskoo. Hunassa opetetaan että totuus on se mikä toimii, eli jokainen voi muodostaa itselleen toimivan uskomusjärjestelmän juuri kuten haluaa. Yksilötasolla homma siis pelaa hienosti ja jokainen voi luoda oman maailmansa juuri haluamallaan tavalla. Mutta yhteiskuntatasolla? Yhteinen tarina, yhteinen uskonto, se on se mikä täällä jyllää ja on aina jyllännyt - halusi sitä tai ei.

Yhteisöt, kansat… ihmiskunta, tarvitsee kuitenkin tarinan johon uskoa - yhteisen uskonnon. Onnistuneimmat tarinat ovat vastanneet niihin kolmeen kriittiseen kysymykseen: mistä me tulemme, miksi me olemme täällä ja mihin olemme matkalla? Mitään väliä sillä, onko se tarina totta vai ei, ei ole. Mitä uskottavampi ja viettelevämpi, sen tehokkaampi se tarina on ja jos se antaa uskoa tulevaan, sen pohjalta voidaan rakentaa vaikka kuinka suuri ryhmä. Tämä onkin hankala osa esimerkiksi ilmastokultissa, koska sen tarina on ”me kuollaan kaikki ihan just ja se on omaa syytämme”. Nämä tuomiopäiväkultit eivät tosin lakkaa vaikka tarina paljastuukin virheelliseksi, mutta se on taas toinen tarina.

Unohdinkohan jonkin suuren uskontokunnan joka jäi nyt loukkaantumatta? Kaippa kun vielä mainitsee konstitutionalistit, nationalistit ja liberalistit niin kenttä alkaa olla aika hyvin katettuna, eikö totta? Eikä siinä, samat ongelmat vaivaavat myös anarkisteja ja voluntaristeja jotka uskovat ihmisten olevan kykeneväisiä kantamaan vastuun itsestään. Ennenmuinoin oli täysin loogista, että jokin tai jotkin ihmistä suuremmat voimat vaikuttavat asioihin, mutta kun niitä ei pystytä mittaamaan ja kuvaamaan, ne täytyvät olla mielikuvituksen tuotetta. Aina on oltava joku mitä syyttää kun asiat menevät päin prinkkalaa?

Itse uskon, että yhtäkään vastausta ei voi satavarmasti lukita totuudeksi enkä ole siitäkään satavarma. Mikä tahansa uskonto tai uskomus tulee ongelmalliseksi vasta sitten, kun tietää (ei usko vaan tietää) olevansa parempi kuin muut siihen uskoessaan ja kaikki toisin uskovat nähdään alempiarvoisena. Ja tätä ylemmyyden tunnetta näkee aika helevetin paljon… mikä tuskin on juurikaan muuttunut?

Eliitin ylituotanto

Schopenhaueria lainatakseni - jos haluat saavuttaa suuren yleisön, vetoa idiootteihin. Siksi ”demokratia” toimii niin loistavasti ja enemmistön tahdolla voidaan oikeuttaa mitä tahansa. Homma pelaakin melkoisen sujuvasti, mutta vallan nollasummapelissä on eräs ongelma, jota ”eliitti” ei ole kyennyt ratkaisemaan yrityksistä huolimatta. Riittävän korkealla vallan hierarkiassa ongelma ei tosin ole kovin suuri noin omalle kohdalle, koska järjestelmän kaaduttua raunioista noustaan taas uudelleen takaisin sinne huipulle kuin heittämällä. Kansa on kusessa, samoin kuin ne väliportaan itseään suurempana pitävä luokka (byrokraatit ja meritokratian nostamat tyypit) ja heidän tulisikin kiinnittää huomiota tähän 10-20 vuoden sisään saapuvaan vallan nollaukseen ja uudelleenjakoon. Miksi ennustan 10-20 vuoden sisällä? Turchinin matemaattinen malli näin kertoo…

Peter Turchin julkaisi 2013 teoriansa eliitin ylituotannosta (engl. Elite overproduction) ja esitteli matemaattisen mallin, joka pohjautui ihmiskunnan historiaan ja lähes joka ikisen sivilisaation ”loppuun”. Kun valtapelissä eliitin määrä kasvaa liian suureksi, se aiheuttaa epävakautta joka johtaa lähes poikkeuksetta suuriin mullistuksiin. Koska tarkalleen ja kuinka se tapahtuu, sitä malli ei osaa tietenkään ennustaa, mutta esimerkiksi Prof. Jiang on vissiinkin käyttänyt sitä mallia pohjana omille ennustuksilleen jotka ovat osuneet kohtuullisen hyvin kohdilleen ja sen seurauksena hän on varsin iso stara nykyään. Ennustaminen on toki hankalaa, etenkin tulevaisuuden, minkä vuoksi onkin mielenkiintoista pohtia asiaa hieman samaan tapaan kuin Azimov konsanaan Säätiö-sarjassaan.

Ongelma tunnistettiin jo vuosituhansia sitten, minkä vuoksi patriarkaalisissa järjestelmissä oli varsin yleistä antaa peritty valta vanhimmalle pojalle, sen sijaan että sitä lähdettiin jakamaan. Kun ”eliitin” määrä pidetään rajallisena, se ei lähde kisaamaan keskenään ”omia” vastaan. Toisia sukuja vastaan, toki, mutta ei suvun sisällä - vallan jakaminen on hölmöläisten hommaa ja ennalta määritelty vallan periminen pyrkii varmistamaan jatkuvuuden. Siksi yksiavioiset järjestelmät ovat lähtökohdiltaan vakaampia, kun jälkikasvun määrä on rajallinen ja järjestys itsestäänselvä.

Valtapelissä on hyvä muistaa, että rahaa on rajattomasti, mutta valtaa rajallinen määrä ja täten kyseessä on aina nollasummapeli - yhden kasvaminen on aina joltain muulta pois. Kun tämän ymmärtää, voi kaikessa rauhassa kuitenkin kasvattaa omaa varallisuuttaan ja sillä ostaa itsensä vapaaksi säännöistä. Kun et sekaannu valtapeliin, saat vapaasti tehdä mitä hyvin pitkälti mitä lystäät.

Monarkiat olivat tästä syystä varsin vakaita järjestelmiä, jos nyt ei lasketa keskinäisiä sotia ja suhmurointia eri kuninkaiden kesken. Yksi suku hallitsi tiettyä aluetta ja sen sisällä kansa sai kukoistaa, kunhan ei sekaantunut valtaan. Tapahtuiko sitä kukoistusta on taas toinen juttu, mutta rajattu eliitin määrä vakautti järjestelmän. Tämä kuitenkin muuttui radikaalisti tasavaltojen noustua suureen suosioon. Nyt kuka tahansa pystyi osallistumaan valtapeliin, eikä pelkästään ne tietyt suvut. Kyllä, varakkailla suvuilla oli etulyöntiasema kilpailussa, mutta periaatteessa kuka tahansa saattoi nousta kukoksi tunkiolle ja aloittaa oman sukunsa tai aateuuntansa vallan kasvattamisen.

Määritellään vielä pikaisesti mitä se ”eliitti” tässä asiayhteydessä merkitsee. Ennen se oli aateliset, virkamiehet, papisto ja kaikenmaailman kiltojen ja muiden johtajat, akatemiaa unohtamatta. Nykypäivänä eliitillä tarkoitetaan kaikkia valta-asemia poliitikoista byrokraatteihin, papeista AY-johtajiin ja median sekä koulujärjestelmän alimmasta ylimpään asemaan. Hyvin pitkälti siis kaikki meritokraattisen järjestelmämme tahot, joilla on valtaa muiden ylitse.

Muutama vuosisata eteenpäin ja saavutaan nykypäivään, missä byroslaviat ovat se normi. Eliitin määrä kasvaa jatkuvasti ja jokainen ryhmittymä pyrkii kasvattamaan omaa valtaansa kaikin mahdollisin keinoin. Mitä enemmän saa niitä ”omia kavereita” kaksoisvaltion asemiin, sitä enemmän valtaa on käytettävissä. Se eduskunta kun on rajattu määrältään, mutta eri hallintohimmeleihin voidaan laittaa kaikki kalakaveritkin duuniin. Oli se sitten suoraan liitoksissa hallintojen toimintaan tai jotain marttakerhoja joille kaadetaan resursseja tarpeen mukaan, tämä alati kasvava eliitti tulee jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa törmäämään siihen samaan kiviseinään, mihin ne kaikki edelliset dynastiatkin ovat kaatuneet - liikaa pelureita nollasummapelissä.

Kun tämä kerran tiedetään, eikö se ole sulaa hulluutta nopeuttaa epävakauden huipputasoa? Esimerkiksi EU on tehnyt kaikkensa saavuttaakseen sen epävakauden huipun lisäämällä eliitin määrää ja romuttalla kansojen koheesiota. Euroopan maat olivat vielä vuosikymmeniä sitten vakaita ja hyvinvoivia, mikä olikin tuolta rapakon takaa katsottuna suuri uhka. Jenkit olivat opetelleet jo heti syntymästä lähtien miten epävakaudella kerätään itselle enemmän valtaa muiden kustannuksella, joten on täysin loogista, että heidän täytyi eliminoida potentiaaliset vastustajat hyvissä ajoin. Ratkaisu? ”Yhdistetään” Eurooppa yhden lipun taakse ja annetaan sen romahtaa oman painonsa alle. Suurin osa lännen ”eliitistä” ei tätä ymmärrä ja ne jotka ymmärtävät, pyrkivät varmistamaan omat asemansa tulevissa katastrofeissa liittoutumalla jenkkien kanssa. Kansa ja pikkubyrokraatit ovat kusessa, mutta niistä ole ennenkään välitetty.

Mitään uutta tai ihmeellistä ei siis ole tapahtumassa, vaan ihmiskunta toistaa samaa vanhaa kaavaa joka johtaa tuhoon ja kärsimykseen. Raunioista nousee uusi uljas maailma ja sama kiertokulku lähtee uudelle kierrokselle. Kysymys kuuluukin, oletko sinä valmis tulevaan?

Turchinin malli kuitenkin myös osoittaa sen, että se tuleva romahdus on mahdollista välttää. Jos eliitin määrä saadaan painettua kipurajan alapuolelle ja kansa puhaltamaan yhteen hiileen, ei peli ole lainkaan menetetty. Tarvittava yhtenäisyys ei kuitenkaan ole saavutettavissa pakottamalla ja manipuloimalla, mitä nyt yritetään epätoivoisesti tehdä koko EU:n alueella, vaan se on luotava yhteenkuuluvuudella - yhteisellä tarinalla. Kyllä, se tarkoittaa jonkin asteista ”etnistä puhdistusta”, missä valtaväestöstä poikkeavien määrä tippuu riittävän pieneksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita välttämättä suoraan ihonväriin tai syntyperään perustuvaa jakoa, vaan riittää että se aatemaailma on yhdenmukainen. On siis oltava jokin valtakulttuuri, jota sitten johdetaan pienellä joukolla määrätietoisesti tiettyyn suuntaan. Mitä enemmän pelureita ja ryhmittymiä, sitä epätodennäköistä on yhtenäisyys.

Suomalaisten on siis tehtävä päätös - kaatuuko yhteiskuntamme EU:n mukana vai löytyykö jostain se pieni ryhmä, joka kykenee luotsaamaan maan takaisin kukoistukseen? Jatkoaikaa voidaan aina tosin ostaa luomalla jokin riittävän suuri katastrofi, eli siksi näimme tämän koronasirkuksen tässä hiljattain. Kansa yhdistyi ja puhalsi herrojensa käskystä samaan nuotioon… tai no, vain osittain, koska riittävä osa havaitsi kuinka nuotioon oltiin kustu oikeen kunnolla. Siksi tarvittiin isompi eksistentiaalinen kriisi ja kappas vaan, semmoinen sattuikin löytymään kuin ihmeen kaupalla (ja likemmäksi 10 vuoden valmistelulla) - Ukrainan osittainen pommittaminen kivikaudelle. Saatiin hieno ulkoinen vihollinen jota voidaan syyttää kaikesta, kun ilmastonmuutos ei nyt oikeen onnistunutkaan ja kansalta voidaan viedä tuhkatkin pesästä ennen kuin koko sirkus kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Idiootit saatiin jälleen valjastettua sankoin joukoin matkaan ja omaan polveen ampuminen julistettiin hyveelliseksi ja oikeamieliseksi teoksi. Jenkeille ja sille eräälle valitulle kansalle sopii varsin hyvin, että Venäjä ja EU polttavat kaikki pelimerkkinsä, koska moni kuvittelee jenkkien kykenevän varastamaan enemmistön pelimerkeistä ennen kuin Kiina ehtii apajille. En löisi kuitenkaan vetoa sen puolesta, koska Kiinan vakaus on omassa luokassaan ainakin vielä tällä hetkellä. Idän suunnassa kun on uskottavampi tarina kuin jenkeillä ja sen tarinan uskomiseen ei tarvitse olla nukkumassa kuten amerikkalaisessa unelmassa.

Toki tämä kaikki on puhdasta spekulaatiota ja matemaattisia malleja, jotka eivät voi ottaa huomioon villejä kortteja. Vetääkö joku siis ässän hihasta ja jotain ihmeellistä sittenkin tapahtuu - mene ja tiedä. Moni uskoo että Jeesus tulee ihan just ja korjaa kaiken, mutta toisaalta, moni niin uskovista on nähnyt ne samat merkit jo ties kuinka monta kertaa ennenkin vuosisatojen kuluessa. Mutta kyllä se tällä kertaa, eiks jeh? Ja kuten kaikki valtioon uskovat tietävät, kaikki korjaantuu kunhan vaan äänestää oikein!

Näkökulmattomuudesta

Hiljattain X:n puolella pidetystä huoneesta ja sen pohjatutkimuksesta ajattelin jatkaa eri näkökulmista ja ennen kaikkea nykyajan näkökulmattomuudesta, joka vaivaa etenkin sosiaalisessa mediassa. Hyvänä esimerkkinä tulikin heti ensimmäisten postausten joukossa tänä aamuna vastaan erään nimeltämainitsemattoman toimittelijan seinällä käyty ”keskustelu”. Nimeltä mainitsemattoman siksi, että tuon keskustelun olisi voinut kuka tahansa toimittelija käydä, joten sormella osoittaminen ei palvele millään tavalla tarkoitusta.

Keskustelu meni tähän tapaan:
Toimittelija someavauksessaan: ”Tällä kertaa hieman rankempaa asiaa: miten Venäjä kohdentaa informaatiovaikuttamisen ja kognitiivisen sodankäynnin?”(avauksen perässä linkki tekstiin)
Useampikin kommentoija: Lapsellista väittää että vain Venäjä näin tekee
T: Et lukenut tekstiä, kommentoin myös muitakin suurvaltoja!
Muut: Otsikossa mainitsit vain Venäjän, se on yksipuolista propagandaa!
T: Sori, olen käsitellyt muitakin, sä vaan yrität mustamaalata mua, informaatiovaikutat joten blokkaan teidät kaikki Venäjän trollit!

JOS olisi ollut tarkoitus tuottaa muutakin kuin propagandaa, otsikko olisi ollut helppoa vaihtaa esimerkiksi muotoon ”miten suurvallat kohdentavat” tai ”miten mm. Venäjä kohdentaa”, mutta ei, vaan suoraan taas Venäjää kohden ja sitten loukkaannutaan ja uhriudutaan. Näin ei tehdä journalismia vaan propagandaa, sori siitä.

Miksi nämä somekeskustelut sitten päättyvät ja usein myös alkavat varsin usein samalla tavalla?

Aloituksen on oltava naseva ja algoritmien hyväksymä, eli mahdollisimman paljon huomiota ja ristiriitaa herättävä. Jos alkuun ei anneta jotain absoluuttista kantaa jonkin asian puolesta tai vastaan, postaus siirtyy heti sinne jonon hännille. Näkyvyyteen tarvitaan siis kiltisti virallisen tarinan Overtonin ikkunan sisällä oleva näkökulma, tai juuri siinä karmin rajalla oleva ennenkuulumaton näkemys, koska muutoin se ei saa ”keskustelua” aikaiseksi, mikä on sosiaalisessa mediassa ainoa merkittävä asia algoritmeille.

Tämä absoluuttinen kanta vaan antaa välittömästi kuvan siitä, että sen tekijällä on mustavalkoinen maailmankatsomus - hyvä tai paha, mitään sen välillä ei ole. Asiaa ei voi enää selittää aloituksen jälkeen, koska valtaosa todellakin vain lukee sen aloituksen tahi otsikon uutisesta. Voit kuvitella olevasi vaikka ja kuinka syväluotaava ja filosofinen kannassasi, mutta aloitus on se minkä ihmiset näkevät ja muodostavat oman näkökulmansa niin itse aiheesta, kuin sen aloituksen tekijästä. Totuudella ei ole mitään merkitystä, ainoastaan sillä on väliä miltä asiat näyttävät.

Ja kun aloitus on mustavalkoinen, vastaukset ovat yleensä sen mukaisia. Tosin nykypäivänä keskiverto somekeskustelija toimii lähinnä papukaijana omalle aatesuunnaalleen, eli nähdessään mitä tahansa triggeröivää, he postaavat siihen soveltuvan leimakirveen iskun ja onnittelevat sitten itseään nasevasta kommentistaan. En nyt kuitenkaan puhu näistä botin kaltaisista yhden bitin prosessointikyvyn omaavista papukaijoista, vaan ihmisistä, jotka halutessaan kykenevät oikeasti älylliseen keskusteluun.

Aniharvoin nimittäin kukaan vaivautuu kysymään mitään tarkentavaa kysymystä aloituksesta. Tarkoitus onkin enemmän lyödä vastapalloon kuin koettaa ymmärtää sitä toista. Lähtöolettama taitaakin usein olla, että ”minä olen oikeassa, siitä poikkeavat väärässä” - mitään muita ”oikeita” näkökulmia sen hetkiseen aiheeseen kun ei voi olla olemassa.

Alun verisen vastapalloon vetämisen jälkeen keskustelu yleensä jatkuu verbaalisena laukaustenvaihtona kunnes toinen osapuoli luovuttaa. Kukaan ei siinä kuitenkaan vaihtanut kantaansa eikä tullut hullua hurskaammaksi, koska molemmilla osapuolilla oli tarkoituksena saada vain se toinen vastapuoli toistamaan se ”oikea mielipide” takaisin. Ei siis keskustelua, ei uusia näkökulmia asiaan vaan toistamaan se oma ”totuus”.

Ja kun, ei jos, kumpikaan ei vaihtanut kantaansa tai luovuttanut, keskustelu usein jatkuu sillä perinteisellä ”minä laitan sinut estoon, sinä paha syntinen!” Oliko kummallakaan siis pienintäkään aikomusta koettaa ymmärtää sen toisen näkökulmaa tai edes kuulla sen toisen argumenttia loppuun (ei siis 180 merkin versiota)? Tuskin…

Toisaalta, tarvitseeko sitä toisen kantaa sitten kuunnella saatikka kunnioittaa? Ei mikään pakko, se on valinta joka tehdään tapauskohtaisesti. Itse näen asian niin, että jos käyttäydyt kuin botti, sinua kohdellaan kuin bottia - ohitetaan kommentit ja jos ne ne jatkuvat, estoon. Elämä on valintoja ja ajan tuhlaaminen bottien kanssa vääntöön ei nähdäkseni oli kannattava valinta. Pyrin osoittamaan samaa kunnioitusta muita kohtaan kuin he osoittavat minulle, tosin osaan kyllä halutessani olla just niin vittumainen jätkä kuin olla ja voi. Ehkäpä kuitenkin vuosien varrella karttunut viisaus (tai laiskuus) on muuttanut käytöstä merkittävästi?


Näkökulmaharjoitus

NLP:ssä ja varmasti myös monissa muissakin vastaavissa systeemeissä on kuitenkin keinoja, millä niitä muiden näkökulmia voi valjastaa omaksi eduksi - ilman sitä vastapuolta. Tämä seuraava harjoitus on yksinkertainen malli, miten se männäpäivän kaivelemaan jäänyt keskustelu voi avata uusia näkökulmia maailmaasi.

Valmisteluksi tarvitaan se keskustelu valmiiksi muistista kaivettuna ja kolme (tai neljä) sijaintia, missä voit istua (tai seisoa tahi maata) kenenkään sekaantumatta. Aloitetaan siirtymällä paikkaan yksi ja käymällä se keskustelu kohta kohdalta läpi omalta kannalta. Voit tehdä sen joko assosioituneena tai sitten dissosioituneena, eli kuten olisit siinä itse tai katsoisit sen näytelmänä ulkoa - suosittelisin assosioitumista, kukin toki tavallaan. Tarkkaile sanoja, tunteita ja mielikuviasi. Samalla huomaa myös mitä ennakkoasenteita sinulla oli keskusteluun osallistuessasi.

Tämän jälkeen siirry sijaintiin kaksi, mieluiten fyysisesti, mutta voit myös siirtyä paikkojen välillä vain mielessäsi - kehon mukaan ottaminen yleensä vahvistaa harjoitusta. Käy sitten sama keskustelu lävitse sen toisen näkökulmasta. Et tietenkään voi varmasti tietää mitä kaikkea hän ajatteli, mutta voit eläytyä ja arvioida toisen tilannetta.

Ja lopuksi sijainti kolme, joka on se ”kärpänen katossa” joka kuuli ja näki kaiken, mutta ei osallistunut keskusteluun. Neljäntenä, jos haluat, voit ottaa vielä neljännen sijainnin jossa tarkkailet sitä kärpästä ja sen reaktioita. Miltä se keskustelu näytti ja kuulosti täysin ulkopuoliselle? Mitä tunteita se herättää ja mitä tunteita ne keskustelijat ulkoa katsoen kävivät lävitse?

Kun keskustelu on käyty kolmasti (tai neljästi) lävitse, mitä siitä voidaan oppia? Jäikö jotain silloin keskustelun aikana huomioimatta? Tarkoitus ei missään tapauksessa ole syyllistää ketään tai mitään, ainoastaan huomioida asiat ja ottaa niistä oppia seuraavia keskusteluna varten. Jos jokin osa jää pahasti vaivaamaan, voit ehkäpä ottaa yhteyttä siihen toiseen tai sitten keskustella itsesi kanssa asia uudelleen… tai sitten editoida se negatiivinen mielikuva vähemmän merkittäväksi, mikä on eräs toinen NLP-tekniikka mitä en nyt tässä lähde tarkemmin aukomaan.

Tämä malli sopii varsin hyvin esimerkiksi työpaikoille ja vastaaviin tilanteisiin, missä tiedät tämän tyylisen keskustelun toistuvan. Sitä voi toki käyttää mihin keskusteluun tahansa ja kuten aina, jättää käyttämättä jos asiaa ei pidä merkityksellisenä. Mutta niihin keskusteluihin, jotka jäivät kaivelemaan… suosittelen ainakin kokeilemaan. Ehkäpä niistä oppii jotain?

———

Ehkäpä se ei ole mikään uusi ilmiö, nykypäivän ongelma, että ihmiset eivät oikeasti enää halua tai kykene keskustelemaan asiallisesti muiden kanssa. Some on pahentanut asiaa merkittävästi ja naamatusten käytyjen keskustelujen vivahteet äänessä ja pärstässä jäävät somessa kokonaan pois, eli 90% kommunikaatiosta jää välille. Kaikilla on kiirus ja aihmiset haluavat kuulla lähinnä vain asioita, joista ovat samaa mieltä jo valmiiksi. Itse annan tästä kehityksestä suurimman ”kiitoksen” medialle, joka lokeroi ihmiset hyviin ja pahoihin, samalla kertoen ettei pahoja ihmisiä tarvitse huomioida tahi kuunnella - he ovat hädintuskin edes ihmisiä! Siksi kun näitä tilanteita näkee toimittelijoiden taholta, ei tarvitse ihmetellä miksi asiat ovat niin viturallaan - he näyttävät monille sen ”hyvän ihmisen” mallin ja esimerkit kuinka toimia.

Byroslavia ja kobra-efekti

Suomen julkinen sektori taitaa olla väkimäärään nähden suurin koko maailmassa, eli palttiarallaa 700.000 ihmistä nostaa palkkansa suoraan muilta varastetuista rahoista. Tämä voitaisiin nähdä ongelmana, mutta onko se sitä kuitenkaan? Jos palvelut pelaisivat ja homma toimisi, suurikin määrä työntekijöitä valtion ja kuntien riveissä ei olisi ongelma vaan se mahdollistaisi tehokkaan tavan hoitaa useita eri asioita ilman kilpailua nostamassa hintoja. Ongelma ei ole se määrä, vaan se mitä niissä valtion hommissa tehdään. Asetelma on siis tekevä porras vs. byrokraatit asettelu, missä byrokraatit vievät leijonanosan rahasta tekemättä juurikaan mitään hyödyllistä, siinä kun tekevässä portaassa väkeä laitetaan kilometritehtaalle.

Osin, ei kokonaan, asiaa voidaan nimittää kobra-efektiksi. Termi on peräisin brittien Intian siirtomaa-ajoista, missä Delhissä nähtiin ongelmaksi käärmeiden suuri määrä ja niiden aiheuttamat ongelmat. Suuressa viisaudessaan britit keksivät maksaa palkkiota jokaisesta kuolleena heille tuodusta kobrasta. Loistava idea, ongelma ratkeaa kuin itsestään kun kansa valjastetaan talkoisiin, eikös? Muuten juu, kansa vaan oli vieläkin viksumpaa ja ongelman ratkaisemisen sijaan jengi keksi alkaa kasvattamaan kobria ja sitten kiikutti niitä tarhassa kasvatettuja käärmeitä byrokraateille maksua vastaan.noh, juoni paljastui ja maksu lopetettiin, jolloin käärmeiden kasvattajat laittoivat lapun luukulle… ja päästivät kobrat vapaaksi kun niistä ei saanut enää maksua. Ei mennyt ihan kuin piti?

Samalla tavalla on koetettu päästä toisaalla mm. rotista eroon ja hännästä maksettiin palkkio, kun ei haluttu läjäpäin kuolleita rottia hävitettäväksi. Noh, rottaa ei tarvitse tappaa hännän saamiseksi ja eikun kasvattamaan lisää rahaa! Kun palkkio yhdistetään väärään asiaan, saadaan varsin usein aivan eri tulos kuin mitä halutaan. Aivan samalla logiikalla toimii nykyään esimerkiksi lääketiede, eli parannettu potilas on menetetty asiakas. Lastensuojelu saa rahaa jokaista sijoitettua lasta kohden, jonka seurauksena lapsia otetaan huostaan entistä enemmän. Esimerkkejä on pilvin pimein ja lopputulos on yleensä sama - ongelma ei katoa, mutta kulut nousevat jatkuvasti.

Kun byrokraatit saavat palkan käsittelemällä papereita, keksitään uusia lippulappuja täytettäväksi. Aina voidaan keksiä uusi asia kytättäväksi ja sitä varten on tietenkin luotava uusi virka ja mahdollisesti kokonainen uusi pulju hoitamaan asiaa. Ja kun sille serkkupojalle pitäisi vielä keksiä kesäduuni, keksitään vielä joku uusi täysin turhanpäiväinen paikka siihenkin vaivaan. Kun samaa toistetaan vuosikymmenten ajan, saadaankin valtavasti paisunut byrokraattikoneisto, joka valvoo toinen toistaan tekemättä yhtään mitään, mistä olisi apua kenellekään muulle kuin byrokraateille itselleen.

Oli se sitten koulu, sairaala tai melkein mikä tahansa laitos, paperitöiden määrä lisääntyy jatkuvasti samalla kun se itse olennainen jää vähemmälle huomiolle. Kun tämä yhdistetään väärästä asiasta palkitsemiseen, saadaan aikaiseksi Suomen kaltainen byroslavia, missä roskan keräämiseen tienposkesta tarvitaan tusina korttia, lupaa ja kurssia että niin saa tehdä. Tämä on se itse ongelma, ei se valtava määrä ihmisiä julkisella puolella töissä.

Jos esimerkiksi lääkäri saisi palkkansa sen mukaan kuinka monta potilasta hän parantaa, sen sijaan että montako lääkettä ja koetta hän määrää, mitäpä lottoat kuinka paljon kansanterveys kohentuisi? Jos kobra-efektin alkuperämaassa palkkio oltaisiin maksettu yhteisölle sen mukaan kuinka paljon he kykenevät vähentämään myrkytysuhrien määrää, meillä ei olisi tätä hassua termiä kuvaamaan idioottimaisia palkkiokäytäntöjä… ja olisihan siinä sivussa useampikin ihmishenki säästynyt. Byrokraateille se yksilö ei kuitenkaan ole arvokas ihmiselämä, vaan numero paperilla.

Mitä enemmän numeroita, sitä enemmän tarvitaan niitä byrokraatteja niitä pyörittelemään. Sillä ei ole niinkään merkitystä onko niitä yksilöitä ylipäänsä paljon vaan onko se sama yksilö monen byrokraatin paperissa numerona. Kaikesta pitää olla merkintä jossain ja se on tallennettava tulevia sukupolvia varten, koska kukapa ei nyt esimerkiksi haluaisi tietää mitä jollain kansalaisopiston kurssilla vuonna miekka ja kilpi ollaan opetettu juuri tiettyyn kellonaikaan?

Jos joku nyt ihmettelee miksi ihmeessä poliitikot eivät sitten asialle mitään tee, niin missäs kuvittelet niiden puolueiden jäsenten serkunisäntuttavankalakaverit olevan duunissa? Joka ikisessä toimistossa istuu tyytyväisenä joku järjestelmään uskova, jonka duunin säilyvyys perustuu vain ja ainoastaan siihen, että joku ylemmällä portaalla on keksinyt uuden asian kytättäväksi ja pidettäväksi ylhäällä. Toki lähitulevaisuudessa lähes kaikki tämmöiset duunit voidaan korvata tekoälyllä ja ”digiloikalla”, mikä saattaa siirtää osan niistä toimistotöistä tien päälle - eivät ne kompostit itse itseään tarkasta, jonkun ne on mentävä katsomaan!

Yksityisellä puolella ongelma ei ole ihan niin suuri, koska monessa paikassa ei ole varaa palkata armeijaa paperinpyörittelijöitä. Turhia lippulappuja kyllä täytellään ja ne tallennetaan, lisäten jälleen tekevän portaan turhaa työtä että joku pikkuherra voi ne syöttää exceliin ja laskea kuinka paljon väkeä voidaan vähentää menettämättä tuottavuutta. Boonukset maksetaan sitten johtajille ja lopuksi ihmetellään miksi kannattava bisnes meni reisille. Toki laadunvalvontaan saatetaan tarvita tarkkailua ja erilaisten protokollien noudattamista, mikä lisää turhalta tuntuvaa paperityötä, mutta jatkuva kaiken mahdollisen kyyläys aniharvoin tuo haluttua lopputulosta. Miksi? Koska usein se palkkio maksetaan väärästä asiasta ja/tai väärille tahoille.

En tosin pidättele hengitystäni että asiaan olisi tulossa muutosta. Kun päästään kunnolla digidigiin, tietokoneet hoitavat suuren osan kyttäyksestä, tilastoinnista ja sitä kautta saadaan entistä tehokkaampia keinoja palkita vääristä asioista. Kun jokaisen kansalainen joka ikinen napsahdus tallennetaan ja analysoidaan, päästään lähemmäksi teknokraattien unelmayhteiskuntaa jossa ihmiset ovat välttämätön paha - onneksi helposti korvattavissa toisella standardikoulutetulla rattaalla koneistoon. Koko sirkus kaatuisi tottelemattomuudella, kuten on tiedetty vuosisatojen ajan, mutta kun auktoriteetti käskee niin suomalainen ei kysy miksi hypätään vaan kuinka korkealle.

Tarinaa ja peliteoriaa

Ihmiset ovat kertoneet tarinoita iät ja ajat keskenään. Christopher Bookerin näkemyksen mukaan tarinat seuraavat samoja kaavoja ja ne voidaan jaotella seitsemään eri perusjuoneen. Tarinat ovat loistava tapa opettaa erilaisia asioita ihmisille ja ne jäävät huomattavasti paremmin mieleen kuin vain yksittäiset asiat. Osaa tarinoista kerrotaan jopa vuosituhansia samalla tavalla, riippumatta siitä onko se kirjoitettu ylös vai ei. Mikä tekee sitten tarinasta niin merkittävän, että se jatkaa elämistään vuosia, vuosisatoja tai tuhansia varsin samassa muodossa?

Prof. Jiangin mukaan ne kaikista merkityksellisimmät tarinat vastaavat kolmeen kysymykseen joihin ihmiset haluavat vastauksen: mistä me tulemme, miksi me olemme täällä ja mihin olemme matkalla? Proffan mukaan, jos kerromme kaikki ihmisten koskaan kertomat tarinat kaikille ihmisille ja kysymme vuosikymmenen kuluttua uudelleen mitkä tarinat he muistavat, kolme tarinaa nousee ylitse muiden: Platon luolavertaus, Jeesuksen ristiinnaulitseminen/ylösnousemus ja Jeesuksen toinen tuleminen.

Noista tarinoista kaksi ensimmäistä ovat periaatteessa kaksi samaa tarinaa eri paketissa. Joku hahmo poikkeaa massasta, lähtee etsimään totuutta ja sen löydettyään kokee velvollisuudekseen palata takaisin ja kertoa siitä kaikille. Paluu ei mene ihan nappiin koska poikkeavaa pidetään hulluna ja massat lynkkaavat viestintuojan. Mistä siis tulemme, miksi olemme ja mihin olemme matkalla. Totuuden puhujat vedetään kiikkuun, mutta velvollisuudentunto ajaa heidät kuitenkin niin tekemään. Kun päälle vielä luvataan pelastus joskus hamassa tulevaisuudessa, meillä on täydellinen tarina ajamaan ihmisiä eteenpäin.

Ja sitten hieman peliteoriaa valtapelistä…

Jälleen viitaten Prof. Jiangin näkemyksiin peliteoriasta, valtapelin yhtälö on hyvin yksinkertainen: massa * energia * koordinaatio. Noista kolmesta osasta muodostuu minkä tahansa ryhmän valta ja voima. Toisin kuin yleisesti halutaan kertoa, massan vaikutuksen määrä on kuitenkin se kaikista pienin, energian ollessa kaksi kertaa merkityksellisempi ja koordinaation kolminkertainen massaan nähden. Eli olisiko se sitten yksinkertaisessa muodossaan ”valta = M*2E*3K” tai jotain?

Avataan näitä käsitteitä hieman enemmän. Massa on yksinkertaistettuna ihmisten massa, määrä kuinka iso sakki saadaan jonkin asian puolesta toimimaan. Pelkät suuret määrät ihmisiä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan ryhmän koheesio on avainasemassa. Pieni joukko oikeasti samaan suuntaan köydestä vetäviä voittaa helposti paljon suuremman porukan jotka vetävät mihin suuntaan sattuu.

Energialla taas tarkoitetaan henkistä energiaa, ei niinkään fyysistä niska limassa tekemistä. Motivaatio, mielen lujuus ja itsensä kehittäminen ovat avainasemassa. Tämän kaavan mukaan tyyppi, joka käy vaikka kymmenen vuotta miekkareissa päivästä toiseen ja käyttää kaiken energiansa sen aatteen puolesta sotimiseen fyysisesti omaa vähemmän tarvittavaa energiaa kuin joku, joka käyttää sen saman ajan itsensä kehittämiseen kaikessa hiljaisuudessa. Näkyvä rehkiminen toki näyttää siltä, että ”tekee jotain” verrattuna siihen toiseen, mutta valtapelissä se tuuleen huutaminen ei juurikaan nosta kokonaistulosta.

Koordinaatio taas voi olla joko tietoista tai tiedostamatonta. Tietoinen koordinaatio tarkoittaa hierarkiaa, missä yksi käskee ja muut tekevät, eli se perinteinen tapa pitää pakka kasassa. Ongelmana tietoisessa koordinaatiossa on vaan se, että kaikki haluavat kalifiksi kalifin paikalle ja se oma napa tulee ennen ryhmää. Vielä kun siihen päälle alkaa juonittelemalla pönkittämään omaa asemaansa, se aiheuttaa muiden tekevän samaa ja luo haitallista kitkaa koko ryhmän välillä. Siksi tiedostamaton tai alitajuinen koordinaatio olisi suotavaa - kaikki tietävät mihin suuntaan mennään ja kukin tekee osansa ilman käskemistä. Mutta kuinka saadaan kaikki puhaltamaan yhteen hiileen ilman päällepäsmäreitä?

Tarinalla.

Käsikirjoitus ja toimintamalli yhdessä paketissa, ilman hierarkiaa ohjaamassa yksilön toimintaa - jokainen tarinaan uskova on itseohjautuva osa suurta massaa. Tarina kertoo mistä lähtökohdista aloitettiin, miksi niin tehdään ja mihin ollaan matkalla - jokaisen on löydettävä se oma oikea polku mutta lopulta ollaan kaikki samassa paikassa. Se kertoo miten ”hyvän ihmisen” tulee toimia ja käyttäytyä.

Jos ajattelee mitä tahansa isompaa aatetta nykypäivänä, ne kaikki seuraavat juuri tätä samaa kaavaa. Niillä kaikilla on oma tarinansa johon uskotaan ja sen antamaa ”hyvän ihmisen” kuvaa pyritään noudattamaan mahdollisimman tarkasti. Vaikka monessa ryhmässä on yksi tai useampikin näkyvä johtaja, valtaosa seuraajista tekee ihan oma-alotteisesti suuren osan toimistaan. Tarinan hienosäätö ja yksityiskohtien jatkuva viilaaminen saattaa olla tarpeen, mutta itse pidän sitä jatkuvaa säädön tarvetta merkkinä epäonnistuneelle aatteelle ja sen tarinalle. Kristityt uskovat edelleen varsin samalla tavalla asiaansa, siinä kun wokeilu vaatii viikottaista säätöä ketä pitää pelätä ja vihata.

Mitä heikompi tarina, sitä useammin se pitää toistaa. Siksi valtamedian on päivästä toiseen jankutettava samoja asioita kansalle, että he muistavat kuinkas se nyt tässä kohden pitikään tehdä. Sillä suurella massalla on kyllä voimaa, mutta tarina jota seurataan ei ole kansan omissa käsissä vaan se tulee ulkoa. Enemmistöllä kansasta ei ole liioin pienintäkään aikomusta kehittää itseään, jolloin sen energian määrä on häviävän pieni. Ja kun koordinaatio on pääosin tietoista herran pelkoa ja auktoriteettiuskoa, siis niiden ulkoa ohjattujen tarinoiden siivittämänä, voidaan sanoa että kansalla ei ole valtapelissä juurikaan pelimerkkejä käytettävissä.

Mikään määrä ”oikeaa tietoa” tai ”totuutta” ei saa kansaa ”heräämään”. Yksilöitä, toki, mutta että sillä olisi mitään merkitystä, heilläkin täytyisi olla yhteinen tarina joka vastaa elämän suuriin kysymyksiin yhdessä paketissa. Tälleen siis lyhyesti kertoen miksi ”en tee itse”, kuten edellisessä tekstissä lupasin selittää. Valtapeliin osallistuminen ei vaan kertakaikkiaan nappaa, tosin jos useampikin tarttuu siihen tarinaan että peli lakkaa kun kukaan ei osallistu/tottele, kappas vain, siitä pienestä siemenestä kasvaa puu ja juuret jotka murtavat isoimmankin vallin.

Vaihtoehtomedioista

Ennen kuin ensireaktio ”no mikset tee itse?” pääsee ulos huulilta, sanotaan heti näin alkuun että selitän asian seuraavassa tekstissä, en vielä tässä kohden asian ollessa varsin merkityksetön isossa kuvassa. Tarkoitus on tässä pohdinnossa pureutua ”vaihtoehtoisiin” tai ”uusiin” medioihin ja miksi ihmeessä ne lähes poikkeuksetta kaatuvat. Uusi Juttu on muuten tästä hieno esimerkki: kun luotiin uusi hieno media joka ei ollut vanhan median ohjauksessa, kuinka kävi? Bonnier osti sen ja nyt se on kiltisti samassa katraassa. Samaa vanhaa uusissa kuorissa. Yllättyneitä olivat…?

Ensimmäinen ongelma, joka ei riipu suoranaisesti uusista medioista itsestään se karu seikka, että enemmistöä kansasta ei oikeasti kiinnosta maailman meno. Kahdeksalta töihin, maksetaan verot ja käydään äänestämässä niin ollaan mallikansalaisia, joilla on elämä kohtuullisen hyvin. Tästä ulos pudonneet ja pudotetut ovat mahdollista kohdeyleisöä vaihtoehtoisille näkemykselle, toki, ja niiden määrä kasvaa päivä päivältä. Potentiaalia siis on ja mahdollisuus muutokseen olisi olemassa jahka tarina saadaan kuntoon ja leviämään. Ongelmana on vaan edelleen se virheolettama, että ihmisiä ylipäänsä kiinnostaisi ”yhteinen hyvä”. Oma hyvä, totta helvetissä, mutta yhteinen? Ei. Jos ei sitä tarinaa saada kerrottua ihmistä itseään mairittelevassa muodossa, aniharvaa kiinnostaa ”korjata maailmaa” ja täten jutut menevät kuuroille korville. Alkuperäinen MV-lehti osuikin tässä loistavaan markkinarakoon: valtaosalle naamaan osuville asioille annettiin sopiva pelon ja vihan kohde - sinä olet uhri, näiden syytä! Eli aivan samoin kuin valtamedian ”ilmastonmuutos” ja ”Venäjä”, jokaiseen ongelmaan löydetään syy ulkoa joten riittää, että paheksut osoitettuja tahoja niin olet hyvä tyyppi! Pitkässä juoksussa typerä tyyli, kyllä, mutta se toimii.

Samaan pakettiin voidaan laittaa myös se seikka, että kun puhutaan rajatusta kohdeyleisöstä, on huomioitava heidän sosioekonominen asemansa. Media, joka pui vaikka golfin tai purjehduksen saloja omaa varsin rajatun yleisön pärjää kuitenkin varsin hyvin, koska sillä kohderyhmällä on millä mällätä. Uusien medioiden kannattajat, vaikkakin paljon suurempi joukko, ei omaa likikään samoja resursseja. Miksi? Järjestelmä on kussut heidän muroihinsa ja juuri siksi he ovat lähteneet hakemaan vaihtoehtoisia näkökulmia. Miksi ihmeessä järjestelmästä hyötyvät haluaisivat muuttaa sitä? Massojen vaikutus on yksi osatekijä, kyllä, mutta varsin pieni osa kokonaisyhtälöä (tästäkin lisää seuraavassa tekstissä).

Toisekseen, liittyen kuitenkin vahvasti ensimmäiseen kohtaan on se, että se vaihtoehtoinen näkökulma esitetään ”totuutena” ja ”parempana” kuin se valtamedian kanta. Kenen mukaan ja millä mittarilla? Mitään todisteita ei ole siitä, että jokin radikaalisti nykyisistä poikkeava yhteiskuntamalli toisi massoille jollain tavalla paremmat oltavat. Kyllä, nykyisessä mallissa asiat ovat päin helvettiä ja massat eivät edes ymmärrä sitä, mutta sillä ei ole mitään väliä - ainoastaan miltä asiat näyttävät on merkitystä. Kiiltokuvapojat ja -tytöt hymyilevät lehtien kansissa ja julkkikset elävät leveää elämää - selvä merkki että järjestelmä toimii! Oma syy että olet noin vitun luuseri, kuten meritokraattinen järjestelmä kertoo päivästä toiseen. Jos se vaihtoehtoinen maailmankuva on niiiiin paljon parempi kuin tämä nykyinen, miksi se näy ulospäin?! Ai niin, ne on ne samat mediat jotka päättävät kenen onnistumiset tuodaan esiin, eli jälleen, vain sillä miltä asiat näyttävät on merkitystä.

Nämä ensimmäiset ovat enemmän ulkopuolisia ongelmia, joihin vaikuttaminen on paljon haastavampaa kuin niihin, jotka löytyvät suoraan peilistä.

Eli kolmas ja ehkäpä se merkityksellisin syy miksi uudet ja vaihtoehtoiset mediat eivät menesty isossa kuvassa. Kun ei tiedetä mitä halutaan ja annetaan ulkopuolisten tahojen määrittää menestys, tullaan pettymään ihan jokainen kerta. Otetaan kuitenkin esimerkiksi eräs media/taho joka on menestynyt varsin hyvin. Vastaavia on varmasti useampiakin, en vaan ole niihin juurikaan tutustunut…

The Corbett Report - sadoissa tuhansissa, ellei jo miljoonissa, laskettava yleisö ja tukijajoukko, laadukasta sisältöä rajatuista aiheista rautaisella ammattitaidolla. Ei sovi kaikille eikä ole tarkoituskaan. Ei tule muuttamaan maailmaa liioin isosti, mutta en usko että se on edes hänen/heidän tarkoituskaan. Viesti on suunnattu yksilölle, jota kerrotut asiat kiinnostavat ja jotka haluavat tietää muutakin, kuin mikä julkkis on kenenkin kanssa paneskellut. Olisihan se varmaan varsin erilainen maailma, jos tuo Corbettin näkemys olisi valtavirtainen, mutta onko sekään ”totuus”? Ehkä on, ehkä ei, lähinnä erilainen näkemys maailmasta. Enemmistö määrittelee totuuden sen mukaan mitä enemmistö on asioista mieltä. Oikeasti toimiva yhteiskunta loisi siis tuollekin näkemykselle vaihtoehtoja, jotka kilpailisivat keskenään tai mieluummin löytäisivät yhdessä ne ”paremmat” ratkaisut. Siitä toimivasta ollaan tosin varsin kaukana, mutta ei siitä sen enempää.

Sitten ne vähemmän onnistuneet, mutta kenen mukaan? Yhtenä menestyksen mittarina voidaan pitää omavaraisuutta, eli tienaako se media enemmän kuin vuotaa resursseja. Jos homma pyörittää omasta plakkarista, tarvitseeko sen median edes tehdä tuottoa? Jos median on tarkoitus saavuttaa vain pieni joukko, kymmenien tai satojen yksilöiden yleisö on jo menestystarina. Riippuu siis paljolti siitä, mitä niin itse kuin muut pitävät menestyksenä ja jos antaa muiden määrittää oman menestyksensä, voi olla satavarma että tulee pettymään. Siksi se merkityksellinen on asian mitä itse tahi se tekevä ryhmä oikeasti haluaa.

Kymmeniin ja satoihin pääsee pelkällä blogilla aiheesta kuin aiheesta, tuhansiin mistä tahansa aiheesta puhuvilla podcasteilla ja ”perinteistä mediaa” emuloivilla julkaisuilla, mutta jos haluaa kyetä vaikuttamaan yhtään isommin, tarvitaan jotain enemmän. Portaali joka kerää pieniä tekijöitä yhteen on ehkä se helpoin tapa, jos sen levikin onnistuu kasvattaa näiden pienten toimijoiden avustuksella, mutta voidaanko silloin vielä puhua mediasta? Pyörää ei kuitenkaan tarvitse keksiä uudelleen, joten toimivan mallin kopioiminen on se ”helpoin” tie. Helppo, ei, ainoastaan helpompi. Suurin osa Suomessa toimineista pikkumedioista on kuitenkin kaatunut siihen, että on lähdetty hakemaan suurta yleisöä ilman sitä yleisöä. Eli jälleen mitä halutaan on merkityksellinen asia.

Ettei koko juttu ole vain negaa, otetaan pari esimerkkiä kohtuullisen suuriksi kasvaneista ”vaihtoehtoisista” tiedonlähteistä Suomessa… ja miksi en itse pidä niitä minään ”vaihtoehtoisena” vaan reunoja kohti ajautuneiden kaitsemisena.

Kun en itse jaksa näitä seurata aktiivisesti vaan satunnaisia yksittäisiä jaksoja kuunnelleena, en lähde niitä nimeämään. Puhun siis näistä keskustelija-kuuntelija-puheenaihe-kovienkerho-mikälie podeista, joita on ilmaantunut jo useampiakin. Malli on erittäin yksinkertainen ja varsin tehokas keräämään kymmeniätuhansia katsojia. Yksi tai useampi ”vakituinen” juttelee yhden tai useamman ”julkkiksen” kanssa jostain hyvän maun rajoissa olevasta aiheesta ”kriittisesti”. Mitä isompi tai kiistanalaisempi julkkis ja aihe, sitä enemmän jengi niitä katsoo ja jakaa. Kriittinen osa on kuitenkin se, että niin hahmo kuin aihe ovat kiltisti Overtonin ikkunan karmien sisäpuolella, eli ei radikaalista etäämpänä. Tässä on mallin vahvuus ja samalla se syy miksi en pidä niitä millään tavalla vaihtoehtona nykyiseen - ne saattavat hivuttaa ikkunan rajoja, toki, mutta eivät tarjoa mitään oikeaa muutosta.

Toimivan idean mallintamisesta saatan jossain vaiheessa raapustaa lisää ja tässä vaiheessa riittääkin pelkkä havainto kuinka nämä kaikki ovat mallintaneet jenkeistä toimivia strategioita. Pisteet siitä siis heille! Mallintamista voidaan nimittäin pitää yhtenä ratkaisuna uusmedioiden ongelmiin. Sitä en tiedä kuka idean on alunperin keksinyt, eikä sillä ole väliä, mutta isosta maailmasta näitä hyvin samankaltaisia onnistuneita tekeleitä löytyy joka makuun. Eikä se ole mikään ihme, koska konsepti on niin jäätävän helppo ja tehokas saada kansaa kuulolle nykypäivänä. Jos siis haluaa suurehkon yleisön ja esiintyä radikaalina hahmona jostain aihealueesta, tämä on yksi varteenotettava keino. Ai niin, miksi se malli edes toimii? Koska kohdeyleisönä on karmien molemmilla puolilla olevat ihmiset...

Maailman muuttamiseen tuo malli ei kuitenkaan toimi. Varsin moni vaihtoehtomedian tyyppi haluaa nimenomaan suuria muutoksia, eikä vain tyydy hivuttamiseen, joten siihen olisi kehitettävä jotain uutta. Mitä? En tiedä. Sen kuitenkin osaan varsin suurella tarkkuudella sanoa miksi ei maailma näillä podcasteilla muutu: Vuosikymmenten ja sukupolvien ajan kestänyt indoktrinointi. Vielä kun viestintä kohdistetaan esikouluasteelle ja sitä nuorempiin, ne opitut kaavat jäävät autopilotiksi valtaosalle ihmisistä. Miksi? Koska he eivät koskaan edes harkitse kyseenalaistavansa omia uskomuksiaan ja käyttäytymismallejaan koska ne toimivat riittävän hyvin. Samalla ne automaattiset ”ohjelmat” mahdollistavat kaiken tämän hulluuden, mutta enemmistölle niistä on silti enemmän hyötyä kuin haittaa. Kui niin? Koska asioista valittaminen ja muiden syyllistäminen on monelle hyödyllistä, koska uhrina oleminen on kivaa!

Ja ettei asia olisi liian helppo ja yksinkertainen, otetaan vielä soppaan sekaan boonuksena neljäs tutkittu (ns. Bad Apple effect) seikka - negatiivisuus ja ”hankalat” ihmiset missä tahansa ryhmässä huonontavat sen ryhmän tehokkuutta valtavasti. Eli joka ikinen kritisoija, sivusta ohjaava ja ongelmiin keskittyvä taho ryhmän sisällä heikentää sen koheesiota niin paljon, että pahimmassa tapauksessa koko homma menee vituralleen. Ratkaisukeskeisyys ongelmien esiintuonnin jälkeen saattaa toki auttaa, mutta ryhmädynaamikan kannalta voi olla parempi antaa jonkun ulkopuolisen tahon hoitaa se asia, sen sijaan että ryhmässä asiaa väännetään omassa porukassa - sormi tulee osoittamaan johonkin asiaan tai henkilöön lähes poikkeuksetta ja sen jälkeen hommat alkaa kusta. Miksi? Emme osaa niin ottaa kuin liioin antaa palautetta. Sekin on taito, jota onnistuneet tahot ovat harjoitelleet elämänsä aikana tavalla tai toisella. Jos siis halutaan toimia yhdessä samalla viivalla, eikä hierarkiassa.

Selkä jokea vastaan

Jos se toimii, ei sitä kannata korjata. Sun Tzun oppien mukaisesti armeija taistelee tehokkaimmin, kun sillä ei ole pakokeinoa ja juuri tätä oppia näytetään käytettävän varsin monessa tilanteessa nykypäivänäkin - niin perinteisessä sodankäynnissä kuin kulttuurisodassa ja massojen ohjauksessa.

Nurkkaan ajettu eläin on usein vaarallinen ja siksi minkä tahansa ryhmän ajaminen tilanteeseen, jossa sen on pakko taistella selviytyäkseen antaa sille yllättävät voimavarat. Samalla logiikalla vastustajan ajaminen sinne nurkkaan on siis mahdollisesti huono strategia, tosin ylivoimainen taho saattaa pyrkiä ajamaan heikomman vastustajan nurkkaan lopettaakseen sen. Perinteisessä sodankäynnissä se nurkkaan ahdistaminen saattaa siis olla toimiva strategia, mutta kulttuurisodassa missä sitä vastapuolta ei voida ”lopettaa” taktiikka ei yleensä toimi niinkään hyvin.

Se ”joki”, ylitsepääsemätön este, kun tuppaa usein olemaan kuvitteellinen, ei mikään todellinen seinä vastassa josta ei pääse yli ei ympäri. Ihmisten mielikuvissa se saattaa toki siltä vaikuttaa, kun heille tarjotaan ulkoa ne sallitut vaihtoehdot ja omat aivot on laitettu narikkaan pelon seurauksena. Siksi tämä taktiikka onkin niin yleisesti käytössä, koska on niin naurettavan helppoa luoda se iso paha mörkö ja seinä jota ei voi välttää. Jaa niin kuinka? Medialla…

Suomessa tämä on varsin selvästi nähtävissä Venäjän suhteen - meillä on iso paha vihollinen joka pakottaa meidät pelkäämään ja joskus tulevaisuudessa taistelemaan henkemme edestä. Mielikuvilla luotu tilanne jota toistetaan päivästä toiseen, joten täytyyhän sen olla totta, eikös, koska eiväthän ne nyt valehtelisi moisista asioista? Pienemmässä mittakaavassa sama malli on käytössä niin ”woke”-piireissä, kuin myös sitä vastustavissa ryhmissä. Isot pahat konservatiivit haluavat kieltää woketuksen ja sen ollessa elämän ja kuoleman kysymys, ollaankin selkä seinää vastaan. Aivan samoin kuin että kansa taistelee selviytymisestään koska maahanmuuttajat hyökkäävät ja kansamme katoaa! Osin siis todellisia pelkoja, osin kuvitteellisia ja vaihtoehdot annetaan ulkoa sen sijaan että asiaa edes yritettäisiin ratkaista jollain muulla tavalla.

Toinen malliesimerkki on tämä Israel/Gaza tilanne. Molemmat osapuolet kertovat taistelevansa varmaa tuhoutumista vastaan ja tilannetta pyritään laajentamaan kaikkialla maailmassa, että se ”meidän” puoli tarttuisi aseisiin ja alkaisi henkensä uhalla taistelemaan sen ”oikean” puolen riveissä. Vastapuoli demonisoidaan kaikin keinoin, oma puoli tekee kaiken oikein ja sivustakatsojia ei sallita - sinun on pakko valita puolesi tai muutoin mahdollistat kansanmurhan! Kun molemmat osapuolet kertovat samaa tarinaa omalta kannalta, pitäisi hälytyskellojen soida korvien välissä, mutta ei, koska ME olemme hyvän ja oikeudenmukaisuuden puolella ja vastapuoli on paha.

Nämä esimerkit riittänee osoittamaan miten temppu tehdään ja miten sitä on naurettavan helppoa käyttää kansaa vastaan. Suurin osa ihmisistä ajattelee tunteillaan ja tunteisiin vetoava viestintä on hanskattu pitkään ja viilattu lähes täydelliseksi nykypäivänä. Tämä siis silloin, kun halutaan se jokin ryhmä taistelemaan henkensä edessä. Mutta mitä jos jokin ryhmä on ajettu selkä jokea vasten ja he ovat valmiita taistelemaan silloin kun se ulkopuolinen taho ei sitä halua?

Helppo homma, annetaan pakokeino sallitun varoventtiilin kautta! Nyt seuraavissa vaaleissa se just tämä puolue pelastaa sinut ja päästää sinut ahdingosta! Ai vaaditaan toimia ennen vaaleja? Pidetään komeita puheita ja luvataan tehdä asialle jotain, joka kuulostaa hyvältä pintapuolisesti mutta ei tule koskaan toimimaan tai menemään läpi! Ehkäpä äärimmäisissä tapauksissa annetaan jokin myönnytys muuttamalla jotain lakia tai säännöstä, joka sitten antaa sen kuvan, että suunta on parempaan. Taistelua ei enempää tarvittu, saatiin selvä erävoitto ja kaikki on nyt riittävän hyvin - vastarinta lopahti saman tien kun osa korona-rajoitteista poistettiin.

Ikävä kyllä tämä selkä jokea vastaan ajaminen on niitä harvoja asioita, joka saa suuret joukot puhaltamaan yhteen hiileen riittävällä teholla. Massojen ohjaus on osattu jo niin pitkään, että tilanne kuin tilanne voidaan kääntää lähes aina vallanpitäjien hyödyksi tai ainakin se jännitys laukeamaan niin että varoventtiili pitää tilanteen kurissa. Ehkäpä niitä ”onnistuneita” kansan voittoja historiasta löytyy, mutta en nyt kyllä saa yhtä ainoaa tapausta päähäni joka olisi aiheuttanut pysyvän positiivisen muutoksen. Lyhytaikaisia, toki, joten onko siihen tyytyminen jos haluaa lähteä pelaamaan valtapeliä massoja käyttämällä? Parempi kuin ei mitään saada pieni lyhytaikainen muutos, vai tulisiko sihdata korkeammalle?

#Hajatustila

Useamman vuoden tauon X:n huoneista jälkeen ajatus hieman toisenlaisista huoneista alkoi muhia NLP-koulutuksessa tässä kesän aikana. Muistot ”Tule kuulluksi” huoneista olivat lämpimiä ja konsepti vaati vain hieman kehitystä ja tullee varmaan kehittymään tässä tulevina kuukausina. Mitään kiveen hakattuja sääntöjä ja tiukkoja rajoja ei ole eikä tule, mutta joitain seikkoja ajattelin hieman selventää ennen kuin seuraavaa pukkaa.

En nyt lähde tarkemmin X:n huoneiden logiikkaa selvittämään vaan pari vuotta sitten tehty ohjevideo pitäisi olla riittävän ajantasainen: ”Twitterhuoneiden lyhyt oppimäärä”. Homma lähtee siis alkuun tämän hetkiseltä X:n ”ykkös”tililtäni, eli @funtsittavaa ja sinne niitä huoneita sitten ilmaantuu yleensä varoittamatta ja ilman sen kummempia ilmoituksia etukäteen. Huoneita ei myöskään tulla tallentamaan, eli ne katoavat huoneen loputtua bittitaivaaseen (eli X:n holveihin viranomaisille tarkistettavaksi).

Huoneiden nimi ”Hajatustila - Asiaa siitäjasiitä” kertoo mistä sen hetkisessä huoneessa on juttua ja aiheesta poikkeaminen olisi asia, jota pyytäisin kaikkia välttämään. Myöskään mitään ajankohtaisia ”ison maailman asioita” ei ole tarkoitus huoneessa puida, niille löytyy varmasti kymmeniä muita huoneita. Toki alkulätinöiden aikana voidaan pohtia edellisten huoneiden juttuja, mutta jätetään ne perinteisemmät ”kaikki on perseellään”-jutut väliin.

Pohjana valtaosaan aiheista on NLP:n eri tekniikat ja opit, mukaan lisäten muista samankaltaisista oppisuunnista ammennettuja asioita. Jos tämä tuottaa hengenahdistusta, kannattaa huone suosiolla skipata. Olen jo aikaisemmin raapustanut kantani Lauerman näkemyksiin NLP:stä otsikolla ”Hypnoosi ja NLP - mikä on totta, mikä tarua?” joten siitä voi aloittaa pohtimaan ovatko nämä Hajatustilat juuri sinulle oikea paikka. Minkkisen uutta kirjaa asiasta en ole lukenut, mutta ensimmäisen kappaleen audiokirjaversion perusteella voisin sanoa, että jos se NLP on kerran saatanasta, miksi ihmeessä sen kielimallit kukkivat tekstissä joka paikassa? Itse en ole koskaan ihastunut karismaattisiin saarnaajiin, oli se aihe sitten ihan mikä tahansa, joten tämäkään uusi pelastusta lupaava uskonnollinen paatos ei vakuuta pätkääkään. Mutta jälleen, jos haluaa uskoa manipuloiviin saarnaajiin omien havaintojensa sijasta, Hajatustilat eivät ehkä ole oikea paikka. Ja mihin ei tulla sekaantumaan huoneissa on juuri nämä ulkoa kuullut uskomukset - jokainen on ihan itse vastuussa omista uskomuksistaan sekä ennakkoluuloistaan ja niiden ulkoistaminen kenelle tahansa muulle ovat asioita, joita suosittelen ihan jokaista välttämään. Kukin tosin tavallaan, tietenkin.

Toistaiseksi huoneissa on pohdittu arvoja, uskomuksia ja ankkureita, seuraavana mielikuvia ja sen perään ties mitä. Näihin vanhoihin aiheisiin palataan uudelleen aika ajoin, niiden ollessa.9. kohtuullisen tärkeitä asioita ihmisten elämässä, joten jos meni edellinen ohi, ei tarvitse murehtia - asiaan palataan myöhemmin, jos virta piisaa huoneiden pyörittämiseen ylipäänsä. Mitään takeita tähän kun ei ole, joten tämä on siis toistaiseksi voimassa olevaa tietoa ja jos muutoksia tulee, editoin tähän blogipostaukseen nykyhetken tilanteen.

Eli huoneiden tila:
18.9.2025 aktiivinen, seuraava huone mielikuvista mahdollisesti tulevina päivinä.
21.9.2025 Mielikuvat editoitu, seuraavassa tilassa pohditaan näkökulmia
18.10.2025 Ihana pikkuhuone näkökulmista, kiitokset osallistuneille

——

Eräässä toisessa asiayhteydessä tuli juttua ”terapia” ja ”terapeutti” termien käytöstä ja NLP:ssä yleensä puhutaan ”practitioner” eli harjoittajasta, mutta tässä pohdin että olisiko sopiva ammattinimike näiden huoneiden tiimoilta asennevammaterapeutti?

Hypnoosi ja NLP - mikä on totta, mikä tarua?

Minulle vinkattiin hiljattain eräs video, kun pähkäilin NLP:tä X:n puolella. Video on Skepsis Ry:n kanavalla kymmenen vuotta sitten julkaistu Hannu Lauerman esitelmä ”Hypnoosi ja NLP - mikä on totta, mikä tarua?” Alkuun videossa puhutaan hypnoosista ja viimeiset n. 10 minuuttia NLP:stä. Suosittelen tsiikaamaan kyseisen reilun puoltoistatuntisen esityksen jos aihe kiinnostaa:

Likemmäksi sata tuntia luentoja hypnoosista ja reilusti enemmän NLP:stä sekä useampikin kurssi käytynä löytyy itselläni molemmista aiheista, joten uskallan avata sanaisen arkkuni aiheesta, tosin täysin tietoisena siitä, että Lauermalla on varmasti moninkertainen määrä kokemusta takana hypnoosista. NLP:stä hänellä on varsin kapea ja nuiva näkemys, johon otan enemmän kantaa.

Aloitetaan hypnoosista ja hypnoterapiasta, joihin omiin tietoihin peilaten ei minulla ole juurikaan nokan koputtamista - mies puhuu asiaa. Mistään ihmelääkkeestä ei ole kysymys vaan yksinkertaisesti keinoista vaikuttaa ihmismieleen. Jos jonkin asian lisäisin, se olisi seikka, että yksikään lääkäri tai terapeutti ei paranna ihmistä, vaan he joko auttavat tai haittaavat ihmisen omaa kykyä parantua. Ihmisen keho ja mieli hoitavat asian ihan itse ja kaikki ulkopuolinen joko tukee tai haittaa asiaa, riippuen täysin mitä tehdään.

NLP oli itsellenikin alkuun se punainen vaate, koska muiden ihmisten manipulointi ei kuulosta oikeutetulta… paitsi jos se tehdään ”oikeista syistä” ja ”hyvän asian puolesta”, eikös? Tästä aiheesta pohdin jokin aika sitten artikkelissa ”Manipuloinnista”, joka liittyy vahvasti aiheeseen joten sen lukaisu avannee näkemystäni jos moinen kiinnostaa.

Lauerman nostamat väitteet NLP:n tehosta pitävät hyvin paikkansa - se ei ole liioin mikään ihmelääke ja sen markkinointi semmoisena ei ainakaan auta tekniikan kannattajien puolta. Kaikenmaailman huijareita ja helppoheikkejä on maailma pullollaan ja tutkimustietoa NLP:n tehosta on varsin vähän. Siksikö että se ei toimi? Sanoisin että siksi, että sitä ei voida laittaa purkkiin ja myydä massoille vaan se vaatii henkilökohtaista kohtaamista, runsaasti tietoa ja taitoa sekä oikeasti tahdon auttaa muita. Jos asiakkaan ja ”terapeutin” välillä ei ole riittävää yhteyttä, on ihan turha odottaa sen kummempia tuloksia, mikä toki pitää paikkansa monessa muussakin asiassa.

Mikä jää kuitenkin mainitsematta esityksessä on se, että monet NLP:n tekniikat ovat kenen tahansa opittavissa varsin helposti ja ovat pahimmillaankin varsin harmittomia, tehokkaimmillaan tehden muutamassa minuutissa elämää huomattavasti parantavia muutoksia. Ei, ne eivät ole ainoita tapoja saavuttaa sama tulos, mutta väittäisin että nopeudessaan ne ovat päihittämättömiä. Ymmärrän toki hyvin nuivan näkemyksen asiaan, joka saattaa ratkaista kymmenessä minuutissa saman ongelman, mihin muut suuntaukset vaativat jopa vuosien ”terapian” - siinä jää moni mersu ostamatta jos asiakas tarvitsee satojen käyntien sijaan vain yhden kerran.

Kuten mikä tahansa muukin terapia, NLP:llä on mahdollista tehdä paljon vahinkoa ja roikottaa ihmistä löysässä hirressä vuosikausia, lypsäen viimeisenkin lantin toisen taskusta. Tämä on kuitenkin kiinni siitä ”terapeutista”, jonka kirjoitan lainasmerkkeihin koska NLP:ssä ei puhuta terapeutista vaan harjoittajasta, practitioner, koska se ei ole Suomessa terapiamuoto vaan ”vain” elämäntapavalmennusta tai vastaavaa.

Pidän kuitenkin harhakuvitelmana sitä, että jonkin ”valtion virallistaman” tahon olevan yhtään sen eettisempi toimija tai olevan millään tavalla parempi auttamaan muita ihmisiä. Kyllä, se luo jonkin tason, riman ollessa varsin matalalla, ja päälle vielä hyvin vahvasti ison rahan ohjaamaa, joten se ”lääkäri” tai ”terapeutti” on aivan sama itselle kuin ”putkimies” tai ”mekaanikko” - todistus siitä, että jollain mittarilla tämä taho on ainakin joskus onnistunut läpäisemään jonkun kokeen. Ammattitaito on asia erikseen ja siihen ei vaikuta kuin se mikä yksilö on kyseessä.

En kuitenkaan pidä Lauerman väitteitä NLP:stä täysin virheellisenä ja olen osasta täysin samaa mieltä - kaiken maailman sankareita ja koulutuksia mahtuu joukkoon. Kun mikään taho ei valvo asiaa, haitari on varsin suuri… tosin lääkäreitä valvotaan ja haitari on vähintään yhtä suuri. Yksi asia esityksessä kuitenkin pisti silmään: viimeinen esityskalvo NLP:stä, jossa seisoo näin: ”Vallitsee poikkeuksellisen voimakas ristiriita lupausten ja näytön välillä - näyttöä ei ole yli 40 vuodessa kertynyt”.

Jos näyttöä ei kerran ole, miksi ihmeessä joka ikinen menestyvä kauppamies ja poliitikko käyttää NLP:tä?

Väitän, että koska se toimii. Ei auttamaan muita ihmisiä, vaan auttamaan sen käyttäjiä itseään. Milton-malli on se kuin taianomainen tekniikka myydä lunta eskimoille, kun sitä käytetään tehokkaasti. Eettistä? Se riippuu keneltä kysytään ja mistä puhutaan.

Se, että tämä malli on osa NLP:tä menee samaan kuin Lauerma puhuu hypnoosista - menee lapsi pesuveden mukana. Milton-mallia voidaan käyttää ihmisten auttamiseen kuin myös varsin manipulatiiviseen suostutteluun, mikä on mainonnan ja markkinoinnin perusta. Jos kyseinen malli vaivaa, sen voi ”kumota” toisella NLP-mallilla, nimittäin Meta-mallilla. Toki sen toimiminen vaatii suoraa yhteyttä siihen ”vastapuoleen”, jos sillä halutaan kaivaa pintaa syvemmälle. Useimmiten kuitenkin tällä mallilla voi itse kysyä itseltään ne kysymykset ja huomata kuinka ympäripyöreillä markkinointipuheilla kansaa viedään kuin pässiä narusta.

Ihminen on sen verran monimutkainen olento, että mielestäni kaikki kuvitelmat sen kokonaisvaltaisesta ymmärryksestä tulisikin unohtaa. Sadalla ihmiselle voi olla täsmälleen sama oire ja samalla sata eri syytä miksi se oire ilmenee. Kyllä, lääketiede on kehittynyt runsaasti ja tietyt asiat kyetään toistettavasti ja luotettavasti ”korjaamaan”. Paitsi että, otetaan vaikkapa esimerkiksi jonkin raajan amputointi. 100% varmuudella se irti leikattu raaja puuttuu siltä ihmiseltä, mutta osa tuntee sen raajan edelleen ja osa tuntee myös sen kivun edelleen, vaikka mitään syytä ei sille ole fyysisellä tasolla. Niin hypnoterapialla, kuin NLP:llä, siihen voidaan kuitenkin joissain tapauksissa vaikuttaa ja sitä ei kukaan tiedä miksi se joskus toimii ja joskus ei. Voidaan arvella ja teoretisoida, toki, mutta tietää? No, lääkäri vastaisi ”kyllä”.

Tämä mekaaninen näkemys ihmisestä on ehkäpä se nykytieteen suurin kuvitelma, jota on mahdotonta karistaa ”virallisista” portaista. Halu kieltää tai rajoittaa kaiken ”virallisesta” poikkeavan saattaa toki tulla aidosta huolesta ”puoskarien” negatiivisista tempauksista, mutta suurena osana tässä kaikessa on kuitenkin raha. Se, että Lauerma omien sanojensa mukaan ei itse tienaa omalla kannallaan mitään pitänee paikkansa, mutta siinä jää semmoinen pikkuseikka huomioimatta: eri mieltä oleminen tulisi lähes satavarmasti vaikuttamaan negatiivisesti hänen asemaansa valtahierarkiassa. En kuitenkaan syytä häntä mistään vaan totean lähinnä sen karun todellisuuden, että on lähes mahdotonta saada ihmistä ymmärtämään jotain asiaa, jos hänen oma elintaso riippuu sen asian ymmärtämättömyydestä. Tämä pätee kaikkeen…

Summa summarum, arvostan Lauerman kantaa ja tietämystä etenkin hypnoterapian saralla. Jokainen saa puolestani uskoa mihin lystää ja omata juuri semmoisen mielipiteen asiasta kuin asiasta kuin itse haluaa. NLP:ssä, kuten monissa muissakin ”terapioissa” on mahdollista muovata näkemyksiä maailmasta ja sen oman maailmankuvan muuttaminen saattaa parantaa runsaasti elämänlaatua ihmisellä. Ongelma tulee vastaan siinä, kun se ”terapeutti” uskoo sen oman maailmankuvansa olevan se ”ainoa oikea” ja koettaa pakottaa sen asiakkaalle. Jos joku kertoo olevansa Napoleon, häntä pidetään hulluna ja laitetaan terapiaan, siinä kun joku mies sanoo olevansa nainen on hurraamisen arvoista nykypäivänä. Se ”virallinen taho” vaan sitten määrittää missä kohden se omakuva on haitallinen yksilölle?

Kannattaako sitä NLP:tä sitten pelätä ja varoa? Yhtä paljon kuin mitä tahansa muutakin tekniikkaa, jolla voidaan muokata niin omia kuin muiden ihmisten näkemyksiä maailmasta.

Tehdään vielä loppuun pieni hypnoosi, joka saattaa osalle toimia välittömästi, osa saattaa nauraa ja osa loukkaantua verisesti: Sinua alkaa vituttaa… (klikkaa linkki auki ja katso toimiko)

Suvaitsevaisuuden paradoksi

Karl Popper esitti suvaitsevaisuuden paradoksin näin — lontoosta savoksi tekoälyn kääntämänä:

”Rajatonta suvaitsevaisuutta seuraa väistämättä suvaitsevaisuuden katoaminen. Jos suvaitsemme rajattomasti myös suvaitsemattomia, jos emme ole valmiita puolustamaan suvaitsevaa yhteiskuntaa suvaitsemattomien hyökkäykseltä, silloin suvaitsevat tuhotaan — ja heidän mukanaan myös suvaitsevaisuus.”

Yleensä lainaus hänen avoimen yhteiskunnan opuksestaan jätetään puolitiehen, joten laitetaan loputkin koska se jatko on mielestäni koko jutun juoni, eikä vaan tuo lyhyt versio:

”Tällä ajatuksella en tarkoita esimerkiksi sitä, että meidän pitäisi aina tukahduttaa suvaitsemattomia aatteita; niin kauan kuin voimme vastata niihin järkiperäisellä keskustelulla ja pitää ne kurissa julkisen mielipiteen avulla, tukahduttaminen olisi varmasti hyvin ajattelematonta. Mutta meidän tulisi vaatia oikeutta tukahduttaa ne tarvittaessa vaikka voimalla; sillä voi hyvin käydä niin, etteivät he ole valmiita kohtaamaan meitä järkiperäisen keskustelun tasolla, vaan aloittavat hyökkäyksen torjumalla kaiken järkiperäisyyden. He saattavat kieltää kannattajiaan kuuntelemasta järkiperäisiä argumentteja väittäen niiden olevan harhaanjohtavia, ja opettaa vastaamaan niihin nyrkein tai asein.

Meidän tulisi siis suvaitsevaisuuden nimissä vaatia oikeutta olla suvaitsematta suvaitsemattomuutta. Meidän tulisi vaatia, että mikä tahansa liike, joka saarnaa suvaitsemattomuutta, asettuu lain ulkopuolelle — ja meidän tulisi pitää yllytystä suvaitsemattomuuteen ja vainoon rikoksena, samalla tavoin kuin pidämme yllytystä murhaan, kidnappaukseen tai orjakaupan elvyttämiseen rikoksena.”

Näitä Popperin oppeja varsin suvaitsevaiset tahot kuten George Soros myös julistaa ja tässä männäviikolla koko edistyksellinen paremmisto on osoittanut kuinka suvaitsevaisia sitä ollaankaan kun on väärä malli farkut jalassa (American Eagle/Sydney Sweeney). Mehdi Hasanin Jubilee-kohu ei ollut edes ehtinyt kunnolla käyntiin kun farkkumainos meni kusemaan muroihin netin suvaitsevaisimmille ihmisille ja nyt ongelma taitaakin olla kummasta tulisi loukkaantua kovemmin. Argumentit edistyksellisellä suunnalla ovat tosin olleet jo hyvin samoja vuosikausia, eli taistelussa pahoja ihmisiä vastaan kaikki keinot tulisi ottaa käyttöön koska emme voi suvaita pahoja ihmisiä siksi, että he ovat pahoja ihmisiä joita ei tule suvaita.

Noh, some on oma maailmansa missä eniten mielensä pahoittanut yleensä saa eniten huomiota, joten jätetään se nyt hieman vähemmälle huomiolle. Siinä kohden kun valtiolliset toimijat alkavat käyttäytymään samalla tavalla kuin netin ulinasto, olisiko silloin jo hieman syytä huoleen? Onneksi EU ei petä taaskaan ja hiljan julkaistu raportti rapakon takaa ”The Foreign Censorship Threat” maalaa varsin synkän kuvan kuinka sananvapaudella pyyhitään persettä koska fasismi. Eli siis täsmälleen sama argumentti kuin somevaikuttajilla farkkujen suhteen.

Ehkäpä ongelma on kuitenkin siinä, että näitä liberaaleja ajatelmia lyömäaseenaan käyttävät tahot eivät kuitenkaan ole liberaaleja, vaan juuri näitä edistyksellisiä, jotka ovat valloittaneet suuren osan vasemmasta laidasta? Siinä sivussa kun haukutaan kaikkia väärää mieltä olevia fasisteiksi ja natseiksi, kannatetaan hyvin vahvasti juuri sitä mitä he pelkäävät näiden natsifasistien heille tekevän - sulkemaan tai poistamaan heidät kulttuurisodan kentältä. Ja kyllä, sielä oikealla laidalla on vahvaa kannatusta kieltää yksi jos toinenkin ”vasemman” kentän aatemaailma, koska se palvelisii yhteistä hyvää, kuulemma. Itse antaisin kaikkien kukkien kukkia ja paras argumentti voittakoon, mutta nykypäivän keskustelukulttuurissa parhaan argumentin sijasta voittaja on se joka saa äänensä kantamaan laajimmalle.

Vai olisiko syy liberaaleissa itsessään, koska he ovat suvainneet suvaitsemattomuuden ”omissa” piireissään? Liberalismin ajatus toki on juuri se, että kaikki saavat olla omaa mieltään ja nykyisessä ilmapiirissä hyvesignalointi on varsin suosittua ja natsifasistien haukkuminen sitä kaikista hyveellisintä toimintaa, joten ei ole mikään ihme että liberaalit ja edistykselliset ovat monessa kohden sulautuneet yhdeksi ja samaksi ”vasemmistoksi”. Mitään tekemistä vasemmiston kanssa näillä ei kuitenkaan ole, mutta asiat täytyy esittää tavan tallaajalle yksinkertaisella musta-valkoisella tavalla, joten vasemmisto on kaikkea mikä ei ole natsifasismia. Kun liberaalit eivät itse tee pesäeroa muihin poliittisiin aatteisiin, he sulautuvat muihin ryhmittymiin varsin helposti.

Tai sitten ongelma on koko liberaalissa ajattelumallissa, joka valistuksen ajoista lähtien on ollut älymystön ratkaisu? Kaikki ihmiset ovat konservatiiveja asioissa, jotka ovat heille itselleen tärkeitä ja aito liberaali ei täten seiso minkään tärkeän asian takana koska kaikki käy. Ainoa tärkeä asia on vapaus ja kun kaikki saa tehdä mitä lystää, röyhkeimmän oikeudella kaikista hulluimmatkin ajatukset saavat kannatusta (esim. woke) suuren yleisön keskuudessa. Tässä tuleekin vastaan demokratian paradoksi, eli enemmistön päätöksellä he voivat antaa valtansa harvoille. Kun vielä nykypäivänä arvostetaan enemmän taitavia puhujia ja annettua kuvaa kuin niitä tekoja, ”liberaaliuden” nimissä voidaan tehdä mitä tahansa.

Kaikki kolme edellä mainittua asiaa ovat osa ongelmaa, tosin se syy miksi ne ovat osa ongelmaa on niitä kaikkia yhdistävä asia: valta muiden yli. Siinä kun ”oikeisto” määrää asioista laeilla, vasemmisto pyrkii häpeärangaistuksin pakottamaan kaikki samaan muottiin. Aidot liberaalit pyrkisivät minimoimaan molemmat, mutta nykypäivän politiikassa ja yhteiskunnassa noin ylipäänsä, ihmiset vaatimalla vaativat että joku muu tekee ne isot päätökset ja kantaa vastuun kansan puolesta. Käytönnössähän poliitikot eivät kanna mitään vastuuta päätöksistään ja seuraukset jäävät aina kansan maksettavaksi, joten se on ihan se ja sama onko sielä sirkusteltassa tirehtöörinä oikeistoa, vasemmistoa vai liberaaleja/edistyksellisiä.

Vapaus on hieno asia, jos sen mukana tuleva vastuu omasta elämästään on itsestäänselvyys. Suurin osa ihmisistä on valmis luovuttamaan vapauden kunhan joku lupaa siinä vaihtokaupassa lusikallisen turvallisuutta. Suvaitsevaisuudessa kaikilla se raja menee jossain, oli se sitten sielä kymmenessä käskyssä tai väärissä farkuissa. Myös siinä miten ”rajan ylittäviä” kohtelee vaihtelee melkoisesti - osa ei hyväksy tahi kannata, siinä kun toiset haluavat kieltää tavalla tai toisella kaikki väärää mieltä olevat. Syyllistäminen ja häpeä ovat tehokkaita tapoja hallita kansaa, se on tiedetty vuosituhansia.